✖ Maaliskuun kootut

Kuluneen kuukauden isot ja pienet, olkaa hyvä!

Koitan välillä pukeutua muuhunkin kuin yövaatteisiin.

✖ Poikkeustila. En muista koko elämästäni toista vastaavaa kuukautta, joka olisi jakautunut näin selvästi kahtia, aikaan ennen ja jälkeen globaalin kriisin alkamisen. On ollut sotia ja suuronnettomuuksia, mutta ei mitään mikä olisi vastaavalla tavalla leikannut ajan halki, pysäyttänyt lentoliikenteen, hiljentänyt kaupungit ja tyhjentänyt kadut. Olo on absurdi, mutta samaan aikaan poikkeustilasta on tullut yllättävän nopeasti uusi normaali. En mieti mitä teemme pääsiäisenä, emme pakkaa autoa Lappia varten, kukaan ei suunnittele kesän loma-aikatauluja. Kunhan olemme. Nousemme aamuisin kun herätyskello soi ja keskitymme niihin asioihin, joihin voimme.

Uskokaa tai älkää, aloin vihdoin liikkua! Olen vihdoin tehnyt sen mitä olen kuukausitolkulla uhonnut ja kaivellut lenkkarit ja treenikamat esiin. Näköjään siihen tarvittiin vain kaikista menoista tyhjennetty kalenteri. Käyn rivakoilla kävelyillä, hölkkään minkä jaksan. Vedän hartioita taakse, avaan rintakehää ja herättelen kehoa, joka on ollut liian kauan käpertyneenä itseensä. Yritän tehdä joka päivä pienen kotijumpan, ihan perusliikkeitä, punnerruksia, askelkyykkyjä. Lihaskipu on juuri niin hirveää kuin muistin. Lievitän sitä magnesiumilla, yinjoogalla ja mielikuvilla siitä kuinka kuukauden jälkeen kaikesta tästä kärsimyksestä tulee silkkaa endorfiininhuuruista euforiaa.

 Kevät tulee kaikesta huolimatta. Valo tulvii ikkunoista, koira vaihtaa päivän mittaan paikkaa aurinkolänttien mukana, puut puskevat pieniä silmuja pandemiasta piittaamatta. Helsingin tuuli on edelleen hyinen ja ulkoilen yhä villakangastakissa, mutta suunnittelen jo kovaa vauhtia vaatekaapin valmistelemista kevääseen. Haluan huoltaa talvivaatteet ja pakata niitä pois, tuulettaa keväisempiä kamppeita tulevia viikkoja varten, harjata neuleet, lankata kengät. Kaivoin muistin virkistykseksi esiin myös viimevuotisen kirjoituksen siitä kuinka kulahdus karkotetaan (tähän aikaan keväästä ei perinteisesti ole kaikkein hehkein olo).

Jarnolla on studio. Oho, kuulostaapa suureelliselta. Tarkoitan siis kodin läheisyydessä olevaa pientä kellaritilaa, jonne pääsee tuottamaan ääntä häiritsemättä naapureita (tai vaimoa). Ajoitus on täydellinen, yhdessä oleminen 24/7 alkaa hangata siinä vaiheessa kun toinen haluaa vetäytyä hiljaisuuteen kirjoittamaan ja toinen harjoitella vuorosanoja tai soittaa musiikkia. Studioon on pystytetty kitarakamojen lisäksi myös rummut, jotka lepäsivät pitkään isä Jussilan autotallissa sen jälkeen kun Jarnon bändi pisti pillit pussiin. Kellarissa niitä saa paukuttaa sydämensä kyllyydestä ja sillä aikaa minä saan kirjoitusrauhaa kotona. Paras diili on sellainen, jossa molemmat kokevat voittavansa.

YLE Kulttuuriykkösen radiohaastattelu. Sain tehdä haastattelun puhelimitse, koska reissu radiotoimitukseen olisi ehdottomasti ollut tässä ajassa ei-välttämätön. Puhuimme laajasti bloggaamiseen liittyvistä ajatuksista ja arvoista. Reiluun 50 minuuttiin mahtui paljon, mutta kuten aina, paljon jäi myös sanomatta – ehkä täytyy purkaa ajatuksia joku päivä täällä blogin puolella. Haastattelun voi kuunnella YLE Areenasta.

Mitä kuuluu? Miten siellä sujuu kaiken tämän keskellä? 

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Parhaista kirjoista

American writer Siri Hustvedt

Soittolista kotikaranteeniin

Seuraavaksi luvassa vapaaehtoiseen kotikaranteeniin eli sosiaaliseen eristäytymiseen sopiva soittolista, jota on äänekkäästi toivottu ja vaadittu Instagramin puolella. Sadan biisin listasta löytyy kaikkea sellaista mitä olemme kuunnelleet viime aikoina, myös meidän IG-stooreissa vilahtaneita kappaleita, joista tulee aina kysymyksiä. Yleensä laadin soittolistani muina diktaattoreina YKSIN, mutta tällä kertaa yhdistimme voimamme ja lopputuloksesta tuli kyllä timanttinen, sillä mukaan hyväksyttiin vain kappaleita, jotka ovat molempien mieleen. Soittolista toimii loistavana taustana kokkaamiseen, siivoamiseen, venyttelyyn, riehumiseen, raivoisaan someselaamiseen ja kyljellään lojumiseen. Olemme testanneet.

Sadan biisin kattaus sisältää seitsemän tunnin verran tunnelmointia ja tanssittavampaa materiaalia (Instagramissa seuraavat tietävät mitä sillä tarkoitan) ja skaala on aika laaja indiefolkista ranskalaiseen elektroon. Mukana myös hauskoja remixejä, covereita ja pari kappaletta The Twilight Singersilta, koska en näköjään osaa tehdä yhtään soittolistaa ilman sitä. Plus yksi kappale, joka kuulostaa erehdyttävästi Stingiltä, mutta ei todellakaan ole – kertokaa sitten kun bongaatte!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Klikkaa Spotify-soittolista auki tästä: NOTES ✖ STAYING HOME SONGS

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Paras aamupala (on paahtoleipä)

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Maailma on muuttunut alle kahdessa viikossa täysin toisenlaiseksi paikaksi, mutta olemme päättäneet pitää poikkeustilasta huolimatta kiinni tietyistä asioista.

Ulkoilemme joka päivä. Koiranomistajina se ei toki muutenkaan pääsisi unohtumaan, mutta nyt lähdemme ulos useimmiten yhdessä, sillä kovin montaa muuta syytä kotoa poistumiseen ei tällä hetkellä ole. Käymme ostamassa ruokaa, mutta työtapaamiset, kuvaukset, leffat, avajaiset, treffit ystävien kanssa, ravintolaillalliset – kaikki ovat pyyhkiytyneet kalenterista kerralla.

Pidämme kiinni myös siitä, että viikonloppu on edelleen viikonloppu. Varsinkin näinä aikoina, kun päivät alkavat muistuttaa toisiaan, tuntuu tärkeältä rytmittää viikkoa. Teemme joskus töitä viikonloppuisinkin, mutta se tarkoittaa silti vapaampaa vaihdetta, pitkiä aamuja ja kiireettömiä aamiaisia. Nostamme pöytään jotain vähän parempaa, käytämme vähän vaivaa kattaaksemme kauniisti, kukaan ei syö seisaaltaan keittiötason äärellä.

Kuten tiedätte, olemme tehneet pitkään yhteistyötä lempileipomomme Gateaun kanssa. Viikonloppuiset piipahdukset Korkeavuorenkadulla sijaitsevaan leipomomyymälään olivat erottamaton osa elämäämme jo ennen sitä, sillä hyvän viikonlopun konseptiin kuuluu molempien mielestä tuore leipä.

Suhteemme leipään on erilainen. Minulle leipä on herkku. Herkutella voi toki usein, mutta herkku on silti erityinen, jotain jonka haluaa nauttia rauhassa, pitkittäen. Jarnolle leipä on päivittäinen elinehto: hän syö sitä aamuisin, välipalaksi ennen varsinaista ruokaa (että jaksaa kokata!) ja ruoan kanssa. Hän tekee usein itselleen vielä keskiyön voileivän ennen nukahtamista ja silti herää nälkäisenä. Epäilen, että hänen moottorinsa käy leivällä.

Päälinjoista olemme samaa mieltä: rakastamme leipää ja molempien mielestä se on parasta paahdettuna.

Poikkeustilankin aikana täytyy syödä. Ravintolat ja kahvilat ovat sulkeutuneet yksi toisensa jälkeen, mutta onneksi monet myyvät ruokaa mukaan. Nyt on helppo napata syötävää takeaway-hengessä mukaan myös Gateaun myymälöistä, sillä ostoksia on nyt mahdollista maksaa MobilePay-sovelluksella. Soita lähimpään myymälään ja tee tilaus, saat samalla ohjeet maksamiseen.

(MobilePay on oikeasti maailman helpoin ja paras sovellus, lataa se nyt ellet olet jo ladannut! Kun olet kerran naputtanut sinne korttisi tiedot, maksaminen sujuu jatkossa yhdellä pyyhkäisyllä. Olemme pitkään käyttäneet sovellusta kavereiden kesken esimerkiksi ravintola- tai taksikulujen tasaamiseen. Mahtavaa, että MobilePay-maksut yleistyvät myös yrityksillä.)

Tuotteet pakataan valmiiksi odottamaan ja kivijalkamyymälöissä kassi tuodaan sinua vastaan ulos, jos toivot niin. Myös verkkosivujen tilauslomakkeen kautta tehdyt tilaukset voi maksaa tällä tavalla. Näin minimoidaan fyysinen kontakti.

Kuvassa Grand Blanc, tarkemmin sanottuna puolikas siitä, sillä kokonaisella leivällä on mittaa peräti puolen metrin verran! Se on täydellinen brunssipöydässä, mutta näinä sosiaalisen eristäytymisen aikoina syöjiä on vain kaksi ja niinpä ostamme vain puolikkaita.

Olemme tehneet viime päivinä kahden klassikon välillä pienen leipävertailun, Grand Blanc vs Pain Rôti. Näillä kahdella leivällä on itseasiassa enemmän yhteistä kuin erilaista: molemmat valmistetaan Gateaun omasta vehnäjuuresta ja saavat kohota pitkään. Leipurit lisäävät taikinaan hiukan ruisjuurta, joka antaa leiville aavistuksen happaman maun. Juureen leivotut leivät pitävät kylläisenä pidempään, sillä ravintoaineet imeytyvät hitaammin. Molemmissa leivissä ovat runsaasti suolaa (leivässä pitää olla makua) ja hippasen (alle 1%) hiivaa. Valmistus taikinajuuresta leiväksi kestää jopa vuorokauden, ja hapanjuureen leivottu leipä myös säilyy pitkään. Sanoisin, että tämä on meidän kahden hengen taloudessa tärkeä juttu, mutta totuuden nimissä mikään leipä ei kestä meillä kauaa.

