Päivä Asuntomessuilla Kouvolassa

Kaupallinen yhteistyö Suomen Asuntomessut ja Asennemedia

Sisustamisesta, remontoimisesta ja talonrakentamisesta kiinnostuneet kuulolle: Asuntomessut Kouvolassa ovat alkaneet! Kirjoitin tovi sitten asioista, joihin meillä oli tarkoitus etsiä messuilta Lapin kakkoskotiimme remppa- ja sisustusinspiraatiota. Listalla oli erityisesti keittiöremontti, uuden kylpyhuoneen rakentaminen ja erilaiset ideat pihalle.

Messuhallin läpi asuntomessualueelle.

Ajelimme viime viikolla Kouvolaan heti aamusta. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin matka Helsingistä ei tuntunut pitkältä, siinähän se kului messulehti-Dekoa selatessa ja suunnitellessa mitä kaikkea halusimme nähdä päivän aikana. Varsinaisia messukohteita on 33 ja niiden lisäksi alueelta löytyy pitkä rivi erilaisia näytteilleasettajia. Lounaaseen ja kahvitaukoonkin pitää varata aikaa, että jaksaa kiertää messualuetta.

Varuskunnan vanhasta miehistösaunasta on tullut Muusikon talo (kohde 6), jonne on valmistumassa asuintilojen lisäksi studio.

Messualue sijaitsee Kouvolan Koriassa, Kymijoen rannalla Pioneeripuiston vanhalla kasarmialueella. Törmäsimme heti muutamaan vanhempaan mieheen, joille alue oli erittäin tuttu armeija-ajoiltaan, he kertoilivat missä olivat nukkuneet ja missä syöneet, halusivat tietää oliko Jarnokin ollut Korian varuskunnassa. Mutta ei ollut – viimeisetkin varuskunnan taistelupioneerit ovat siirtyneet alueelta pois 90-luvun puolivälissä, kymmenen vuotta ennen Jarnon asevelvollisuutta.

En ole ikinä aiemmin käynyt asuntomessuilla ja pää menikin samantien pyörälle tarjonnan keskellä. Messuilta löytyy ihan kaikkea asumiseen, rakentamiseen, remontoimiseen ja sisustamiseen liittyvää. Ai paljuja? Todellakin tahdon paljun! Olen aina haaveillut paljusta! Mitä, lähitilalta tulevia lampaantaljoja? Ooooh! Pientaloja? Sellainen Lappi-talon pihalle vierasmajaksi! Onneksi oli se suunnitelma, koska muuten olisimme joutuneet jäämään Kouvolaan viikoksi.

Airon Haaveen (kohde 4) vaalea Puustellin keittiö huokui modernia 50-luvun henkeä, joka viehätti silmää ja muistutti siitä keittiöstä, joka Lappi-talossamme oli ennen kuin nykyinen keittiö rakennettiin sen tilalle. Muistelen, että 50-luvun mittasuhteet sopivatkin hyvin talon pieneen keittiöön. Tykkään tässä erityisesti avohyllyjen ja yläkaappien yhdistelmästä sekä siitä, että välitilan laatoitus jatkuu avohyllyjen taakse.

Airon Haaveen yläkerran makuuhuoneessa Matrin okrankeltainen sängynpääty sopii ruskeaksi maalattuun seinään ja mustavalkoinen taideteos tuo tilaan rytmiä. Tykkäsin teoksen ripustuksesta: teoksia ei tarvitse aina asettaa symmetrisesti kalusteiden yläpuolelle kuin alttaritaulun, vaan niitä voi ripotella seinille rennoksi osaksi sisustusta.

Pihatiilet kiinnostivat, sillä haaveilemme istuskelualueesta syreeneiden alla. Varsinaista terassia emme 1800-lukulaisen talon pihalla näe, mutta tuolien ja pöydän alla voisi olla jotain rennosti laatoitettua kiveä, joiden välistä kasvaisi ruohonkorsia ja niittykasveja. Ei liian siistiä ja sliipattua, saa olla rosoa!

Villa Element (kohde 5) on rakennettu kokonaan puusta ja suunniteltu hiilijalanjäljeltään mahdollisimman pieneksi. Talon sisäpinnatkin ovat puuta, joka kuulosti alkuun arveluttavalta, mutta näytti sittenkin superfreesiltä. Kuvassa työhuone, jonka konjakinruskea nahkasohva ja mustat yksityiskohdat toimivat kivasti vaaleaa puuta vasten.

Rakastuin päätä pahkaa Huliswoodin kelopuusaunaan! Lappi-talomme pihalla on vanha 60-luvulla rakennettu puusauna, josta saa maailman parhaat löylyt, mutta sauna on niin pikkuinen että sinne mahtuu hädintuskin kolme ihmistä samaan aikaan. Meillä käy Lapissa vieraita sen verran tiuhaan tahtiin, että jossain vaiheessa isomman saunan rakentaminen tai hankkiminen tulee olemaan ajankohtaista. Toiveena on, että pukuhuoneessa olisi myös ylimääräistä vierasmajoitustilaa.

Muusikon talo (kohde 6) oli aidossa korjausrakennushengessä vielä osin vaiheessa. Tulevassa studiotilassa on vielä vanhan miehistösaunan suihkuosaston tiilet näkyvissä. Asuintiloista olohuone ja avokeittiö olivat lähes valmiit – ja tarjolla oli tietysti elävää musiikkia! Jarnoa ilahdutti erityisesti tilassa risteilevät johdot ja siellä sun täällä lojuvat soittimet ja äänentoistolaitteet. Kuulemma kotoisaa. Hän haaveilee tietysti juuri tälläisestä kodin ja studion yhdistelmästä, ehkä vielä Lappiin jonain päivänä?

Muusikon talon korjausrakennusvaiheita on dokumentoitu runsain kuvin, jotka ovat kohteessa esillä. Todella mielenkiintoisia! Työ etenee myös Asuntomessujen aikana. Remontti tehdään vanhaa rakennusta kunnioittaen – eli juuri kuten kuuluukin – ja hyödyntäen nykyaikaisia materiaaleja, kuten betonia, josta on tehty mm. asuintilojen lattia.

Sievitalo Unto (kohde 22) jäi mieleen erityisesti olohuoneen puupaneliseinän ansiosta (toki myös lattiasta kattoon ulottuva ikkuna oli vaikuttava näky). Jokin tälläinen pinta voisi sopia Lappi-talon keittiöön, jos laajennamme sitä nykyisestä keittiöstä esimerkiksi vierashuoneen puolelle. Messuilla näkyi muutenkin paljon luonnonmateriaaleja ja lämpimiä puupintoja.

Sievitalo Unton Omega-keittiössä on puuviiluovet ja marmorikuvioiset kvartsitasot, joka on oikeaa marmoria kestävämpää ja käyttöystävällisempää. Kylpyhuoneen allas (kuva yllä) ja kylpyamme (kuva alla) ovat suomalaisen Woodion, jonka puukomposiitista valmistettuja ekologisia altaita ja ammeita näkyi messuilla useammassakin kohteessa. Kekseliäät altaat ovat kevyet, kestävät ja Suomessa valmistetut.

Olemme pohtineet pitäisikö Lappi-talon kylphuoneeseen rakentaa sisäsauna, sillä 17-neliöiseen pitkänmalliseen huoneeseen sellainen mahtuisi hyvin. Lasiseinä voisi olla yksi tapa pitää tila avarana ja päästää luonnonvaloa myös saunaan rakentamatta lisäikkunoita. Pidin myös ajatuksesta viherkasveista pesutiloissa, ne tekevät tilasta raikkaan ja viihtyisän. Palmuja talossa on ollut aiemminkin: muistan itsekin valtavan kultapalmun, joka huojui pirtissä nojatuolien yllä. 60-luvulla taloon tuotu palmu oli kasvanut vuosikymmenten aikana yli nelimetriseksi. Harmi, että nyt siitä on aika jo jättänyt.

Mustaksi maalattu ja sisältä vaalea Dekolaku (kohde 21) oli yksi messualueen näyttävimmistä kohteista valtavalla huonekorkeudellaan ja suurilla ikkunapinnoillaan. Messuilla näkyi muutenkin paljon lattiasta kattoon ulottuvia ikkunoita ja jopa suuria kattoikkunoita, mikä oli erityisen ilahduttavaa: Suomessa on niin vähän luonnonvaloa, että siitä kannattaa ottaa kaikki irti, varsinkin nykyään kun rakennustekniikat mahdollistavat talojen rakentamisen niin ettei ikkunoista karkaa lämpö samalla tavalla kuin ennen.

Tykkäsin pelkistetystä lepopaikasta ikkunoiden äärellä. Ehkä jotain tälläistä Lappiinkin sitten kun saamme joskus kylmätilana olevan vintin rakennettua asuttavaksi. Pidin myös vessan rauhallisesta ilmeestä: harmaan ja valkoisen sävyjä, iso peilipinta, ei yläkaappeja.

Tanskalaisen Hans J. Wegnerin Wishbone-tuolit ovat superkauniita, samoin Annon Rae-matto, jota olen itsekin harkinnut juuri Lapin kotiin. Siinä on samaan aikaan boheemia runsautta että yksinkertaista, maanläheistä kauneutta.

Dekolakun musta ulkokuori muistutti minua Ulla Koskisen suunnittelemasta Kannustalon Ladosta, jota olen kuolannut ystäväni kanssa niin kauan kuin muistan. Jos rakennuttaisin itse talon alusta, valitsisin sen. Dekolakun on kuitenkin rakennuttanut Deko-Talo Oy. Tykkäsin paljon mustan talon ja vaalean terassin yhdistelmästä, ja inspiroiduin ruukkuihin istetuista kukista – eihän niitä ole pakko istuttaa maahan, vaan ruukuista saa todella kauniita asetelmia, jotka voi nostaa talveksi sisälle turvaan.

Dekolakun pihalla on nurmikkoalueen ja avotulipaikan lisäksi sammalta ja muuta aluskasvillisuutta. 

Kävi onnekas sattuma! Menimme AsukasAreenalle kuuntelemaan maisemasuunnittelija ja ympäristöbiologi Taina Suonion luentoa puutarhasuunnittelusta, mistä päädyimmekin Tainan ja asuntomessuväen kanssa lounaalle. Saimme myös kysyä Tainalta suoraan vinkkejä Lappi-talomme pihaa varten! Piha on tällä hetkellä lähinnä villiintynyttä puskaa, jossa syreenit ja marjapensaat kohoavat nokkosten keskellä. Taina kehotti meitä pohtimaan mikä sopii talon tornionjokilaaksolaisen miljööseen ja mitä kasveja ympäristöstä löytyy. Voisiko esimerkiksi nurmikon tilalle istuttaa lappilaista aluskasvillisuutta, tai kylvää pihan laitamille samoja niittykasveja, joita alueella kasvaa muutenkin? Tykkäsimme tosi paljon molemmista ajatuksista, sillä emme ehkä ole kukkapenkkejä tonkivaa tyyppiä, vaan rento, helppohoitoinen ja sopivasti villi piha tuntuu eniten omalta.

