Kaupallinen yhteistyö ja Asennemedia

Minulta kysytään usein mitkä museot ja galleriat ovat omia suosikkejani. Mikä ilo, että tänään saan kirjoittaa yhdestä niistä! , tuttavallisemmin HAM, on nimittäin ehdottomasti yksi lemppareistani. Tennispalatsin kakkoskerroksessa sijaitseva taidemuseo onnistuu aina yllättämään ja ilahduttamaan: käyn usein katsomassa siellä nekin näyttelyt, joista en tiedä entuudestaan mitään, koska niistä jää aina inspiroitunut ja energisoitunut olo. Joskus on jopa antoisampaa suunnata näyttelyyn tietämättä liikaa taiteilijasta tai näyttelyn taustoista, silloin mieli on täysin avoin eikä ennakko-odotuksia ole.

Tämä valkoinen maamerkki nimeltä Tennispalatsi ja sen yhteydessä toimiva taidemuseo ovat lempiasioitani Kampissa.

Kaupunki on tänä keväänä pullollaan kiinnostavaa taidetta. Yksi kevään kiehtovimmista näyttelyistä on ehdottomasti , puolalaistaiteilija Paweł Althamerin Pohjoismaiden ensimmäinen yksityisnäyttely, joka on esillä HAMissa 8. syyskuuta asti. Näyttely esittelee 60-luvun lopulla syntyneen taiteilijan yllätyksellistä taidetta kolmelta vuosikymmeneltä omakuvista veistoksiin, installaatioihin ja performanssitaltiointeihin. Mukana on myös yhteisötaiteellinen tilateos, joka on toteutettu tätä näyttelyä varten.

Viime viikolla vietettiin avajaisia, joihin en valitettavasti päässyt reissun takia, mutta korjasimme asian ensitilassa matkani jälkeen. Suosittelen lämpimästi museovisiittejä keskellä arkipäivää, jos on niin onnekkaassa asemassa, että siihen on mahdollisuus. Taidemuseoissa vallitsee silloin taianomainen tunnelma: on tavallista hiljaisempaa, ihmiset viipyilevät teosten äärellä pidempään, hymyilevät vähän kuin keskenään hengaavat salaliittolaiset.

Paweł Althamerin näyttely on ollut auki vasta muutaman hassun päivän, mutta kultainen kypäräpäinen veistos nimeltä NOMO (2009) on ehkä tullut teillekin jo vastaan somevirrassa? Veistoksen asema näyttelyn itseoikeutettuna tähtenä tulee selväksi heti näyttelytilaan astuessa: kultainen kypäräpää kimmeltää näyttelyyn johtavien portaiden yläpäässä kuin hohtava portinvartija. Teos on vaikuttava myös läheltä. Hahmossa on jotain hyvin inhimmillistä, sillä on nimikyltti rinnassa ja pieni pömppömaha, ja se tuntuu katsovan uteliaasti kohti.

Sanon sen heti, rakastamme molemmat tätä näyttelyä. Se on harras ja immersiivinen kokemus, vie mukaansa. Näyttelyn esillepano on vaikuttava: tumma tila upottaa toiseen todellisuuteen, jossa taltioinnit rätisevät etäisesti ja teokset on valaistu himmeällä kullanhohtoisella valolla kuin ajan haalistamat muistot. Polku teokselta toiselle löytyy kuin itsestään, valoa on helppo seurata. Osa teoksista tuntuu sijoittuvan johonkin historialliseen vaiheeseen, toiset johonkin tarkemmin määrittelemättömään ihmisen jälkeiseen aikaan. Nämä kuvat eivät tee kokonaisuudelle oikeutta.