Kuuma vinkki säilytykseen: pidä leipä siinä paperipussissa, jossa se tuli, ja kääräise ympärille vielä muovipussi. Ei ehkä esteettisin tapa säilyttää leipä, mutta takuulla kestävin.

Grand Blanc, tuttavallisemmin iso valkoinen, on meidän jokapäiväinen perusleipä. Se sopii kaikkeen. Aamiaiseksi, alkupalaksi, pastan kylkeen, välipalaksi. Sitä voi paahtaa tai grillata. Ennen kuin hankimme leivänpaahtimen, meillä oli tapana grillata viikonloppuisin Grand Blancin viipaleita valurautapannussa. Ilmataskuista valuva juusto tekee grillileivistä täydelliset.

Grand Blanc paistetaan kovalla lämmöllä kiviarinalla, jossa se saa paksun, rapean kuoren ja happamahkon maun. Rapeutta arvostava tykkää varmasti tämän leivän paahto-ominaisuuksista: huokoiseen leipään tulee purupintaa ja kuorista entistäkin rapsakammat.

Päälle tekee mieli lastata kaikkea hyvää. Omassa suosikissani on juustoa ja suolakurkkua, Jarnon lempiversio sisältää tuorekurkkua ja ripauksen suolaa.

Kannattaa testata Grand Blancia myös sellaisenaaan dipattuna hyvään oliiviöljyyn ja balsamicoon! Täysin aliarvostettu klassikkoalkupala! Mikään ei ole parempaa kuin pala hyvää hapanta leipää odotellessa, että ruoka valmistuu.

Pain Rôti on helppo erottaa leipähyllystä: se paistetaan vuoassa, joka antaa sille klassisen paahtoleivän muodon. Vuokapaisto tekee sisustuksesta Grand Blancia tiiviimmän. Leipä on kookas, mutta tätäkin saa puolikkaana. Tämä leipä on todellakin aivan pakko paahtaa. Se on yksinkertaisesti maailman paras paahtoleipä. Luulen, että salaisuus piilee pitkässä kohotuksessa, suolassa ja hapanjuuressa. Paahtoleivässäkin pitää olla makua.

Kuori on Grand Blancia ohuempi ja pehmeämpi. 

Kuulun paahtoleivän suhteen vähemmän on enemmän -koulukuntaan. Paahtoleivän täytteiden kanssa ei saa kikkailla liikaa. Kun leipä on näin hyvä, sen makua ei halua peittää! Joskus syön paahtoleipäni pelkällä voilla.

Opiskeluvuosinani elin paahtoleivällä, johon laitoin voita ja pestoa. Muistan yhä kiukun niinä aamuina, kun kämppis oli syönyt viimeiset paahtoleipäni. Se oli tosin silloin jotain lähikaupan valmiiksi viipaloitua peruspaahtoleipää ja mitenkään sitä väheksymättä voin sanoa, että Pain Rôti on jotain ihan muuta.

Päästyäni yli pestopaahtoleivistä rakastuin paahtoleivän makeaan versioon, hilloleipiin. Herkullisin mahdollinen aamiainen onkin mielestäni nykyään paahtoleipä, jossa on voita ja lakka- eli hillahilloa. Hillahillo oli kuitenkin loppu jääkaapista, joten ostimme leivän kanssa testiin Gateaun aprikoosi-mantelihilloa – superhyvää. (Gateaun levitteet ovat muutenkin hyviä, kokeilkaa suolaisiin herkkuhetkiin sipulipestoa! Ette pety.)

Toinen makea klassikkolevite: lemon curd. Ehdoton sitruunan ystävälle. Muidenkin kannattaa antaa mahdollisuus.

Kuppi kahvia ja täydellinen paahtoleipä on kyllä yhdistelmä, jolla on mahdoton mennä pieleen. Ehkäpä testaan tänä viikonloppuna pitkästä aikaa myös vanhaa rakkauttani, pestopaahtista.

Olen esitellyt Jarnolle hilloleivän, johon hän suhtautui aluksi epäillen, mutta kuten kuvasta näkyy, konsepti oli nopeasti myyty.

Jos pitäisi valita näiden kahden leivän väliltä, en osaisi, mutta onneksi ei tarvitse, voi syödä molempia. Kummankaan kanssa ei mene vikaan, mutta paahtoleivän ystävän kannattaa ehdottomasti maistaa Pain Rôtia, jos se ei ole vielä tuttu. Tätä kirjoittaessa tuli muuten ihan hirveä nälkä.

Netistä löydät lähimmän Gateau-leipomomyymälän. Me teemme tilauksen yleensä vähän ennen kuin lähdemme koiran kanssa ulos, maksamme sen heti MobilePaylla ja nappaamme kassin myymälän ovelta, kun suuntaamme lenkiltä kohti kotia.

Kiinnostaa: miten teillä syödään paahtoleipä? Vai syötkö aamuisin jotain ihan muuta leipää?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Marianne Faithfull, Orlando ja muut vinkit viikonloppuun

Siltä varalta, että ette ole hoksanneet, vinkkaan että YLE Areenassa on viimeistä viikonloppua käynnissä Naisten maaliskuu, johon on koottu laaja kattaus naisten ohjaamia elokuvia ja dokumentteja. Itsekin heräsin tähän vähän viiveellä, joten tiedän mitä katson tänä viikonloppuna! Kokosin listan teemakuukauden kiinnostavimmista ja jaan sen samaan syssyyn teillekin, sillä veikkaan, että monella on viikonloppuna tavallista enemmän aikaa. Huomioikaa, että osassa sisällöistä (kuten Orlandossa) katseluaika päättyy tänä viikonloppuna, mutta toisissa sitä on jäljellä viikkoja tai kuukausia. Kannattaa siis aloittaa niistä elokuvista, jotka katoavat palvelusta ensimmäisenä.

FAITHFULL (2017, Ranska)

Käheä-ääninen Marianne Faithfull on muusikko, legenda ja tyyli-ikoni, jonka värikkäistä elämänvaiheista riittää kerrottavaa. Faithfull singahti 17-vuotiaana katolisesta sisäoppilaitoksesta poptähdeksi kiihkeästi sykkivään 60-luvun Lontooseen. Menestystä seurasi äkkirakastuminen Mick Jaggeriin, heroiiniriippuvuus, alamäki ja kodittomuus. Lopulta uusi nousu, oman äänen löytäminen ja paluu musiikin ääreen: vuonna 1979 ilmestynyt Broken English -albumi oli käänteentekevä hetki Faithfullin uralla. Yli seitsemänkymppinen Faithfull tekee yhä musiikkia ja julkaisi pari vuotta sitten uuden levyn, jonka Nick Caven kanssa tehty kappale The Gypsy Faerie Queen on upea. Kilometrit kuuluvat, niinkuin pitääkin. Odotan kovasti tätä Sandrine Bonnairen ohjaamaa dokumenttia.

VIVIAN MAIERIN SALAISUUS (2013, USA)

Vivian Maierista tehty dokumenttielokuva on ehdottomasti nähtävä, sitä on kehunut niin moni. Tarina on superkiinnostava: Maier kuoli täysin tuntemattomana vuonna 2009 ja nousi kuolemansa jälkeen taidemaailman kohunimeksi arkistoista löytyneillä valokuvillaan.

Maier on ajankohtainen Suomessa tänä keväänä, sillä Valokuvataiteen museossa on esillä hänen omakuvistaan koostuva näyttely 24.5. asti. Saa nähdä ehtiikö pandemian sulkema museo aueta uudelleen yleisölle ennen näyttelyn päättymistä.

ORLANDO (1992, Britannia)

Piti ihan tarkistaa enkö muka ole koskaan kirjoittanut blogissa mitään Virginia Woolfin romaaniin perustuvasta Orlandosta, joka on sentään yksi vanhoista lempielokuvistani. No, melkein olin: löysin luonnoksista Woolfista kirjoittamani puolivalmiin tekstin, jossa sivusin myös tätä leffaa. Se kannattaa katsoa jo pelkästään pääosaa esittävän Tilda Swintonin takia. Jumaloin Swintonia! Ikuinen girl crush! Sally Potterin ohjaama elokuva on muutenkin katsomisen arvoinen: välkehtivä, kieppuva tarina kuljettaa katsojan 1500-luvulta 1900-luvulle. Kuningatar Elizabeth I antaa aristokraatti Orlandolle käskyn pysyä ikuisesti nuorena ja sen hän tekee, mitä nyt vaihtaa sukupuoltaan matkan varrella. Elokuva on hienon tarinan ja visuaalisen ilotulituksen ohessa tutkielma sukupuolesta, identiteetistä ja ihmisyydestä.

Orlando löytyy muuten Areenasta myös äänikirjana.

PIANO (1993, Australia/Uusi-Seelanti)

Uskokaa tai älkää, mutta en ole koskaan nähnyt Jane Championin ohjaamaa ja peräti kolmella Oscarilla palkittua klassikkoleffaa. Nyt on tilaisuuteni korjata tämä vääryys. Leffa on kuvattu Uuden-Seelannin hengästyttävissä maisemissa. En malta odottaa puolisoni kommenttiraitaa, hän nimittäin kiersi maata aikoinaan puoli vuotta ja kaikkia Uudessa-Seelannissa kuvattuja asioita säestää selostus. Mä oon ollut tuolla! Tuon vuoren päälle kiipesin! Tuolta hyppäsin laskuvarjolla!

SÄÄDYLLINEN MURHENÄYTELMÄ (1998, Suomi)

Helvi Hämäläisen romaaniin perustuva porvarillinen avioliittodraama sijoittuu 1930-luvulle. En ole lukenut romaania enkä nähnyt Kaisa Rastimon ohjaamaa elokuvaa, näistä jälkimmäinen korjaantuu toivottavasti tänä viikonloppuna. Leffa on kuulemma visuaalisesti upea. Löysin Ylen sivuilta elokuvan taustoista kiinnostavan jutun. Kirja oltiin aikoinaan vähällä kieltää ja siitä julkaistiinkin aluksi vain sensuroitu versio.

