✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Pieni rantamme Puerto Ricossa näyttää kohtaukselta Mad Maxista. Oispa jeeppi! Mielellään kolhittu musta Jeep Wrangler, jolla voisi huristella ilman kattoa pitkin hiekkaa. Hurrikaanihommissa sille katollekin saattaa olla kyllä käyttöä. Tarvitaanhan kattoteline, johon virittää tuulimittarit.

Hänen nimensä on White Rabbit.

Rannan äänimaisema on epätodellinen. Tuuli humisee tauotta. Jäätelönmyyjien kellonkilkatus kuuluu kuin kaukaa, vaikka ne kulkevat vierestä. Taivaalla on kova trafiikki – ei aavistustakaan miksi, mutta koptereita lentää koko ajan yllä.

Asioilla on tapana eskaloitua, kun ohjaksissa on tämä tuotantotiimi. Jeeppiaihe karkasi ajat sitten käsistä. Jeepissä voisi nukkua, sanoi Anni haikeasti. Mietimme mitä kaikkea muuta jeepissä voisi matkalla tehdä. Tulimme tulokseen, että oikeastaan kaiken olennaisen. Olisi jeeppiaamiaisia, retkikeittimellä keitetty kahvi mukitelineessä. Ajaisimme jeepin auringonlaskun ääreen ja avaisimme rommipullon. Pressun avulla jeepistä voisi virittää vallan toimivan teltan, jäädä yöksi, pulahtaa kuutamouinnille. Bikinit ja pyyhkeet kuivuisivat hetkessä, kun ne sitoisi viiriksi kattotelineeseen. Lopulta alkoi tuntua, että ei tässä paljoa muuta tarvita koko seuraavalle viikolle kuin rämisevä jeeppi, jonka takapenkille mahtuu meikäläisen reppu, Annin räjähtänyt matkakassi, maastokuvioidut hurrikaanikypärät, pari ananasta ja pullo paikallista rommia.

Rommi on muuten suunnilleen ainoa asia, joka Puerto Ricossa on halpaa. Rannalla ehkä vallitsee kaikesta irti päästämisen ilo siitä, että huomista ei ole, mutta saaren lähes suomalainen hintataso ei tue tulkintaa. Se sopii vähän huonosti meidän minimatkabudjettiin, mutta onneksi olemme neuvokkaita (ja äärimmäiset hyvät priorisoimaan).

Paikalliset surffarit esiintyvät kameralle. Suoristavat aavistuksen selkänsä, jännittävät olkavartensa, ravistavat vettä kiharoistaan tavalla josta puuttuu vain hidastus. Juoksevat lauta kainalossa ohi, sitten juoksevat takaisin eivätkä edes yritä piilottaa sitä, etteivät olleet varsinaisesti menossa mihinkään. Minua naurattaa, kuvaan silti, tietysti kuvaan, se on sanaton sopimuksemme.

Rannan toisen päädyn palmut, graffitit ja rapistuneet muurit tuovat mieleen toisenkin elokuvan, Baz Luhrmannin William Shakespeare’s Romeo + Juliet. Päässä soi repeatilla Radioheadin Talk Show Host. Oikeasti meillä soi vain kymmenen kappaleen kimara, sen verran puhelimeni Spotifyssa on biisejä, jotka suostuvat soimaan offline. Kimarasta ei löydy Radioheadia, vaan Led Zeppelinin Whole lotta love, Diana Kingin Ain’t Nobody, Aerosmithin Dream On, Miguelin Simple Things ja pari muuta täysin sattumanvaraista kappaletta, joita olen pakkosoittanut Annille toistolla koko tähänastisen matkan.

Päivät ovat vastoin kaikkia säätiedotuksia olleet pilvettömät. Helle huojuu lempeissä lukemissa, on kuuma muttei läkähdyttävää. Illallakaan ei laske alle kahdenkymmenen asteen. Meillä ei ole mukana paljoa, mutta silti on liikaa, ei täällä tarvitsisi kuin pari rantariepua ja bikinit.

Iltaisin kerrostalojen takaa kohoaa mustanpuhuva myrskyrintama, jonka keskellä salamoi. Näky on elokuvallinen, kunpa saisin siitä kunnollisen kuvan. Meren kohina yltyy kohti yötä, maailmanlopun surffarit ratsastavat aalloilla pimeään asti.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Läksimme yksi ilta suurelle viinimatkalle. Tärkein tavoite: löytää pullo viiniä. Toissijainen toive: ostaa tuoreita hedelmiä. Pikkuisessa hotellissamme ei oltu kuultu kummastakaan eikä rannallakaan myyty mitään tuoretta – oli vain kellojaan kilkattavia jäätelömyyjiä, joiden kylmäkärryissä oli sata erilaista sorttia esanssista sorbettia.

Ensimmäiset havainnot kaduista Ocean Parkin hiekkarannan takana: pastellisävyillä sokeroitu ghetto. Talojen ympärillä oli korkeat kalteriaidat, piikkilankapalloja ja suuria vihaisia dobermanneja. Jotkut rakennuksista näyttivät hylätyiltä, siltä että niistä oli lähdetty vauhdilla – pihateille ja ajorampeille oli jäänyt puoliksi juotuja kahvimukeja, levälleen unohtuneita sanomalehtiä, kuluneita lenkkareita ja vaatekappaleita. Otin muutaman kuvan ennen kuin tuli tunne, että parempi pistää kamera pois. Minuuttia myöhemmin vierellemme pysähtyi paikallinen, joka jeeppinsä ikkunasta suositteli, että emme liikkuisi näillä kaduilla, ei nyt eikä varsinkaan iltaisin. Hups.

