Kylässä kutomolla

Kaupallinen yhteistyö Lapuan Kankurit

Viimeviikkoisen roadtripimme ensimmäisen päivän pääetappi oli pikkukaupunki nimeltä Lapua. Keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia sijaitsee lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu kutomo, johon olin pitkään halunnut tutustua, ja tällä matkalla siihen oli täydellinen tilaisuus.

Oli yhä kuuma, kun kurvasimme illansuussa Lapuan vanhan patruunatehtaan pihaan, Lapuan Kankureiden tehtaanmyymälän eteen. Toinen kutomon omistajapariskunnasta, Jaana Hjelt, otti meidät vastaan halauksin, vaikka oli tainnut odotella meitä jo pitkän tovin. Hänen puolisonsa Eskon vanhemmat, Juha ja Liisa Hjelt, perustivat kutomon vuonna 1973. Juha oli oppinut paljon kutomotoiminnasta työskenneltyään pienestä pitäen sukunsa tehtaalla, vuonna 1917 perustetussa tekstiilitehtaassa, jonka hänen isoisänsä Juho Annala oli perustanut Lapuan Lankilankokselle. Teollinen kutominen alkoi suvun tehtaalla 30-luvulla, kun sinne hankittiin ensimmäiset kutomakoneet. Se oli alku myös Lapuan Kankureiden tarinalle.

Olen seurannut Lapuan Kankureiden tekemisiä jo vuosia, vaikuttuneena sekä tuotteiden laadusta että rehellisesti sanottuna myös sinnikkyydestä, joka kutomon ylläpitäminen 2000-luvun Suomessa vaatii. Se ei takuulla ole helppoa, mutta onneksi perhe on jatkanut, sillä he tekevät takuulla laadukkaimpia pellavatuotteita, joita Suomesta saa. Valikoimaan on tullut viime vuosina perinteisten tuotteiden rinnalle todella kauniita, moderneja tekstiilejä, joista toisia olen itsekin hankkinut kaappeihini, toisia tyytynyt himoitsemaan kaukaa.

Kiinnostukseni suomalaiseen tekstiilituotantoon kumpuaa osin ehkä myös äidin puolen suvustani, jonka kaikki naiset ovat olleet taitavia käsityöläisiä ja joiden töitä on esitelty näyttelyissä ja kirjoissa asti. Jopa äitini kutoi ja ompeli aikoinaan. Ikävä kyllä sukupolvien ketju katkeaa minuun, sillä minulla on kolme peukaloa keskellä kämmentä eikä keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni riitä ymmärtämään miten lankojen pitäisi kietoutua toisiinsa, jotta niistä syntyisi sukka, paita tai esimerkiksi pellavapussilakana. Kudon mieluummin lauseita kirjaimista ja sanoista ja ostan pellavani minua taitavammilta.

Kankureiden tehtaanmyymälä on todella kaunis! Pelkästään uniikki tila vanhassa patruunatehtaassa on vaikuttava. Raikkaan ja hengittävän myymäläsisustuksen on suunnitellut tokiolainen IMA Design, jonka pääsuunnittelijat Mana and Takashi Kobayashi, ovat vastanneet myös Katariinankadulla, Helsingin Kauppatorin tuntumassa sijaitsevan lippulaivamyymälän visuaalisesta ilmeestä.

Pienet koirat eivät voi ymmärtää mikseivät saa testata kaikkia myymälästä löytyviä pellavalla pedattuja lepotuoleja ja sohvia. 

Minulla on kaksi ylivoimaista suosikkia Lapuan Kankureiden laajasta valikoimasta kodin tekstiilejä (joskin nykyään putiikeista löytyy myös asusteita, ekologisia suomalaisia siivousaineita ja jopa tarkoin kuratoitua keramiikkaa). Ensinnäkin rakastan pellavaisia vuodevaatteita, erityisesti niitä keltaisilla, valkoisilla tai tummanharmailla raidoilla varustettuja. Ne ovat samaan aikaan tiukasti kiinni pohjalaisissa perinteissä ja silti tätä päivää, freesit ja modernit. Kaikessa yksinkertaisuudessaan todella onnistunut design kruunaa laatua huokuvat tuotteet.

Toinen ikisuosikkini on Lapuan Kankureiden Terva-pyyhkeet, jotka ovat sekoitus pellavaa ja tencelia. Niitä saa nykyisin lukemattomissa väreissä, mutta minulla on juurikin näitä kuvassa näkyviä tummanharmaita pyyhkeitä, jotka ovat viiden vuoden aikana vain parantuneet, kuluneet ihanan pehmeiksi ja imukykyisiksi. Rakastan erityisesti pyyhkeen isointa kokoa, joka on lähes metrin kertaa kaksi – kerrankin tarpeeksi iso pyyhe, johon kietoutua saunan, suihkun tai uintireissun jälkeen. Niitä voi käyttää myös ranta- tai piknikvilttinä.

Tykkään myös Kankureiden villaisista torkkupeitoista (ilmeisesti Jarnokin). Niissä on samat maanläheiset sävyt ja täydellinen viimeistely kuin pellavatuotteissa. 

Tekstiilien lisäksi on tarjolla mm. ekologista pyykkietikkaa, kauniita saippuoita ja käsintehtyjä harjoja. Myymälöitä voisi tutkia ja ihastella tuntikaupalla.

Kesäisin Vanhan Paukun rannasta lähtee jokilaiva, joka vie opastetulle risteilylle Lapuanjoelle.

Ennen kutomolle lähtöä kiersimme vielä Lapuan keskustassa sijaitsevan vanhan patruunatehtaan ympäristöä. Monet muistavat Lapuan 70-luvulla sattuneesta patruunatehtaan räjähdyksestä, joka on yksi Suomen rauhanajan historian tuhoisimmista onnettomuuksista. Nykyään tehtaan alueella toimii Kulttuurikeskus Vanha Paukku, jonka tiloissa sijaitsee mm. Lapuan kaupungin museot, kaupunginkirjasto, Patruunagalleria ja Pohjanmaan valokuvakeskuksen galleria sekä myymälöitä Lapuan Kankureiden tehtaanmyymälästä Lapuan Taidemuseon museokauppa Paukun Puotiin. Alueella on myös teatteri, elokuvateatteri, musiikki- ja kansalaisopisto sekä taiteilijaresidenssejä.

Lyijylankaosastolta löytyy nykyään taiteilijoiden työtiloja. Saimme yhdeltä heiltä kahvikutsun, tällä kertaa emme ehtineet, mutta ehkä seuraavalla! Vasemmalla ravintola Iso Prässi, jonka lisäksi alueelta löytyy Mallaskuun Panimoravintola. 

Ajelimme Vanhasta Paukusta Lapuan Kankureiden kutomoon, joka sijaitsee keskustan ulkopuolella peltojen keskellä. Jaanan puoliso Esko Hjelt odotti meitä kutomon taukotilaan katetun kahvipöydän äärellä. Se on aina hyvä merkki, että juodaan kahvit ennen kuin ryhdytään mihinkään. Ihailin samalla kuvaa kutomon työntekijöistä: tämä on todellakin perheyritys, sillä töissä on niin sukulaisia kuin ihmisiä, jotka ovat olleet kutomon palveluksessa kymmeniä vuosia.

Yllätyin siitä miten valtavia koneet olivat. Ne ovat valtavia myös investointeina. Osa niistä on hankittu muiden suomalaisyritysten tehtailta, jotka ovat myyneet koneensa tuotannon siirryttyä ulkomaille. 

Lapuan Kankurit käyttää kutomollaan vain luonnollisia raaka-aineita, kuten pellavaa, tenceliä, puuvillaa, villaa ja mohairia. Aloitimme tehdaskierroksen sieltä mistä kaikki alkaa, loimilangoista. Loimauksessa langat syötetään rullilta koneen rummuille ja siitä loimitukille. Päivän ihanin yksityiskohta: loimikonetta käyttää loimaaja, joka tunnetaan kutomokielellä nimellä “luoja”.

Kävimme kutomolla sen ollessa suljettu. Työvuoron aikana olisi ollut vaikeampi kuulla mitä Esko kertoo, sillä kutomokoneista lähtee melkoinen ääni.

Kuten olin arvannut, kutomon pyörittäminen vaatii jääräpäistä, pohjalaista periaatteellisuutta. Kutojia on vaikea saada, sillä käsityöosaaminen katoaa Suomesta. Lapuan Kankurit kouluttavat nykyään kutojansa itse oppisopimuksella. Meneehän tämä vähän idealismin puolelle, että haluaa tehdä itse, vaikka osaaminen riittäisi myös samojen tuotteiden teettämiseen toisaalla, Esko sanoi ja jatkoi uskovansa siihen, että kun keskittyy siihen missä on hyvä, yrittämisellä voi vaikuttaa, esimerkiksi heidän tapauksessaan siihen
onko Suomessa kohtuullista osaamista ja koulutusta tekstiilialaan. Ei ole kyse siitä, että Suomessa pitäisi alkaa tuottaa isoja määriä tekstiilejä, vaan siitä, että olisi riittävästi osaamista uusien innovaatioiden syntyyn ja tekstiilitekniikoiden kehittämiseen.

Kutomokoneita on suuressa hallissa yhteensä 33 ja jokaisellä niistä tehdään yhtä tiettyä tuotetta. Kuvassa ylävasemmalla syntyy puuvillasta ja pellavasta tehtyä froteeta. Alavasemmalla tehdään Marja Rautiaisen suunnittelemaa Paanu-kuviota.

Sekä suomalaisen kutomotoiminnan vähäisyydestä että Lapuan Kankureiden teknisestä taituruudesta kertoo se, että Aalto-yliopiston tekstiilisuunnittelun opiskelijoita matkustaa joka vuosi Lapualle Kankureiden kutomolle tutustumaan kutomotoimintaan. He kutovat tutustumisjakson aikana myös itse omia tekstiilejään, mikä herättää kuulemma suuria tunteita syvästä epätoivosta (voin samaistua) euforiseen iloon, kun työ alkaa edetä ja lopputulos onnistuu. Monista heistä on tullut Kankureiden uusia suunnittelijoita.

Kutomolla on myös vankkaa jacquard-osaamista. Ranskalaisen keksijänsä mukaan nimetty kudontatekniikka mahdollistaa erilaisten kuviokudosten ja monikerroskankaiden tekemisen sekä erilaisten, vaikeidenkin rakenteiden yhdistelyn. Tämä tekninen taituruus erottaa Lapuan Kankureiden tuotteet suurimmasta osasta kilpailijoitaan. Kysyin heti olisiko heidän mahdollista tuottaa pellavaa, jossa on kuviona minun ranteeseeni tatuoitu ruksi. Kuulemma helppoa kuin heinänteko! Kiinnostuin.

Tehdasta kierrellessä valkeni hyvin selkeästi, että oma kutomo on Kankureiden toiminnan sydän. He eivät vain tuota tekstiilejä, vaan kehittelevät intohimoisesti uusia tekniikoita, malleja ja materiaaleja. Klassikkotuotteet pysyvät valikoimissa vuodesta toiseen, sillä niitä ei ole sidottu sesonkeihin, mutta jotain uutta on aina työn alla, kuten ensi syksyllä kauppoihin saapuva superkevyt Nyytti-pyyhe (kuvassa yllä) joka esitellään Habitaressa. Rakastan sitä, että uutuudetkin ovat linjassa kutomon viisikymmentävuotisten perinteiden kanssa: tavoite on tehdä ajatonta, kaunista ja kestävää laatua, joka pysyy käytössä vuodesta toiseen. Nykypäivän tiedon valossa ei mitään muunlaista kannattaisi tehdäkään, mutta siihen on tässä halpatuotantoon hukkuvassa maailmassa vielä pitkä matka.

Pellavat pestään huolella ennen kuin kuin ne päätyvät ompelimoon. Naurattaa vähän tämä pesukoneen koko.

Piipahdimme lopuksi kutomon valoisalla showroomilla tutkimassa ensi syksyn tuotteita. Yksi ihanimmista uutuuksista on tämä villainen torkkupeitto, jonka tuotot ohjataan Saimaan norpan suojeluun. Kuosi on tietysti norpista inspiroitunut.

Oli tosi kiinnostavaa tutustua pohjalaiseen kutomoon ja jutella ajan kanssa intohimoisen yrittäjäpariskunnan kanssa – kiitos molemmille kivasta vierailusta. Tuli todella inspiroitunut olo ja sellainen fiilis, että tällaista toimintaa todellakin haluan kannattaa ja tukea niin ostovalinnoissani kuin näkyvyydessä kanavieni kautta.