Althamer on tehnyt uransa varrella paljon yhteisötaiteellisia teoksia, jossa päämääränä ei ole se miltä lopputulos näyttää, vaan yhdessä tekeminen ja leikkiminen. Teokset ovat usein veistoksia, joihin taiteilija ottaa mukaan naapureita, perheenjäseniä, museovieraita tai yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevia. Kuvanveistäjän koulutuksen saanut Althamer ei pidä niitä varsinaisina veistoksina, vaan kutsuu niitä toteemeiksi, jäljiksi tapahtuneesta prosessista. Yksi niistä on vuonna 2010 valmistunut, kauttaaltaan kaiverrettu ja koristeltu liukumäki, joka on lapsikävijöiden vapaassa käytössä. Olimme molemmat vähän kateellisia lapsille. Itämaisten mattojen pehmustettu keko liukumäen päässä näyttää liian houkuttelevalta.

Tämän teoksen tekemiseen osallistui kuusi Althamerin naapuria, jotka rakensivat hänen ohjauksessaan muotokuvia löytämistään materiaaleista: he kuvasivat itsensä robottina, kyborgina tai astronauttina. Hopeahohtoisuudessaan surrealistinen joukkio vie ajatukset pois tästä todellisuudesta, tulee mieleen uusin Mad Max -elokuva Fury Road ja muut post-apokalyptiset tieteiselokuvat. Hahmo, jolla on kasvojen tilalla peili, on oikeasti vähän pelottava.

Niin sanottuja aaltoja ja muita mielen ilmiöitä on 8-osainen videoinstallaatio, jolla on pökerryttävän ihana nimi. Osien nimet kuten Totuusseerumi, Hypnoosi ja Hasis herättävät uteliaisuuden. Nämä teokset koetaan yksin kuulokkeet päässä ja niitä voi katsoa myös katkelmana sieltä täältä – jos malttaa tyytyä vain katkelmiin. Taiteilijan läsnäolossa on jotain rauhoittavaa ja vangitsevaa.

Tykkäsin teosten välisestä synergiasta. Taiteilija oikeasti kokeili videoinstallaatiota tehdessään hypnoosia, jossa koki olevansa pommitetun Varsovan raunioissa koiransa kanssa kulkeva pikkupoika. Tuo poika ja koira päätyivät univeistokseksi, joka sekin nähdään tässä näyttelyssä.

Näyttelyssä on monia miniatyyrimaailmoja, jotka ovat jollain tavalla hurjia ja hätkähdyttäviä, ehkä siksi että niistä monet ovat taiteilijan omakuvia ja sijaitsevat jossain epämääräisessä välitilassa menneisyyden, tulevaisuuden ja tämän hetken välissä. Yksi näyttävimmistä on näyttelytilan keskelle koottu maisema, jota voi kierrellä ja katsella loputtomiin. Nappasin kuvan yksityiskohdasta, jossa laiturilla notkuvat lapset heijastuvat veteen. Teoksen mittakaava jääköön odottamaan sitä hetkeä, että pääsette itse paikalle ja saatte nähdä sen omin silmin.

Althamerin omakuvat ovat minusta superkiinnostavia ja tarinat niiden taustalla lukemisen arvoisia. Esimerkiksi tarina Althamerin lopputyön esittelemisestä taideakatemian opettajille: kun esittely koitti, taiteilijaa ei näkynytkään missään. Hän oli jättänyt tilalleen luonnollisen kokoisen, hyperrealistisen näköisveistoksen sekä videoteoksen, joka kuvasi taiteilijaa poistumassa akatemian tiloista ja loikkaamasta kaupungista ulos suuntaavaan bussiin. Nauratti. Se näköisveistos ei ole kumpikaan näistä, säästetään sekin visiittiä varten.

Niin, hyväksyttiinkö lopputyö, jota taiteilija ei ollut esittelemässä? Onneksi professori näki performanssin olevan osoitus Althamerin jatkuvasta halusta tulla aineettomaksi ja vapauttaa egonsa ruumillisuuden kahleista.