Kannattaa kuulemma myös miettiä paljonko on valmis panostamaan pihan suunnitteluun (monia asioita voi toteuttaa edullisestikin, mutta siihen myös saa uppoamaan yllättävän paljon rahaa) ja kuinka paljon haluaa huolehtia pihasta vai pitäisikö sen mieluummin olla kokonaan huoltovapaa. Meidän kohdalla pihalla ei voi olla mitään jatkuvaa hoitamista vaativaa, koska olemme talolla vain silloin tällöin.

Kysyimme Tainalta myös mitä mieltä hän on istuskelualueen kivetyksestä. Hän suositteli nupukiviä tai graniittia, jotka sopivat tyyliltään 1880-luvulla rakennetun hirsitalon pihalle. Graniittia löytyy myös talon kivijalasta, joten se olisi varmasti luonteva valinta.

Upeat Decor-kylpyhuoneiden laatat ovat esillä Pioneerikoulun Sisustusloungessa (kohde 8b). Tykkäsin todella paljon näistä kaikista, voisin hyvin nähdä useatkin näistä Lappi-talon kylpyhuoneessa tai keittiön välitilassa.

Huh, paljon kuvia mutta silti tässä oli vasta nopea pintaraapaisu kaikesta – loput teidän täytyy mennä katsomaan paikan päälle! Suosittelen myös koluamaan korjausrakennuskohde Pioneerikoulun kohteet, joiden joukosta löytyy myös Galleria Koria sekä kasarmialueen varuskuntatoimintaan keskittyvä valokuvanäyttely.

Messulipulla pääsee myös kolmeen oheiskohteeseen, joista meidän oli tarkoitus käydä kulttuurikeskus Taideruukissa ja maailmanperintökohde Verlan historiallisella tehdasalueella. Emme valitettavasti ehtineet kumpaankaan, sillä päivä kului messualuetta kolutessa – niin valtavasti nähtävää! Mutta olihan tässäkin jo roppakaupalla inspiraatiota ja ideoita omiin suunnitelmiin.

Pioneerikoulun Trendikoti (kohde 8a) sai minut muuttamaan mieleni siitä, että en ole tapetti-ihminen. Öljyvärimaalaukselta näyttävä tapetti valtavan korkeassa tilassa oli hengästyttävän hieno! Superkaunis vihreä marmoripöytä on Cobellolta.

Vinkit Asuntomessuille:
✖ Varaa kunnolliset kengät, tulet kävelemään päivän aikana paljon, vaikkei se hissuksiin haahuillessa ehkä siltä tunnukaan.
✖ Vältä jonotus messualueella ostamalla liput etukäteen.
✖ Mieti etukäteen mitkä kohteet ainakin haluat nähdä. Aika hupenee messuilla yllättävän nopeasti. Heinäkuun Deko on messulehti, josta löytyy niin alueen kartta kuin kuvia ja tietoa kohteista.
✖ Nappaa puhelimella kuva kaikesta kiinnostavasta, näin saat muistiinpanot suoraan puhelimen kuvarullaan eikä tarvitse kerätä käyntikortteja ja esitteitä.
✖ Koirat ovat tervetulleita asuntomessualueelle, mutta eivät pääse kohteisiin sisään. Alueelta löytyy koiraparkki, jonne koirat voi jättää vilvoittelemaan, leikkimään ja nautiskelemaan snack-tarjoilusta (5€/h, suosittelevat paikan varaamista etukäteen).
✖ AsukasAreenalla on joka päivä ohjelmaa, jota seuratessa voi samalla lounastaa, sillä samasta teltasta löytyy myös lounasbuffet.
✖ Kurkkaa messujen teemaviikot ja päiväkohtaiset tapahtumat kun suunnittelet vierailua.
✖ Jos haluat nähdä niin paljon kuin mahdollista, ajoita vierailusi yhteen pidennetyistä keskiviikoista (kts. ajat alla) tai jää Kouvolaan yöksi ja palaa messualueelle seuraavana päivänä. Toisen päivän lipun saa edullisemmin.

Asuntomessut Kouvolassa ovat auki klo 10-18 joka päivä 11.8.2019 asti.
Poislukien pidennetyt illat: ke 24.7., ke 31.7. ja 7.8. klo 10-21.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Paras mahdollinen joululahja

Saimme tänä vuonna ihanimman lahjan, jonka pystyimme kuvittelemaan: toimivan kodin! Keittiöremonttimme on nimittäin edennyt varsin vauhdikkaasti sen jälkeen kun asunnon rakenteisiin liittyvistä alkuvaikeuksista selvittiin: Kitzen* on muokannut ja asentanut vanhasta kodista irrotetut keittiökaapit uuteen paikkaansa ja Tulikiven* kivimiehet kantoivat viime viikolla uudet graniittiset keittiötasot sisään. Oli varsinainen jouluihme, että saimme vielä putkimiehen ja sähkömiehen visiitille ennen kuin maa hiljeni joulunviettoon, sillä nyt keittiössämme on kaikenlaisia luksusasioita, joita kukaan remontin tehnyt ei pidä itsestäänselvyytenä: juokseva vesi! Kaasuliesi! Astianpesukone! So long suihkutiskit, ei tule ikävä.

Odotetaan keittiökuvien kanssa vuodenvaihteen yli, koska kaikki on vielä vähän kesken. Kaikenlaista takaseinälevyä, sokkelia ja listaa uupuu vielä, eikä huoneessa ole vielä valoa tai jääkaappia: siinä missä pitäisi olla jääkaappi on toistaiseksi vasta iso reikä seinässä ja itse kaappi seisoo käytävässä odottamassa, että kerkeämme edistää asiaa (jep, tähänkin liittyi asunnon rakenteisiin liittyvä etenemiseste). Mutta ei se mitään, olkoon kesken kunhan toimii! MEILLÄ ON KEITTIÖ! Voimme tehdä ruokaa, pestä astioita! Hengata huoneessa, joka on ollut tähän asti pressujen taakse eristetty raksa.

Ihan kuin asunnon koko olisi yhtäkkiä kasvanut, ja niin se tavallaan onkin. Olemme avanneet näissä kuvissa näkyvän oviaukon keittiön ja olohuoneen väliseen seinään ja nyt keittiöön pääsee sekä olohuoneesta että eteishallista. Aiemmin keittiö oli umpikuja asunnon perällä, nyt se on ihan eri tavalla kiinni muussa asunnossa. Valo kiertää, happi liikkuu ja saimme L-malliseen olohuoneeseen luontevan ruokailutilan.

Elämä remontin keskellä on yksi iso tetris: kun yksi huone on poissa normaalikäytöstä, poikkeustila leviää niihin muihinkin. Aloin jo tottua siihen, että olohuoneessa on kaksi pöytää, kaikilla pinnoilla tavaraa maustepurkeista kattiloihin ja nurkat täynnä laatikoita. Eteishalli oli pitkään esterata, josta selviytymiseen piti käyttää kaikkia motorisia taitojaan, koska matkan varrella oli kahdet tikkaat, teollisuusimuri, keittiökaapisto, kaasuliesi, mikrosementtitynnyreitä ja kaksimetrinen astiakaappi. You get the picture.

Se, että saimme keittiön toimintakuntoon, tarkoitti siis samalla, että saimme koko asunnon toimintakuntoon. Vietimmekin joulupyhistä suurimman osan purkaen pinoja ja siirtäen tavaroita paikalleen, enkä olisi tehnyt mitään muuta mieluummin. Soitimme musiikkia, joimme glögiä ja sovittelimme kalusteita, olisiko pöytä tässä hyvä? Lajittelin haarukat, veitset ja lusikat tuttuun keittiökaappiin ja tunsin ylitsevuotavaa onnea siitä, että juustohöyläkin pääsi takaisin omalle paikalleen.

Kuvissa vilahtava ruokapöytä on olohuoneen puolella. Keittiöönkin olisi mahtunut pieni pöytä, mutta halusimme ison ruokapöydän, jonka ympärille mahtuisi paljon ihmisiä kerrallaan. Joulupäivänä sitä päästiinkin testaamaan ensimmäistä kertaa.

Niin, kyllä me jouluakin ehdimme kaiken hääräämisen lomassa viettää – kokoonnuimme joulupöydän ääreen ystävien kanssa, poksautimme samppanjapullon auki ja söimme itsemme onnellisiksi. Safkat oli haettu sunnuntai-iltana vanhasta kauppahallista: vanhan ajan tapaan suolattua graavilohta, poromakkaraa, saaristolaisleipää ja pyhä kolminaisuus nimeltä smetana, sipuli ja muikunmäti. Kauppahallin kalakauppias sai meistä ikuisen kanta-asiakkaan hakemalla meille takahuoneeseen piilottamansa viimeisen lootallisen skagenia.

Kun viimeiset vieraat olivat saapuneet, olin vähällä istahtaa illallispöydän ääreen samoissa verkkareissa ja villasukissa, joissa olin puuhaillut kotona koko päivän, kun huomasin Jarnon käyneen pukemassa päälle oikeat housut ja samettisen pikkutakin. Mitä hittoa. Tunsin itseni hiukan petetyksi ja yritin ihan periaatesyistä sinnitellä verskoissani, mutta ei se lopulta auttanut kuin käydä vaihtamassa ne kimaltavaan mekkoon. Onneksi kävin. Oli sentään ensimmäinen kerta, kun söimme ystävien kanssa lähes valmiissa kodissamme – se jos jokin on kimalluksen (ja kuplien) arvoinen! Että on lähes valmis koti, että on ystäviä. Että on ruoasta notkuva pöytä ja pieniä koiria, jotka tuijottavat lumoutuneena kalaisaa kattausta.



Joulupöytä nättinä niin puolityhjänä kuin täpötäytenä. 

Toki olemme myös lorvineet ja syöneet marsipaania. Tarkemmin sanottuna minä olen syönyt marsipaania ja kärsivällisesti käynyt poikaystäväni aloitteesta marsipaaniaiheisia keskusteluita siitä, miksi kukaan, kukaan haluaisi syödä marsipaania. Ihan sama, kiljuin lopulta, enemmän minulle! Ei kovin yllättävää, että olen saanut nautiskella ihan yksinäni myös toista samasta makumaailmasta ponnistavaa jouluherkkuani, amarettoa. Säilytän karvasmantelilikööriäni kauniissa lasipullossa ja juon sitä matalasta lasista jäiden kanssa. Pullo tyhjenee hyvin hitaasti, sillä likööri on niin makeaa, että sitä voi nauttia vain pienen paukun kerrallaan.