Haluan myös pian takaisin Lapualle tutustumaan kaikkeen muuhun mitä paikkakunnalta löytyy. Ehkä paluumatkan varrella.

Kutomon ompelimossa Esko ja Jaana Hjelt sekä illan valossa tanssiva pellavapöly. Tästä tuli minusta visiitin ihanin kuva. 

Kuuma vinkki teille, jotka satutte liikkumaan paraikaa Pohjanmaan suunnalla: kutomolla vietetään tänään ja huomenna vuosittaisia myyntipäiviä. Niistä on tullut vuosien varrella odotettu perinne, jota varten tuhannet ihmiset matkaavat Lapualle kauempaakin. Tarjolla on superedulliseen hintaan viime kauden poistotuotteita, II-laatua, harvinaisia koekappaleita, metri- ja palakankaita sekä näytekappaleita. Tarjolla on myös elävää musiikkia, kahvia, pikkupurtavaa ja pohjalaista kesätunnelmaa.

Ei hätää, vaikka et pääsisikään kutomomyyntiin mukaan: Lapuan Kankureiden verkkokaupassa, Helsingin myymälässä ja Lapuan tehtaanmyymälässä on myyntitapahtuman kunniaksi tänään ja huomenna koko valikoimasta -20% alennus. (Itsekin tilasin juuri täydennystä Lappi-kotimme pellaviin, koska avopuolisoni on ankea eikä suostu ajamaan kanssani takaisin Pohjanmaalle vain tätä tapahtumaa varten. En ymmärrä.)

Kutomon myyntipäivät palvelevat tänään pe 26.7. klo 19 asti ja la 27.7. klo 9-17 osoitteessa Tervaspuuntie 1, 62100 Lapua. Lämmin suositus!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta

Terveisiä Seinäjoelta! Emme pääse täältä mukaan Helsingin Pride-kulkueeseen, joten toimikoon tämä meidän virtuaalisena osallistumisena täältä Provinssin festarihulinoista. Yhteiskuvia ei tältä reissulta ole, mutta ongin arkistoista nämä kuvat, jotka Nata nappasi meistä muutama vuosi sitten toisilta festareilta.

Some on ollut viime päivinä täynnä sateenkaarenväristä rakkautta ja hyvä niin – kaikille todellakin kuuluu oikeus rakastaa! Mutta minusta Pridessa on kysymys vielä rakkauttakin enemmän ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta: siitä, että meillä kaikilla on yhdenvertainen oikeus olla olemassa, tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sekä ennen muuta tulla kohdelluksi samalla tavalla lain ja yhteiskunnan silmissä. Kuulostaa niin itsestäänselvältä, eikö niin? Helpolta, yksinkertaiselta, oikealta. Tottakai kaikille kuuluu samat oikeudet – miten ihmeessä kukaan voisi edes ajatella mitään muuta? Mutta ei tarvitse kuin vilkaista internetin keskustelupalstoja niin valkenee, että matka näiden sanojen itsestäänselvyyteen on vielä tuskastuttavan pitkä.

Kauniiden sanojen ja sateenkaarilippujen lisäksi tarvitaan vielä paljon konkreettisia yhdenvertaisuutta edistäviä tekoja ennen kuin siitä tulee todellisuutta. Puututaan syrjintään sitä nähdessämme, riippumatta siitä kohdistuuko se meihin itseemme vai muihin. Pidetään huolta, että kaikki saavat äänensä kuuluviin eikä ketään vaimenneta tai työnnetä keskustelun ja päätöksenteon ulkopuolelle. Äänestetään tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta, jotta rakenteellinen syrjintä loppuisi ja lainsäädäntö saataisiin vihdoin nykypäivän tasolle.

Moni asia on Suomessa paremmin kuin aiemmin, mutta vielä on rutkasti tekemistä jäljellä – Suomi on esimerkiksi ainoa Pohjoismaa, joka vaatii sterilisaatiota sukupuoltaan korjaavilta. Käsittämätöntä, että tämä räikeä ihmisoikeusrikkomus, josta Suomi on saanut useita huomautuksia, on yhä olemassa tänä päivänä. Translaki kaipaa kokonaisuudistusta, josta voi lukea lisää esimerkiksi Setan sivuilta. Toivon todella, että uusi hallitus haluaa olla osa ratkaisua, ei osa ongelmaa. Pidetään sitä hyvänä merkkinä, että tuore pääministeri nähdään tänään Pride-kulkueessa.

Ihanaa Pride-viikonloppua! Juhlitaan rakkautta, tasa-arvoa ja kaikkia niitä pieniä ja isoja valintoja, joita voimme tehdä yhdenvertaisen Suomen eteen. Meillä kaikilla on mahdollisuus muuttaa asioita kohti parempaa. Sitä, ettei yhtäkään ihmistä syrjittäisi, kiusattaisi, vaimennettaisi, unohdettaisi, jätettäisi ulkopuolelle tai työnnettäisi alempiarvoiseen kastiin sen vuoksi kuka hän on.

PHOTOS BY NATALIA SALMELA

Kevään tärkein ilmastoteko

Kun perustin blogin lähes kaksitoista vuotta sitten, päätin tehdä siitä poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista vapaan vyöhykkeen, jossa keskityn asioihin, jotka inspiroivat minua. Ajattelin, etten edes tiennyt tarpeeksi politiikasta voidakseni ottaa kantaa julkiseen keskusteluun.

Viime vuosina yhteiskunnalliset aiheet ovat kuitenkin alkaneet vaivihkaa hiipiä mukaan. Yhteiskunnallinen keskustelu ei nimittäin tarkoita vain asiantuntijoiden välistä poliittista debaattia, se koskee kaikkia meitä ja kaikkea meihin vaikuttavaa: valtarakenteita, poliittisia käytäntöjä, instituutioita, infrastuktuuria, kulttuuria jossa elämme. Naisiin kohdistuva väkivalta tai kysymykset kuten onko kaikilla varaa käydä koulua ovat juuri sen keskustelun ytimessä ja blogit ovat loistava väylä tuoda henkilökohtaisia kokemuksia osaksi yleistä ja jaettua.

Olen alkanut myös inspiroitua uudenlaisista asioista, kuten esimerkiksi siitä, että voimme valinnoillamme vaikuttaa siihen millainen tulevaisuus meillä, lapsillamme ja maapallollamme on. Tekemisillämme on väliä ja minä tahdon olla osa ratkaisua, en osa ongelmaa. Minun horinoillani, teidän kommenteilla ja tästä kaikesta syntyvällä keskustelulla on todellakin merkitystä, olivatpa aiheet isoja tai näennäisen pieniä.

Tärkeintä mitä voimme tehdä itsemme ja ilmaston hyväksi juuri nyt on äänestää. Se on kaikkein paras keino vaikuttaa siihen mihin suuntaan yhteiskuntaamme kehitetään ja miten koko ajan akuutimmiksi muuttuvat ilmastokysymykset taklataan. Ellet äänestänyt ennakkoon, huomenna kannattaa siis painella vaaliuurnille! Sen jälkeen voi mennä hyvällä omatunnolla vaalikahveille (tai kuten me usein, vaaliskumpalle) ja jäädä jännittämään tuloksia. Tänä keväänä niillä on erityisen iso merkitys.

Viime kuntavaaleissa äänioikeuttaan käytti harvempi kuin joka kolmas nuori. Se tarkoittaa, että yhtä nuorta kohden äänesti peräti kolme 55-69-vuotiasta. Politiikka tuntuu monista varmasti etäiseltä eikä äänestämisellä koeta olevan todellista vaikutusta asioihin. Mutta meidän kaikkien äänillä paraikaa päätetään keitä eduskuntaan valitaan tekemään päätöksiä yhteisistä asioista. Se tarkoittaa, että käytännössä eduskunta edustaa ainoastaan niitä ihmisiä, jotka äänestävät. Haluammeko, että suurten ikäluokkien valitsemat edustajat tekevät keskenään päätökset meitä kaikkia koskevista asioista – vai toivommeko joukkoon nuorempaa verta, jotka ajattelevat enemmän kuten me?

Monet jättävät äänestämättä myös siksi, että eivät löydä täydellistä ehdokasta. On silti paljon parempi äänestää jotakuta, joka on kiinnostunut sinulle tärkeistä asioista ja osuu arvomaailmaltaan mahdollisimman lähelle omaa kantaasi kuin jättää kokonaan äänestämättä. Voit myös äänestää ihmistä, joka edustaa sukupuolensa tai taustansa puolesta ihmisryhmää, joka ei saa äänensä vielä tarpeeksi kuuluviin yhteiskunnassa.

Sopivimpia ehdokkaita on helpointa kartoittaa erilaisten kyselyiden avulla, esimerkiksi Helsingin Sanomien ja YLEn vaalikoneilla. Ei tarvitse tietää juuri mitään politiikasta, riittää että tiedät mikä sinulle on tärkeää. Aina voi myös valita ensin puolueen ja sitten poimia puolueen sisältä sen, joka vastaa eniten omaa arvomaailmaa.

Omaan äänestysvalintaani vaikuttivat minulle tärkeät asiat, kuten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, varhaiskasvatus ja koulutus, lasten ja nuorten mielenterveystyö, pienyrittäjien asema ja ennen muuta ilmastonmuutoksen torjunta. Näissä vaaleissa ratkaistaan tekeekö Suomi ilmastopolitiikkaa, joka on 1,5 asteen tavoitteen mukaista. Politiikot ovat vastuussa kaikkein merkittävimmistä päätöksistä ilmaston kannalta ja siksi kannattaa äänestää eduskuntaan sellaisia päättäjiä, jotka ovat valmiita tekemään ratkaisevia päätöksiä ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Miksi ilmasto on kaikkein tärkein? Jos ilmastonmuutosta ei torjuta nyt, kaikki muut hyvät yhteiskunnalliset tavoitteet ovat turhia.

Olen mukana tukemassa ympäristö- ja kehitysjärjestöjen ilmastokampanjaa nimeltä Korvaamaton. Yhdeksän suomalaista järjestöä WWF Suomesta Luonto-Liittoon ja Greenpeaceen ovat yhdistäneet voimansa tehdäkseen nyt käsillä olevista eduskuntavaaleista aidot ilmastovaalit. Kampanjan tavoitteena on yhdessä kansalaisten kanssa muistuttaa poliitikkoja siitä, mikä on meille suomalaisille korvaamatonta. Ilmastonmuutos nimittäin uhkaa kaikkea mikä on meille tärkeää: lastemme tulevaisuutta, hyvinvointipalveluita, luontoamme ja vuodenaikojamme.

Kuten Korvaamaton-kampanjasivun infograafista näkyy, puolueiden välillä on ilmastotavoitteisiin sitoutumisen suhteen suuria eroja, mutta jokaisesta puolueesta löytyy ilmastosta kiinnostuneita ehdokkaita. Äänestämällä vaikutamme siihen ketkä tekevät päätökset puolestamme. Kampanjaan osallistumalla voimme auttaa tulevia kansanedustajia pistämään asiat tärkeysjärjestykseen. Nyt on aika toimia.

Kuvat on otettu viime heinäkuussa Lapissa Kattilakoskella juuri ennen kuin kolmenkymmenen asteen helleputki katkesi ukkosmyrskyyn.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Sijoita suomalaisen muodin kasvuun

Kaupallinen yhteistyö Nanso

Viime kuukausina on tullut puhuttua niin sijoittamisesta kuin suomalaisen suunnittelun tukemisesta. Olen taas aiheen äärellä erään pitkäaikaisen yhteistyömme myötä teille tutuksi tulleen brändin tiimoilta: vuonna 1921 Nokialla perustettu Nanso on nimittäin mukana Invesdorin joukkorahoituksessa, johon voi osallistua kuka tahansa. Huh. Kuinka usein on mahdollista ostaa osuus ikonisesta suomalaisesta muotitalosta? Kampanjan toteutumisen kannalta näyttää jo nyt varsin hyvältä: joukkorahoitus on alkanut vain pari päivää sitten ja 51% minimitavoitteesta on jo koossa. Ihmisten usko on selvästi vahva.