BLUE NOTE RECORDSIN TARINA (2018, Sveitsi)

Olin aikoinaan töissä levy-yhtiö EMI Musicilla, joka hoiti Suomessa myös Blue Notes -levymerkin asioita. Jazzlevyjä tuli pyöritettyä työpöydällä melko paljon, vaikka harva niistä oli Suomessa myyntimenestys. Sophie Huberin ohjaama dokumenttielokuva Blue Note Records: Beyond The Notes on kuulemma tyylikäs, viihdyttävä ja melko ennustettavasti jazzin ystävien mieleen.

MESENAATTI (2013, Suomi)

Moni tuntee Tampereella sijaitsevan Sara Hildénin museon, joka on yksi Suomen merkittävimmistä nykytaiteen museoista. Mutta kuinka moni tietää kuka oli Sara Hildén?  Tamperelaisen bisnesnaisen ja taidekeräilijän tarinaa avataan hänet tunteneiden ihmisten kautta Pia Andellin ohjaamassa dokumenttielokuvassa. Vuonna 1993 kuollut Hildén vilahtaa itse dokumentissa vain välähdyksinä, sillä hän kaihtoi julkisuutta eikä antanut mielellään haastatteluita. Aavistelen, että dokumentti kiinnostaa ainakin modernin taiteen ja muodin ystäviä.

MARGARET ATWOOD: SANOJEN VOIMA (2019, Kanada)

Margaret Atwood on nyt kahdeksankymppisenä kirjailijana uransa huipulla, sillä hänen teokseensa perustuva Handmaid’s Tale -sarja kerää miljoonia katsojia ympäri maailman. Ohjaajat Nancy Lang ja Peter Raymont ovat seuranneet Atwoodia luontoretkiltä tv-kuvauksiin ja tehneet dokumenttielokuvan, jossa puhutaan luovuuden ohessa Atwoodin kasvusta kirjailijaksi, feministiksi ja aktivistiksi.

VIELÄ KOLME!

STAR SHAPED SCAR – Suomalainen dokumentti Vuosaaren prinsessasta.
KELET – OLE MITÄ HALUAT, HONEY! – Mallin urasta haaveileva nuori transnainen tekee historiaa.
AIKUISET – Viime vuonna julkaistu suomalainen sarja on täydellistä maratonivahdattavaa viikonloppuun. Jos teit kuten minä ja ahmit kaikki jaksot heti kun ne saapuivat, saatat ilahtua tiedosta, että Areenaan on saapunut viime ystävänpäivän kunniaksi uusi jakso.

KUVAT LAINATTU YLE AREENASTA JA ELOKUVANTEKIJÖILTÄ

Mattoa hankkimassa

Kaupallinen yhteistyö Sera Helsinki

Nykyisessä kodissamme on suuret huoneet, joiden sisustaminen on edennyt hissuksiin. Monet asiat ovat loksahtaneet onnekkaan sattuman tai kokeilun ja erehdyksen kautta, toiset ovat odottaneet oikeiden elementtien löytymistä. Yksi niistä on työhuoneen matto, sillä työhuone on asunnon suurin huone, eikä oikeanlaisen maton löytäminen isoon tilaan ollut ihan helppoa. Päädyimme lopulta tilaamaan Sera Helsingin käsintehdyn maton omilla mitoillamme.

Työhuone on myös se tila, jossa vietämme makuuhuoneen ohessa eniten aikaa, sillä työskentelemme pääosin kotona. Työhuoneessa on iso työpöytä, sohva ja muutama kaappi kirjoja ja kamerakalustoa varten. Sisustus on jätetty tarkoituksella melko kevyeksi ja ketteräksi, sellaiseksi että tavaroita on helppo siirrellä tai viedä kokonaan pois, koska käytämme tilaa myös studiona. Ehkäpä esittelen työhuoneen tarkemmin lähiviikkoina, mutta nyt puhun matoista!

Bongasin Sera Helsingin somesta ja ihastuin heti: matot näyttävät taideteoksilta. Käsintehdyissä matoissa yhdistyvät kotimainen design ja ikivanhat afrikkalaiset käsityöperinteet, sillä Suomessa suunnitellut tuotteet valmistetaan käsityönä Etiopiassa puhtaista luonnon raaka-aineista. Parasta on, että vastuullisuus kuuluu yrityksen keskeisimpiin arvoihin: tuotteet valmistetaan niin ekologisesti kuin eettisesti, eikä näin kuluttajana tarvitse arvailla mahtavatko kauniit periaatteet olla vain viherpesua, sillä Sera Helsinki toimii läpinäkyvästi ja vastaa mattojen valmistuksesta itse.

Vastuullisuus oli itseasiassa alkukipinä firman syntymiseen. Sera Helsingin perustaja Anna Suoheimo muutti vuonna 2012 perheineen Afrikkaan. Naisten ja vammaisten huono asema Etiopiassa sai Annan miettimään tapoja vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen. Vuonna 2016 hän perusti Sera Helsingin, jonka tavoitteena on voimaannuttaa heikoimmassa asemassa olevia tarjoamalla heille koulutusta ja työtä. Sera Helsinki kouluttaa ja työllistää Addis Abedassa mm. yksinhuoltajaäitejä, sokeita ja vammaisia, joiden asema Etiopiassa on erityisen lohduton, sillä suurin osa heistä päätyy kadulle kerjäämään. Yritys työllisti aluksi 8 kutojaa, nyt mattoja valmistaa yli 160 artesaania, joista suurin osa on sokeita.

Naisten ja vammaisten aseman parantaminen luo positiivisen ketjureaktion: lisäämällä koulutusta ja työllisyyttä ja parantamalla työolosuhteita köyhyys vähenee. Naisten aseman parantamisen kautta myös lapset saavat mahdollisuuden koulutukseen ja parempaan elämään.

Anna haluaa varmistaa tekijöille hyvän palkan ja tasa-arvoisen elämän. Mattojen kutominen on ollut perinteisesti huonosti palkattua työtä, siksi Sera Helsinki maksaa työntekijöilleen vähintään kaksi kertaa enemmän. Netissä voi tutustua Sera Helsingin kutojiin ja langantekijöihin. Sera Helsinki tekee monella tavalla tärkeää työtä. Myös villan ja mattojen valmistukseen liittyvien perinteiden ylläpitäminen on arvokasta, sillä muovista valmistetut matot ovat valitettavasti alkaneet syrjäyttää aidon villan paikallisten keskuudessa.

Vastuullisen Sera Helsingin toiminnasta tekee myös se, että mattoja ei tehdä varastoon odottamaan ostajaa, vaan ne valmistetaan tilauksesta. Valmistuksessa kestää maton koosta ja valmistustekniikasta riippuen 2-3 kuukautta. Maton tilaaminen omilla mitoilla onnistuu myös.

Villamatot valmistetaan satoja vuosien vanhojen etiopialaisten perinteiden mukaan. Etiopialla on pitkä historia villan kanssa, sillä maa on ylänköä, jonka ilmasto muistuttaa Suomen kesää: lämpimiä päiviä, viileitä öitä. 

Ne ovat alusta loppuun käsityötä: kaikki valmistusvaiheet tehdään käsin, jotta työpaikkoja luodaan mahdollisimman paljon. Matoissa käytetään käsin kerittyä villaa, joka on peräisin pienten maanviljelijäperheiden lampaista Etiopian vuoristoalueilta. Perheiden äidit tekevät villasta lankaa eikä sitä missään vaiheessa värjätä tai käsitellä kemiallisesti, vaan se on puhdas luonnontuote. Jokainen matto on yksilöllinen, sillä jokainen lammas on luonnostaan erivärinen (vaalea villa saadaan vaaleista lampaista, tumma villa tummista) ja jokaisen naisen kädenjälki on erilainen.

Meidän mattomme on solmittua villaa.

Mallistossa on sekä kudottuja että solmittuja villamattoja, joiden iso hintaero selittyy solmitun maton moninkertaisesta työn ja langan määrästä. Yhden kudotun mattoneliön kutomiseen menee noin kaksi työpäivää. Solmitussa matossa langat solmitaan yksitellen, mikä tekee valmistuksesta hyvin työlään. Solmitun mattoneliön tekemiseen kuluu noin seitsemän työpäivää.

Solmittu matto on pehmoisempi ja paksumpi kuin kudottu – eron näkee paljain silmin, kun kurkkaatte Sera Helsingin verkkokauppaan. Molemmilla tekniikoilla syntyy tiiviitä ja paksuja mattoja, joista huokuu laatu ja käsityö.

Langassa säilyy luontainen lampaanrasva, mikä saa matot hylkimään likaa – matto on siis helppo pitää puhtaana koiraperheessäkin. Mattoja voi imuroida, tampata, viedä lumihankeen. Kudotut matot voi myös vesipestä, mutta solmituille matoille suositellaan pesulaa.

Sera Helsinki valmistaa Etiopiassa myös kauniita puuvillaisia pyyhkeitä, joilla on Reilun kaupan sertifikaatti. Puuvilla viljellään paikallisesti, lanka kehrätään perinteisellä rukilla ja kangas syntyy kangaspuilla. Kaikki vaiheet tehdään käsin. Puuvillalla on raaka-aineena Etiopiassa vahvat juuret: perinteiset etiopialaiset vaatteet on aina valmistettu puuvillasta.

Valitsimme työhuoneeseen solmitun Laine-maton, joka kuuluu helsinkiläisen suunnittelija ja stailisti Anna Pirkolan suunnittelemaan SAARISTO-mallistoon. Luin, että mallistoa suunnitellessaan Pirkola vietti paljon aikaa saaristossa ja meren äärellä ja inspiroitui luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta.

Laine-matto on täydellinen: kaunis ja ajaton olematta yhtään tylsä. Rakastan noita kohoumia, jotka tuovat mieleen Tornionjoen saaret, minun isoisoisoäitini on niistä kotoisin. Maton olisi saanut myös ilman epäsymmetrisiä reunoja, mutta ehdottomasti halusimme ne, tykkäsimme yksityiskohdasta tosi paljon. Matto on saatavilla kolmessa eri väriyhdistelmässä. Me päädyimme kokonaan luonnonvalkoiseen, sillä halusimme selkeän kontrastin huoneen tummille kalusteille.

Päädyimme tilaamaan maton omilla mitoilla, sillä huone on suuri ja matollakin saa olla kokoa. Mietimme koon niin, että se toimii, vaikka kalusteet vaihtavat välillä paikkaa, sillä tavaroillamme on taipumus liikkua. Matto sopii myös olohuoneeseen, jos haluamme joskus vaihdella sen paikkaa. Lapin taloon se vasta sopisikin, ah se kruunaisi pirtin! Mutta emme raaski viedä sitä paikkaan, jossa vietämme vain osan vuodesta.

Valmistuksessa meni vajaa kolme kuukautta, jonka aikana sähköpostiin kolahti videotervehdyksiä Etiopiasta: videolla neljä naista solmivat mattoa kuunnellen radiosta musiikkia ja laulaen mukana. Ihan mahtavaa. Se näytti upealta jo kangaspuissa roikkuessaan.

Matto saapui kotiin valtavalla rullalla, joka oli niin painava, etten olisi ikimaailmassa saanut sitä liikahtamaan omin voimin. Sen avaaminen sai tavallisen arkipäivän tuntumaan joululta. Parasta oli maton mukana saapunut lappu, johon maton tekijät olivat allekirjoittaneet. Koitin miettiä miltä tuntuu saada valmiiksi matto, jota on tehty kuukausikaupalla samalla porukalla. Mikä valtava työ siinä onkaan! Onneksi he ovat saaneet siitä reilun korvauksen. Uskon, että tuote, jonka valmistusolosuhteet ja tekijät ovat tiedossa, huokuu hyvää tunnelmaa ja tuntuu paremmalta käytössä.

Matto on ollut meillä nyt muutamia kuukausia ja se on juuri niin täydellinen kuin toivoimme. Se on jalkojen alla pehmeä ja kutsuu loikoilemaan lattialla. Se on tukeva, ei liiku eikä luisu asunnon laattalattialla, vaikka Jarno tanssii ja koira juoksee rallia. Se näyttää hyvältä kaikkien tavaroidemme kanssa ja kokoaa työhuoneen erityyliset kalusteet ehjäksi kokonaisuudeksi. Eläväpintaisessa matossa ei mustat koirankarvatkaan erotu, vaikka vähän etukäteen mietin miten käy. Työhuoneessa on nykyään ihana, levollinen tunnelma. Kuin sattumalta siitä on maton saapumisen jälkeen tullut lempihuoneemme, jonka sohvalla hengaamme usein myös työpäivän päätyttyä.

Olen oppinut minua viisaammilta matoista yhtä sun toista ja kokosin muutamia asioita, joista on ollut apua maton valinnassa.

VINKKEJÄ MATTOKAUPOILLE

✖ Matto on yksi sisustuksen tärkeimmistä elementeistä ja se kannattaa valita ajatuksella. Oikeanlainen matto kokoaa sisustuksen yhteen ja saa vähän eriparisetkin kalusteet näyttämään kokonaisuudelta. Matto lisää myös viihtyisyyttä tuomalla tilaan pehmeyttä ja parantamalla kodin akustiikkaa.

✖ Panosta, jos voit, sillä laadukas matto kestää käyttöä ja katsetta vuosia. Meillä on kotona yli 50-vuotiaita villamattoja, jotka tulevat kestämään vielä monta vuosikymmentä lisää. Laadukas matto tuo tilaan rentoa eleganssia ja arvokkuutta.

✖ Matto jäsentää kodin toimintoja ja oleskelutiloja. Matolla voi koota yhteen oleskelutilan tai ruokailuryhmän kalusteet, tai muodostaa nojatuolin ja pikkupöydän kanssa viihtyisän lukunurkkauksen.

✖ Hanki tarpeeksi iso matto! Liian pieni matto saa tilan näyttämään helposti irralliselta tai levottomalta. Jos jokin huoneen sisustuksessa tuntuu mättävän etkä osaa määritellä mikä se on, vika saattaa löytyä matosta. On myös yleinen harhaluulo, että pieneen tilaan kannattaa valita pieni matto. Päinvastoin: pieni matto pienessä huoneessa saa tilan näyttämään sotkuiselta ja entistäkin ahtaammalta. Suuri matto sen sijaan selkeyttää ja rauhoittaa pientä tilaa.

✖ Sopivaa mattokokoa voi hahmotella merkkaamalla se maalarinteipillä lattiaan. Ruokailutilassa maton pitäisi olla ainakin metrin leveämpi kuin pöytä, jotta tuolien jalat yltävät kokonaan maton päälle. Olohuoneen oleskeluryhmässä matto saa ulottua reilusti sohvien ja nojatuolien etummaisten jalkojen alle, tai jopa kokonaan sohvan alle – valitse jokatapauksessa matto, joka on leveämpi kuin sohva. Makuuhuoneessa maton voi sijoittaa sängyn puoliväliin asti siten, että se ulottuu reilusti jalkopään yli ja sivuille jää yli puoli metriä tilaa, näin matto osuu jalkojen alle kun nousee sängystä.

✖ Jos et löydä tilaan sopivaa mattoa, tilaa se omien mittojen mukaan. Toimitus voi kestää kauemmin, mutta näin et joudu tekemään kompromissia arvokkaan hankinnan kanssa.

✖ Valitse materiaali tilan käyttötarkoituksen mukaan. Eteisen maton pitää kestää kosteutta ja olla helposti puhdistettavissa. Oleskelutiloissa on eniten valinnanvaraa. Aito villamatto hylkii luonnostaan likaa, ja on siksi hyvä valinta koira- tai lapsiperheeseen. Meillä on matalanukkaisia villamattoja myös eteisessä.

✖ Suosi luonnonmateriaaleja, ne ovat kestäviä ja helppo pitää puhtaina. Luonnonmateriaalit tuovat tilaan ajatonta tunnelmaa ja lämpöä.

✖ Mattoja voi sommitella myös rennosti päällekkäin. Tässäkin koolla on väliä: yhdistä mieluummin kaksi isoa mattoa kuin monta pientä, sillä se näyttää helposti hajanaiselta.

✖ Maton värin kanssa voi tehdä tietysti villejä valintoja, mutta jos et halua hullutella, valitse sävy, joka sopii lattian ja huonekalujen väriin. Yksi nyrkkisääntö on, että maton kannattaa olla väriltään eri kuin sohvan, joko vaaleampi tai tummempi. Toisaalta vaalea sohva ja vaalea matto muodostavat pesämäisen harmonian. Monivärisellä matolla saa sidottua kodin eri värejä yhteen, ja voit poimia siitä muuhun sisustukseen tehostesävyjä.

Olen puhunut viime vuosina paljon aikaa ja käyttöä kestävän laadun puolesta. Kertakäyttökulttuuri on kestämätöntä niin ympäristön kuin tuotanto-olosuhteiden puolesta, sillä joku sen hinnan kyllä maksaa, vaikka tuote olisi ostajalle halpa. Hankin itse suurimman osan vaatteistani ja kodin tavaroista käytettynä, mutta secondhandinakaan ei kannata ostaa vain halvan hinnan vuoksi, tai ihankivaa, joka joutaa pois seuraavan karsintavimman iskiessä – olen syyllistynyt molempiin, joten tiedän! Tehdään sen sijaan hankintoja, joita rakastamme ja haluamme käyttää kauan, kuljettaa mukana elämäntilanteesta ja kodista toiseen.

Erityisesti näinä aikoina kannattaa harkita millaisia arvoja tukee hankinnoillaan. Valitsemalla vastuullisesti voi saada aikaan niin paljon hyvää. Poikkeustila vaikuttaa väistämättä kaikkiin yrityksiin, mutta erityisen kovaa se iskee Sera Helsingin kaltaisiin pieniin yrityksiin, joiden toiminta työllistää muutenkin vaikeassa asemassa olevia ihmisiä. Jos teet ostoksia, mieti voisitko tukea vastuullisesti toimivaa yrittäjää.

Siispä loppuun ajankohtainen vinkki: Sera Helsingillä on uutuus, Samu-Jussi Kosken suunnittelema E-1027-matto, joka on saanut inspiraationsa Eileen Grayn suunnittelemasta samannimisestä modernistisesta villasta vuodelta 1929. Matosta saapuu perjantaina 27.3. klo 07 myyntiin pieni erä Hullujen päivien nettisivuille. Hintoja ja kokoja voi kurkata linkin takaa jo ennakkoon.

Kannattaa napata Sera Helsinki seurantaan myös Facebookissa ja Instagramissa, joista löytyy behind the scenes -materiaalia tuotteiden valmistuksesta Etiopiassa.

Mitä tuumaatte – kiinnostaako, tykkäättekö?

Salamarakkaus ~ Gregory Alan Isakov

Uusi salamarakkaus musiikkikentältä: Etelä-Afrikasta Amerikkaan lapsena muuttanut laulaja-lauluntekijä Gregory Alan Isakov ja erityisesti tämä tietty kappale parin vuoden takaa. Olen ollut viime aikoina aika laiska etsimään uutta kuunneltavaa ja niinpä olen tehnyt suurimman osan musiikillisista löydöistäni havahtumalla siihen, että Jarno soittaa jotain todella hyvää ja alan kiljua MIKÄ TÄMÄ ON KERRO HETI. Tästä kappaleesta tiesin kahden sekunnin perusteella, että tulisin rakastamaan sitä.

Isakovin musiikki liikkuu suurimmaksi osaksi banjolla maustetun indien ja folkin maastossa. Caves on ehkä tuotannon raskaammasta päästä, rakastan näitä soundeja, sitä miten pehmeästi kappale vyöryy kuulijan päälle ja täyttää rintakehän, pään ja sydämen ihan kokonaan. Se on peräisin viimeisimmältä albumilta, Evening Machines joka julkaistiin pari vuotta sitten. Hauska kuriositeetti: levy äänitettiin Coloradossa Isakovin maatilalla, jonne hän on rakentanut studion. Jep, muusikko jolla on maatila. Albumin äänitykset hoidettiin yöllä, jotta ne eivät häirinneet maatilatöitä. Levy on samaan aikaan intiimi ja pidättelemätön, rajaton.


☊ GREGORY ALAN ISAKOV ~ CAVES

Jos lämpeät tälle, kannattaa tutustua Spotifyssa Isakovin muuhunkin tuotantoon. Hän on julkaissut yhteensä viisi levyä, ja ennakoin, että lähiviikkoina ennätämme tutustua varsin hyvin niihin kaikkiin.

Pysytään kotona

Yleensä elämme tähän aikaan kevään kiireisimpiä viikkoja, mutta yhtäkkiä ei ole kiire mihinkään. Outoja, valoisia, pitkiksi venyviä päiviä. Illoissa on uudenlainen tunnelma, sama riehakkuus kuin viidentenä joululomapäivänä, kun on vietetty jo vähän liikaa aikaa samojen seinien sisällä.

Pidämme silti kiinni rutiineista, sillä ne luovat turvaa epävarmassa tilanteessa. Itseasiassa on paljon helpompi pitää kiinni rutiineista, kun kalenteri on tyhjentynyt kiireistä. On aikaa ajatella, kuulostella mitä mieli ja keho kaipaa.

Heräämme aamuisin samaan aikaan kuin aina. Mutta normaalisti Jarno veisi kärsimättömän koiran aamukävelylle ja sillä välin minä keittäisin yöpaidassani kahvia, valmistelisin koiran hartaasti odotetun aterian ja avaisin tietokoneen tarkistaakseni päivän aikataulun ja vastatakseni akuuteimpiin sähköposteihin.

Nyt puemme päälle heti herättyämme ja lähdemme yhdessä koiran kanssa lenkille. Kävelemme rivakasti, hiki tulee nopeasti. Välillä hölkkäämme. Kuntoni on surkea, mutta tuntuu silti hyvältä liikkua, saada sydän hakkaamaan ja kohisemaan korvissa. 

Pysymme poissa ihmisten reiteiltä, kiertelemme kaupungin eteläisiä katuja, vaellamme rantoja pitkin. Ensimmäiset kukat ovat työntyneet mullasta Merisatamanrannassa, en tiedä miksi yllätyn, ehkä ajattelin että kevään tulo on pysäytetty poikkeustilan ajaksi. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, kalliot ovat rannassa tutuilla paikoillaan, aallot lyövät hiekkarantaan. Meillä on yhä kaikki tämä.

Autiot korttelit keskellä kirkasta arkiaamupäivää näyttävät absurdeilta. Kuin kaikki olisivat yhtäkkiä kadonneet maailmasta. Kierrämme satunnaiset vastaantulijat viiden metrin päässä, hymyilemme anteeksipyytävästi ja he hymyilevät takaisin. Siitä tulee hyvä mieli, tunne siitä että olemme kaikki tässä yhdessä, vaikka fyysisesti olemme kauempana toisistamme kuin koskaan.

Olemme peruneet Lapin reissumme. Tai siirtäneet, sillä lähdemme kyllä sitten kun voimme. Kuka tietää milloin. Toukokuussa? Kesäkuussa? Toivottavasti viimeistään juhannuksena. Mutta kukaan ei tiedä.

Olin tietysti lukenut uutisista, että kotimaan matkailua olisi hyvä välttää, mutta olin ajatellut hajamielisesti, ettei se koskenut meitä. Emme me olleet lähdössä Leville pääsiäislomalle, vaan kakkoskotiimme aloittamaan tämän kesän kunnostusprojekteja ja tekemään töitä. Viettämään siellä ne ainoat viikot, kun meillä oli tänä keväänä mahdollisuus olla siellä. Ei se ole meille matkailua, vaan elämää – vietämme talolla neljänneksen vuodesta ja toivomme tulevaisuudessa voivamme olla siellä vielä enemmän.

Ajattelimme, että käymme Helsingissä tankkaamassa ja ruokakaupassa, ajamme pohjoiseen ilman turhia pysähdyksiä ja pysymme omissa oloissamme lähtemättä talolta mihinkään. Siellä emme näkisi kuukaudessakaan niin montaa ihmistä kuin Punavuoressa yhdellä ainoalla kauppareissulla korttelin päässä sijaitsevaan kauppaan. Emme tapaisi naapureita, edes perheenjäseniä. Jos loputkin työmme peruuntuisivat, voisimme jäädä sinne pidemmäksi aikaa, olla paremmassa eristyksissä kuin kaupungissa olisimme. Jos silti sairastuisimme, emme jäisi kuormittamaan paikallista terveydenhuoltoa, jolla on tarpeeksi tekemistä paikallisväestön hoitamisessa, vaan ajaisimme takaisin Helsinkiin hakeutumaan hoitoon.

Mutta sitten luin lisää uutisia, näin kuvia ihmisistä jotka juhlivat Kallion baareissa ja Lapin hiihtokeskuksissa kuin maailmanlaajuinen pandemia ei koskettaisi juuri heitä lainkaan, tunsin kuvotusta, tunsin itseni typeräksi ja mietin millaisen viestin se välittää, jos lähdemme kesken tällaisen tilanteen ajamaan maan läpi pohjoiseen. Tottakai meillä oli siellä sovittuja töitä ja talven yli kylmänä seisseellä talolla olisi ollut paljon tehtävää, mutta maailmassa peruuntuu nyt paljon isommat asiat kuin meidän työt, meidän raksa.

Me emme ole poikkeusyksilöitä, meidän syyt eivät ole tärkeämpiä tai parempia kuin muiden. Me voimme perua suunnitelmamme, kuten toivottavasti kaikki muutkin tekevät, ja jäädä kotiin odottamaan, että pahin on ohi.

Vaikka emme pelkäisi sairastumista itse, nyt on ajateltava omaa nokkaansa pidemmälle, katsottava kokonaisuutta: terveydenhuollon kantokyky ei kestä, jos sairastumme kaikki yhtäaikaa. Taudin leviämistä ei voi estää, mutta voimme tuntuvasti hidastaa sitä pysymällä kotona ja pitämällä etäisyyttä toisiimme. Näin poikkeustila on nopeammin ohi, kuolleita tulee vähemmän, taloudellinen kriisi lyhenee eikä meidän toivottavasti tarvitse viettää kesäpäiviä sisällä ulkonaliikkumiskiellon takia. Sillä sellainenhan tännekin tulee, jos emme nyt ymmärrä pysyä poissa baareista, hiihtokeskuksista ja ostoskeskusten avajaisista.

JÄÄDÄÄN SIIS KOTIIN, JOS SUINKIN VOIMME!

Pääministerin vetoomus ei koske vain oireilevia, sillä virus leviää myös oireettomana. Se koskee ihan kaikkia. Välttämällä turhaa liikkumista ihmisten ilmoilla suojelemme niin itseämme ja läheisiämme kuin riskiryhmässä olevia ja eturintamassa taistelevia. Niitä, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä etätöitä, vaan heitä tarvitaan työpaikoillaan, jotta maailma pyörii kaiken tämän keskellä.

Eturintamassa taistelevat. Puhumme kuin olisimme sodassa ja siltä se tuntuu, kun kuuntelee hallituksen tiedotustilaisuuksia. Valmiuslaki on otettu käyttöön ensimmäisen kerran Suomen historiassa rauhan aikaan.

Ajattelen hoitohenkilökuntaa, joka oli kroonisesti ylikuormittunut jo ennen tätä, opettajia jotka pitävät tihenevän poikkeustilan keskellä oppitunteja lapsille, joiden vanhemmat palvelevat yhteiskunnan tukirakenteita eivätkä voi jäädä kotiin.

Ajattelen omaa hyväosaisuuttani: minun ainoa tehtäväni tässä sodassa on pysyä kotona. Kauniissa, viihtyisässä kodissani, jonka jaan elämäni rakkauden ja pienen koiran kanssa. Mikään tästä ei ole itsestäänselvyys. Minun ei sentään tarvitse olla ihan yksin. Ja toisaalta koti ei ole kaikille perheensä kanssa asuville hyvä tai turvallinen paikka.

Taloudellisesti emme ole pulassa ainakaan muutamaan kuukauteen, selviämme kyllä kukkaron nyörejä kiristämällä ja olen toiveikas sen suhteen, että keksimme jotain palkkatöitä peruuntuneiden tilalle. Mutta mietityttää mitä kaikkea on edessä sitten kun tästä selvitään.

Olen onnellinen siitä, että intuitioni varoitti alkuvuodesta lähtemästä mukaan isoon hankkeeseen. Nyt tuntuu onnenpotkulta sekin, ettei viime vuonna vireillä ollut toinen iso projekti toteutunut. Silloin turhautti, nyt olen kiitollinen siitä ettei elämässä ole kesken mitään kriittistä, ei mitään sellaista mitä ei voisi tavalla tai toisella edistää näissä poikkeusolosuhteissa. Muutenkin oli tarkoitus huhtikuussa lähinnä kirjoittaa ja nyt siihen on mitä optimaalisimmat olosuhteet.

Tuntuu kummalliselta, kun ensi kertaa vuosiin tulevaisuus on näin auki. Emme tiedä mitä tapahtuu ensi viikolla tai ensi kuussa, emme tiedä miten kesäsuunnitelmiin pitäisi suhtautua, kaikki roikkuu nyt ilmassa ja odottaa. Ihmiselle, joka on tottunut organisoimaan ja tuottamaan, tämä on oiva oppitunti siitä, että kaikkea ei voi hallita.

Teemme niitä töitä, joita on jäljellä, ja olemme niistä kiitollisia, sillä toisille ei ole jäänyt sitäkään. Ja samaan aikaan tiedostamme: vaikka kaikki menisi alta, meillä olisi silti enemmän kuin miljoonilla muilla tässä maailmassa. Miten tästä selvitään maissa, joissa elämä on nytkin yhtä selviytymistä?

Olen ollut yllättävän rauhallinen. Olisi kiva sanoa, että se johtuu jostain yllätysvalaistumisesta, mutta veikkaan, että se johtuu stressiä lievittävistä, hormoneita tasapainottavista pillereistä, joita aloin syödä alkuvuodesta. Olen oppinut äidiltäni vahvan taipumuksen katastrofiajatteluun eikä ole kyllä lainkaan tapaistani pysyä tällaisessa tilanteessa näin tyynenä. Olen tottunut sietämään epävarmuutta, mutta onhan tämä tilanne kaikilla tavoilla poikkeuksellinen – olen valvonut öitäni huomattavasti pienemmistäkin huolenaiheista. Hyvä näin. Nautin tästä niin kauan kuin sitä kestää, sillä kuka tietää mitkä ovat tunnelmat kahden viikon tai kuukauden kuluttua.

Somessa tulee vastaan yltiöpositiivisia näkemyksiä: monen mielestä pandemia on odottamaton siunaus, lahja meille kaikille. Sattuu päähän. Eivätkö he ymmärrä miten paljon inhimillistä kärsimystä se on aiheuttanut ja tulee vielä aiheuttamaan? Nyt jo yli kymmenen tuhatta kuollutta, pian satoja tuhansia tai miljoonia, jokainen heistä jonkun isä tai ystävä tai rakastettu. Sitäpaitsi uutiset Venetsian kanaaleihin palanneista joutsenista ja delfiineistä ovat fake news, hattaraa johon kaikki haluavat tällaisena aikana uskoa, koska ihmismieli on rakennettu niin.


You do not have to “make the most” of a global pandemia, netissä luki myös. Siihen oli helpompi samaistua. Et ole huonompi ihminen, jos et pysty näkemään näitä viikkoja hyvinvointiretriittinä ja herää joka aamu reippaana kuntoilemaan ja kehittämään luovuuttasi.

Ymmärrän kaikkia, joita ahdistaa. Se on inhimmillinen reaktio tilanteeseen, jossa kukaan meistä ei ole aiemmin ollut. Mielenterveystalon sivuilta löytyy vinkkejä, jos seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Ei jätetä muitakaan oman onnensa nojaan: soita läheisillesi, varsinkin niille jotka ovat kotona yksinään, jotka on lomautettu tai irtisanottu, joiden työt ovat menneet alta, jotka ovat alttiit ahdistukselle ja stressille, jotka pelkäävät oman tai läheistensä terveyden puolesta.

En usko, että tämä on siunaus, mutta ajattelen, että tämä on kaikesta huolimatta myös mahdollisuus. Elämme historiallisia aikoja, maailma on kohdannut ensi kertaa yhteisen vihollisen, jota ei voi ilmastokriisin lailla ignoorata. Ehkä tämä saa meidät vihdoin heräämään, katsomaan asioita uusista näkökulmista ja tekemään yhteistyötä, jotta meillä kaikilla olisi tulevaisuus?

Tämä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Ehkä opimme ajattelemaan miten voimme auttaa muita sen sijaan, että mietimme aina ensin sitä mitä itse saamme irti. Päästämään irti tarpeesta kontrolloida kaikkea. Löytämään iloa asioista, joita aiemmin pidimme itsestäänselvinä. Keskittymään olennaiseen. Ymmärtämään mikä on olennaista.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Jukka Rusasen luonnoksia

Kävin viikko sitten Bulevardilla Helsinki Contemporaryssa katsomassa Jukka Rusasen Luonnos-näyttelyn, joka oli juuri avautunut yleisölle. Tätä kirjoittaessani galleria on sulkenut ovensa pandemian vuoksi, samoin ovat tehneet suurin osa muista gallerioista ja museoista. Näyttelyitä ei pääse tällä hetkellä livenä katsomaan, mutta taiteesta voi onneksi nauttia myös virtuaalisesti – nappasin nimittäin näyttelyssä käydessäni kuvia ja nyt lienee hyvä hetki pistää ne jakoon. Kokemus ei tietenkään ole sama ruudun välityksellä, mutta parempi näin kuin ei ollenkaan, vai mitä?

Olen pitänyt Jukka Rusasen (s. 1980) tekemisiä silmällä siitä saakka kun näin livenä hänen teoksiaan ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten. Tykkäsin heti. Rusasen töissä on ihmeellinen painottomuus ja vaivattomuus. Toiset ovat keveitä ja äärimmilleen pelkistettyjä, toisissa on voimaa ja imua kuin avaruussukkulassa, joissakin huumoria. Mutta kaikki huokuvat vaivattomuutta! Elämä on toki opettanut, että kaikki mikä näyttää helpolta kätkee taakseen valtavan määrän työtuntien ja toistojen kautta hankittua taitoa.

Luonnos-näyttelyn nimi viittaa taiteellisen prosessin jatkuvuuteen ja siihen, että teokset ovat luonnoksia maailmasta. Rusasen mukaan esillä oleva näyttely on mahdollisuus, ei väittämä. Ajatuksessa on jotain armollista, huojentavaakin. Tuntuu, että taiteessa lopputuotos nähdään usein jonain kiveen hakattuna, pysyvimmillään osaksi taiteen kaanonia sulautuvaa. Mutta ehkei kaiken tarvitse aina olla niin lopullista. Olen itsekin joskus leikitellyt ajatuksella siitä, että jokin kuva tai teksti olisi vain ehdotus eikä väittämä. Että tällainenkin voisi olla, vai voisiko?

Ottaisin minkä tahansa Rusasen maalauksista kotiini, sillä näitä voisi katsella kokonaisia päiviä.

Maalausten rinnalla näyttelyssä nähdään tekstiilikollaaseja, joissa on kudottua pellavaa, virkattua lankaa, jopa tekonahkaa, johon on ommeltu tikkejä kuin ihmisen ihoon. Töistä huokuu käsityöläisyys, tietty verkkaisuus, tunne siitä, että aika on pysähtynyt kesken tekemisen. Kuin virkkaaja olisi lähtenyt keittämään kahvia ja sitten hups vaan hujahti sata vuotta. Kello tikittää seinällä ikuista iltapäivää ja työ edelleen odottaa jatkajaansa.

Näyttelyssä on myös muutamia muotokuvia, mutta rakastan eniten suuria, abstrakteja töitä, joissa leikitellään rytmeillä ja kontrasteilla. On ohutta, luonnosmaista viivaa ja niiden vastapainoksi leveitä, varmoja siveltimenvetoja, isoiksi kokkareiksi jäänyttä maalia.
Osassa maalauksista on paksu, lähes kermainen pohja, toisissa on vedetty maalia ronskilla kädellä suoraan pohjustamattomalle kankaalle. Maalausten äärellä tuntuu samalta kuin rannalla, keuhkot täyttyvät hapesta, vire käy kasvoilla, mieli tyhjenee hälinästä.

En kuvannut kaikkia näyttelyn töitä, mutta loput löydätte Helsinki Contemporaryn sivuilta. Erityisesti pidin gallerian toimistoon ripustetusta Helene Schjerfbeckin muotokuvasta. Eikö ole ihan näköinen! Käykää kurkkaamassa samalla muitakin taiteilijoita, sieltä löytyy paljon kiinnostavia teoksia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Matkalla Keniaan

Kaupallinen yhteistyö World Vision

Kenttämatka Keniaan jännittää etukäteen tavallista työmatkaa enemmän. Siitä ei tule ihan tavallinen työmatka. Tarkoitus on käydä paikoissa, joihin ei tavan turistina pääse, nähdä todellisuus, josta olemme tähän asti vain lukeneet lehdissä. Tulemme myös tapaamaan kummilapsemme, sen joka on itse valinnut meidät kummeikseen. Se vasta jännittääkin.

Matkaan liittyy keskivertoa enemmän valmisteltavaa. Suunnittelemme kummilapsellemme ja hänen perheelleen kuvakirjaa elämästä Suomesta. Valitsemme ruutuja, etsimme kuvia Suomen talvesta, meistä koirien kanssa. Leikkaamme lehdistä kuvia suomalaisista jalkapallonpelaajista, sillä tiedämme, että kummipoika rakastaa jalkapalloa. Valitsemme mukaan myös arkisia sanomalehtikuvia suomalaisesta elämästä: koulupihalta, perunoista kattilassa, niityllä laiduntavista lehmistä, Helsingin kaduista.

Kirjoituksen kuvat on poimittu puhelimesta.

Ostamme myös viemisiä kummilapselle ja hänen perheelleen. Asioita, joita voimme yhdessä tehdä, kun tapaamme: saippuakuplia, värityskirjoja, liituja, jalkapallo ja pumppu, jolla pallo täytetään, kun se tyhjenee. Sitten asioita, joista on apua arjessa ja koulunkäynnissä: englanninkielisiä lastenkirjoja. Vaatteita. Reppu. Tuntuu vaikealta miettiä mitä he mahtaisivat tarvita, sillä pulaa on todennäköisesti vähän kaikesta. Pakkaamme lopulta matkalaukun lähes täyteen tuliaisia, omat matkatavaramme mahtuvat reppuihin. Periltä aiomme hankkia vielä koulutarvikkeita kuten kyniä ja vihkoja.

Sitten: keltakuumerokotus ja lääkärin allekirjoittama rokotustodistus, jota ilman maahan ei ole asiaa. Malarian estolääkitys. Selviää, että toinen markkinoilla olevista estolääkityksistä, se edullisempi, aiheuttaa monille painajaisia ja paranoidisia ajatuksia. Valitsemme apteekissa kalliimman. Rikosrekisteriote, se tilataan Oikeusrekisterikeskuksesta. Peittävä vaatetus, aurinkorasva, hyttysmyrkky, hellehattu, ripulilääke. Ja Keniaan matkustamiseen tarvittava viisumi, jonka saa haettua netistä. Paitsi me emme saa. Olemme käyttäneet kysymyksiin vastaamiseen puoli tuntia, kun sivu jäätyy. Ei tule virheilmoitusta. Mitään ei tapahdu. Lähetämme meilin, johon kukaan ei koskaan vastaa. Arvelen, että olemme tavoittaneet jo aavistuksen autenttisesta Afrikka-kokemuksesta.

Tajuamme toki, että Afrikka ei ole maa, vaan valtava manner, joka kattaa viidenneksen koko maapallon maapinta-alasta. Maanosaan mahtuu 54 hyvin erilaista valtiota, yli miljardi asukasta ja tuhansia kieliä. Kokoamme mielikuviamme, tähänastisia kokemuksiamme. Olemme käyneet Pohjois-Afrikassa sijaitsevassa Marokossa, joka tuntuu olevan niin fyysisesti kuin henkisesti hyvin kaukana Keniasta. Olemme viettäneet viikon Kap Verden saarella, jolla on vain rantaviivan varrelle rakennettuja hotelleja ja suola-aavikko. Arvaan, että mikään siitä ei valmistele meitä tähän reissuun.

Kenian šillingin kurssi muistilapulla.

Asioita, joita toistaiseksi tiedämme itäisessä Afrikassa sijaitsevasta Keniasta: se on entinen Brittien siirtomaa, joka itsenäistyi 60-luvulla. Asukkaita on melkein 50 miljoonaa. Viralliset kielet ovat englanti ja swahili. Tiedämme safarit, savannit. Muistelen uutisia heimoriidoista. Nairobin slummit, ne tulevat vielä tutuksi, sillä tulemme vierailemaan niissä. Pääelinkeinot tarkistan netistä: matkailu ja maanviljely.

Lento lähtee Helsingistä aikaisin aamulla. Suurin osa reissuseurueestamme on entuudestaan tuttu: kanssamme lähtee matkaan Pupulandian Jenni ja Lähiömutsi-blogin Hanne. Suomen World Visionilta on mukana kaksi työntekijää. Perillä tulemme tapaamaan paljon World Vision Kenyan väkeä.

Matkustamme koko päivän. Lentokenttiä, turvatarkastuksia. Hattu pois päästä, buutsit pois jalasta. Olen varustautunut järeimmillä kengilläni, sellaisilla jotka eivät säikähdä kivikkoa, mutaa ja pölyä, vaikka tiedän kokemuksesta, että ne halutaan läpivalaista kaikkialla. Tutkimme swahilinkielistä fraasikirjaa. Hodi hodi, saanko tulla sisään? Ahsante, kiitos. Ulale salama, hyvää yötä.

On pimeää, kun saavumme perille myöhään illalla. Nairobi näyttää laskeutuvan lentokoneen ikkunasta kimaltavalta kudelmalta. Kun renkaat iskeytyvät kiitorataan, pimeän keskellä hohtavat kultaiset, keltaiset ja oranssit valot heijastuvat märästä asfaltista.

Kansainvälinen lentokenttä on pieni, väliaikaiseksi tarkoitettua väistötilaa muistuttava halli. Meillä ei ole viisumia, mutta sen saa saapuvien aulasta. Tiskille ei ole jonoa. Kukaan ei kysy mitään. Fifty dollars please. Kaivan ryppyisen setelin farkkujen taskusta. Jostain syystä viisumin hankkiminen paikan päältä on paljon nopeampi prosessi kuin monimutkaisen ja pitkän nettilomakkeen täyttäminen oli.

Nairobissa todellakin sataa, vaikka on kuiva kausi. Yö on kostea ja pimeys sakea, tulvillaan tiheää, kukkaista tuoksua. Pakkaudumme matkalaukkuinemme pakettiautoon, joka saapuu noutamaan meitä. Kuski pyyhkii rätillä tuulilasia, joka höyrystyy heti uudestaan. Näkyvyys on nolla. Kuski väistää viime hetkellä keskelle tietä asetetun tai unohtuneen tolpan. Istun takapenkillä ja yritän tiirailla kaupunkia ikkunasta, mutta näen vain mustaa. Kuski puhuu ilmastonmuutoksesta, se näkyy täälläkin: nyt on kesä eikä pitäisi tulla vettä. Luonto on sekaisin eivätkä maanviljelyksestä elävät ihmiset tiedä milloin pitäisi kylvää, milloin korjata.

Saavumme hotellille, jossa vietämme ensimmäisen yön. Vettä tulee ryöpyten. Henkilökunta tuo nipun sateenvarjoja, että pääsemme kuivina sisään. Kipuamme portaat toisessa kerroksessa sijaitsevaan aulaan. Vettä tippuu kaikkialta, ropisee niin kovaa ettei kuule puhua.

Kello on kaksi yöllä. Kaadumme suoraan sänkyyn ja nukumme viisi tuntia syvää, tiedotonta unta. Peseydyn vasta seuraavana aamuna ja nautin hotellin kuumasta suihkusta, sillä en tiedä milloin on mahdollisuus seuraavaan. Lattiakaivo ei vedä, levitän suihkun jälkeen lattialle pyyhkeitä. Olen aina pelännyt liukastuvani märällä lattialla ja halkaisevani kalloni lavuaarin reunaan. Jonain päivänä me kaikki kuolemme, mutta en halua lähteä sillä tavoin.

Turvallisuusbriiffi alkaa heti aamiaisen jälkeen. Porukalla matkustamisessa on aina kiinnostavaa nähdä miten erilaisia ihmiset ovat. Toiset arvostavat rauhallisia aamuja ja saapuvat aamiaiselle hyvissä ajoin. Toiset nukkuvat mahdollisimman myöhään ja ovat paikalla viimeisellä mahdollisella hetkellä. Saatte vapaasti arvata kumpaan ryhmään minä ja Jarno kuulumme. Onneksi hotellin kokoustilassa järjestettyyn briiffiin saa mennä kahvikupin ja paahtoleivän kanssa.

World Vision Kenyan turvallisuuspäällikkö on pitkä, ystävällinen mies, joka alkaa esittelykierroksen jälkeen käydä läpi kaikkea mitä meidän pitää tietää ja huomioida. En tiedä mitä olin odottanut turvallisuusbriiffistä, mutta en tätä. Emme saa liikkua kaupungissa ominpäin, emme saa edes poistua hotellista ilman virallista saattajaa. Hotellihuoneisiin ei jätetä arvotavaraa, kaikki on pakattava mukaan vartioituihin autoihin. Keniassa vallitsee korotettu terrorismiuhka. Sen vuoksi Nairobissa ei saa kuvata ulkona. Mitään, missään. Joku oli pidätetty ja viety tunteja kestäneisiin kuulusteluihin, koska hän otti kuvan pankin edessä sijaitsevasta kukkapuskasta. Ymmärrän, että tämä kaikki kerrotaan meille oman turvallisuutemme vuoksi, mutta silti olo on levottomampi kuin ennen briiffiä. Maamiinoja ei sentään mainita. Kambodzassa niitäkin joutuu kuulemma ajattelemaan.

Ainoa kuva, jonka otimme menomatkalla Nairobissa.

Suuntaamme takaisin lentokentälle, sillä matka jatkuu tänään kohti Eldoretia, Kenian viidenneksi suurinta kaupunkia. Lennämme, koska tietä pitkin matka olisi liian pitkä ja vaarallinen. Eldoretista tulemme taittamaan vielä kolmen tunnin verran matkaa autokyydillä kohti Ngoswetia, jossa sijaitsee varsinainen määränpäämme: Suomen World Visionin aluekehityshanke.

Aamupäivä on kirkas ja pilvetön, nyt näen Nairobin auton ikkunan läpi. Ensivilkaisulta kaupunki on outo yhdistelmä piikkilankaa, ränsistyneitä hökkeleitä ja kiiltäviä ostoskeskuksia. Autojen seassa löntystää lehmä, joka on selvästi tottunut siihen, että sitä väistetään. Näen miehen, jolla on yllään pitkä valkoinen kaapu ja valkoharmaat lenkkarit. Hän näyttää upealta.

Pysähdymme lentokentälle johtavalla tiellä: kyltissä lukee friendly security check. Nousemme autosta ja kävelemme läpivalaisun läpi. Kukaan ei sano mitään. Ketään ei tunnu kiinnostavan.

Lentokentällä vallitsee kiireetön tunnelma. Odottelemme yhdessä aulassa, sitten seuraavassa. Check-in ei ole auki. Mitään ei tapahdu. Sitten yhtäkkiä tapahtuu paljon, joku viittelöi vimmatusti, seuraamme perässä, kolistelemme tavaroinemme toiseen läpivalaisuun. Laukkujamme tökitään kepillä masiinan läpi. Täällä ollaan kiinnostuneita kaikesta. Kaikki riisutaan. Ystävällinen nuori mies ohjeistaa minua. Yes, belt. Yes, hat. Yes. That too.

Maansisäisten lentojen odotustila on pieni, mutta siellä on kahvila. Täydellistä. Lennon pitäisi lähteä kahdelta. Kello on pian vartin yli kaksi, eikä tapahdu mitään. Joku käy kysymässä. Selviää, että kone lähteekin kolmelta. Asia selvä. Ostamme etikkasipsejä ja kahvia ja vettä. Jarno ja Jenni puhuvat sipseistä, sitten perunoista. Niistä riittää yllättävän paljon asiaa. Perunat ovat heidän yhteinen intohimo.

Kolmen maissa meidät viittelöidään ulos: potkurikone odottaa meitä kiitoradalla. Kävelemme sen luo ja kipuamme kyytiin. Nousu on nopea, nyt ei aikailla. Maisema näyttää lentokoneesta nähtynä yllättävän samanlaiselta kuin Suomessa: taajama-alueita, vihreitä peltoja. Yleensä ne eivät ole vihreitä tähän aikaan vuodesta. Tiheää metsää, vuoria. Potkurikoneen kyyti on huojuvaa, pienessä koneessa matkanteon tuntee paljon selvemmin. Siirrän levottomuuden sivuun ja yritän saada vähän unta. Olemme nukkuneet viimeisen kahden vuorokauden aikana yhteensä alle seitsemän tuntia.

Havahdun hereille, kun laskeutuminen alkaa. Kone pudottaa korkeutta. Vatsanpohjassa humahtaa.

Kenian matkasta tulee reissumuistiinpanoihini perustuva juttusarja. Seuraava osa julkaistaan pian.

Poikkeustila

Elämme kummallisia aikoja. Vielä viikko sitten kuvittelin naiivisti, että virustilanne ei koskettaisi meitä, mutta tässä sitä ollaan, välttelemässä ruuhkaraitiovaunuja, pesemässä käsiä joka mahdollisessa välissä, puntaroimassa mihin paikkoihin ja tilaisuuksiin kannattaa mennä vai kannattaako ollenkaan. Kaikkialla on tasan yksi puheenaihe, joka alkaa jo kyllästyttää, mutta siitäpä minäkin tässä kirjoitan – tuntuu mahdottomalta puhua mistään muusta! Lupaan silti, että tämän kirjoituksen jälkeen kanavalta löytyy juttuja ihan muista aiheista, ei siksi ettei tilanne kiinnostaisi ja huolettaisi meitä, vaan ihan siitä syystä, että uskon monen kaipaavan muutakin kuin virusaiheista luettavaa.

Meistä kumpikaan ei kuulu riskiryhmään enkä jotenkin osaa olla huolissani omasta sairastumisestani, mutta en tietenkään halua osallistua pöpön levittämiseen. Olemme lähdössä parin viikon päästä Lappiin, jossa lähisukulaiset ovat ikänsä puolesta alttiita tartuntataudeille. Huolestuttaa muutenkin kaikkien riskiryhmään kuuluvien puolesta ja tuntuu tyhmältä, että vielä pari päivää sitten olin ihan sitä mieltä, että ei tässä nyt tarvitse yhdestä flunssasta hössöttää. En ymmärtänyt alkuunkaan, että tilanne on monille muille vakava.

Meillä tilanne on vaikuttanut toistaiseksi eniten työtilanteeseen: kevään kalenteri on mennyt parissa päivässä uusiksi sen jälkeen kun WHO julisti koronaviruksen pandemiaksi. Jarno tekee työkseen tapahtumakuvauksia, joista jokaikinen peruttiin eilen – ei tapahtumia, ei kuvauksia. Yksi uusi projekti siirtyi syksyyn. Keväälle sovituista töistä on siirtynyt iso nippu hamaan tulevaisuuteen ja saa nähdä miten loppujen käy. Absurdi fiilis. Näin yksityisyrittäjänä otsalle alkaa kohota hiki, sillä ei töitä tarkoittaa ei tuloja. Ei auta kuin alkaa keksiä korvaavia projekteja peruuntuneiden tilalle, toivoa että sellaisia löytyy. Työni on joustavampi kuin moni muu, mutta silti huolestuttaa.

Olen kuitenkin kiitollinen, että varotoimiin on ryhdytty ja tilanne otettu vakavasti. Se luo toivoa, että muissakin asioissa olisi mahdollista saada aikaan nopeita muutoksia. Toivottavasti opimme tästä jotain yhteen hiileen puhaltamisesta ja siitä, että paljon saa aikaan, kun yhdessä tehdään (olisipa mahtavaa, että esimerkiksi ilmastonmuutokseen suhtauduttaisiin samalla vakavuudella).

Raivostuttaa massahysteriaa lietsova media, sillä paniikista ei hyödy kukaan. Parasta mitä voi tehdä on ottaa rauhallisesti ja luottaa virallisiin suosituksiin: pestä käsiä tiuhaan ja käyttää saippuaa, yskiä hihaan, jättää väliin ei-välttämättömät reissut, välttää ruuhkia ja pysyä kotona, jos huomaa oireilevansa. Luotettavia lähteitä ovat THL ja WHO. Uutisia kannattaa seurata faktaan keskittyvistä kanavista ja jättää lööpit tyhjenevistä kauppahyllyistä omaan arvoonsa. Käytetään tervettä järkeä: ei sekoilla sen käsidesin hamstraamisen kanssa (saippua on muutenkin tehokkaampaa) muttei oteta myöskään turhia riskejä, joilla voi olla – jos ei meille itsellemme, niin jollekin toiselle – vakavia seurauksia.

Etätyöhön jääminen on ollut minulle helppoa, työskentelenhän muutenkin suurimmaksi osaksi kotona. Mikään ei oikeastaan ole siltä osin muuttunut, mitä nyt tapaamiset on muutettu puhelinpalavereiksi ja asioita sovitaan sähköpostitse. On itseasiassa hauska huomata, miten moni asia hoituu niinkin. Saksalainen minussa arvostaa tätä tehokkuutta, erityisesti aikaa, joka säästyy, kun ei tarvitse liikkua paikasta toiseen. Rakastan niitä päiviä, kun tiedän ettei tarvitse lähteä mihinkään: vedän aamulla villasukat jalkaan, kokoan ympärileni tietokoneen, muistivihon ja kahvikupin, ja ryhdyn hommiin.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Kaikki sympatia teille, joiden työt eivät jousta tällä tavoin – tarjoilija, siivooja tai sairaanhoitaja ei voi jäädä tekemään töitä kotiin. Tilanne asettaa monet myös tukalaan asemaan, jossa on vastakkain yleinen etu ja oma elanto: lieviäkin oireita havaitessaan pitäisi jäädä kotiin, mutta kuinka helppo on olla solidaarinen, jos laskujen maksu on kiinni töissä käymisestä? Vakituisen työsuhteen eduista nauttivilla on parempi turva karanteenin sattuessa kohdalle, mutta sitten on freelancerit, keikkatyöläiset, nollasopimuksella työskentelevät, ihan kaikki muut.

Huolestuttaa myös pienyrittäjien, taiteilijoiden, esiintyjien ja artesaanien puolesta. Tilanne on ajanut monet alat ahtaalle ja monien ihmisten kalenterit ovat Jarnon lailla tyhjentyneet kerralla. Tottakai terveys menee talouden edelle, mutta mietin silti miten kauaskantoiset seuraukset pandemialla tulee olemaan. Isot yritykset kestävät poikkeustilan aiheuttaman iskun paremmin, pienten tulevaisuus on vaakalaudalla. Omien mahdollisuuksien mukaan kannattaa tukea suomalaisia yrittäjiä ja yrityksiä suosimalla kotimaisia tuotteita ja palveluita, niitäkin joita ei voi juuri nyt hyödyntää: voimme ostaa tulevaisuutta varten lahjakortteja hierontaan, joogaan, keramiikkakurssille, kukkakauppaan, kampaajalle. Suosittelen tietysti järkevää taloudenhallintaa: jos omatkin rahat ovat tiukilla, kannattaa huolehtia ensisijaisesti oman arjen jatkuvuudesta ennen kuin auttaa muita, etenkään kun ei ole takeita siitä ovatko pienyritykset pystyssä silloin kun lahjakortteja voi lunastaa.

Jos oma taloutemme ei ole siitä kiinni, voimme myös osoittaa tukea olemalla pyytämättä jo maksettuja rahoja takaisin palveluista, harrastuksista ja esityksistä, jotka jäävät nyt kokematta.

Yritetään pysyä turvassa, pysyä terveinä! Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme, keksitään kivaa tekemistä kotona, kokkaillaan, luetaan, katsotaan leffoja. Pieniä ravintoloita ja kahviloita voi pitää tässä tilanteessa pystyssä tilaamalla takeaway-annoksia, moni toimittaa ovelle tai myy tasarahalla omalta oveltaan.

Suunnittelin ensi viikolla paluuta salille (olen tosin “suunnitellut ensi viikolla paluuta salille” viimeisen kuukauden) mutta nyt kun sekin on suljettu, pitkät kävelyt ja Katjan verkko-yinjooga saavat ajaa asian. Onpahan ainakin aikaa keskittyä omaan hyvinvointiinsa, kun kalenteri on tyhjentynyt menoista.

Miten siellä sujuu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

21 vuotta sitten

Keskimmäisemme täyttää tänään 21 vuotta. Veljeni osallistui juhlintaan suvun whatsapp-ryhmässä:

“Täytyy myöntää, että tätä synnytystä en muista. Äitisi synnytti jatkuvasti tai oli raskaana. Muutenkin Helmin (esikoisemme, toim. huom.) syntymä ja sitä seurannut kaikkien Helsingin synnytyssairaaloiden läpikäyminen, etsien siskoasi ja äitiäsi oli jo uuvuttanut minut täysin. Muistan kuitenkin, että olit omituinen ja vaikea lapsi, siitä tiesin heti, että olet sukulainen. Onnea Elsa erikoinen, sun päivä. Nauti ja juhli!”

Ensinnäkin, onhan muillakin sukuviestiryhmiä, onhan? Onhan tämä ihan NORMAALIA?

Toisekseen, Elsa oli ja on maailman helpoin lapsi, mutta ymmärrän, että siinä vimmatussa lapsenpäästön tuoksinassa veljeni saattoi mennä sekaisin. Ja hän todella onnistui eksymään vuotta aikaisemmin etsiessään esikoistamme ja minua kukkakimpun kera suorittaakseen tervehdyskäynnin. Veljeni oli seissyt erinäisten hämmentyneiden naisten ja kurttuisten vastasyntyneiden vuoteiden vieressä vain todetakseen olevansa taas väärässä paikassa.

Ihmisistä saattoi tosiaan tuntua noihin aikoihin, että synnytin jatkuvasti. Kaksi vauvaa 13 kuukaudessa on aika tiukka tahti. Siitä meni kyllä sitten muutama vuosi ennen pikkuveljeä, joten joku järjenhiven meilläkin.

Elsa syntyi aamuruskon aikaan ja siinä missä esikoisemme oli heti ulostullessaan jotenkin KANTAAOTTAVA, Elsa osoitti sellaista rauhallisuutta, että minunkin kierrokseni laskivat. Kukaan ei ehkä koskaan ole ollut niin zen. Käärimme hänet kapaloon, hän näytti pieneltä eskimolta. Olimme viisastuneet esikoisen syntymästä siinä määrin, että olimme kieltäneet kaikki vierailut isovanhempia lukuunottamatta. No, tietysti myös isovaari tuli katsomaan Elsaa, ja mummon metsästäjäserkku, kun minun suvustani on kysymys. Mutta siis periaatteessa. Kun juuri ensimmäistä kertaa tuntikausia synnyttäneenä ottaa vastaan kuutisenkymmentä vierasta työpaikan delegaatioita myöten, ei tee samaa virhettä toiste. Makasimme nyt siis lähes keskenämme sairaalasängyllä, sälekaihtimien välistä siivilöityvässä maaliskuun vaaleanpunaisessa valossa, Kätilöopiston ylimmässä kerroksessa. Oli aivan hiljaista ja huoneen ilma rakkaudesta tiheä. Olin hyvässä kunnossa, pääsimme kotiin jo seuraavana päivänä.

On maailman ihmeellisintä saada lapsia. He pyörähtävät esiin ja alkavat elää omaa elämäänsä ja sinä saat seurata sitä kaikkea vierestä aitiopaikalta. Seuraa tosin hiukan vaarallinen mielipide: minusta lasten ja koirien ympärillä on alettu hyöriä hiukan liikaa. Jos joku kysyisi, ja vaikkei kysyisikään, antaisin oikeastaan vain kolme lapsiin liittyvää neuvoa:

Synnytä pystyasennossa, jos suinkin voit.

Ota lapsi kaikin mokomin mukaan tapahtumien keskipisteeseen, mutta ei tapahtumien keskipisteeksi. (Luulen, että olen pöllinyt tämän Anna Wahlgrenilta? Se oli sitä aikaa.)

Anna mahdollisimman pian lapselle homejuustoa, oliiveja, hapankaalia ja sen sellaista, niin saat aikaiseksi kaikkiruokaisen ihmisen. Ei tosin toiminut pikkuveljellä.

Takaisin Elsaan. Elsa on ihminen, jollainen olen aina halunnut olla. Tyyni, vahva, rohkea, hiljaisella tavalla itsevarma. Olen etsinyt mielenrauhaa kirjoista ja kansista niin kauan kuin muistan, vain synnyttääkseni lopulta itse parhaan opettajani. Onnea rakas lapsi, kiitos kun tupsahdit juuri meille.

Olen aloittanut oman blogini puolella vanhaan kirjeenvaihtoon perustuvan, vuoden kestävän juttusarjan, jossa palaan aikaan 15 vuotta sitten, kun muutimme Hankoon. Lapsia oli silloin kolme, nuorin vain muutamien kuukausien ikäinen. Osassa 6 juhlitaan sielläkin Elsan syntymäpäivää.