Helsinki sai hetkeksi valkoisen joulun. Kävimme aattona yökävelyllä, lumi oli vaimentanut kaikki äänet eikä kaupunki ollut koskaan ollut niin hiljainen. Ei ketään missään, ei edes valoja ikkunoissa. Suuri puisto oli yksin meidän, joten laskimme koirat vapaaksi. Toinen kirmasi pehmeässä lumessa keppiensä perässä, toinen ryhtyi hiirijahtiin. Se näki kerran kaksi vuotta sitten hiiren ja kuvittelee nyt, että jokainen tuulen kuljettama lehti tai käpy on hiiri, jonka perään se säntää riemuissaan. En tiedä oliko aattoyön taikaa vai huumorintajua, että ihkaelävä hiiri kipitti ohitsemme, mutta Juno-koira ei huomannut sitä, koska sillä oli kiire jahdata hiireksi luulemaansa lumikokkaretta.

*Keittiöremontti toteutetaan yhteistyössä Kitzenin ja Tulikiven kanssa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Asioita, joita arvostan juuri nyt

Joulu lähestyy, mutta tänään en kirjoita kiitollisuudesta ja kiireettömistä hetkistä rakkaiden kanssa. Ei, tämä on oodi arkisille perusasioille ja toimivalle arjelle, jota juuri nyt tässä loppuvuoden kaaoksessa arvostan enemmän kuin olisin osannut ikinä uskoa. Kuvissa olohuoneemme, joka alkaa pikkuhiljaa ainakin tämän yhden nurkkansa osalta muistuttaa asuttavaa tilaa toimittuaan tovin remonttivarastona.

Rottinkipöytä on kirppislöytö, seinällä roikkuvan macrame-työn ostimme Kalliossa asuvalta tekijältään. Raitatyynyn toimme Marokosta, toinen on hankittu pari vuotta sitten Marimekolta.

Syksy on eletty remontin keskellä ja siinä sivussa olen tullut raivopäissäni tuupanneeksi varmaan kolmanneksen omaisuudestamme ulos ovesta. Uudessa kodissa on yksi huone vähemmän kuin edellisessä ja sen huomaa: kalusteita ja tavaroita on yksinkertaisesti ollut liikaa näihin neliöihin, eikä ole auttanut, että koko keittiö kalusteineen ja tavaroineen on pakattu ja pinottu sinne minne on sattunut mahtumaan. Matkan varrella muuttuneet remonttisuunnitelmat ovat nekin osaltaan vaikuttaneet siihen, että kaikki kalusteet eivät tule löytämään paikkaansa sillä tavoin kuin alunperin ajattelimme, mutta onneksi niille on löytynyt helposti hyvät uudet kodit. Tyhjennysoperaatio on tuottanut tulosta ja huoneet alkavat yksi kerrallaan vihdoin hengittää – (päässä seisova) silmä ja (umpiuupunut) sielu lepää!

Muutenkin kiinnostaa väljyys. Se pukee tätä asuntoa paljon paremmin kuin boheemi runsaus, joka vallitsi edellisessä kodissamme. Siellä oli isompien neliöiden lisäksi toisenlainen tunnelma ja kuluneemmat pinnat – lattialaudat narisivat, vanhat tapetit kupruilivat maalikerroksen alla ja sähköt risteilivät pintavetoina pitkin seiniä. Tämä talo on vielä vuotta vanhempi, mutta täällä kaikki on suoraa ja sileää, kauniisti viimeisteltyä. On suuria oviaukkoja ja painavia puuovia. Vaalealle kivilattialle ja jylhille ikkunoille tekee mieli antaa tilaa.

Projekti nimeltä kierrätyskeittiö etenee ja näyttää siltä, että saamme jouluksi toimivan keittiön! Ei vielä täysin valmiin, mutta toimivan! Sellaisen, jossa on juokseva vesi ja liesi ja uuni! Voimme valmistaa ruokaa, pestä astioita astianpesukoneessa! En voi uskoa tätä onnea todeksi. Aloin jo tottua ajatukseen, että meillä tiskataan kylpyhuoneessa. Kaikenlaiset kummallisuudet alkavat remontin keskellä tuntua täysin normaaleilta, esimerkiksi se että mahtuakseen harjaamaan hampaitaan täytyy ensin tiskata aamukahvikupit ja laittaa ne kuivumaan lattialle pyyhkeen päälle. Keittiön uusi lattiakin on valmis: siihen laitettiin harmaa mikrosementti, joka sointuu kauniisti muun asunnon kivilattiaan.

Ennen muuta arvostan sitä päätöstä, että emme lähteneet viettämään joulua pohjoiseen tai minnekään muuallekaan. Silkassa selviytymisessä on ollut ihan tarpeeksi tekemistä, nyt ei jaksaisi millään organisoida juhlapyhien viettoa jossain toisaalla. Ajatuskin jouluruuhkissa ajamisesta saa sykkeen nousemaan. Heti kun viimeiset työt on tehty, aion läimäistä läppärin kiinni ja heittäytyä x-asentoon sohvalle. Glögi ja joulusafkat kiinnostavat! Niitäkään emme tee itse, vaan ulkoistamme meitä paremmin osaaville – eli Blossalle ja punavuorelaiselle rouvalle, joka kiireisten/väsyneiden naapureidensa iloksi tekee laatikoita muidenkin tarpeisiin.

Jalkavalaisin on suomalaista tekoa ja hankittu vuosia sitten Finnish Design Shopilta. Mustavalkoisen marokkolaisen maton olemme ostaneet Madesignista, joka muuten tyhjentää tällä hetkellä mattovarastoaan huikealla -50% alella. Jos aihe kutkuttaa, kurkkaa vanhempi kirjoitukseni Näin hankit täydellisen marokkolaisen maton.

Miten teillä menee? Joko olette heittäytyneet joululomamoodiin vai paahdatteko aattoon asti? Kaikki sympatia muuten teille, jotka teette töitä myös pyhien yli – aina välillä sitä unohtaa, että on paljon asioita, jotka eivät pyörisi, jos ihan koko maailma lojuisi kyljellään sohvalla.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Keittiön uusi elämä

Keittiöremontti toteutetaan yhteistyössä Kitzenin kanssa

Kukaan meitä somessa seuraava ei ole voinut välttyä tiedolta, että uudessa kodissamme tehdään remppaa. Remonttijuttuja on toivottu paljon ja nyt niitä alkaa tulla, sillä olemme vihdoin päässeet vaiheeseen, jossa tapahtuu. Remontin aloittaminen viivästyi ensin seinädraaman takia ja senkin jälkeen moni asunnon rakenteisiin liittyvä seikka on hidastanut sitä, mutta nyt ne on yksi kerrallaan ratkaistu ja olemme päässeet siihen ihanaan vaiheeseen, kun uusi keittiö alkaa pala palalta rakentua paikoilleen.

Mutta miksi kuvissa on vanha keittiömme Tehtaankadulta? Siksi, että se muutti mukanamme Punavuoreen! Se ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaan onnekas sattuma: kotimme uusi omistaja oli päättänyt muuttaa asunnon pohjaratkaisua ja rakentaa uuden keittiön asunnon toiselle puolelle. Minun ja kämppäkaverini remontin yhteydessä kolmisen vuotta sitten tehty keittiö olisi jokatapauksessa jäänyt heille tarpeettomaksi, ja niin meille tarjoutui mahdollisuus purkaa ja pakata se mukaan. Monissa paikoissa on muuten ihan normaalia muuttaa keittiön kanssa – esimerkiksi Berliinissä se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Teimme siis berliiniläisen muuton Helsingin kantakaupungin sisällä.

Teetimme aikoinaan kauniin ja laadukkaan mustan keittiömme yhteistyössä kotimaisen Kitzenin kanssa ja nyt yhteistyö saa luontevaa jatkoa, kun keittiö muuttaa kanssamme uuteen kotiin. Olen siitä ikionnellinen, sillä ainoa asia, joka muutossa harmitti, oli nimenomaan tuon toiveidemme mukaan tehdyn keittiön jättäminen taakse. Eipä onneksi tarvinnut! Kitzenin asentaja Jani tuli purkamaan keittiön kanssamme ja oli hupaisaa nähdä kuinka kaapiston purkaminen sujui yhtä ketterästi kuin sen kasaaminen aikoinaan. Eipä olisi itseltä onnistunut ihan sukkelasti… Onneksi on ammattilaiset – jotka ovat kaiken lisäksi todella ihania tyyppejä, niin asentajamme Jani kuin Kitzenin Eva, jotka molemmat jaksavat vastailla hölmöihin kysymyksiimme ja keksivät avoimiin asioihin aina paljon paremmin vaihtoehdon kuin itse olisimme tulleet ajatelleeksi.

Kauniiden kaappien takaa löytyy myös integroitu astianpesukone.

Otimme nämä kuvat viikko ennen kuin muutimme pois ja purimme keittiön mukaamme. Jos kuvia vertaa kolmen vuoden takaisiin, niistä huomaa, että keittiökaapistoon ei ole kolmessa vuodessa tullut mitään kulumaa. Kaapit on tehty mattapintaisesta Fenix-nanolaminaatista, joka on kestänyt aikaa ja käyttöä ilman mitään ongelmaa. Moni on vuosien varrella kysynyt onko mattapintaisten kaappien pehmeältä näyttävä pinta hankala pitää puhtaana. Vastaus on ei, päinvastoin! Rasvaisista sormista jää toki tahroja siinä missä jäisi mihin tahansa pintaan, mutta ne on ollut helppo pyyhkäistä rätillä pois, eikä ole tarvinnut hangata tai käyttää mitään erikoisaineita.

Ainoa muutos kolmen vuoden takaiseen taitaa olla se, että Tapwellin kupariseen hanaan on – kuten oli tarkoituskin – tullut tummaa patinaa. Sen voi kiillottaa, jos haluaa, mutta olemme tykänneet hanasta juuri patinoituneena. Hanan ajaton muotoilu viehättää silmää yhtä paljon nyt kuin kolme vuotta sitten.

Pesuallas on antrasiitin värinen Silgranit-allas eli todella kestävää kivimassamateriaalia, jonka neliskulmainen muotoilu tekee siitä tilaihmeen. Pelkäsin vähän etukäteen rikkoisinko vahingossa astioita kolistelemalla niitä altaaseen, mutta eipä ole kolmessa vuodessa mennyt rikki ainuttakaan. Materiaali kestää hyvin käyttöä, mutta ei ole niin kovaa, että koituisi herkkien astioiden tuhoksi.

Keittiömme musta kivitaso on kvartsikomposiittia, jonka rosoinen pinta on pehmeä ja elävä käden alla. Se on näillä näkymin ainoa osa keittiötä, jota emme pysty kierrättämään uuteen kotiin, sillä se tehtiin aikoinaan mittatilauksena Tehtaankadun kotiin ja uudessa kodissa on hiukan erilaiset mitat ja enemmän tasopinta-alaa. Kivitaso painaa ihan käsittämättömän paljon, onneksi Tulikiven miehet tulivat kantamaan sen pois silloin kun purimme keittiön. Viisi kerrosta alas kadulle ei tainnut olla kaikkein mukavin kantomatka, mutta he vaikuttivat tottuneelta (ja ehkä juuri sen vuoksi erittäin hyväkuntoisilta). Uusi kivitaso on tilattu Tulikiveltä ja tulee olemaan hiukan erilainen.