Poimin näihin kuviin suosikkejani kevään pellavavalikoimasta, joka on rantautunut Nanson myymälöihin ja verkkokauppaan tällä viikolla. Luoto-mallistosta löytyy kauniisti leikattuja, pelkistetyn tyylikkäitä pellavavaatteita, jotka pukisin töihin, kaupungille tai rentoihin kesäjuhliin. Sarastus ja Kajo puolestaan koostuvat ohuemmista pellavavaatteista, jotka ovat täydellisiä kotona lorvimiseen, rannalle tai lomalle. Niitä on helppo yhdistellä niin toisiinsa kuin muihin lempivaatteisiinsa – tai käyttää sellaisenaan! Itsehän siirryin näiden kuvien ottamisen myötä henkisesti jo lomamoodiin lukemaan kirjaa auringon paahtamaan laiturinnokkaan. 

Lähes 100-vuotiaan Nanson juuret ovat syvällä Suomessa

Tiesittekö, että Nanso on saanut alkunsa 20-luvun Nokialla? Joukko paikallisia liikemiehiä perustivat värjäämön, joka laajensi pian vaatevalmistukseen. Vuosikymmenten saatossa Nansosta tuli rennon pukeutumisen pioneeri, jonka laadukkaat, painetut trikoovaatteet ovat tulleet tutuiksi suurimmalle osalle suomalaisista – niitä löytyi sekä äitini että isoäitini vaatekaapista ja käytin niitä teini-ikäisenä retrohenkisinä maksimekkoina. Viime vuosina Nanso on kokenut isoja uudistuksia ja onkin nyt uuden alun edessä. Yhtiö on edelleen sataprosenttisesti suomalaisessa omistuksessa.

Luoto-mekossa on a-linjainen helma, ohut puuvillavuori ja TASKUT. Tässä on ilmiselvä luottokolttu ensi kesän kemuihin.

Samasta talosta löytyy nykyään myös Ruotsissa alunperin perustettu brändi nimeltä Vogue, joka on valmistanut 30-luvulta saakka sukkia ja sukkahousuja. Niitä myydään ihan kaikkialla ja niitä löytyykin noin jokaisen suomalaisen naisen alusvaatelaatikosta, minultakin niin alpakkavillasukkia kuin ihania villasukkahousuja. Joukkorahoituksen avulla on tarkoitus saada molemmat Nanso Group Oy:n brändit uuteen kasvuun.

Joukkorahoitus on yleistyvä tapa rahoittaa esimerkiksi startup-yritysten kasvu, mutta tällä kertaa kyseessä on pitkän historian bränditalo, jonka liikevaihto oli viime vuonna melkein 18 miljoonaa euroa.

Vaaleanharmaa Kajo-tunika on niin täydellisen pelkistetty lomavaate, että tekisi mieli heittäytyä samantien selälleen jonkun koivun alle.

Trikoovaatteistaan tunnettu Nanso on tehnyt viime vuosien aikana tuntuvan imagonkohotuksen perinteisestä vaatevalmistajaksi moderniksi bränditaloksi. Marimekolta Nanson riveihin loikanneen pääsuunnittelija Noora Niinikosken johdolla linjaa on varmalla kädellä uudistettu ja tuotu tähän päivään: valikoima on täydentynyt niin farkuilla ja takeilla, pehmeä puuvillatrikoo on saanut rinnalleen uusia luonnonmateriaaleja kuten villan ja pellavan. Printtien rinnalle on tullut pelkistettyjä, yksivärisiä perusvaatteita kauluspaidoista täydelliseen t-paitaan. Yksi Niinikosken visioista onkin ollut luoda Nanson mallistoon The Perfect White Tee, joka johti mm. Tasku-klassikon syntyyn. Sana on kiirinyt ja tuo superlaadukas, täydellisen väljä t-paita löytyy nykyisin niin meikäläisen kuin suunnilleen jokaisen maan stailistin kaapista.

Nanson uudesta noususta kertoo myös se, että yhteistyössä toteutetut kirjoituksemme ovat olleet viimeiset kolme vuotta blogini suosituimpien juttujen joukossa. Arvonnat kiinnostavat tietysti aina, mutta uudet tuotteet ovat saaneet paljon kiitosta ja ottamistamme kuvista on tykätty paljon – toivottavasti myös näistä!

Mustat Luoto-housut laskeutuvat ihanasti ja sopivat täydellisesti yhteen samanvärisen Luoto-topin kanssa.

Nanson tuotteet suunnitellaan Suomessa, Helsingin Sörnäisissä sijaitsevassa supercoolissa loft-toimistossa (voisin muuttaa sinne milloin tahansa ja uskon, että koirat, jotka saavat juosta siellä vapaana, ovat täsmälleen samaa mieltä). Oman tiimin lisäksi Nanso työllistää vaihtuvia suunnittelijoita, jotka ovat tehneet nostalgiaa huokuvien printtien rinnalle upeita uusia kuoseja. Niissä on nähty viime vuosina mm. palkitun Reetta Ekin kädenjälkeä. Ekin töitä voi bongata taidegrafiikan muodossa myös gallerioiden seinillä.

Voin kertoa jo nyt, että korallinvärinen Kajo-kaftaani tulee olemaan ensi kesän lempivaate.

Uusi, raikas ilme on huomattu ja Nanson myynti onkin ollut hienossa kasvussa viimeisen kolmen vuoden aikana. Nansolla on Suomessa 15 myymälää, joiden myynti on kasvanut +45% vuodesta 2015 vuoteen 2018. Verkkokaupan myynnin kasvu hipoo samoja lukemia. Lisäksi Nanso myy tuotteitaan tukkukauppana niin suomalaisille asiakkaille kuin Ruotsiin, Hollantiin, Tanskaan ja moniin muihin maihin. Asiakkaina ovat niin suuremmat ketjut kuin pienet erikoisliikkeet.

Kolme syytä sijoittaa

Mahdollisuus hyvään taloudelliseen sijoitukseen. Sijoittaminen on aina riski, mutta tässä tapauksessa riski on tavallista pienempi. Toisin kuin startupeilla, Nansolla on jo olemassa olevia asiakkaita, erittäin tunnettu brändi ja konkreettisia tuloksia, jotka tukevat kasvustrategiaa. Luontainen mahdollisuus myydä sijoitukset voivat osua eteen vuosien 2021-2023 aikana.

Olet mukana muuttamassa muotiteollisuutta kestävämpään suuntaan. Planeettamme ei kestä enää kertakäyttökulttuuria ja pikamuotia. Nanso uskoo, että vaatteita pitäisi ostaa vähemmän ja käyttää pidempään. Vastuullisuus on Nanson mukaan ollut osa yhtiön arvoja ja toimintaa jo lähes sadan vuoden ajan – tutustu tarkemmin Nanson vastuullisuuspolitiikkaan.

Pääset ikonisten brändien omistajaksi. Jep, kovin usein ei osu vastaan tilaisuutta sijoittaa suomalaiseen muotiin saati näin tunnettuihin ja arvostettuihin brändeihin! Omistajana pääset osaksi Nanso-tiimiä, joka on luomassa uutta suomalaisen muodin menestystarinaa. Tunnen muuten itse henkilökohtaisesti useamman tyypin tästä tiimistä ja voin kertoa, että ovat aivan mahtavia.

Rakastan tätä kokoharmaata asua! Tulee mieleen joku seesteiseen elämäntyyliin keskittynyt lahko tai lepokoti, jossa kaikki pukeutuvat aistiärsykkeiden minimoimiseksi samanlaisiin vaatteisiin. Ajattelin hillua tässä Lappi-kodin pihalla koko ensi kesän. Kuvassa siis Kajo-housut ja Kajo-tunika

Nyt kun Nanson ja Voguen brändit on onnistuneesti uudistettu, tavoite on kaksinkertaistaa myynti vuoteen 2023 mennessä ja joukkorahoituksella etsitään sijoittajia kasvun vauhdittamiseksi. Invesdorin sivuilta löytyy valtavasti lisätietoa, mutta tässä vastaukset tärkeimpiin kysymyksiin.

Minimisijoitus on 10 osaketta ja yhden osakkeen arvon ollessa 55 euroa, minimisijoituksen hinnaksi tulee tällöin 550 euroa. Raha on aina suhteellinen käsite, mutta minusta summa ei ole ollenkaan paha! Sen verran uskaltaa moni aloittelevakin sijoittaja laittaa likoon.

Aikaa sijoituksen tekemiseen on 9. toukokuuta asti ja ohjeet ovat yksinkertaiset.

Ja kyllä, suosittelen elämää pellavaan pukeutuneena naisena, joka sijoittaa asioihin kuten suomalaiseen muotiin! En ole ikinä ollut kovin kiinnostunut sijoittamisesta ja rahasta, mutta se on kummasti alkanut kutkuttaa nyt, kun olen tajunnut, että viisaan sijoittamisen avulla voi rakentaa itselleen tulevaisuuden, jossa ei tarvitse välttämättä koko ajan ajatella rahaa. Passiiviset tulonlähteet voivat parhaimmillaan mahdollistaa suuremman vapauden, sapattivapaita omien projektien toteuttamiseen tai ihan vaan (pellavassa vietettyjä) pitkiä lomia.

Kaikki pellavatuotteet ovat 25% alennuksessa Nanson verkkokaupassa ensi sunnuntaihin saakka. Huomenna torstaina 11.4. alkaa myös Nanson kanta-asiakaspäivät, jolloin kaikki tuotteet ovat 25% alennuksessa myös myymälöissä sunnuntaihin asti. Kantiksena saat siis saman alen myös myymälästä.

Loppuun vielä tuttuun tapaan arvonta. Tällä kertaa palkintona on 50€ arvoisia lahjakortteja, joita on jaossa neljä. Kaikki 17.4. mennessä kommentoineet ovat mukana arvonnassa: voit kertoa kiinnostaako joukkorahoitus, tai paljasta mikä kuvissa vilahtavista pellavauutuuksista on suosikkisi!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Mitä tekisit solidaarisuudesta naisia kohtaan?

Kaupallinen yhteistyö Solidaarisuus ja Asennemedia

Joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa, jonka tekijänä on nykyinen tai entinen kumppani. Joka kolmas. Luku on hätkähdyttävä, kun suhteutat sen omaan elämääsi. Ajattele naispuolisia ystäviäsi, työtovereitasi, muita naisia joita tunnet. Kolmannes heistä on kokenut väkivaltaa sellaisessa suhteessa, jota pitäisi määrittää luottamus, ei pelko. Väkivalta tapahtuu usein oman kodin seinien sisällä ja siihen liittyvä häpeä saa monesti niin tekijän kuin uhrin vaikenemaan aiheesta.

Kaksikymppisenä ihmettelin miksi kukaan jäisi väkivaltaiseen suhteeseen. Minut oli kasvatettu kunnioittamaan niin omaa kuin muiden fyysistä koskemattomuutta enkä voinut ymmärtää mikseivät naiset vaan lähteneet sen jälkeen kun heihin oli kajottu ensimmäisen kerran. Miten olisi edes mahdollista jatkaa suhdetta sen jälkeen, kun toinen on käynyt käsiksi? Sitten löysin itseni samasta tilanteesta, eikä se ollutkaan niin yksinkertaista.

Olimme olleet yhdessä monta vuotta. Suhde oli vaikuttanut alussa kaikkien unelmien täyttymykseltä, silloin en vielä tiennyt, että se on varoitusmerkki. Hitaasti olin alkanut ymmärtää, että kaikki ei ollut kunnossa, en vaan ollut valmis vielä luovuttamaan. Jossain kyti yhä toivo meistä, surullinen fantasia, joka perustui siihen kuinka hyvin sovimme paperilla yhteen. Tiesin hänen arvaamattomuudestaan, mutta väkivalta – sitten kun se lopulta alkoi – tuli yllätyksenä. Oli yö, hän tuli humalassa kotiin. Leimahti riita ja ennen kuin kunnolla tajusin mitä tapahtuu, minua vedettiin pitkin seiniä ja lattioita. Olin shokissa enemmän epäuskosta kuin kivusta, vaikka täytyi sen sattuakin. Selviytymisvaisto napsahti päälle ja pistin hanttiin minkä pystyin. Siitä ei ollut juuri apua fyysisen ylivoiman edessä.