Taiteilija oli ollut paikalla avajaispäivänä ja harmittaa, etten ehtinyt mukaan, sillä hän vaikuttaa olevan kiintoisa tyyppi. Teoksissa toistuu tiettyjä teemoja, kuten minuuden tarkastelua osana yhteisöä ja ympäristöä. Näyttelyn nimi I (AM) tiivistää Althamerin uran keskeisimmät kysymykset: kuka minä olen? Keitä me olemme yhdessä?

Althamer uskoo kollektiiviseen alitajuntaan, jonka kautta kaikki elollinen on yhteydessä toisiinsa. Ihminen voi taiteilijan mukaan lähteä matkalle liikkumatta fyysisesti mihinkään, vain istuutumalla ja “matkustamalla oman minuuden syvimpiin kerroksiin, kohti pyhän kokemista”. Näyttely tuntuu jollain tavalla matkalta Althamerin minuuteen, ja kuten hyvä taide usein, samalla se tarjoaa peilipinnan omien kokemusten heijastamiselle.

Taiteilija on myös kertonut tuntevansa itsensä vierailemassa olevaksi matkustajaksi, joka etsii henkistä kotimaataan tällä planeetalla. Se vetosi erityisesti Jarnoon, joka näki näyttelyssä scifiviittauksia kaikkialla.

Näyttelyn uusin ja näyttävin teos on luova leikki ja installaatio nimeltä Valkoinen hiljaisuuden tila. Taidemuseon toiseen kaarihalliin on rakennettu meditatiivinen hiljaisuuden huone, kokonaan valkoinen tila, jonne yleisö astuu pukeutuneena valkoiseen, ilman kännyköitä tai kameroita. Tilassa vallitsee täydellinen hiljaisuus, sillä askeleistakaan ei kuulu ääntä: tilaan mennään ilman kenkiä, suojasukat jalassa. Althamer vertaa uutta teostaan saunaan ja sen mieltä ja kehoa puhdistavaan vaikutukseen: valkoisessa tilassa puhdistetaan aistit ja ajatukset nykyajan ärsykevirrasta.

Valkoisesta huoneesta ei sattuneista syistä ole kuvia, nämä nappasimme pukeutuessamme alakerrassa. Oli kummallista jättää kaikki tavarat kengistä kameraan lukolliseen kaappiin ja verhota itsensä asuun, joka ei ollut oma. Samalla tuntui kuin olisi riisunut kaiken ylimääräisen ja jäljelle olisi jäänyt vain olennainen, ihminen itse, tämä ääriviivoiltaan väreilevä minä jota Althamer on yrittänyt koko uransa ajan määritellä.

Tassuttelimme suojasukissamme puiset portaat ylös valkoiseen tilaan. Kaarihalli näytti valkoiseen verhottuna vielä isommalta kuin muistin, siellä oli kanssamme vain pari hassua ihmistä: yksi kuljeskeli hitaasti pehmustetulla valkoisella lattialla, kaksi muuta makasivat valkoisilla patjoilla ja nukkuivat tai meditoitavat. Sellaistakin tilassa voi tehdä.

Ärsykkeistä riisuttu tila saa ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita. Itse rauhoituin ja nautin hiljaisuudesta, siitä etten voinut ottaa kuvia tai tehdä muistiinpanoja. Lumouduin valkoisista valokuvuista, joilla tila oli valaistu.

Mutta Jarnolla oli vaikeaa, hän keksi lukuisia syitä miksi ei viihtynyt. Lopulta hän heittäytyi turhautuneena vatsalleen lattialle ja selvitti olevansa “liian aikuistunut” eläytymään tälläiseen leikkiin. Puoli minuuttia myöhemmin hän hoksasi, että pehmustettu lattia tarjosi hauskan kitkan kokohaalaria vasten, työnteli itseään lattiaa pitkin eteenpäin pelkillä jaloillaan ja ilmoitti olevansa laakamato. Laakamatoilun lomassa hän ehti myös pohtia kooman ja kuoleman olemusta, puhua Stanley Kubrickin 2001: Avaruuseikkailusta ja miettiä miltä tulipalo näyttäisi valkoisessa tilassa. Vein laakamadon pois ennen kuin tilanne eskaloitui enempää, mutta katson, että taideteos onnistui puhuttelemaan omalla tavallaan meitä molempia.