Toinen onnekas sattuma oli tietysti se, että uusi kotimme sattui olemaan keittiöremontin tarpeessa ja saimme asunnon omistajalta luvan ryhtyä siihen. Asunto on muutoin todella kaunis ja hyväkuntoinen, mutta toistakymmentä vuotta vanha keittiö oli parhaat päivänsä nähnyt eikä vastannut meidän tarpeita, sillä käytämme asuntoa monenlaisiin työtilaisuuksiin ja kuvauksiin. Eipä se vanhakaan keittiö kaatopaikalle mennyt, vaan sai uuden elämän meille hyvin tutussa osoitteessa, mökkiolosuhteissa Suvisaaristossa. Keittiökalusteiden kierrätystä parhaimmillaan.

Palataan pian aiheeseen!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vuoden pimeimmät viikot

Tämän kirjoituksen nimen pitäisi oikeastaan olla “Sekavat hipit suunnittelevat vallankumousta”. Siltä meidän koti Jarnon mielestä näytti eilen eikä se ollut kyllä kaukana totuudesta: kaikilla lojui keskeneräisiä suunnitelmia, remonttihankkeita ja kuvausprojekteja, sohvannurkassa epämääräisiä vilttikasoja, pöydillä tyhjiä takeaway-astioita. Siellä täällä pyörivät kuitit kruunasivat kaaoksen, joskin epäilen, että vallankumousta suunnittelevat hipit eivät ehkä ostele asioita kuten pattereita kameran salamaan, kipsilevyjä, ruuveja tai rengasvaloja tapahtumakuvauksiin. Toki riippuu vähän siitä minkälaisen vallankumouksen aikoo tehdä.

Viime viikot ovat olleet pimeitä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Valo on kalpeaa ja sitä on vähän, se väreilee taivaanrannassa keskellä päivää ja kimpoilee kaupungin katoilla, kaduille asti siitä ei riitä. Iltapäivään mennessä se on kadonnut ja tilalla on säkkipimeä yö, vaikka kello ei ole vielä viittä.

En ole koskaan kestänyt erityisen hyvin tätä pohjoista kaamosta, mutta tuntuu, että tänä vuonna on ollut jotenkin erityisen vaikeaa. Mietin hetken miksi viime syksynä oli niin paljon parempi fiilis, sitten muistin että tämän tuskastuttavan pitkän pimeän nimeltä Suomen syksy katkaisi ensin matka Australiaan, sitten Balille – olin yhteensä melkein puolitoista kuukautta jossain muualla. Pimeyttä on helppo syleillä, jos tietää pääsevänsä pian sitä pakoon aurinkoon. Löysin itseni vanhasta tottumuksesta selaamasta äkkilähtöjä, sitten muistin ilmastonmuutoksen ja teki mieli vajota itsesääliin ja ruikuttaa maailmalle, että pohjoisella pallonpuoliskolla asuvilla on vähän erilaiset lähtökohdat vähentää lentämistä kuin heillä, jotka saavat valoa vuoden ympäri. Mutta eihän se ole maailman vika, että mie romahan tänne pimeään. Yhtä paljon ne minun lentokilometrini saastuttavat.

Note to self: mieti voisimmeko ensi vuonna viettää loppusyksyn jossain ihan muualla. Ehkä pakkaamme kameran, koiran ja Jarnon kitaran pakuun ja ajamme pimeimmäksi ajaksi jonnekin Espanjan etelärannikolle. Jospa sieltä löytyisi joku lähellä merta sijaitseva talo, jonne ne keskeneräiset vallankumoussuunnitelmat (ja kuitit) voi levittää.

Marraskuun alussa oli voimat niin vähissä, etten ollut päästä sängystä. D-vitamiinista ei ollut mitään iloa eikä mikään määrä yöunia tuntunut riittävän, olin aivan yhtä uupunut 12 nukutun tunnin kuin liian lyhyiksi jääneiden unien jälkeen. Sitten kaivoimme kaapista remonttikaaoksen tiimellyksessä unohtuneen sarastusvalon ja aamuista tuli kertaheitolla helpompia, kun makuuhuoneessa hohkaa herätessä edes joku valo.

Mutta päivät, ne ovat yhä sameita ja rajattomia, venyvät pitkiksi pimeiksi tunneleiksi joissa pitää pysyä hereillä, vaikka ei haluaisi mitään enempää kuin nukkua. Merkkejä siitä, että kovalevy on täynnä ja kaista lopussa: kun yritin pari päivää sitten lukea uuden laitteen käyttöohjetta, näin sanat ja luin niiden muodostamat lauseet, mutta en ymmärtänyt ainuttakaan. En saanut selvää edes siitä oliko lukemani suomea vai englantia, ne olivat vain paperille painettuja symboleja jotka eivät merkinneet mitään. Tänään yritin soittaa Mikolle, mutta en hetkellisesti muistanut puhelimeni pääsykoodia eikä sormenjälkitunnistus toiminut. Fingerprint not recognized, hoki puhelin. Itse olet tyhmä, kiljuin puhelimelle, siinä toinen mokoma mitäänymmärtämätön laite. On toki mahdollista, että vika onkin minussa, mutta sen ajattelemiseen ei riitä nyt aivokapasiteetti.

Keskeneräisessä kodissa simppelitkin asiat, kuten esimerkiksi ruokakuvaukset, ovat usein vähän monimutkaisia. Ei auta, että kuvauksia tehdään minuuttiaikataululla, jossa ei ole yhtään virhemarginaalia. Keittiöremonttimme on yhä vaiheessa, mutta kaasulieden sähköuuni on monen mutkan kautta saatu toimimaan – työvoitto! Jarno seisoi kengät jalassa pölyisessä raksavaloin valaistussa keittiössä, jossa sähköjohdot törröttävät seinästä, mutta viikunaleivät valmistuivat pellillä. Kaikki sujui olosuhteisiin nähden hyvin, kunnes tein VIRHEEN ja yritin samaan aikaan keittää ainokaisella retkikeittiölevyllämme glögiä. Kuului vaan posahdus, kun sulake paloi ja uuni sammui. Note to self: ei ruokakuvauksia keskelle remonttia. Ei minuuttiaikatauluja keskellä pimeintä syksyä, kun kaikki voimat ovat muutenkin loppu. Ehkä nämä ovat niitä hetkiä, joille ensi vuonna nauramme siellä Espanjan rannikolla sijaitsevassa talossa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Remontista, joka ei ole vieläkään alkanut

Jossain vaiheessa remonttia tulee aina se hetki, kun sitä alkaa miettiä kenen idea tämä oikeastaan oli ja miksi tähän piti taas lähteä. Että miksei voinut kerrankin vaan tyytyä siihen mitä oli? Olla yksi niistä korkeamman tietoisuuden tason saavuttaneista viisaista, jotka hyväksyvät rumat laatat ja krakeloituneet kaapit osana elämäänsä yhtenä niistä asioista, jotka nyt vaan ovat niinkuin ovat? He ovat tajunneet perimmäisen totuuden: jos se ei ole todella, todella rikki, sitä ei ole pakko korjata.

Tämän kirjoituksen kuvia on ollut aikaa ottaa kaiken odottelun lomassa: työhuone, Mario Testinon tulkinnat Kate Mossista ja tuoliinsa maastoutuva mäyräkoira.

Tällä kertaa se hetki on saapunut jo ennen kuin remontti on edes päässyt kunnolla alkamaan. Remonttimme työlistalla on ollut tässä järjestyksessä seuraavat kolme kohtaa: olohuoneen ja keittiön välisen seinän purkaminen, keittiön lattian uudelleenpinnoitus ja keittiöremontti. Lattian suhteen suunnitelma on ollut nopeasti tehty, keittiöremontti on samoin ollut suurimmaksi osaksi selvää kauraa alusta saakka. Kaiken tiellä on seissyt paksu ja läpitunkematon etenemiseste nimeltä seinän purku. Siis listan ensimmäisen kohta, jota ennen mikään muu ei etene.

Ensin oli kesä ja kaikki remonttiin liittyvä sen vuoksi vähän vaikeaa. Yritimme etsiä yli satavuotiaan talon alkuperäisiä pohjapiirroksia selvittääksemme missä asunnon hormit menevät ja onko seinä kantava vai ei. Ne piirrustukset, jotka meillä oli, paljastivat ainoastaan sen, minkä jo tiesimme: että keittiön ja olohuoneen välissä menee seinä.

Talonmies oli juuri jäämässä lomalle ja sanoi, että soittakaa isännöitsijälle. Isännöitsijä oli juuri jäämässä lomalle ja sanoi, että soittakaa tekniselle isännöitsijälle. Tekninen isännöitsijä oli lomatuuraaja, joka ei edes tiennyt mistä talosta puhumme ja käski odottaa, että talonmies palaa lomaltaan.

Lupaava alku.

Harvemmin tiiraan pyllykuvia, mutta tästä pidän! Kimaltavat pikkuhousut: ostoslistalle odottelemaan remontin jälkeen alkavaa uutta ja eleganttia elämää. Timanttisormukseen ei ole remontin jälkeen varaa.

Tämän hupaisan pienen puhelinleikin päätteeksi selvisi, että odottelu oli oikeastaan ollut täysin turhaa, koska taloyhtiölläkään ei ole hallussaan alkuperäisiä pohjapiirroksia. Soitimme siis rakennusvalvontaan. Kesälomalla. Koko virasto kiinni. Koko kuukauden. Onneksi on olemassa internet-arkisto, josta löytyy erilaisia pohja- ja rakennepiirroksia kaupungin rakennuskannasta. Talostamme löytyi arkistoa tonkimalla noin kolmesataa dokumenttia, jotka kävimme läpi vain saadaksemme selville, että siellä on juuri meidän kerroksesta täsmälleen samat hyödyttömät piirrokset, jotka meillä jo on, sekä tasan yksi alkuperäinen, yli satavuotias piirros. Hyvin viitteellinen piirros näytti siltä, että joku oli piirtänyt sen lyijykynällä jonkun kuitin taakse näyttääkseen maitokauppiaalle minkänäköistä taloa ollaan tekemässä. Senaikaisessa rakentamisessa ei taidettu pitää dokumentaatiota samalla tavalla tärkeänä kuin nykyään.

Rakennusvalvonnan kuukauden loman päätteeksi selvisi, että he eivät tiedä talosta enempää kuin arkistonsa. Oletteko kysyneet taloyhtiöstä, he kysyivät avuliaasti. Onneksi Jarno oli se, joka kävi tätä keskustelua, koska minä olisin alkanut kiljua.