Mies oli jo lähtenyt, kun naapureiden hälyttämä poliisi soitti ovikelloa. Häpeä korvensi sisuskalujani. En osannut ajatella, että naapurit olivat todennäköisesti vain huolissaan puolestani. Hävetti, että olimme aiheuttaneet mekkalan keskellä yötä, että olimme yhtäkkiä samanlaisia kuin kaikki ne, joiden ovilla poliisit kävivät öisin. En halunnut olla yksi heistä, pidin kiinni kuvitelmasta, että tämä oli asia joka minulla oli valta päättää. Vakuutin poliiseille, että kaikki oli ihan ok. Ilmeistä näki, että ei ollut ensimmäinen kerta, kun tärisevä nainen toisteli heille näitä harhaisia sanoja. He ottivat “varmuuden varalta” miehen tiedot muistiin ja jättivät minut nostelemaan kaatuneita huonekaluja avuksi tulleen naapurin kanssa. Naapuri ei kysynyt kysymyksiä, minä en pystynyt kertomaan. Ei siinä mitään epäselvää varmaan ollutkaan. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään, sydän hakkasi kurkussa vielä aamulla.

Mies ei muistanut mitään seuraavana päivänä ja itki, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan aidosti pahoillaan ja minäkin kaduin, olinhan provosoinut ja puolustautunut. Pistin sen yksittäisen vahingon, humalaisen black outin piikkiin. En halunnut uskoa, että tämä voisi toistua. Vaimensin pienen äänen, joka nakutti kallossani kuin tikka ja muistutti: juuri tällä tavoin kaava toimii, kas näin astelet ansaan, samaan kuin ne muutkin.

Sitten tuli seuraava kerta. Siihen ei tarvittu edes isoa riitaa tai humalaa, ihan kuin se olisi ollut toisella kerralla helpompaa. En taistellut enää vastaan, pakenin. Silloin aloin pelätä. Pelkäsin häntä kun hän tuli kotiin huonolla tuulella. Pelkäsin sanoa vastaan tai kysyä ikäviä kysymyksiä. Pelkäsin kertoa, että pelottaa. Silti sain riuhtaistua itseni suhteesta irti vasta sitten, kun hän ensimmäisen kerran sanoi suutuspäissään sen ääneen: jos vaan käyttäytyisin paremmin, ei olisi syytä pelätä. Syytin itseäni kauan, vaikka tiesin järjellä, ettei mikään ollut minun vikani. Kesti kuukausia ennen kuin terapian avulla pystyin näkemään kirkkaasti sen manipuloinnin ja henkisen väkivallan vyyhdin, joka oli huomaamatta kiristynyt ympärilläni koko suhteemme ajan. Merkit olivat olleet näkyvissä alusta asti, en vaan ollut halunnut nähdä niitä.

Viime viikolla Naistenpäivänä julkaistun tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista miehistä ajattelee, että väkivallan uhriksi joutuminen on joskus naisen oma syy. Suomalaisnaisista 14% ajattelee samoin ja oman kokemukseni jälkeen ymmärrän omalla hullulla tavalla miten se on mahdollista. Hirveätkin asiat alkavat tuntua normaalilta, kun on hurrikaanin keskipisteessä, horisontti katoaa ja todellisuudentaju hämärtyy. Väkivaltaisista suhteista lähteminen voi olla vaikeaa myös siksi, että lähteminen tai pelkästään siitä puhuminen voi johtaa väkivallan pahenemiseen. Pelko on aiheellinen, sillä naisia kuolee parisuhdeväkivaltaan joka vuosi.

Tiedän selvinneeni vähällä verrattuna moniin muihin. Silti kokemus opetti jotain mitä en koskaan unohda: en ole kenenkään yläpuolella, vahvempi tai fiksumpi kuin ne muut, jotka jäävät. Pelko, häpeä ja nöyryytys voivat sumentaa kenen tahansa perspektiivin. Väkivalta ei ole asia, joka voi tapahtua vain joillekin muille. Eikä se ala heti, vaan pikkuhiljaa, aluksi se on henkistä ja fyysistä vasta sitten, kun olet jo nalkissa, rakastunut, sitoutunut, etkä ikinä uskoisi, että juuri hän voisi tehdä mitään tälläistä juuri sinulle.

Parisuhdeväkivalta on valitettavasti vain yksi monista naisten kokeman väkivallan muodoista. Suomalaisista naisista 47% on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä väkivaltaa viidentoista ikävuoden jälkeen. Suomi on itseasiassa kansainvälisen EU-tutkimuksen perusteella naisille toiseksi turvattomin ja väkivaltaisin maa koko Euroopan Unionissa. Siksi tästä on tärkeää puhua: vaikka et itse olisi kokenut tai nähnyt väkivaltaa, se ei tarkoita ettei sitä ole. Joku päivä se voi olla sinä. Tai siskosi, ystäväsi, tyttäresi.

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy kaikkialla maailmassa. Yksi julmimmista naisiin kohdistuvan väkivallan muodoista on ympärileikkaus, joka tunnetaan myös osuvammalla nimellä silpominen. Siitä on nimittäin kysymys, äärimmäisen raa’asta väkivallanteosta, joka kohdistuu miljooniin tyttöihin ja naisiin joka vuosi. Naisten ympärileikkausta ei tule sekoittaa tai verrata miehille tehtävään verrattain pieneen toimenpiteeseen, jolle on usein terveyteen liittyviä perusteita. Silpomiselle ei ole ainuttakaan terveydellistä syytä eikä vastoin monien oletuksia edes uskonnollista taustaa. Se on väkivaltainen perinne, jonka vuoksi 200 miljoonaa tyttöä ja naista elää tälläkin hetkellä silvottuna 30 eri maassa. Nuorimmat heistä ovat alle 5-vuotiaita, hädin tuskin kouluikäisiä.

Naiselle ympärileikkaus tarkoittaa sen äärimmäisimmässä muodossa sitä, että kaikki ulkoiset sukupuolielimet, kuten klitoris ja ulommat häpyhuulet leikataan irti veitsellä, partaterällä tai esimerkiksi lasinsirulla, usein ilman minkäänlaista kivunlievistystä. Se mikä jää jäljelle ommellaan umpeen, virtsalle ja kuukautisverelle jätetään pieni aukko. Yhdyntää ja synnytystä varten ompeleet avataan ja ommellaan sen jälkeen taas umpeen. Sanomattakin selvää, että ompeluun ei käytetä kivunlievitystä.

Jokainen meistä voi yrittää kuvitella miltä penetraatio tuntuu tälläisten toimenpiteiden jälkeen. Tai vessassa käyminen. Kuukautiset. Synnytys. Eivätkä loppuelämän jatkuvat järkyttävät kivut ole silpomisen ainoa seuraus. Monet tytöt kuolevatkin leikkauksen aiheuttamaan verenvuotoon tai likaisten leikkausvälineiden aiheuttamiin komplikaatioihin. Tulehdukset ja niiden aiheuttamat krooniset sairaudet ovat yleisiä, sillä hygieniasta huolehtiminen on käytännössä mahdotonta. Moni saa likaisista leikkausvälineistä myös HIV-tartunnan.

On myös lievempiä ympärileikkauksen muotoja, mutta kaikkiin sisältyy klitoriksen vahingoittaminen tai leikkaaminen irti. Yhteinen nimittäjä kaikille ympärileikkauksille on se miten se vaikuttaa naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen lievimmätkin muodot käytännössä tuhoavat naisen mahdollisuudet seksistä nauttimiseen.

Naisiin kohdistuva väkivalta on monissa maissa sosiaalisesti hyväksytty, syvälle kulttuuriin juurtunut ja oletusarvoinen osa naisen elämää. Sitä ei osata edes pitää ongelmana, ja siksi sen muuttaminen on niin vaikeaa. Ympärileikkauksen suorittavat yhteisön naiset, jotka aidosti ajattelevat tekevänsä tytöille hyvää. Ympärileikkausta pidetään monissa maissa aikuistumiseen liittyvänä, vahvistavana siirtymäriittinä, joka on perinteisesti tehty murrosiän kynnyksellä. Monet tytöt ovat alkaneet kapinoida silpomista vastaan ja jotkut karkaavat jopa kotoa silpomisen pelossa, joten silpomista on alettu suorittaa yhä nuoremmille, joissakin maissa jopa 5-6 -vuotiaille.

Joissakin paikoissa silpomiseen liittyy myös ajatus puhtaudesta. Silvottu tyttö on puhdas, kunniallinen ja valmis avioliittoon, sillä leikkaus on tae neitsyydestä. Perinnettä ylläpitävät sosiaalinen paine: vaikka äiti ei haluaisi ympärileikata lastaan, huoli tyttären tulevaisuudesta ajaa edelle. Leikkaamaton tyttö on likainen ja kunniaton ja saattaa jäädä naimattomaksi, joutua prostituoiduksi tai jopa yhteisönsä hylkäämäksi. Leikkaamattomat tytöt ovat myös alttiimpia raiskauksille, joiden seuraukset ovat monissa maissa aivan sairaat: yhteistö kääntyy raiskauksen uhria vastaan ja hylkää tämän, raiskaajan selvitessä ilman rangaistusta.

Silpomisperinteessä on kyse monimutkaisesta vyyhdistä, jonka laajuuttaa on vaikea hahmottaa ulkopuolelta. Tuntuu vaikealta ymmärtää, että silpomisen aiheuttamia terveysongelmia ei osata liittää ympärileikkauksiin, vaan esimerkiksi silpomisen komplikaatioihin menehtymistä saatetaan selittää sillä, että tytön äidissä virtaa paha henki. Silpominen nähdään normaalina osana lapsen elämää eikä sillä ymmärretä olevan peruuttamattomia vaikutuksia koko loppuelämään.

Solidaarisuus tekee työtä silpomisperinteen lopettamiseksi niin ruohonjuuritasolla kuin ylhäältä: yrittäen vaikuttaa lainsäädäntöön niin että silpominen kielletään Kenian lailla myös Somalimaassa, ja pureutumalla varsinaiseen ongelman ytimeen eli naisten heikkoon asemaan. Monet ympärileikatut tytöt eivät pääse kouluttautumaan yhtä pitkälle kuin pojat, sillä heidän odotetaan kasvavan kunniallisiksi vaimoiksi ja äideiksi eikä heillä ole kouluttamattomana kovinkaan montaa tapaa vaikuttaa asioihinsa. Köyhyyden lisäksi heikkoon asemaan vaikuttaa alhainen luku- ja kirjoitustaito, jolloin on vaikea saada tietoa omista oikeuksistaan tai tehdä edes rikosilmoitusta. Tyttöjen koulunkäynnin ja naisten taloudellisen itsenäisyyden tukeminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä se on konkreettisin tapa lisätä päätäntävaltaa omasta elämästään.

Kulttuurin ulkopuolelta on vaikea mennä puuttumaan tuhansien vuosien perinteeseen. Siksi Solidaarisuus tekee yhteistyötä paikallisten kansalaisjärjestöjen kanssa ja silpomisen kokeneiden ja perinnettä vastaan nousseiden aktivistinaisten kautta, jotka tietävät millä tavoin viesti välittyy parhaiten. Asenneilmapiirin muuttaminen on hidasta, mutta todella tärkeää työtä. Valon pilkahduksia on näkyvissä: joissakin maissa miehet ovat alkaneet vastustaa silpomisperinnettä ja toivovat puolisokseen leikkaamatonta naista, joka toivon mukaan pitkällä tähtäimellä vaikuttaa siihen, että leikkaamattomien naisten stigma hälvenee.

Silpomista ei tapahdu vain kaukana maailmalla, sillä perinteet seuraavat perässä kaikkialle: Suomessa saattaa olla jopa yli 3000 tyttöä silpomisvaarassa.

Näitä juttuja lukiessa yrittää monesti kovettaa itseään, puristaa hampaita yhteen ja ajatella asiaa ilmiön tasolla, tarkentamatta liikaa todellisuuteen, jossa monet elävät, koska se on yksinkertaisesti liian hirveä. Mutta meillä ei ole varaa sulkea tältä silmiämme, sivuuttaa se yhtenä maailman kauheuksista, joihin emme voi vaikuttaa. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tapahtuu joka päivä naapurissa, samassa korttelissa, ympäri kaupunkia ja maatamme, kaikkialla maailmassa. Henkinen väkivalta, pahoinpitelyt, raiskaukset, murhat ja silpomiset eivät ole irrallisia tapahtumia, vaan osa samaa rakenteellista väkivaltaa, jota on kohdistettu asemaltaan heikompaan sukupuoleen tuhansien vuosien ajan. Se vaikuttaa meihin ja tulee vaikuttamaan tyttäriimme ja heitä seuraaviin sukupolviin, jos emme puutu siihen nyt.

Naisiin kohdistuvan väkivallan kitkeminen vaatii sanoja ja tekoja, vaiettujen asioiden avointa käsittelyä, epäkohtiin reagoimista, vanhentuneiden sukupuoliroolien haastamista ja ennen muuta asenneilmapiirin muutosta, poliittisia päätöksiä ja väkivaltaan puuttuvaa lainsäädäntöä. Jokaisella naisella on oikeus elää turvassa omassa kehossaan, pelkäämättä fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Sen pitäisi olla itsestäänselvää, mutta siitä ollaan vielä todella kaukana. Siksi tarvitaan puhetta, toistoa ja tarinoita, jotka saavat meidät voimaan pahoin, avaamaan silmämme todellisuudelle, jossa liian moni elää.

Lue lisää #solidaarisuudesta -kampanjan sivuilta. Kampanjan visuaalisen ilmeen ja näissä kuvissa vilahtavan paidan takana on helsinkiläinen taiteilija Anna Salmi. Vaimonhakkaajapaidaksi nimetty hihaton toppi on esimerkki siitä miten naisiin kohdistuva väkivalta on pesiytynyt jopa arkikieleemme: puhumme vaimarista tuttavallisesti kuin olisi arkipäiväinen ja jopa hupaisa juttu, että miehet hakkaavat vaimojaan.

Voit auttaa lahjoittamalla tai ostamalla 50 euron hintaisen Solidaarisuus -kampanja-paidan, jota on valmistettu rajoitettu erä naisille ja miehille. Kampanjan tuotto ohjataan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön ja naisten taloudelliseen tukemiseen Somalimaassa ja Keniassa.

Mitä olisit valmis tekemään solidaarisuudesta väkivaltaa kokevia tyttöjä ja naisia kohtaan?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Eettistä muotia ja välikausivarusteita

Hassua katsoa näitä pyrykuvia nyt, kun lumikinokset ovat jo kadonneet Helsingin kaduilta. Ei tästä hetkestä ole kuin kaksi viikkoa! Oli niin absurdia lapioida pakua kinoksesta aina kun piti lähteä jonnekin. Punavuoressa vallitsi toverillinen solidaarisuus: lähikaupasta lainattiin lapiota, naapurit auttoivat työntämään auton liikkeelle. Lunta pyrytti joka päivä lisää ja olin ihan varma, että kevät ei tule koskaan. Mutta eipä siinä sitten mennytkään kuin hetki – nyt ulkona tarkenee jo ilman kaulahuivia ja villasukkien sijaan tarvitaan kumppareita.

Kuvissa heiluvan linjakkaan takin on tehnyt oululainen Kiks, joka valmistaa laadukkaista kierrätys- ja ylijäämämateriaaleista urbaaneja unisex-vaatteita. Merkki kuuluu niihin harvoihin, jotka valmistavat tuotteensa Suomessa: Kiksin tuotteet suunnitellaan ja ommellaan käsityönä Oulussa. Armeijan ylijäämästä tehdyssä välikausitakissa on kaikki just kuten pitää: isot taskut, suuri huppu, kaunis a-linjainen leikkaus ja säänkestävä materiaali. Ohut harmaa päällyskangas muistuttaa perinteistä sarkakangasta ja sen alla on vuori, joka pitää tuulta ja tihkua. Täydellinen takki koiran kanssa kävelemiseen – näihin aikoihin vuodesta ei ikinä tiedä mitä taivaalta tulee ja Helsingissä nyt käy joka kevät aika navakka viima.

Takki on todella laadukas ja kaunis, mutta kaikkein parhaimmalta tuntuu, että se on valmistettu eettisesti, ekologisesti ja lähellä. Tämä on se suunta, johon haluan omilla valinnoillani kannustaa muotimaailmaa: kohti vastuullista ajattelua ja kestäviä tuotantotapoja. En halua arvailla missä olosuhteissa vaatteeni on tehty tai miettiä kenen kustannuksella laatua ja hintaa on poljettu alas. Haluan käyttää ja rakastaa vaatteitani kauan, korjata ja huoltaa niitä kun ne tarvitsevat sitä. Ja kun hankin uutta, haluan tukea brändejä, jotka ajattelevat samoin kuin minä.

Ihastuin takkiin eettiseen muotiin keskittynyttä IVALOA selatessani ja sain sen omakseni osana yhteistyötämme. Kerroinkin tovi sitten, että lähdin brändilähettilääksi ja sijoittajaksi IVALOn joukkorahoituskampanjaan, jonka tiimoilta on saatu juuri loistouutisia: joukkorahoitus on saavuttanut tavoitteensa nyt jo pari päivää ennen päättymistään! Se tarkoittaa, että hanke toteutuu ja pääsemme joukolla rakentamaan IVALOsta maailman suurinta eettisen muodin kauppapaikkaa. Tuntuu hullun hyvältä olla mukana muuttamassa muotimaailmaa kestävämpään suuntaan, luomassa vastavoimaa pikamuodille ja kertakäyttökulttuurille.

Ihan pian olen siis virallisesti eettisen muodin sijoittaja. Olen niin innoissani – ja ah niin aikuinen olo! Vielä ennättää mukaan: IVALOn joukkorahoituskampanjaan voi nimittäin osallistua vielä parin päivän ajan eli 28.2. asti. Minimisijoitus on 223€ ja joukkorahoituksen järjestää FundByME. Sijoittamalla sinusta tulee minun ja muiden sijoittajien lailla IVALOn osakkeenomistaja, joka saa osuuttaan vastaavan summan osinkoa jos ja kun osinkoja jaetaan, tai siivun yhtiön myynnistä, jos yhtiö päätetään myydä. Lue lisää aiemmasta kirjoituksestani – olisipa huippua, jos teidän joukosta löytyy vielä muutama kanssasijoittaja!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Liian köyhä kouluun?

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä. Vietin suurimman osan oppitunneista opettajanhuoneessa, etten häiritsisi opetusta. Kopiokoneen kanssa hölmöily tuli tutuksi ja jokainen välitunti alkoi kymmenen minuuttia aiemmin, koska tunsin olevani vastuussa välituntikellon soittamisesta.

Kotoa oli kadonnut kuri. Aloin testata rajojani, jotka venyivät ja venyivät, kunnes niitä ei enää ollut. Olin kaveripiirini ainoa, jolla ei ollut kotiintuloaikaa. Notkuin joka päivä iltamyöhään ulkona, pyörin skeittiparkilla tai tein tihutöitä ympäri Ylivieskaa. Kadun jokaista graffitia ja hajotettua ikkunaa.

Vähävaraisen yksinhuoltajan lapsena, yhtenä neljästä, minulla ei ollut myöskään viikkorahaa. Kun luokka meni jouluna kirkkoon, opettaja antoi minulle kymmenen markkaa siitä hyvästä, että istuin hiljaa ja erillään muista. Ostin sillä uutena vuonna raketteja (kadun myös kaikkia niitä räjäytettyjä postilaatikoita).

Kuudennnen luokan lopussa olimme opettajien kanssa varmasti yhtä helpottuneita siitä, että ala-aste oli osaltani ohi. Kiitos teille kärsivällisyydestä.

Yläasteella aloin purkaa energiaa muuhunkin kuin yleiseen häiriköintiin ja extreme-ninjailuun lähimetsissä. Pelasin jalkapalloa, jääkiekkoa, pesäpalloa ja koripalloa, skeittasin ja lumilautailin. Meillä ei ollut varaa ostaa mitään uutena, mutta hankin käytettyjä mailoja jäähallin myyjäisistä ja sain joskus kavereilta vanhan lumilaudan. Kerran jalkapallojoukkueeni maksoi kausimaksuni, koska meillä ei ollut siihen rahaa ja joukkue halusi minun jatkavan pelaamista. Kiitos teille siitä. Ilman aktiviteetteja ja harrastusten kautta saatuja ystäviä en olisi nyt tässä.

Monesti lapset ymmärtävät vasta aikuisempana, että kotona on ollut rahasta pulaa. Minä tiesin jo silloin, että meillä oli tiukkaa. Välillä rahaa ei ollut mihinkään, joten aloin varastella. Siitä oli jo kehittymässä tapa. Olin viittä vaille valmis nuorisorikollinen, kun jäin kiinni korvalappustereot farkkujeni vyötäröllä. Poliisi haki minut kaupasta ja muistan ikuisesti tuon kymmenen metrin matkan kaikkien silmien alla. Se oli yksi nöyryyttävimmistä hetkistä elämässäni, ajattelin, että nyt se on menoa, millään ei ole enää väliä. Istuin poliisiautossa ja itkin, koska tiesin, että rikosrekisterin ja varkaan leiman saaminen tulisi muuttamaan kaiken. Olin pilannut perheemme maineen, tuhonnut oman tulevaisuuteni. Itkun loputtua ylikonstaapeli ajoi minut kotiin, jätti minut korttelin päähän ja sanoi, että pidetään tämä meidän salaisuutena. Se oli käänteentekevä hetki. Kiitos, että näit minussa nuoren, joka oli valmis muuttamaan tapansa.

Vaikeudet heijastuivat koulunkäyntiin. Mulla epäiltiin olevan ADHD ja tunsin saaneeni sekä selityksen että syyn olla vilkas ja vaikea. Olin jatkuvasti tukkanuottasilla opettajien kanssa. Minua kiinnosti vain taideaineet ja käsillä tekeminen – ja kotitaloustunnit, koska siellä sai syödä. Lukuaineista lintsasin ja pääsin lunttaamalla rimaa hipoen kokeiden läpi. Väärensin poissaolovihkoon äidin nimen, en halunnut vaivata häntä. Olin täysin hukassa: olin saanut mahdollisuuden, mutta en tiennyt mitä olisin sillä tehnyt. Kaikki muut tuntuivat tietävän mihin olivat ryhtymässä yläasteen jälkeen, itse olin keskittynyt selviytymiseen. En osannut sanoa mihin ammatilliseen koulutukseen olisin halunnut hakeutua ja ajattelin, että lukio oli muita, fiksumpia varten. Menin sinne minne monet muutkin vaikeista oloista tulleet, kymppiluokalle.

Kymppiluokalla tuntui kuin meidät olisi vain siirretty syrjään muista, eteenpäin menneistä koulutovereista. Koulu oli fyysisestikin syrjässä, viisitoista kilometriä pikkukaupungin ulkopuolella. En kuulunut sinne, en ainakaan halunnut kuulua. Kestin kaksi päivää. Sitten kävelin rehtorin luo ja sanoin, että haluan pois, minne tahansa pois. Rehtori soitti puhelun ja sanoi, että mene huomenna lukioon todistuksesi kanssa. En ehtinyt edes ajatella haluanko tai kelpaanko lukioon, tiesin vain että keskiarvoni ei ollut lähimainkaan riittävä. Seuraavana päivänä istuin opinto-ohjaajan kansliassa vessapaperin arvoinen päättötodistus kädessäni. Hän näki minussa potentiaalia, ylipuhui rehtorin ottamaan mut koeajalle ja niin musta noin vaan tuli lukiolainen. Se oli toinen käänteentekevä hetki. Tajusin, ettei mun tarvi aina taistella auktoriteetteja vastaan. Joskus ne olivat mun puolella. Kiitos, kun ymmärsitte tilanteeni ja annoitte mahdollisuuden.

Äitini jäi varhaiseläkkeelle samoihin aikoihin kun pääsin lukioon. Se tarkoitti, että siirryin elätettävän roolista aikuisten maailmaan ja muutin 16-vuotiaana veljeni kanssa omaan asuntoon. En saanut alaikäisenä opintotukea, vaan elin asumistuella ja sossun toimeentulotuella. Oli yllätys, että lukiossa kirjat piti ostaa itse. Vielä isompi shokki oli, kun selvisi paljonko ne maksoivat. Matematiikan tunneille tarvittiin myös laskin. Onneksi mulla oli kavereita monista eri ikäluokista ja pystyin ostamaan heiltä käytettyjä kirjoja. Osan kursseista kävin ilman omaa kirjaa.

Minusta ei tullut mallioppilasta, vaikka olin saanut vapaapassin lukioon. Keskittymishäiriö teki pänttäämisestä haastavaa ja tein kaikkeni pysyäkseni muiden perässä. Lukuaineissa vitonen oli voitto: kirkkaasti kurssista läpi! Keräsin mahdollisimman paljon opintopisteitä taideaineista, liikunnasta ja kaiken maailman hiihtovaelluksista. Aloitin lukion ohella iltatyön pitseriassa, että saisin maksettua vuokran, laskut ja opiskelut. Pelkkä arjesta selviytyminen oli raskasta ja olin lopulta totaalisen uupunut. Monet arkiset asiat, jotka muille olivat itsestäänselviä, olivat mulle taistelu. Kotoa ei herunut tukea tai kannustusta, siellä vain ihmeteltiin, että olin päässyt näinkin pitkälle. Olin perheeni ensimmäinen, joka oli mennyt lukioon.

Päivät koulussa ja illat töissä poltti loppuun ja abivuonna tuli romahdus. Makasin kaksi viikkoa sängyssä kykenemättä nousemaan. Lopetin työt, mutta palasin kouluun, sillä halusin hoitaa sen loppuun. Olin saanut mahdollisuuden enkä halunnut tuottaa enää pettymystä. Olin päättänyt saada valkolakin osoittaakseni itselleni, että voin päättää oman elämäni suunnan ja näyttääkseni kaikille minua auttaneille, että olin sen arvoinen. Oli niin hieno tunne nähdä oma nimi ylioppilaaksi valmistuneiden listassa! Tuntui, että elämä aukesi. Ensimmäistä kertaa oli olo, että nyt pärjään ihan missä vaan.

Tiedän olleeni vaikeuksista huolimatta onnekas. Olin liian ylpeä ja häpeissäni pyytääkseni apua, mutta sain sitä silti. Futisjoukkueen, parin rehtorin ja opinto-ohjaajan lisäksi ystävät ja tyttöystävä perheineen auttoivat: ruokkivat, ottivat mukaan mökkireissuille ja retkille joihin en olisi muutoin päässyt, kannustivat ja kuuntelivat, ojensivatkin tarvittaessa, antoivat rajoja joita en ollut saanut. Kiitos teille kaikille siitä. Elän nyt parempaa elämää kuin olisin voinut ikinä kuvitella, enkä olisi nyt tässä ilman apua. En ole ikinä pitänyt sitä itsestäänselvänä. Kaikilla lapsilla ei ole ympärillään auttamishaluisia tai siihen kykeneviä ihmisiä.

Köyhien lasten määrä Suomessa on kasvussa: joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä. Se tarkoittaa noin 120 000 lasta, joilla ei ole parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Heidän huoltajillaan ei välttämättä ole mahdollisuutta maksaa opiskeluun tarvittavia välineitä tai tarjota tukea opinnoissa. Vaikka opetusmateriaali on muuttunut osin sähköiseksi, tietokone ei todellakaan irtoa yhtään sen halvemmalla kuin mun lukiokirjat, eikä opintoihin keskittyminen ole helppoa, jos täytyy samaan aikaan taistella jokapäiväisestä selviytymisestä.

Ei ole oikein, että opiskella saavat vain ne, joilla on siihen varaa. Se lisää eriarvoisuutta ja nuorten syrjäytymistä. On tärkeää, että pidämme yhdessä huolta kaikkien mahdollisuudesta opiskella riippumatta varallisuudesta tai perhetaustoista. Tiedän omasta kokemuksesta, että opiskelemaan pääsemisellä voi olla koko elämää mullistava vaikutus. Mun elämä olisi voinut yhtä hyvin mennä ihan toisella tavalla.

Tämän vuoden Yhteisvastuukeräys on käynnistynyt. Keräyksellä tuetaan tänä vuonna lasten ja nuorten koulutusta Suomessa ja maailman katastrofialueilla. Vähävaraisten lasten ja nuorten opiskelua tuetaan esimerkiksi avustamalla maksullisten opiskeluvälineiden hankinnassa.

Kuulun itse niihin, jotka eivät olisi päässeet näin pitkälle ilman apua. Siksi halusin lähteä mukaan kampanjaan ja kannustaa teitäkin osallistumaan. Lahjoittaminen on helppoa ja onnistuu puhelulla, tekstarilla, MobilePaylla tai Siirto-sovelluksella. Lue lisää keräyksestä Yhteisvastuun sivuilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

IVALO – sijoita eettiseen muotiin

Kaupallinen yhteistyö: IVALO

Uusi vuosi, uusi bisnesuutinen: minusta on tullut eettisen muodin sijoittaja, ja aion kannustaa teidätkin mukaan! Mutta aloitetaanpa alusta. Viime vuonna otsikkoihin aiempaa isommin noussut ilmastonmuutos on selvästi herättänyt ihmiset sankoin joukoin pohtimaan arvojaan ja kulutustottumuksiaan, sillä eettinen muoti on tällä hetkellä yksi muodin nopeimmin kasvavista osa-alueista. Onneksi. Pikamuotiin perustuva kertakäyttökulttuuri on tutkimusten mukaan yksi maapallon pahimmista saastuttajista, joten uudenlaista ajattelua ja konkreettisia tekoja kohti kestävämpää muotimaailmaa todella tarvitaan silläkin saralla.

Loistavia tapoja tehdä viisaampia valintoja on ostaa vähemmän ja harkitummin, pitää huolta ja korjata kaapista löytyviä vaatteita, käyttää vaatteitaan mahdollisimman kauan ja suosia vaateostoksilla vastuullisia brändejä. Vastuullista muotia suosimalla voimme vaikuttaa koko teollisuuteen: sillä tavoin kannamme pukeutumiseen käyttämämme eurot yrityksiin, joiden arvomaailmaa ja toimintatapoja haluamme tukea.

Vastuullisen muodin ostaminen ei ole valitettavasti aina ihan mutkatonta. Moni mielellään tekisi viisaampia valintoja vaateostoksilla, mutta ei tiedä miten. Mistä todella tietää missä ja miten vaate on valmistettu? Viherpesua vilisevässä maailmassa on vaikea tietää kestääkö tuote oikeasti kriittisen tarkastelun. Ja mikä tärkeintä: mistä vastuullista muotia edes löytyy? Yllättävän moni ei tiedä, eikä ihme, sillä kauppapaikkoja ei ole liikaa: putiikki siellä, toinen täällä. Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta, eikä kaikilla ole aikaa tai energiaa etsiä.

Juuri tähän markkinarakoon syntyi eettiseen muotiin keskittyvä verkkokauppa nimeltä IVALO, jossa alkuperää tai tuotantotapojen kestävyyttä ei tarvitse arvailla, sillä mukaan on valittu ainoastaan tarkan seulan läpäiseviä brändejä. IVALO on tullut parin vuoden aikana tutuksi erityisesti nousevien suomalaisten suunnittelijoiden verkkokauppana, joka toimii niin selaimessa kuin kännykässä. Pienillä merkeillä ja suunnittelijoilla on harvoin mahdollisuus perustaa taipaleensa alussa omaa putiikkia ja IVALO on tarjonnut monille tärkeän (toisille jopa ainoan) jälleenmyyntikanavan, josta me kuluttajat löydämme saman katon alta paljon kiinnostavaa suomalaista muotia.

Kullattu rannekoru on kuvauslainassa kotimaiselta hyväntekeväisyyskorumerkiltä Guardian of The Baltic Sealta. Korut valmistetaan Suomessa käsityönä käyttäen laadukkaita ja eettisesti tuotettuja materiaaleja. 

Vuonna 2016 lanseerattu IVALO on maailman laajin eettisen muodin kauppapaikka, kun mitataan brändien määrässä: mukana on nimittäin melkein 350 muotibrändiä, joista suomalaisia on vajaa sata ja loput 17 eri maasta. Globaalisti toimiva palvelu toimittaa tilauksia 22 eri maahan. Kuulostaa kunnianhimoiselta ja sitä se onkin, mutta homma toimii hyvin, koska IVALO ei tarvitse omaa varastoa, vaan tuotteet lähtevät tilaajilleen suoraan brändeiltä. Valikoimissa on monia kotimaisia brändejä, joiden tekemisiä olen itse seurannut kiinnostuneena, kuten Lovia ja Hálo, jonka mekko vilahtaa näissä kuvissa.

IVALOlla on tällä hetkellä käynnissä joukkorahoituskampanja, johon lähdin sijoittajaksi – ja kannustan teitäkin mukaan.

Joukkorahoituksella tähdätään nopeaan, kansainväliseen kasvuun: siihen, että IVALO kasvaisi seuraavan viiden vuoden aikana maailman suurimmaksi eettisen muodin kauppapaikaksi. Suunnitelman suhteen näyttää hyvältä, sillä joukkorahoitus on lähtenyt hienosti käyntiin: kasassa on tällä hetkellä jo yli 270 000€ ja minimitavoite rahoituksen toteutumiselle on 350 110€, joka ei ole enää kaukana.

Miksi lähdin mukaan?

Vastuullinen sijoittaminen kiinnostaa, sillä se on konkreettinen tapa muuttaa maailmaa kestävämpään suuntaan. IVALO on täydellinen sijoituskohde: selvään markkinarakoon kehitetty, teknisesti edistyksellinen konsepti, jota tekevät joukko aidosti innostuneita ihmisiä juuri sellaisella filosofialla, jota tahdon tukea. IVALOn ydinajatus on, että vaatteen tulee kestää käyttöä ja aikaa, laatu on aina tärkeämpää kuin määrä ja vastuullisten valintojen tekeminen pitää olla kuluttajille mahdollisimman helppoa.

Ilahtuisin myös suunnattomasti, jos maailman suurin eettisen muodin kauppapaikka olisi suomalainen! Se on paitsi vastavoima pikamuodille ja kertakäyttökuluttamiselle, myös innovaatio, jolla on globaalilla tasolla paljon annettavaa.

Marta Valtovirta ja Jukka Puljujärvi perustivat kaksi vuotta sitten yhden tämän hetken kiinnostavimmista suomalaista merkeistä, Hálon, jonka vaatteiden inspiraationa toimii Lapin erämaat ja pohjoinen luonto. Merkki ei usko sesonkiajatteluun, vaan panostaa laadukkaisiin vaatteisiin, joita haluaa käyttää kauan. Monet malliston vaatteista ovat pysyvästi valikoimissa.  

Sijoitus on luonnollisesti myös mahdollisuus tehdä rahaa, sillä parhaassa tapauksessa sijoituksensa saa takaisin moninkertaisena. IVALOn tavoitteena on nousta viidessä vuodessa maailman suurimmaksi eettisen muodin markkinapaikaksi ja siitä eteenpäin maksaa omstajilleen joko vuotuista osinkoa, tai myydä yhtiö isommalle yhtiölle sellaisella summalla, joka takaisi omistajille 50-200-kertaisen tuoton.

Miten mahtava yhdistelmä se olisikaan – kartuttaa omaisuuttaan sijoittamalla kestävämpään tulevaisuuteen! On hyvä muistaa, että start upit ovat aina riskisijoituksia: siksi on tärkeää sijoittaa vain sen verran ettei oma talous kärsi kolausta, jos hanke epäonnistuu. Start up -maailmasta kuitenkin ponnistaa moni supermenestys, joka on onnistunut luomaan maailman mittakaavassa jotain aivan uutta: esimerkiksi Airbnb ja Uber aloittivat start up -yrityksinä.

Reidar-minimekko on osa hálo x Reidar Särestöniemi -mallistoa, joka on saanut innoituksensa kittiläläisen Reidar Särestöniemen (1925–1981) säkenöivästä taiteesta. Taskuilla varustetun minimekon hohtava printti on maalauksesta ‘Yössä Kukkii Kummat Kukat’. 

IVALOsta minulla on valtavan hyvä kutina. Muotimaailman murrokseen osuva konsepti on kahdessa vuodessa osoittautunut enemmän kuin toimivaksi ja viime vuoden aikana IVALO lähes tuplasi myyntinsä joka kvartaalilla – se on uskomaton saavutus! Enkä suinkaan ole ainoa IVALOn konseptiin ja kasvupotentiaaliin uskova. Sijoittajien joukossa on muitakin vaikuttajia, kuten Aamukahvilla-Henriikka, Ida365, Pupulandian Jenni ja Viena K. Mukana on myös nimekkäitä ammattisijoittajia Peter Vesterbackasta Leena Harkimoon, Eduard Pauligiin ja Pekka Mattilaan – ja heidän lisäkseen yli 20 muuta start-up -sijoittajaa. Taustavoimista voi päätellä paljon sijoituksen potentiaalista.

Miten voi sijoittaa?

IVALOn joukkorahoituskampanjaan voi osallistua helmikuun loppuun eli 28.2. asti. Minimisijoitus on 223€ ja joukkorahoituksen järjestää FundByME. Jos minimisummaa ei saada kasaan kampanjan aikana, kampanja peruuntuu ja saat sijoittamasi summan takaisin. Mutta jos minimisumma tulee täyteen, sinusta tulee IVALOn osakkeenomistaja minun ja muiden sijoittajien lailla. Hyvältä näyttää, sillä minimitavoitteesta on kerätty tammikuun aikana jo 78% ja aikaa on jäljellä vielä reilu kuukausi.

Yhtiön osakkeenomistajana saa osuuttaan vastaavan summan osinkoa jos ja kun osinkoja jaetaan, tai siivun yhtiön myynnistä, jos yhtiö päätetään myydä.

Sijoittaminen on yksinkertaista ja onnistuu helposti netissä: lue tarkat ohjeet IVALOon sijoittamiseen. Jos innostut mukaan, ilmoittaudu ihmeessä kommenttilootaan – olisi hauska tietää ketkä teistä lähtevät kanssasijoittajiksi!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

10 vinkkiä vastuulliseen vaatehuoltoon

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja LV

Muistan kuinka blogihistoriani ensimmäisinä vuosina sain kovaäänistä kritiikkiä siitä, että asukuvissani esiintyi usein samoja vaatteita. Olisi pitänyt kuulemma tarjota vaihtelevampaa tyyli-inspiraatiota eikä jumittaa jatkuvasti samoissa pillifarkuissa ja neuleissa. Itse ajattelin (ja ajattelen edelleen), että tarjoan mieluummin inspiraatiota siihen kuinka samoja vaatekappaleita voi käyttää viikosta toiseen erilaisilla tavoilla, eikä tarvitse olla joka viikko uusia vaatteita ollakseen tyylikäs.

Vastaavaa kommentointia kuulee enää harvoin. Ajat ovat muuttuneet, lempivaatteissaan viihtymistä on alettu arvostaa aivan toisella tavalla ja ihmiset tiedostavat, että on paljon fiksumpaa käyttää samoja vaatteita kauan kuin ostella jatkuvasti uusia. Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon ja varsinkin vaateteollisuuden vastuullisuus on ollut tapetilla, sillä pikamuoti ja pintatrendien tiuha kierto on tutkimusten mukaan yksi maailman eniten saastuttavista asioista.

Olen kirjoittanut vaatehuollosta joskus vuosia sitten ennen kuin ilmastoahdistus oli yltynyt näihin sfääreihin. Silloin vasta opettelin huolehtimaan vaatteistani kunnolla. Yhteistyö LV Colorin kanssa tarjosi sopivan tilaisuuden palata aiheen äärelle nyt kun kokemusta on vähän karttunut ja aihe on entistä ajankohtaisempi. Arjen pienistä teoista on puhuttu ja kiisteltykin paljon. Itse ajattelen, että pienistä puroista kasvaa isoja uomia, kun tarpeeksi moni ihminen muuttaa rutiinejaan – ja ennen muuta uskon siihen pidemmän aikavälin vaikutukseen, että ihmisten muuttuvat kulutustottumukset ja toiveet synnyttävät yrityksissä paineen muuttaa tuotantotapojaan kestävämmäksi ja tarjota ihmisille entistä vastuullisempia vaihtoehtoja.

Ilmaston ja kulutuksen vähentämisen lisäksi on toki muitakin syitä pitää hyvää huolta vaatteistaan. Itse rakastun lempivaatteisiini yleensä niin, että haluan käyttää niitä mahdollisimman kauan ja usein kulutankin ne riekaleiksi. Kun olen kerran löytänyt vaatteita, joissa viihdyn ja jotka saavat minut tuntemaan oloni hyväksi ja varmaksi, en halua luopua niistä ennen kuin on ihan pakko. Vaatteiden käyttöiän pidentämisellä on pelkästään positiviinen vaikutus myös kukkaroon, kun ei tarvitse ostella uusia joka kuukausi. Laadukkaat vaatteet eivät ole puoli-ilmaisia, eikä niiden kuulukaan olla – pikamuoti on vääristänyt ihmisten käsitystä siitä mitä vaatteiden pitäisi maksaa.

On siis parempi pitää olemassaolevista vaatteistaan hyvää huolta kuin korvata ennen aikojaan kuluvia vaatteita uusilla. Seuraa kymmenen vastuullista vinkkiä omien vaatteiden huoltoon, jotta ne pysyisivät kauniina ja käyttökelpoisina mahdollisimman kauan.

1 ~ Tuuleta usein, pese harvoin

Monilla on tapana heittää vaatteet pyykkikoriin heti yhden käytön jälkeen, vaikka oikeasti vaate ehtii hyvin harvoin yhdellä käyttökerralla likaantua niin paljon, että olisi pesun tarpeessa. Vaatteet kuluvat aina mekaanisesti pesukoneen rummussa. Mitä harvemmin niitä pesee, sen vähemmän ne kuluvat ja sen kauemmin ne kestävät kauniina. Pesuvälin harventaminen on myös itsessään ekoteko, sillä jokainen pesukerta kuluttaa valtavan määrän vettä ja energiaa.

Vähänpidettyjä vaatteita kannattaa mieluummin tuulettaa ikkunalla tai tuuletusparvekkeella. Monet vaatekaapin eniten käytetyistä vaatteista eivät tarvitse pesua juuri ollenkaan: esimerkiksi villapaitoja ei kannata turhaan pestä, tuuletus käytön jälkeen riittää useimmiten pitämään ne raikkaina. Farkkuja ei tarvitse pestä käytännössä koskaan, sillä ne voi puhdistaa myös pakkasessa nostamalla talvella ulos tai laittamalla pakastimeen.

On olemassa yksi poikkeus: treenivaatteet kannattaa pestä aina heti käytön jälkeen, sillä hiki haurastuttaa kuituja ja lyhentää siten vaatteen käyttöikää. Monissa uudemmissa pesukoneissa on ympäristöystävällinen pikaohjelma, joka sopii tarkoitukseen. Ohkaiset treenivaatteet on nopea pestä käsinkin, jos muuta pesukoneeseen heitettävää ei ole.

2 ~ Poista tahrat heti

Tahroissa reaktioaika on kaiken A ja O. Säästät sekä itseäsi että vaatetta, kun poistat tahrat mahdollisimman nopeasti, ne nimittäin lähtevät kaikkein helpoiten heti. Itsehän aiemmin nakkasin tahriintuneet vaatteet pyykkikoriin ja päätin ajatella asiaa myöhemmin, mutta kummasti sain huomata, että harmittomatkin tahrat oli huomattavasti hankalampia poistaa sen jälkeen kun vaatteet olivat lojuneet pari viikkoa pyykkikorin pohjalla.

Muista myös, että koko vaatetta ei tarvitse välttämättä pestä yhden tahran takia. Sappisaippua on tehokas ja ekologinen tapa poistaa monenlaisia tahroja täsmäoperaationa. (Tähän sääntöön on olemassa muuten poikkeus: silkkivaatteisiin voi jäädä jälkiä paikallisesta tahranpoistosta, joten silkkivaate kannattaa pestä kokonaan, jos siihen tulee tahra.)

3 ~ Säilytä hyvin

Yksi niistä asioista, joita olen joutunut itse erikseen opettelemaan, on ollut vaatteiden säilyttäminen. Ennenhän “säilytin” niitä lähinnä lattioilla ja epämääräisissä kasoissa tuoleilla. En voi väittää etteikö kasoja pääsisi vieläkin varsinkin kiireviikkoina muodostumaan, mutta onneksi ne eivät enää loju paikoillaan viikkotolkulla.

Paras tapa pitää vaatteet hyvinä on nostaa ne henkarissa kaappiin ja säilyttää ne mahdollisimman ilmavasti – ei kannata siis tunkea kaappiin vaatteita määräänsä enempää. Neuleet viihtyvät parhaiten viikattuna pinoihin, näissäkin väljyys on valttia.

Henkarillakin on väliä. Itse käytin aikoinaan ohkaisia metallihenkareita, koska ne säästivät tilaa – jep, sain ahdettua kaappiin lähes kaksinkertaisen määrän vaatteita! Siinä sivussa tuli venytettyä aika moni vaate piloille. Suosi laadukkaita, tarpeeksi tukevia ja oikeankokoisia henkareita, jotka tukevat vaatetta, eivät venytä sitä.

4 ~ Pese täysiä koneellisia

Puolityhjää pesukonetta ei kannata pyörittää, vaan pestä kerralla mahdollisimman paljon pyykkiä, sillä se säästää niin vettä kuin ympäristöä. Pyykkikonetta ei kannata kuitenkaan täyttää ihan äärimmilleen, koska liian täyteen tuupatussa koneessa pyykit eivät puhdistu kunnolla, vaan vaatteisiin jää likaa ja pesuainejäämiä. Rummun yläosaan olisi hyvä jäädä noin kämmenen levyinen tila.

Yhden tai kahden hengen taloudessa voi olla vaikeaa kerätä täysiä koneellisia. Silloin kannattaa turvautua värinsieppaajiin, pyykin sekaan nakattaviin liinoihin, jotka estävät värejä sekoittumasta keskenään. Näin tummia, vaaleita ja värikkäitä vaatteita uskaltaa pestä samassa koneellisessa. Liinoja myydään sekä kertakäyttöisinä että kestoversioina.

5 ~ Pese ohjeen mukaan

Muista kurkata materiaalilappuja ja pestä vaatteet ohjeen mukaan, sillä väärä pesulämpötila tai -ohjelma on varmin tapa pilata vaate tai ainakin lyhentää roimasti sen käyttöikää. Materiaaleissa on valtavia eroja ja puuvilla kestää pesua ihan eri tavalla kuin vaikkapa silkki.

Pellavavaatteet (pätee myös pellavalakanoihin ja -pyyhkeisiin) kannattaa pestä erillään muusta pyykistä. Pellavasta nimittäin irtoaa pesun yhteydessä pikkuista nukkaa, joka tarttuu todella ärsyttävästi muihin vaatteisiin. Pellavaa pestessä kannattaa myös täyttää kone vain noin puolilleen, koska pellavan pesussa tarvitaan enemmän vettä kuin muiden tekstiilien.

Monia vaatteita voi pestä alhaisemmassa lämpötilassa, joka on hellävaraisempaa niin materiaaleille kuin ympäristölle.

Rumpukuivaus haurastuttaa luonnonkuituja, joten luonnonkuituiset vaatteet kannattaa kuivattaa mieluummin narulla tai – vielä parempaa – henkarissa.

6 ~ Suojaa herkät vaatteet

Monissa vaatteissa on kovia tai teräviä osia, kuten nappeja, vetskareita ja hakasia, jotka kuluttavat ja voivat jopa vahingoittaa muita vaatteita pyykkikoneessa pyöriessään. Muut vaatteet, erityisesti herkät sellaiset, kannattaa suojata pesupussilla.

Jos peset farkkuja koneessa, pese ne mieluiten erikseen. Farkkupari painaa märkänä yli kilon ja tekee pesukoneesta mankelin, joka on takuuvarmasti huono juttu kaikille samassa koneessa pyöriville ohuille materiaaleille.

Arimmat materiaalit, kuten ohuet pitsit ja silkit, kannattaa pestä erikseen. Itse pesen kaikkein herkimmät käsin.

Jarnon lempifarkuilla on ikää melkein kymmenen vuotta. Kulumaa on, mutta vielä on vuosia jäljellä.

7 ~ Pidä vaatteet kauniina

Ei ihme, että uusien vaatteiden ostaminen kiinnostaa, jos oma vaatekaappi on sullottu täyteen pesun jäljiltä ryppyisiä vaatteita ja kiva asu pitää koota epämääräisten myttyjen joukosta. Ei kovin houkuttelevaa eikä ainakaan inspiroivaa.

Oikeat varusteet auttavat pitämään vaatteet salonkikelpoisina. Kasmirkampa pitää kasmirneuleet siistinä, nypynpoistaja pelastaa muut neuleet (muista vaan käyttää nypynpoistajaa hellästi, sillä liian kova painaminen kuluttaa neulosta tarpeettomasti). Tarraharja on ehdoton, jos jaat elämäsi karvaisen perheenjäsenen kanssa. Vaateharjan avulla saat freesattua takit ja villakankaiset vaatteet.

Mutta kaikkein eniten suosittelen höyrytintä! Hankimme sellaisen pari vuotta sitten ja se on osoittautunut ihan nerokkaaksi keksinnöksi. Olen aina ollut aivan liian laiska silittämään vaatteitani, mutta höyrytintä jopa minä jaksan käyttää silloin tällöin – se on vaan niin paljon nopeampi ja näppärämpi tapa saada vaatteet sileiksi. Höyrytin on hellä myös aroille materiaaleille, joihin en ikimaailmassa uskaltaisi koskea silitysraudalla. Eikä kyse ole vain pesuryppyjen poistamisesta: höyryttimellä saa myös kerran pari pidettyjä vaatteita freesattua vastapessyn näköisiksi ja tuoksuisiksi. Kun höyrytät silkkipaitasi ja nostat sen hetkeksi ikkunan lähelle tuulettumaan, se näyttää ja tuntuu ihan uudelta.