Ei jääty kahville.

Paluumatkalla turvallisemmille vesille löysimme huoltoasemamyymälää muistuttavan kioskin, jonka lukittu ovi aukesi soittamalla ovikelloa. Note to self: lukitut kaupat, jotka avataan pärstäkertoimen perusteella, eivät ole hyvä merkki. Meksikolainen myyjä oli mielissään suomalaisista asiakkaistaan, we never get no Finns here, myi meille pullollisen roseeta. Kyseli mitä teimme kotimaassamme, kertoi olleensa entisessä elämässään graafinen suunnittelija. Oli opiskellut New Yorkissa, mutta San Juanista ei ollutkaan löytynyt graafikon töitä, niin hän oli ryhtynyt isänsä ideasta kioskinpitäjäksi. Putiikin valikoima oli miehekäs: tupakkaa, väkeviä, erilaisia oluita. Viskivalikoima oli huomattavasti suurempi kuin viinien. Hedelmiä ei ollut, sipsejä olisi löytynyt seitsemän erilaista lajiketta. Orpo pussi pähkinöitä pilkotti niiden välistä, nappasimme sen mukaan. Se oli lähin oikeaa ruokaa muistuttavaa mitä olimme nähneet pariin päivään.

Pidän näistä väreistä, ja siitä että kissat vahtivat valtakuntaansa toisella silmällään, puoliksi torkkuen. Mieli on kevyt, viini vähän liian makeaa kuten aina trooppisissa maissa. Taidamme pysyä täällä rannalla, kunnes matka jatkuu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Puertoricolaiset viettivät Ocean Park Beachissa sunnuntai-iltaansa, kun saavuimme reput olalla paikalle. Olimme varanneet huoneen yhdestä rannan harvoista majapaikoista eikä meillä ollut vaihteeksi aavistustakaan mitä oli luvassa. Se on näköjään aika hyvä lähestymistapa matkustamiseen: jos ei odota mitään, ei oikeastaan voi kuin yllättyä positiivisesti. Kun ei liikaa suunnittele tai selvittele, vaan kulkee sen sokean luottamuksen varassa, että kaikessa käy kuitenkin hyvin, mikä voi muka mennä pieleen? No oikeastaan aivan kaikki, mutta ilmeisesti kintereillämme seuraa pienen kaaoksen lisäksi satumaisen hyvä onni (ja juuri nyt tosi monta koiraa).

Palmurivin takaa paljastui pitkä hiekkaranta täynnä paikallisia koiriensa kanssa. Jotkut surffasivat, toiset hengasivat hiekalla. Musiikki soi, koirat kirmasivat onnellisina keppien perässä. Ne olivat seurallisia tyyppejä ja tapasimme niistä suurimman osan, kun kävelimme rantaa pitkin. Suuret koirakaverukset ovat sisko ja veli, rakastavat kuulemma aaltoja eivätkä haluaisi lähteä kotiin lainkaan. Pystyn hyvin samaistumaan. Bongasin mäyräkoiriakin! Ne eivät telmineet rantavedessä tai kipittäneet keppien perässä, vaan torkkuivat yllättäen (tai sanotaanpa nyt suoraan, ei ollenkaan yllättäen) omistajiensa aurinkotuolien alla.

Majapaikkamme sijaitsee rannan Isla Verden puoleisessa päässä. Meno on hiljaista, on muutama matala rakennus palmujen keskellä, pari majataloa, ravintola tai kaksi. Rannan toisessa päässä, Condadon suunnalla, kohoaa pääosin paikallisten asuttamia kerrostaloja. Siellä leijuu meren yllä ohut usva, olen ihmetellyt aikani mistä se johtuu ja paras ei-lainkaan-tieteellinen arvaukseni tähän mennessä on, että suurten aaltojen nostattamat tyrskyt saavat udun aikaan. Sekoan kaikesta tästä kauneudesta.

Paikalliset säätiedotukset ovat povanneet sadetta ja vaihtelevaa pilvisyyttä. Kuulimme lentokoneessa, että Puerto Ricon säätiedotukset ovat suurin huijaus koko maassa. Sikäläinen kanssamatkustajamme arveli, että meteorologit ovat näyttelijöitä, jotka keksivät tiedotukset päästään. Siltä alkaa vaikuttaa – sateita ei ole näkynyt, pilvetkin ovat hiipineet taivaanrantaan vasta illansuussa. Hmm… Onkohan koko hurrikaanikausikin turistien hämäykseksi keksitty huijaus.

On vain tuuli, tauoton trooppinen tuuli, joka humisee rannalla päivin öin. Tuulee niin kovaa, että viiden metrin päässä kävelevän ihmisen puhetta ei tahdo kuulla. Tämän havainnon valossa on oikeastaan helppo uskoa, että tyyli voi täällä yltyä hirmumyrskyn mittakaavaan.

Ja sitten on aallot. Karibialainen meri näyttää niin lempeältä, kunnes astelee lähemmäs – ja tajuaa mistä tuulenkin yli kantautuva kohina tulee. Olisi otollinen hetki opetella surffaamaan. Katselin menoa hetken ja kelasin, että taitaa jäädä väliin. Aallot ovat valtavat, ne kohoavat metrien korkeuteen ja murtuvat voimalla, jota ei huvita käydä uhmaamaan.

Matkan saldo tähän mennessä:

Hurrikaaneja: 0
Komeita ratsupoliiseja rannalla: 2
Kuvia komeista ratsupoliiseista rannalla: 0 (sorry)
Koiria: 84