Kutsuimme paikalle ensimmäisen rakennesuunnittelijan, sitten toisen. Ainoa asia, mistä he olivat samaa mieltä, oli se, että seinässä menee asunnon alkuperäinen hormi. Siitä oli toki helppo olla samaa mieltä, koska hormi on nähtävissä paljain silmin. Epäselvää oli esimerkiksi se meneekö seinässä muitakin hormeja kuin meidän, ja menevätkö ne esimerkiksi juuri siitä kohdasta, jonka halusimme purkaa: kolmemetrisestä pätkästä meidän hormin ja ulkoseinän välillä.

Ostin vihdoin Tove Janssonin Kesäkirjan. Ehkä se pitkittää päättynyttä kesää vielä hetken – ja tarjoaa tekemistä odotellessa sitä hetkeä, että remontti pääsee vihdoin alkamaan. Juomalasi on Tapio Wirkkalan vintagea 50-luvulta.

Pidin toisen rakennesuunnittelijan käytännönläheisestä lähestymistavasta: ei soitella ihmisille, jotka eivät tiedä asiasta mitään, konsultoida virastoja, jotka ovat lomalla tai selata rakennuskanta-arkistoa, joka ei kerro asiasta mitään, vaan mennään katolle katsomaan. Kipusimme vintille, Jarno ja rakennesuunnittelija kiipesivät luukun kautta katolle ja kävelivät harjaa pitkin oikean piipun luo. Piippu numero yhdeksän oli valtava. He näyttivät sen rinnalla legomiehiltä. Olisi tarvittu kolmemetrinen jättiläinen kurkkimaan sen sisään. Jarno kiipesi tikkaita pitkin sen yläreunaan, mutta hormeista ei saanut vielä siitäkään kohdasta mitään selkoa. Seisoin vintin tikkailla, pidin kiinni kattoluukun reunoista ja yritin olla a) katsomatta alas b) laskematta päässäni kuinka korkealla poikaystäväni juuri nyt oli ja c) pyörtymättä.

Onneksemme isännöitsijä tiesi, että taloyhtiössä on tehty melko vastikään hormikartoitus. Muutama pitkä päivä myöhemmin saimme käsiimme kaksikymmentäsivuisen nivaskan teknisiä piirrustuksia ja selvityksiä siitä miten taloyhtiömme hormit kulkevat seinien sisällä. Ah mitä dokumentaation juhlaa! Täsmällistä, millintarkkaa tietoa aivan kaikesta! Paitsi tietysti piipusta numero yhdeksän. Missä tiedot piipusta numero yhdeksän, kysyin ääni väristen. Ah, niitä ei ole, koska se piippu on niin korkea ja sen tutkimiseen olisi tarvittu nosturi, vastasi isännöitsijä, se jätettiin vaan tekemättä.

Soitimme rakennesuunnittelijan neuvosta hormikartoittajalle ja otimme puheeksi taloyhtiömme piipun numero yhdeksän. Onko mitään muita keinoja tutkia se kuin ajaa paikalle nosturi? Hormikartoittaja arvioi, että voisi kiivetä piippuun turvavaljaiden kanssa. Haluaisimmeko siitä tarjouksen? Hintava ja hankala tutkimus ei tokikaan välttämättä kertoisi meille juuri sitä mitä halusimme tietää, eli sen minkä kerroksen kohdalta piipun lukuisat hormit alkavat ja kulkevatko ne juuri siitä kohdasta, jonka haluamme purkaa.

Silloin Jarno käveli alakertaan, soitti naapurin ovikelloa ja kysyi saisiko tulla katsomaan heidän keittiönsä seinää. Siinä oli hormi, kuten meilläkin. Tarvittiin vain yksi nopea mittaus kertomaan meille sen, mitä talonmies, isännöitsijä, tekninen isännöitsijä, rakennusvalvonta, kaksi rakennesuunnittelijaa ja hormikartoittaja olivat koittaneet melkein kaksi kuukautta apunamme selvittää: seinää ei ole mahdollista purkaa, koska purettavan kohdan keskeltä menee – tadaa – alakerran hormi.

Ah kunpa olisimme konsultoineet Jarno Jussilan maalaisjärkeä aivan ensimmäisenä eikä vasta ihan viimeisenä kaikkien asiantuntijoiden, virastojen ja taloyhtiön väen jälkeen. Olisimme säästyneet tältä jännitysnäytelmältä, voineet samantien unohtaa koko seinän kaatamisen ja päässeet suoraan etenemään remontin muihin vaiheisiin. Mutta oppia ikä kaikki! Menköön henkisen kasvun piikkiin: harva asia opettaa kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin remontoiminen ja siihen liittyvät valmistelut. Juuri nyt seinänkaatoprojektin peruuntuminen tuottaa huomattavasti enemmän helpotusta kuin pettymystä – ja nyt tunnemme paljon, paljon ihmisiä, joille voimme soitella, jos remontin muissa osa-alueissa ilmenee vielä etenemisesteitä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kohti uutta kotia

Olen umpisurkea kertomaan teille elämääni liittyviä uutisia. En toki tarkoituksella jätä niitä kertomatta. Haluaisin vaan aina odottaa, että kaikki on täydellisen selvää, haudutella asiaa vielä hetken itsekseni ja julkistaa asian sitten, kun olen ehtinyt päättää mitä kaikesta ajattelen. Mutta juuri tämä pönttö panttaaminen johtaa siihen, että isot asiat ja ajatukset kasautuvat, kirjoittaminen alkaa takkuilla enkä enää tiedä mistä edes aloittaisin. Ei ole aina helppoa purkaa omassa elämässä tapahtuvia asioita ja keskeneräisiä prosesseja kepoisiksi postauksiksi, joita voi lukea koko maailma, kun ei ole välttämättä ehtinyt puhua asioista vielä kaikille ystävilleenkään.

Tartun nyt silti tähän akuutimpaan: olemme muuttamassa! Kaikki on tapahtunut lopulta kovin nopeasti ja moni asia on vielä niinsanotusti vaiheessa, mutta muuttomiehet on tilattu, loppusiivous sovittu ja olemme aloittaneet pakkaamisen. Stressitön muutto kiinnostaa ja tähän mennessä on sujunut vähän epäilyttävänkin hyvin, mutta onhan tässä kuunvaihteeseen vielä vajaa kaksi viikkoa aikaa ajautua sekasortoon ja kaaokseen. Ehkä tässä on kuitenkin opittu menneistä virheistä jotain. Viisi vuotta sitten olisin aloittanut pakkaamisen edellisenä päivänä ja muistanut ehkä muuttoaamuna, että hups asuntoonhan kuuluu myös vintti, kellari ja eteisen yläkaapit.

Kirjoitin jo viime kesänä siitä kuinka pohdimme uutta kotia. Kävimme silloin muutamissa näytöissä ja pari ihankivaa asuntoa osuikin vastaan, mutta ne olisivat olleet vapautumassa samantien, meillä ei ollut varsinaisesti kiire eikä yksikään kämpistä tuntunut ihan omalta. Yksi oli kauniista kuvista huolimatta kliininen ja sieluton, toinen liian kiiltävä ja hieno, kolmas matala ja tunkkainen, neljäs nätti mutta pieni eikä siihen olisi mahtunut työhuonetta. Niin asia vain jäi odottamaan sopivampaa hetkeä ja syksy kului reissatessa ja töitä tehdessä.

Uuden kodin metsästyksestä tuli yllättävän ajankohtainen juttu, kun nykyinen vuokrakoti myytiin viime keväänä altamme. Harmittiko, asuntoon tekemämme ison remontin jälkeen? Vähän, mutta koko matka on ollut niin kummallinen, vaiheikas ja värikäs, että aloimme olla täysin valmiita johonkin uuteen. Osasimme odottaa uutista ja kun se tuli, se oli lopulta enemmän helpotus kuin pettymys: nyt kaikki nytkähtäisi vihdoin eteenpäin ja meidän olisi pakko etsiä uusi koti. Toiset muutokset tarvitsevat pienen pakon motivoimaan niitä.

Aloimme tutkia asuntoilmoituksia uudella innolla. Toivelista uudelle kodille oli suurimmaksi osaksi sama kuin viimekesäisessä kirjoituksessani: tavalla tai toisella persoonallinen, meidän näköinen, sellainen että sinne pystyi kuvittelemaan meidän elämän. Tarpeeksi iso, että mahtuisimme tekemään työmme siellä eikä tarvitsisi vuokrata sitä varten erillistä tilaa. Asioita, joista emme halunneet joustaa: luonnonvalo, sijainti ja hyvä tunnelma. Asioita, joista olimme valmiita joustamaan: melkein kaikki muu.

Emme oikeastaan ehtineet edes päästä alkuun, kun sopiva vaihtoehto osui tuttavapiirin kautta vastaan. Kävimme katsomassa sitä, ihastuimme ja se oli oikeastaan sillä selvä. Ajoituskin meni täydellisesti nappiin: asunnon nykyinen asukas oli sattumalta lähdössä juuri silloin kun meidän piti päästä muuttamaan uuteen osoitteeseen. Sitä onnea, kun asiat vaan loksahtavat itsestään juuri oikealla tavalla ilman, että oikeastaan tekee mitään sen eteen. Sitä osaa todellakin arvostaa, kun niitäkin tilanteita on riittänyt, että mikään ei todellakaan loksahtele eikä suju ilman hermojaraastavaa säätöä.

No millainen se tuleva uusi koti on? Kaunis, valoisa, ei kovin kaukana nykyisestä. Nitisevät lautalattiat vaihtuvat kivilattiaan. Parveketta ei ole, mutta saamme tilalle kylpyammeen. Leveät ikkunalaudat, painavat vanhat ovet. Neliöitä on vähemmän kuin nykyisessä järjettömän isossa asunnossamme, mutta tila riittää silti työhuoneelle ja kuvausprojekteihin. Juno-koira on käynyt siellä kerran ja löytänyt sieltä välittömästi aurinkoläntin, johon käpertyä, joten katson sen hyväksyneen jo uudet nurkat.

Asunto on muuten meille täydellinen, mutta keittiö kaipaa kohennusta – ja yksi seinä ehkä kaatamista. Kuulostaako etäisesti tutulta? Jep, herättelen kummallista harrastustani nimeltä remontoitavat vuokrakohteet ja harkitsen taas keittiöremonttiin ryhtymistä. Menneistä on tässäkin opittu jotain ja diili on tällä kertaa toisenlainen. Remontin laajuus ja aikataulu ovat niitä asioita, jotka ovat vielä “hiukan auki”, mutta kävimme tänään koputtelemassa seiniä ja tekemässä mittauksia. Lähipäivinä ollaan varmasti viisaampia, kun ehditään istua alas ruutupaperin ja kahvikupin kanssa ja purkaa vaihtoehtoja paperille.