Näyttelyssä on vielä yksi liikkuva teos, jonka voi katsastaa samalla kun lähtee museosta, se on nimittäin suurimman osan ajasta parkissa Tennispalatsin ulkopuolella! Kultainen bussi on Althamerin aiempaa tuotantoa vuodelta 2012. Althamerin veli ajoi bussin viime viikolla Puolasta Helsinkiin ja se on nähtävillä Tennispalatsin lipan alla kevään ajan. Yleisöllä oli avajaisviikonloppuna mahdollisuus osallistua bussiajeluille, joita järjestetään myös myöhemmin kevään aikana.

Laakamato jonotti bussiin, mutta tällä kertaa ei onnistunut.

Bussi vie matkalle ei minnekään. Rakastan tätä ajatusta. Matkojen oppaina toimivat mm. taiteilija itse, sekä suomalaistaiteilijat Kaisa Salmi, Vappu Rossi ja Otto Karvonen. Bussikierrokset lähtevät tuolta parkkipaikalta eli Eteläisen Rautatiekadun puoleisen lipan alta ja paikan voi varata etukäteen sähköpostilla osoitteesta hamvaraukset@hel.fi. Kullekin kierrokselle mahtuu mukaan vain 25 ensimmäistä, joten kannattaa ehdottomasti ilmoittautua vaikka heti. Seuraavat ajelut järjestetään 9. ja 10. toukokuuta sekä 12. kesäkuuta. Viimeiset ovat elokuun puolivälissä. Tarkemmat kellonajat löytyvät , kun skrollaat alas.

HAM tarjoaa muutakin Paweł Althamerin näyttelyyn liittyvää oheisohjelmaa joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina. On Buto-tanssija Ken Main tanssiesityksiä, kehollisia tanssityöpajoja ja terapeutti Sampsa Korhosen ohjaamia inspiroivia harjoitteita läsnäolon kokemiseen. Althamerin tavoin hän on perehtynyt vuosia Eckhart Tollen opetuksiin. Itseäni kiinnostaa erityisesti utopiakonsultaatio, joka järjestetään yhdelle tai pienelle ryhmälle kerrallaan. Näistä kaikista löytyy lisätietoja ja päivämääriä . Ihan mahtavaa, että oheisohjelmistoon pääsee mukaan pääsylipun hinnalla.

Melkoinen visiitti. Näyttelyn voi kokea pieninä piipahduksina useammassa osassa, jos omistaa esimerkiksi Museokortin, mutta jos aiot nautiskella kokonaisuuden kerralla, suosittelen varaamaan siihen pari tuntia, sillä teosten äärellä (tai sisällä!) aika lakkaa olemasta. Lapset kannattaa ottaa mukaan: veikkaan liukumäestä kevään hittiä, ja valkoiseen huoneeseen löytyy haalareita myös lasten koossa.

Jos vierailet museossa ensi kertaa, HAMin lippukassa ja sisäänkäynti ovat Tennispalatsin 2. kerroksessa, jonne pääsee hissillä kaikkien ulko-ovien läheisyydestä. Muista tsekata myös museokauppa! Ostin sieltä mukaan kangaskassin, joka muistuttaa siitä, että aivot ovat persoja taiteelle ja niitä kannattaakin ruokkia säännöllisesti.

Paweł Althamer: I (AM) 
HAM Helsingin taidemuseo 29.3. – 8.9.2019
Eteläinen Rautatiekatu 8, Kamppi, Helsinki
Avoinna ti-su 11-19 (suljettu ma)

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA