✖ SEINÄJOKI, ETELÄ-POHJANMAA
Kirjoitan tätä pakussa matkalla takaisin Helsinkiin. Takana on viikonloppu Provinssissa – ensimmäisen kerran vuosiin! Ensimmäisen kerran taisin olla Provinsissa joskus teininä. En muista siitä mitään. En vitsaile, minulla on ehkä varhaisdementia. Siitä on niin pitkä aika, että se tuntuu eri elämältä. Epäilemättä join liikaa halpaa valkoviiniä ja riehuin liian kireissä pillifarkuissa muiden teinien joukossa jonkun hevibändin yleisössä.
Seuraavan Provinssi-retkeni muistan, se oli opiskeluvuosieni puolivälin tienoilla. Saimme jollain köykäisellä tekosyyllä lainattua festariretkeä varten taidekoulun pakun, jossa nukuimme festareiden leirintäalueella. Pakussa oli kyllä hyvä nukkua, varmasti parempi kuin teltoissa, joissa oli raporttien mukaan sinä kesänä yhtä aikaa kuumaa, märkää ja helvetisti hyttysiä. Ajaminen sen sijaan oli vähän hasardia. Se oli lähinnä leffapuolen opiskelijoiden käytössä ja olin leffatuotannoissa ollut sen verran mukana, että tunsin pakun erityisominaisuudet, kuten esimerkiksi sen, etteivät etuovet aina auenneet ja silloin piti kiivetä sisään takakautta penkkien yli. Kerran tuli myös ajettua pakulla käsijarru pohjassa Tampereelta Poriin. Ei siitä sen enempää.
Varhaisperunoita ruohosipuliaiolilla. Jumalten ruokaa.
Levy-yhtiövuosina Provinssi oli jokakesäisen festarityöputken avaus: artistipromoa tekevien tiedottajien tehtävä oli hoitaa festareilla levy-yhtiön kansainvälisten artistien haastattelu- ja kuvausrumba kaikkine miljoonine lennosta muuttuvine yksityiskohtineen. Työ vaati organisointikyvyn lisäksi hyvät kengät ja lehmän hermot. Tuntui, että niinä vuosina Provinssissa satoi aina: pakkasimme työkavereiden kanssa firman auton takakonttiin kumppareita ja hyttysmyrkkyä ja olimme onnellisia hotellihuoneistamme ja passeistamme, joilla vältti ryysiksen ja pääsi liikkumaan festivaalin huoltoreittejä pitkin.
Mieleen on jäänyt moni Provinssi-keikka, kuten vuosituhannen alussa Seinäjoella soittanut David Bowie, joka lumosi yleisön raukealla esityksellään täydellisenä sunnuntaipäivänä. Se jäi Bowien viimeiseksi Suomen keikaksi. Iggy Popin ja David Bowien yhdessä kirjoittama China Girl on yksi maailman hienoimmista kappaleista kumman tahansa esittämänä, Bowien veto kumisi palleassa asti. Keikan jälkeen näin yleisön joukossa ensi kertaa tutun muusikon, josta tuli myöhemmin poikaystäväni.
Toinen unohtumaton: The Ark silloin kun he olivat parhaimmillaan ja Ola Salon silmäkulmissa oli vähintään kilo glitteriä ja It Takes a Fool to Remaine Sane täytti teltan kollektiivisella euforialla.
Do, do, do what you wanna do
Don’t think twice, do what you have to do
Do, do, do, do, let your heart decide
What you have to do
That’s all there is to find
Eniten jäi aikoinaan harmittamaan Patti Smithin keikka, jonka missasin jonkun reissun takia vuonna 2007 – mutta onneksi ei tarvitse harmitella enää, sillä olen nähnyt Pattin sittemmin sekä Ruisrockissa että viime vuonna Flow´ssa. Okei, Danzigin Provinssi-keikka kaivelee vähän vielä, vaikka se oli silminnäkijöiden mukaan umpisurkea. Kaikessa kauheudessaankin Danzigia ympäröi jokin kummallinen taika, joka saa Dirty Black Summerin kuulostamaan uudelleen ja uudelleen ihan sairaan hyvältä.
Tänä vuonna ei tarvittu kumppareita eikä hyttysmyrkkyä. Mietin hetken olenko ollenkaan samoilla festareilla kuin aiemmilla kerroilla, mutta kyllä se sama alue oli, sama pikkuinen Seinäjoki jonka festarit saavat sekaisin joka kesä. Aurinko paistoi perjantaina pilvettömältä taivaalta, lauantainakin ojenteli säteitään pilvien ja tiheiden puiden välistä. Olimme varanneet hotellihuoneen läheltä festarialuetta, tietysti olisi voinut nukkua pakussakin. Suihku on kuitenkin kiva, vaikkei sitä lopulta edes käyttäisi.
Agendalla oli töitä, mutta vapaa-aikaakin jäi: haahuilimme festarialueella, kävimme syömässä (kaikkea terveellistäkin olisi ollut, mutta ranut, hampurilaiset ja Bonelessin friteerattu kukkakaali kiinnostivat eniten) ja törmäilimme tuttuihin. Jarno löysi hotellin pihalta lapsuudenkavereitaan, pohjanmaalainen kuin on. Isänsä näköä tullut kuulemma vuosien varrella.
Ja pyörimme tietysti keikoilla! Ulkomaiset vieraat eivät tänä vuonna niin puhutelleet, viikonloppu oli kotimaisten juhlaa. Vesalan Tequila soi kun odotimme loossikyytiä veden yli. Oli hauska nähdä pitkästä aikaa CMX, angstisten Lappi-teinivuosien suosikkini, joka tuli myöhemmin enemmän kuin tutuksi myös musiikkialan kautta. Kävimme fiilistelemässä Apulantaa ja Tonyn violetteja glitterverkkareita. Ellinooran karisma teki vaikutuksen, en tiennyt artistista mitään etukäteen! Anna Puu oli upea itsensä ja soitti suosikkibiisini Tarvin vielä yhden yön aikaa, joka on ihana yhdistelmä kaihoa ja diskoa.
Viikonlopun paras: multitalentti-muusikko-tuottaja Jori Sjöroos, joka tekee tällä hetkellä kokeilevaa teknoa ja riehui lavalla yksinään. Mahtava! Teltta jäi melko tyhjäksi, Flow’ssa hän olisi vetänyt saman tilan helposti täyteen. Harmittamaan jäi Iisa, joka soitti niin myöhään etten jaksanut enää pitää silmiä auki (keski-ikä vai vanhuus, en osaa päättää) ja Vesta, jonka aloittaessa viimeisen päivän iltana pakkasimme jo pakua lähtöä varten. Kuuntelimme siis Turvallista sotaa paluumatkalla, paku rämisi alla kuten vuosia aiemmin, myös tällä kerralla avasin ilmastoinnin puutteessa ikkunan. Lasketaan sekin osaksi elämystä.
Kiitos Seinäjoki, seuraavaan kertaan!
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