Joko aika on kullannut muistot tai sitten oma elämäntilanteeni on nyt toinen, mutta ajatus remontista ei ahdista juuri nyt yhtään. Kysykää toki uudestaan sitten kun olemme eläneet kuukauden raksan keskellä ilman keittiötä enkä omista yhtään vaatetta, jossa ei olisi maalitahroja tai kipsipölyä. Jos menneet jutut kiinnostavat, blogin arkistoista löytyy nippu vanhoja remonttijuttuja. Tällä kertaa teen remonttia kämppiksen sijaan avopuolison kanssa – paljon on tapahtunut parissa vuodessa, vaikka tuntuu, että siitä on vasta hetki.

Moni ehkä miettii miksi jatkamme vuokralla emmekä osta omaa, varsinkin kun on vakituinen parisuhde, valmius vasaran varteen ja into tehdä tiloista omannäköiset. Pohdimme hetken sitäkin vaihtoehtoa, mutta hylkäsimme sen nopeasti. Yrittäjänä ei saa Helsingin asuntomarkkinoille riittävää asuntolainaa ihan noin vaan ilman omia säästöjä, emmekä oikeastaan edes lähteneet kyselemään. Haluamme pysyä kantakaupungissa ja asua töidemme takia hiukan tilavammin, eikä valtavan lainan ottaminen houkuttele ajatuksena kumpaakaan. Vuokra-asuminen ja kotona työskentely on tällä hetkellä meille viisain malli, arvioidaan tilannetta uudestaan sitten jos fiilis joskus muuttuu. Voi olla, että sijoitusasunnon hankkiminen on jollain aikavälillä ajankohtainen juttu: ehkä voisi olla joku pieni ja kaunis yksiö, jonka voisimme kunnostaa ja vuokrata eteenpäin.

Muutto on varmasti lähiviikkojen tärkein teema, sitten lomakauden jälkeen alkaa remontti. Raksapäiväkirja oli viimeksi supersuosittu. Miten on, kiinnostaako teitä tälläkin kierroksella remonttiraportit ja uuden kodin sisustusjutut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vaaleanpunainen seinä

Oletkohan kulta kolauttanut pääsi? Sain ystävältä hiukan huolestuneen viestin sen jälkeen kun julkaisin pari kuvaa kämmenistäni vaaleanpunaisessa kalkkimaalissa. Ymmärrän. Olisin nauranut itseni tärviölle, jos joku olisi vuosi sitten yrittänyt väittää, että ensi keväänä maalaisin tyytyväisenä olohuoneen seinää hennon vaaleanpunaiseksi. Mutta tässä sitä ollaan eikä siihen edes tarvittu kovaa iskua päähän – riitti ilmeisesti, että rakastui ja alkoi pitkästä aikaa nähdä maailmassa värejä. Tai ainakin paljon vaaleanpunaista.

Seinä on näissä kuvissa vielä work in progress, mutta niistä saa osviittaa. Valitsimme Annin suosituksesta kalkkimaalin, koska sillä saa pehmeää, elävää ja mattapintaista jälkeä. Olin pökertyä onnesta kun kuulin, että kalkkimaali kuivuu melkein heti, sillä kärsimättömälle se kirottu odottelu kerrosten väleissä on hirveintä kidutusta mitä on. Kalkkimaalilla läträäminen sopiikin hyvin kaltaisilleni hätähousuille – meillä meni koko urakkaan vain muutama tunti ja seinään olisi voinut ripustaa tauluja suunnilleen samantien.

Alimmaksi sudimme harmaata, jotta lopputuloksesta ei tulisi liian imelää. Telalla sai tehtyä nopeasti isoja pintoja. Harmaan päälle kerros hentoa vaaleanpunaista, aluksi siveltimellä ja sitten vanhalla pyyhkeellä hangaten, koska halusimme, että sävyt eläisivät luonnollisella tavalla eikä seinään jäisi selviä siveltimenvetoja tai telan jälkiä. Vaaleanpunaisen päälle lisäsimme vielä valkoista vähän sinne sun tänne tuomaan tekstuuria ja raikastamaan kokonaisuutta. Kankaallakin sai utuista jälkeä, mutta viimeistelyyn toimi kaikkein parhaiten paljaat kädet: sormin sai aikaan sopivasti sattumanvaraista suttua ja se oli lisäksi superhauskaa.

Seinän sävyt vääristyvät hiukan ilta-auringossa otetuissa kuvissa: valitsemamme vaaleanpunainen ei ole oikeastaan yhtään persikkainen, vaan enemmän hitusen harmaaseen taittava viileä väri, joka näkyy tuossa ylemmässä maalipurkkikuvassa. Sekoittelimme maaleja myös keskenään maalausurakan aikana, jotta saimme vaaleanpunaisesta ja harmaasta sekä vaaleampia että tummempia sävyjä.

Kuka tarvitsee symmetriaa? Väri valuu vähän yli molemmista laidoistaan.

Maalausprojektin ensisijainen tarkoitus oli peittää elävällä maalilla epätasaista seinäpintaa, suomeksi naamioida ruma seinä. Siinä oli varmaan sata kerrosta vanhaa tapettia, joka kupruili valkoisen maalipinnan alla. Vuosien takaisten tapetinpoistourakoiden traumatisoimana ei tullut mieleenkään lähteä poistamaan tapettikerroksia, hitosti helpompaa peittää se maalilla ja painella elämässä eteenpäin. Oli myös toissijainen tavoite: taikoa lisää lämpöä isokokoiseen kotiimme, jonka valkoiset seinä- ja lattiapinnat kaikuivat vähän kolkkoina. Molemmissa onnistuttiin! Rumaa seinää ei huomaa enää kukaan, nyt se on koko kodin näyttävin elementti – THE vaaleanpunainen seinä – jota kaikki pysähtyvät ihastelemaan. Seinä heijastaa koko olohuoneeseen pehmeää valoa, joka tekee tunnelmasta lämpimän ja intiimin.

Lopputuloksesta luvassa kuvia ihan tuota pikaa! Sisustusaiheista asiaa näköjään pukkaa, mutta niitä onkin kovasti toivottu, joten saamanne pitää. Lähiviikkoina tulossa lähempään tarkasteluun niin monta aihetta, etten pysyisi niistä itsekään enää perillä ilman *KÖH* pettämätöntä postit-lappujärjestelmääni.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kädet kalkkimaalissa

Kun on ihminen, joka viettää kaiket päivät kamera olalla tai hartiat lysyssä tietokoneensa äärellä, tekee hyvää sysätä välillä työt syrjään ja työntää kädet maaliin. Tämä ei ole mikään vertauskuva. Tarkoitan kalkkimaalia, jolla päätimme maalata yhden seinän asunnostamme. Se on kärsimättömälle luonteelle sopivaa eli hiton nopeasti kuivuvaa kamaa, jolla saa hetivalmista. Sanonpa vaan, että maailma tarvitsee enemmän asioita, jotka toimivat yhtä hyvin kuin kalkkimaali.

Maalausurakastamme lisää myöhemmin, mutta mietiskelin tässä pitäisikö useammin ottaa asiaksi tehdä käsillään muutakin kuin valokuvata ja hakata tietokoneen näppistä tohjoksi? Ystävät kävivät keramiikkakurssilla, jolle olisi ollut vielä yksi just minunkokoiseni vapaa paikka, ja olin haljeta, kun en matkan takia ehtinyt mukaan. En ikinä unohda ensimmäistä työpaikkaani, kun olin kolmetoistavuotiaana keramiikkapajan torimyyjänä ja pääsin pajalle katsomaan ja vähän kokeilemaankin miten kipot ja kupit valmistuivat. Viileä savi sormien alla tuntui niin ihanalta, että polvet notkuvat muistikuvastakin. Olen ehkä edellisessä elämässäni ollut keraamikko. (Eräs edellisiin ja tuleviin elämiin näkevä ihminen sanoi kerran, että olin yhdessä edellisessä elämässäni sotapäällikkö ja toisessa itseään ruoskiva munkki – siksi kuulemma olen niin ankara itseäni kohtaan. Hmm. Pidän paljon mieluummin kiinni tästä keraamikkoajatuksesta.)

Mullankin tonkiminen on kuulemma terapeuttista. Jos olisi oma piha, ryhtyisin heti amatööripuutarhuriksi ja istuttaisin sinne villin puutarhan, joka saisi kasvaa, rönsyillä ja repsottaa (en oikeastaan usko, että saisin muunlaista jälkeä aikaan yrittämälläkään). Mahtuisikohan meidän pikkuparvekkeelle ihan pieni omenapuu tai sitten se syreeni, josta kerkesin jo eilen jauhaa? Olisi puolikkaan neliön kokoinen urbaani minipuutarha. Just passeli.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Raksapäiväkirja, osa 4

Keittiöremontti toteutettu yhteistyössä Kitzenin kanssa

Seuraavat kuvat ovat omistettu teille kärsimättömille, jotka olette kainosti toivoneet (lue: kovaäänisesti vaatineet) keittiökuvia. Tilassa on kaikenlaista viilattavaa ja viimeisteltävää, jota emme ole ehtineet vielä tehdä, mutta varsinainen keittiökaapisto on tietysti valmis – mitä suotta sitä siis panttaamaan!

2015-12-02-stellaharasek-kitzen-keittio-1

Keittiön valaistus on yksi niistä, köh, pikkuasioista, joiden suhteen emme ole vielä tehneet lukkoonlyötyjä suunnitelmia. Tähän saakka tilaa on valaissut musta arkkitehtivalaisin ja ystävältä nyysitty seinälamppu, joka noudattelee samaa muotokieltä. Koko kohtalaisen suurta huonetta ne eivät riitä varsinkaan talviaikaan valaisemaan, joten kattoon pitäisi keksiä vielä jotain. Keijuvalot kiinnostelevat konventionaalisempien ratkaisujen sijaan, katsotaan miten neuvottelut kotona sujuvat.

2015-12-02-stellaharasek-kitzen-keittio-2

Keittiömme toteutti Kitzen, jonka valikoimasta oli helppo koota omannäköinen kokonaisuus. Valitsimme pinnat, altaan ja hanan, mutta varsinaisen kaapiston suunnittelun jätimme ammattilaisten harteille, sillä luotimme siihen, että he tietävät siitä huomattavasti enemmän kuin me. Kaapistosta löytyy vetolaatikoiden ja allaskaapin lisäksi integroitu astianpesukone – koneet ovat harvoin kauniita, joten mitä enemmän niitä saa piiloon sen parempi.

2015-12-02-stellaharasek-kitzen-keittio-3

Keittiön mattamustat ovet on tehty Fenix-nanolaminaatista, jonka pehmeä pinta on osoittautunut käytössä tosi toimivaksi. Se pysyy siistinä ja on todistetusti helppo puhdistaa silloinkin kun siihen on läikyttänyt litran mustikkakeittoa (tarinoita tosielämästä).

2015-12-02-stellaharasek-kitzen-keittio-4

Musta kivitaso on kvartsikomposiittia (jos joku haluaa tietää tarkan sävyn, sen nimi on Gobi Black). Rosoisen pinnan nimi on Slate, joka tuntuu kämmenen alla pehmeältä ja elävältä. Tykästyimme siihen Kitzenin myymälässä näkemämme pienen palan perusteella, yllätyksenä tuli silti kuinka käsittämättömän hyvältä se näyttää isossa koossa. Taso leikattiin käsin keittiömme mittoihin sopivaksi, onneksi, sillä vanhassa asunnossa ei ole yhtään suoraa pintaa eikä mikään standardikokoinen taso olisi toiminut tilassa.

2015-12-02-stellaharasek-kitzen-keittio-5

Valitsimme Tapwellin valikoimista kuparisen Evo-hanan, jonka harjattu pinta patinoituu ajan mittaan. Olimme alunperin kelailleet mattamustaa hanaa, mutta kupari iski silmään Kitzenin showroomilla eivätkä mitkään muut vaihtoehdot enää kiinnostaneet sen jälkeen. Tykkään hulluna siitä miten elävä kuparinen pinta istuu hienosti tiiliseinään kaapiston takana. Pesuallas puolestaan on antrasiitin värinen Silgranit-allas, superkestävää kivimassamateriaalia, jonka neliskulmainen muotoilu on tarpeeksi syvä ja tilava jopa meikän kaltaiselle tunarille.

2015-12-02-stellaharasek-kitzen-keittio-6

Musta kaasuliesi seisoo eri seinällä eikä nyt osunut näihin kuviin, seuraaviin sitten. Liesituuletin ja lieden takaseinälle suunnitellut laatat uupuvat vielä.

2015-12-02-stellaharasek-kitzen-keittio-7

Tasolla ajelehtii sekalainen kokoelma tärkeitä asioita, kuten keko kananmunia ja lempigini. Naurattaa. Mutta mitäs tykkäätte keittiöstä? Lisää kuvia luvassa koko tilasta, kunhan saamme kaiken (tai ollaanpa realisteja, edes olennaisimmat) valmiiksi.

Aiemmat raksajutut löytyvät Remontti-tunnisteen alta.

Raksapäiväkirja, osa 3

Keittiöremontti toteutettu yhteistyössä Kitzenin kanssa

Vuorossa raksapäiväkirja osa kolme – eli kertomus siitä kuinka suuresta reiästä seinässä tuli lopulta keittiö. Aiemmat jutut voit lukea remontti-tunnisteen alta (ellet ole jo kuoliaaksi kyllästynyt koko raksa-aiheeseen).

2015-10-26-stellaharasek-raksa-kitzen-1

Ränsistyneen asunnon mahdollisuudet oli helppo nähdä, kun kävimme siellä ensimmäisen kerran – puitteet olivat harvinaisen hienot. Samalla tuli selväksi, että keittiö oli asunnon heikoin lenkki. Se oli painajainen: punertava pyökkilaminaatti, repsottava tapetti, laskettu katto jonka pinkopahviset kasetit olivat kellastuneet. Väliseiniä ja kummallisia seinäkoteloita, palvelijanhuoneen parven alle piilotettuja jääkaappeja ja komeroita. Keittiökaapisto oli peräisin 90-luvulta ja siltä se lonksuvine ovineen ja kellastuneine kaakeleineen näyttikin. Huone oli ahdas ja tunkkainen, ei pelastettavissa millään määrällä pellavaisia keittiöpyyhkeitä tai tuoksukynttilöitä. Eikä palvelijanhuonekaan mikään varsinainen kaunotar ollut – kaiken kruunasi halkeileva muovimatto ja tupakanhajuisilla tapeteilla somistettu parvi, joka salaa olisi halunnut olla alppimaja. Onneksi asunnon omistaja suostui remonttisuunnitelmiimme, joita laadimme tekemällä oppii -henkisellä optimismilla.

2015-10-26-stellaharasek-raksa-original

Lähtötilanne kaikessa upeudessaan.

Keksimme kaataa keittiön ja palvelijanhuoneen välisen seinän, kun tajusimme, että yhdestä suuresta huoneesta on paljon enemmän iloa kuin kahdesta pienestä. Keittiö on aina kodin keskipiste, se johon ihmiset illanvietoissa ja kemuissa kokoontuvat riippumatta siitä onko tilaa vai ei. Edellisen kodin postimerkin kokoiseen keittiöön ahtautui useammin kuin kerran yli toistakymmentä ihmistä ilman mitään mainittavia ongelmia, mutta uuden muuton kynnyksellä alkoi kiinnostella konsepti nimeltä aikuiskeittiö. Aikuiskeittiö: tarunhohtoinen paikka, johon mahtuu kokkaamaan ja kestittämään ilman, että kenenkään on istuttava ikkunalaudalla! Tiedän, emme mekään olleet yli viidentoista vuoden ahtaan asumisen jälkeen varmoja onko sellaista olemassakaan.

2015-10-26-stellaharasek-raksa-kitzen-2

Kappas, löysin kuvan suihkutiskaamisesta. Sitä ei olekaan ikävä.

Keittiöremontin ylivoimaisesti suurin urakka oli purkaminen ja tilan valmistelu, josta viimeksi kerroin. Ei mennä enää siihen. Paitsi jos haluatte tietää jotain. Esimerkiksi sen kuinka kauan meni saada alkuperäinen lautalattia esiin kaikkien viime vuosikymmeninä ladottujen kerrosten alta. Tai sen kuinka koetuksella hermoni olivat keskellä kafkamaista painajaista, jonka muodostivat Työt Joita Ei Saa Tehdä Itse. Kylään oli kutsuttava seuraavassa järjestyksessä: kaasuäijä, sähköäijä, putkiäijä, taas sähköäijä, kaasuäijä joka unohti ensimmäisellä visiitillään tehdä Jotain Tärkeää, lopuksi taas putkiäijä. Vihdoin kolmen kuukauden logistisen labyrintin (ja liian monen laskun) jälkeen keittiössä oli pyhä kolminaisuus: sähkö, vesi ja kaasu, joista yhtäkään en pidä enää koskaan itsestäänselvyytenä.

En ole vielä unohtanut syvimpiä epäuskon hetkiä, kun istuimme uupuneina keskellä raksaa, puolet puruista oli tehty ja loput vielä edessä. Vanha väliseinä ja parvi oli kaadettu palasiksi lattialle, vanhat keittiökaapistot kiskottu seinästä. Kaikkialta törrötti putkia ja puoliksi irroitettuja parruja. Katselimme kaaosta ympärillämme, haaveilimme viinistä ja mietimme, että aivan hyvän elämän olisi voinut elää siellä pyökkilaminaatilla päällystetyssä pikkukeittiössäkin. Sitten nakutimme eteläisimmästä seinästä vanhan tiilipinnan esiin ja tajusimme kuinka kaunis keittiöstä tulee. Alkoi taas tuntua, että se on aivan kaiken vaivansa väärti.

2015-10-26-stellaharasek-raksa-kitzen-3

Keittiön alkuperäinen lautalattia kaivettuna esiin korkin, muovin ja laminaatin alta. Kolhuilla ja kulunut, mutta yhä kaunis ja käyttökelpoinen.

Keittiöremontin ehdottomasti kivoin osuus oli uuden keittiön suunnittelu. Lähdimme yhteistyöhön ystävämme suositteleman Kitzenin kanssa, mikä osoittautui loistoratkaisuksi useammastakin syystä. Ensinnäkin se oli remontin ensimmäinen ja ainoa vaihe, kun meidän ei tarvinnut tehdä kaikkea – tai oikeastaan mitään – itse. IHANAA. Toisekseen tyypit todella tietävät mitä tekevät. Kotimaisen Kitzenin keittiöt tehdään mittatilauksesta Salossa, alusta loppuun asiakkaan toiveiden mukaisesti hankalia erikoismittoja ja väritoiveita myöten. Meitä varten ei tarvinnut alkaa sekoitella maaliämpäreitä, sillä halusimme mattamustan keittiön, joka löytyy Kitzenin perusvalikoimasta. Erikoismitoitusta kuitenkin tarvittiin, sillä vanhassa asunnossa ei ole yhtään suoraa seinää, lattiaa, listaa tai kulmaa. Olin niin onnellinen, kun Kitzenin väki tuli mittanauhojensa ja vatupassiensa kanssa tutkimaan tilukset, homma vaan hoitui eikä kukaan (kaasuäijän, sähköäijän ja putkiäijän tavoin) kysynyt hankalia kysymyksiä, joiden vastauksia voin vain arvailla. (Seitsemän? Neljäkymmentäviisi astetta? Poistoventtiili? Kittitasoite?)

2015-10-26-stellaharasek-raksa-kitzen-4

Laminaatin alta löytyi myös keittiön alkuperäinen hellan paikka. Samaan kohtaan päätettiin sijoittaa myös uusi.

Keittiöstä puhuttiin toisenlaisia asioita, sellaisia joihin meillä oli mielipide. Millaista elämää keittiössämme eletään? Kuinka usein kokkaamme? Paljonko meillä on tavaroita, tilan tarvetta?

Visio oli kirkas. Halusimme yksinkertaisen, kauniin keittiön. Tilan, jossa happi liikkuisi ja valo kiertäisi. Toivoimme, että keittiön kokonaisilme pysyisi kevyenä: emme halunneet yläkaappeja tai edes avohyllyjä. Niitä ei tarvittu, koska ruokatarvikkeet mahtuivat keittiön vanhaan kylmäkaappiin ja astiat valtavaan antiikkivitriiniin, joka oli hankittu jo edelliseen asuntoon. Keittiö tulisi kokonaan yhdelle seinustalle, yhdeksi pitkäksi mattamustaksi tasoksi, jossa olisi hanan ja altaan lisäksi riittävästi työskentelytilaa. Tuleva kaasuliesi saisi seistä omilla jaloillaan toisella seinustalla – safkaa voisi laittaa samaan aikaan siis useampi törmäilemättä ja pujottelematta toistensa ohi.

2015-10-26-stellaharasek-raksa-kitzen-5

Vanha keittiökaapisto on pultattu irti, uusi on saapumaisillaan Salosta. Putket olivat paljastuneet puretun seinäkotelon alta.

Musta väri oli lukittu jo ennen tarkempia suunnitelmia. Kitzenin mattamustan keittiön ovet on tehty Fenix-mattalaminaatista, jonka pehmeästä pinnasta pidimme kovasti. Mattamustille kaapeille valitsimme kaveriksi mustan kivitason, jossa oli himmeästi hohtava, elävä pinta. Hanaksi valikoitui Tapwellin mattapintainen kuparihana. Olimme ensin ajatelleet, että hanakin voisi olla musta. Sitten näimme Kitzenin showroomilla kuparisen Evo-hanan, jonka jälkeen mikään muu ei tuntunut enää miltään. Rakkautta ensi silmäyksellä. Sitäpaitsi se sopii superhyvin vaaleaan tiiliseinään, joka kohoaa kaapiston takaa.

Yllätyin siitä kuinka nopeasti kaikki eteni sen jälkeen kun päätökset ja mittaukset oli tehty: kaapit valmistuivat Salon tehtaalla kahdessa viikossa. Seuraavaksi leikattiin kolmen sentin paksuinen kivitaso. Vähän kävi sääliksi miehiä, jotka sen kantoivat viidenteen kerrokseen. Ei kuulemma tarvitse käydä kuntosalilla työpäivän jälkeen.

2015-10-26-stellaharasek-raksa-kitzen-6

Vanha tiiliseinä, joka löytyi kipsipinnan alta. Kaksi kerrosta kirkasta lakkaa pitää huolen siitä, etteivät vanhat tiilet varise.

Keittiön asentaminen on oma taiteenlajinsa, josta en tiennyt enkä – jumalille kiitos – tiedä mitään vieläkään. Yhtenä päivänä tulin kotiin ja siinä se vaan oli, viattomana ja kuvankauniina kuin olisi aina ollut juuri siinä. Oli hämmentävää kohdata tyhjästä materialisoitunut versio omasta visiostaan. Koskin epäuskoisena kivitasoon, se tuntui käden alla viileältä mutta hyvin, hyvin todelliselta. Kuparinen hana hohti uljaana mustan kivialtaan yllä. Joka väittää, että materia ei tee onnelliseksi, ei ole koskaan seissyt neljän kuukauden keittiöremontin jälkeen uuden keittiönsä äärellä ja tarttunut laatikkoon, joka liukuu ulos äänettömästi ja pehmeästi kuin päiväuni.

2015-09-18-stellaharasek-kitchen-10

Seuraavaksi luvassa: ne jälkeen-kuvat.

Raksapäiväkirja, osa 2

Loppusuora häämöttää, joten on hyvä hetki palata elämämme päivänpolttavaan teemaan, remonttiin. Saimme ennen muuttoamme tehtyä pintaremontin kaikkiin huoneisiin, joihin oli tarkoituskin: makuuhuoneet, työhuone ja olohuone olivat muuttohetkellä valmiit. Seinien, lattioiden ja katon maalaamisessa oli kohtalaisen kova homma, kun neliöpinta-alaa oli paljon, mutta se oli lopulta pieni urakka verrattuna siihen mitä suuruudenhulluina humanisteina lähdimme tekemään keittiöön.

2015-09-09-stellaharasek-raksapaivakirja-4

Keittiö oli aikoinaan jaettu kahdeksi huoneeksi: sen kainaloon oli rakennettu palvelijanhuone ja palvelijanhuoneen päälle oli kyhätty vielä parvi. Kulku keittiöön oli kummallinen, oli pujoteltava parven alta ja tehtävä jyrkkä käännös oikealle. Katto oli molemmista huoneista laskettu muuta asuntoa alemmas pahvia muistuttavilla paneeleilla. Vanhan lautalattian päällä oli vuosikymmenten varrella ladottua korkkilevyä, kellastunutta muovimattoa, lastulevyä ja halvannäköistä laminaattia, joka kilahteli ontosti askeleiden alla. Vähemmän yllättävästi nämä ratkaisut eivät tuoneet esiin arvokkaan vanhan asunnon parhaita puolia. Päätimme siis kahden minuutin huolellisen harkinnan päätteeksi laittaa koko keittiö uusiksi pitkän kaavan kautta. Keittiöremontti – ratkaisu vapaa-ajan ongelmiin! Tätä päätöstä olemme toki jälkeenpäin muistelleet, istuneet keskellä keittiötä tuhat kiloa purkujätettä ympärillämme ja miettineet, että kumman kuolematon idea se oikeastaan oli.

Kesän ratoksi – koska mitä muutakaan kukaan nyt kesällä haluaisi tehdä – olemme siis kaataneet huoneiden välisen seinän ja palvelijanhuoneen päälle rakennetun parven. Purimme myös kattopaneelit, ne olivat niin huonossa kunnossa ettei ollut vaihtoehtoa. Ruuvasimme vanhan keittiön pois, kaapit saivat uuden elämän jonkun mökillä. Lautalattian kaivaminen esiin oli omanlaisensa saaga. Muovimatto lähti repimällä, laminaatti naksuttamalla ja vanhat lastulevyt sorkkaraudalla – mutta vuosikymmeniä vanha korkki irtosi murusina. Kuutiosentin kokoisina palasina. Älkää vaan kysykö kauanko urakkaan meni – emme halua itsekään tietää. Vielä kerran kiitos jokaiselle ystävällemme, joka on ollut apunamme. Ilman teitä konttaisimme yhä lattialla kiroilemassa ja hakkaamassa sitä korkkia kappaleiksi.

2015-09-09-stellaharasek-raksapaivakirja-3

Kaivoimme myös seinänpurkuprojektissa paljastuneen tiiliseinän esiin. Kun parvi purettiin, seinästä irtosi samalla isoja lohkoja laastia, joiden alta pilkahti kauniisti kulunut tiilipinta. Piikkasimme sitten samalla vaivalla loputkin tiiliseinästä esiin ja opimme, että kun joku raksalla sanoo “samalla vaivalla”, se tarkoittaa juurikin päinvastaista.

Lopulta jäljellä oli kahden ahtaan huoneen sijaan yksi iso tyhjä tila riisuttuna kaikesta turhasta. Vanha lautalattia oli kulunut mutta kaunis, katto kaikessa karuudessaan muistutti maailmankarttaa, betonikerrostumineen, rappauksineen ja sinnetänne risteilevine hirsirakenteineen. Tarpeettomat seinät ja parvet eivät enää estäneet valon tulvimista kaikkiin nurkkiin. Vaikea kuvailla tunnetta, kun näkee vihdoin edessään sen tilan, jonka on koko ajan tiennyt sen kaiken alta löytyvän. Se oli vielä kauniimpi kuin olimme kuvitelleet, ja sillä oli täysin oma tunnelma, joka ei piitannut pätkääkään siitä millaisia suunnitelmia meillä sen varalle oli.

2015-09-09-stellaharasek-raksapaivakirja-5

Muuton jälkeisen elämän eli remontin toisen vaiheen avainsana on ollut etenemiseste. Keittiöremonttiin niitä on mahtunut monta. Yllättävän monta myös kylpyhuoneeseen, vaikka sinne vaihdoimme vain kalusteita. Jokainen pikkujuttu, jonka piti olla hetkessä hoidettu, muuttui monimutkaiseksi palapeliksi, jossa mikään ei loksahda runnomatta paikoilleen. Jokainen remontin tehnyt tietää mistä puhun: saadakseen asian x tehtyä on tehtävä ensin asiat z ja y, joita ei voi tehdä ennen asioita a ja b ja c, jotka pitää hyväksyttää huoltoyhtiöllä, jonka edustaja torkkuu paraikaa aurinkotuolissa Ranskan rannikolla vailla aikomustakaan vastata puhelimeen.

Jopa silloin, kun on vihdoin varma, että nyt on kaikki kunnossa, putkimies paikalla eikä mikään voi enää estää pesukoneen asennusta paitsi asteroidin törmääminen maapalloon, se tärähtää taas jostain eteen: ETENEMISESTE. Puuttuu palikka, josta emme ole ikinä kuulleet, joka ei tullut pesukoneen mukana eikä kuulunut asunnon varustukseen, jota putkimies ei puhelimessa maininnut eikä sitä saa korttelin päässä sijaitsevasta rautakaupasta, vaan se on haettava varastolta, joka sijaitsee Vantaan kaikkein kauimmaisessa nurkassa – ja meni muuten vartti sitten kiinni.

2015-09-09-stellaharasek-raksapaivakirja-2

Väsymyksen keskellä on välillä iskenyt toivottomuus vähän pienimpienkin haasteiden edessä. Puramme sähköjohtoja, niitä on vanhassa asunnossa kilometritolkulla, monet täysin tarpeettomia. Yksi sähköjohto on viritetty muita korkeammalle. EIH. Eihän tuonne ylety kukaan. Tähän tämä kaatuu. Pakko muuttaa.

Remonttirytäkässä oppii, että mikään ei ole itsestäänselvää. Enpä ennen esimerkiksi tiennyt paljonko voi iloita siitä, että kylpyhuoneessa on valo! Peseydimme nimittäin kahden viikon ajan pilkkopimeässä, koska sähkömiehellä kesti ja koko asunnosta piti suihkun ajaksi kääntää sähköt pois. Nykyisin kylpyhuoneestamme löytyy lukuisia luksusominaisuuksia, kuten suihkutanko, suihkuverho, peilikaappi ja valo, joka ei aiheuta välitöntä kuolemanvaaraa.

2015-09-09-stellaharasek-raksapaivakirja-1

Myös kolme kuukautta ilman keittiötä on opettanut monenlaista, niin hyvässä kuin huonossa. Mikko metsästi talouteen keittolevyn ja perustimme retkikeittiön. Ruoanvalmistusmahdollisuudet olivat silti vähissä, puhumattakaan motivaatiosta alkaa raksapäivän jälkeen kokkauspuuhiin. Tehtaankadun kahvilat ja lähikaupan tuoretiski ovat pitäneet meidät elossa kuluneen kesän. Jossain vaiheessa tosin luovutimme oikeiden astioiden suhteen. Emme enää jaksaneet tiskata kylpyhuoneen lattialla ja käydä suihkussa likomaan jätettyjen kattiloiden keskellä. Siirryimme kertakäyttöastioihin, joita löytyi pölyinen kasa muuttolaatikon pohjalta. Arvelimme, että ympäristön kannalta ei ollut mitään väliä heitämmekö ne pois käyttämättöminä vai käytettyinä. Viini pahvimukista – silti viiniä.

2015-09-09-stellaharasek-raksapaivakirja-6

Keittiömme on ollut koko kesän muusta kodista eristetty työmaa, jonne ei ole kannattanut mennä ilman kypärää. Pitkään tuntui kaukaiselta konseptilta, että huoneessa olisi jonain päivänä pölyisen kraaterin sijaan toimiva keittiö. Konkreettiseksi kuva muuttui vasta, kun aloimme suunnitella uutta keittiötä, mittailla tilaa ja miettiä millaisen kaapiston halusimme. Otimme yhteyttä Kitzeniin, pieneen kotimaiseen keittiövalmistajaan, jonka kalusteet tehdään Salon seudulla. Laadun ja kotimaisuuden ohella syy valintaan oli esteettinen: Kitzenin mallistosta löytyi juuri se mattamusta keittiö, josta olimme haaveilleet. Suunnittelun edetessä selvisi, että alan ammattilaisilla oli muutakin annettavaa kuin täydellinen tummanharmaa kivitaso ja kauniit kaapit. Päädyimme yhteistyöhön – ehdottomasti paras päätöksemme koko remontin aikana. Seuraavaksi luvassa lisää keittiöstä ja siitä millainen siitä tulee. Voin koko sydämestäni sanoa, etten malta odottaa.