Jos huomaat haikailevasi uusia vaatteita ennen muuta niiden napakkuuden ja rapeuden vuoksi, suosittelen sijoittamaan höyryttimeen! Niitä saa alle satasella.

8 ~ Kuivaa oikein

Arjesta tuli huomattavasti helpompaa sen jälkeen kun pari vuotta sitten opin kuivattamaan vaatteet oikein: se säästää niin vaivaa, aikaa kuin itse vaatetta.

Laitan t-paidat, topit, mekot ja kauluspaidat suoraan pyykkikoneesta tukeviin henkareihin kuivumaan: sillä tavoin niihin ei tule tarpeettomia ryppyjä ja puhtaat vaatteet on helppo kuivuttuaan nostaa kaappiin. Höyryttäminenkin sujuu helpommin, sillä kaikkein hitainta on höyryttää pois narulla kuivumisesta syntyneet rypyt.

Neuleet kuivatan pyyhkeen päällä tasaisella alustalla, sillä tavoin ne eivät pääse venähtämään.

9 ~ Valitse pesuaine viisaasti

Pesuaine kannattaa valita ajatuksella. Meillä on kaapissa omat superlempeät pesuaineet silkki- ja villavaatteille, joita pesen nykyään lähes aina käsin. Muut vaatteet pesemme pesukoneessa ja pyrimme välttelemään liian voimakkaita pesuaineita, jotka ärsyttävät ihoa. Esimerkiksi LV Color Pyykinpesuneste on väriaineeton, vegaaninen ja hajusteeton vaihtoehto, joka sopii myös herkkäihoisille. Erityispisteitä hajusteettomuudesta, sillä minulle tulee voimakkaista tuoksuista ja tuoksucocktaileista päänsärky ja oksettavan huono olo. Sille ei voi mitään, jos raitiovaunussa viereen istuva kanssamatkustaja on suihkinut hajuvettä turhan avokätisestä, mutta sen voin valita sen kuinka monta tuoksua puen itse päälle. LV:n sivuilla on tuoksulaskuri, jolla saa selville kuinka monelle tuoksulle tulee päivittäin altistuttua.

Opin pari vuotta sitten, että nykyisiin pyykinpesukoneisiin tarvitaan huomattavasti vähemmän pesuainetta kuin olemme aikoinaan oppineet käyttämään. Pudotin käyttämäni pesuaineen määrän puoleen, sillä ylimääräiset pesuainejäämät eivät ole vaatteille hyväksi sen enempää kuin iholle tai ympäristölle. Rahaakin säästyy, kun ei tarvitse ostaa pyykinpesuainetta niin usein.

10 ~ Korjaa aina kun voit

Vaatteita kannattaa aina mieluummin korjata kuin heittää pois! Varsinkin laadukkaiden vaatteiden kohdalla käyttöikä voi moninkertaistua, kun tarpeen mukaan paikkaa ja korjaa vaatteita sen sijaan, että ostaisi vaan uusia. Usein kyse on varsin pienistä toimenpiteistä, kuten ratkenneesat saumasta, pienestä rei’ästä, joka on helppo parsia tai jopa vaan irronneesta napista.

Jos omat taidot, aika tai energia ei riitä vaatteiden korjaamiseen, kiikuta vaate ammattilaiselle tai osaavalle ystävälle. Lähellä sijaitsevia ompelimoita löytyy googlaamalla tai kysymällä vaatekaupoista.

Ompelija osaa myös muokata käyttämättömäksi jääneistä vaatteista sopivia. Jos mekon helma on liian pitkä tai farkut lököttävät väärästä kohdasta, pienellä muokkauksella vaatteesta saa juuri oikeanlaisen. Vanhan vaatteen muokkaaminen sopivaksi on aina parempi kuin uuden ostaminen.

Ennaltaehkäisy on muuten usein helpompaa kuin jälkikäteen korjaaminen. Monissa tehdasvalmisteisissa takeissa on huonosti ommellut napit, joita voi vahvistaa jo ennen kuin ne alkavat irtoilla.

Paras vinkki vaatteiden pitkäikäisyyden parantamiseen on tietysti se, että sijoittaa laatuun. Jos vaate on lähtökohtaisesti tehty huonolaatuisesta materiaalista tai ommeltu huonosti, sitä on mahdotonta hyvälläkään huollolla pitää käyttökelpoisena kovin kauaa. Jos uusien vaatteiden hinta kirpaisee liikaa, secondhand-putiikeista ja kirppiksiltä voi ostaa aikaa ja käyttöä kestävää laatua huomattavasti huokeampaan hintaan. Olen itse löytänyt kirppiksiltä  ja kierrätysryhmistä monta lempivaatettani, joista olen maksanut mitättömän murto-osan alkuperäisestä hinnasta.

Löytyykö muita vaatehuoltovinkkejä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

En osta tänään mitään

Yksikään länsimaisen sivilisaation parissa elävä ei ole voinut välttyä tiedolta, että tänään vietetään Black Fridayta, tuota Amerikasta rantautunutta kerskakulutusjuhlaa, jonka tarkoitus on aggressiivisen mainonnan ja ohittamattomien tarjousten avulla lietsoa kuluttajat silmittömään ostohysteriaan. Sähköpostiini on tulvinut kirkuvia mainoksia koko viikon ja tänä aamuna minua odotti 26 uutta viestiä, kun heräsin ja avasin tietokoneen. 26!

Minusta päivässä on ollut aina vastenmielinen klangi ja tuntuu hullulta, että juuri nyt, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan enemmän kuin koskaan, Black Friday tuntuu vain paisuvan. Olen bongannut jo Black Weekendin, jossain puhuttiin jopa Black Weekista. Ensi vuonna Black Month? Apua, toivottavasti ei.

Tänään vietetään myös Älä osta mitään -päivää, joka syntyi tarpeellisena vastaliikkeenä Black Fridaylle. Päivän tarkoitus on haastaa jokaista pohtimaan kulutustottumuksiaan ja kannustaa siirtymään kohti kestävämpiä valintoja. Onneksi osa yrityksistäkin on lähtenyt mukaan vastakampanjaan ja jotkut ovat protestina kulutusjuhlalle jopa sulkeneet kauppansa, tai tarjousten sijaan julkistaneet uusia tekojaan kestävämpien tuotantotapojen puolesta.

Samaan aikaan tunnen yrittäjänä suurta empatiaa niitä pieniä putiikkeja kohtaan, jotka yrittävät taistella alati kaventuvasta leivästään lähtemällä mukaan isojen ketjujen lietsomaan tarjoushysteriaan. Monet kivijalkakauppiaat ja kotimaiset yritykset taistelevat toimeentulostaan eikä ole helppoa olla puun ja kuoren välissä.

Ostamatta jättäminen kiinnostaa tällä hetkellä niin paljon enemmän kuin tarjousten perässä juokseminen. Eipä sillä, että olisin itsekään mikään turhan kuluttamisen lopettanut täydellisyyden perikuva, joka käyttää rahaa vain ekosähköön ja ympäristöystävälliseen vessapaperiin. Omassa toiminnassani on paljonkin korjaamisen varaa enkä kirjoita tätä paasaakseni, vaan pohtiakseni omia tottumuksiani. Jos vain virheettömät ihmiset saisivat puhua kestävämmästä kulutuksesta, olisi aika hiljaista. Ihan kaikilla pitää olla mahdollisuus osallistua keskusteluun ilman kivittämisen pelkoa, sillä parempaan kannustava, positiivinen ilmapiiri saa aikaan paljon enemmän hyvää kuin muiden moralisointi, syyllistäminen ja virheiden etsiminen.

Mietin mitä olen ostanut viime aikoina, siis muuta kuin remonttiin tai arjen ylläpitämiseen liittyviä välttämättömyyksiä. Olen syksyn mittaan päivittänyt neulekokoelmaani, koska olin kuluttanut vanhat suosikkini loppuun. Ostin Pariisissa muutaman muistikirjan ja vaatteen, taidemuseon kirjakaupasta suitsukkeita sekä nipun taidekirjoja. Olen saanut työni kautta uuden nahkatakin ja uudet nahkahousut, jotka olisin muutoin ostanut, sillä ne ovat vaatekaapissani jatkuvassa käytössä olevia lempivaatteita – niitä niinsanottuja kulmakiviä, joiden ympärille rakennan arkipukeutumiseni. Olen ostanut syksyn aikana myös käytettynä laukun, samanlaisen joka minulta pari vuotta sitten varastettiin (jep, sen Samujin konjakinruskean Tori-kassin). Sitä olin etsinyt tosi pitkään enkä epäröinyt tarttua tilaisuuteen, kun oikea laukku osui vihdoin kierrätysryhmässä vastaan.

Olen onnellinen hankinnoistani: ne ovat ajattomia ja laadukkaita, osa secondhandia. Ne ovat päässeet suoraan käyttöön ja tulevat olemaan ilonani pitkään. Lista on silti pitkä ja sisältää asioita, joita ilmankin olisin pärjännyt – parempaa tietysti olisi ostaa vain ehdottomaan tarpeeseen. Tuleekohan minusta ikinä niin iso ja epäitsekäs ihminen, että osaisin jättää kauppaan kirjan, joka saa sydämeni lyömään kovemmin, tai suitsukkeita, joilla saan kotiini palan Pariisia ja sen ihania taidemuseoita? Omasta mielestäni tarvitsen kirjoja. Suitsukkeita nyt ei varsinaisesti tarvitse kai kukaan, se oli vain pieni ja sinänsä turha tuliainen – mutta onko sisustaminen, esteetiikka, viihtyisän kodin rakentaminen turhaa? Ylelliset suitsukkeeni on sentään tehty käsin, tosin Japanissa sijaitsevalla Awajin saarella. Kaikki mikä ei tule läheltä, tulee jostain lento- tai laivarahtina.

Entä pitäisikö omistaa vain kaksi villapaitaa kuuden sijaan? Entä jos käyttää niitä kaikkia, rakastaa ne ihan loppuun asti? En tiedä. Tärkeintä kai on, ettei osta kertakäyttötavaraa tai tavaraa, joka jää käyttämättä. Että tekee tietoisia valintoja. Että tukee valinnoillaan asioita, joita arvostaa.

Sen tiedän, että ekologisin ostos on silti se, joka jää tekemättä. On tervettä (ja tässä ilmastotilanteessa välttämätöntä) herätellä itseään miettimään hankintojensa todellista tarpeellisuutta ja motiivia. Olenko nyt ostamassa tätä paitaa siksi, että vaatekaapissani todella on mustan silkkipaidan mentävä aukko vai siksi, että kaipaan piristystä tai lohtua?

Olen miettinyt näitä paljon viime vuosina ja tunnistanut itsestäni tiettyjä toimintamalleja, joita olen pyrkinyt kyseenalaistamaan, vaikka itsensä kohtaaminen onkin välillä ihan hirveää hommaa. Olen huomannut hengaavani kaupoissa hipelöimässä kauniita asioita, koska tilille on kilahtanut joku palkkio ja on tehnyt mieli ostaa jotain, tai takana on pitkä dedisputki ja olen kokenut ansaitsevani jonkin palkinnon kaikesta paiskitusta työstä. Olen löytänyt itseni kassalta myös kohottaakseni mielialaani surkeana päivänä. Aiemmin lankesin joskus siihen Instagramin aiheuttamaan illuusioon, että elämäni (ja minun) pitäisi näyttää tietynlaiselta ja saatoin ostaa jotain vain siksi, että kuuluisin joukkoon. Siitä olen onneksi päässyt eroon! Ikä antaa varmuutta siihen, että saa olla juuri sellainen kuin on ja luottaa omaan makuunsa.

Olen koittanut opetella uusia tapoja: oppia esimerkiksi palkitsemaan tai piristämään itseäni mieluummin esimerkiksi lempisafkallani tai hieronnalla. Olen myös huomannut, että helpoin tapa vähentää turhaa ostamista on olla pyörimättä kaupoissa ja niinpä menenkin nykyisin kauppoihin useimmiten silloin, kun etsin jotain tiettyä. Kun tekee mieli haahuilla kaupungilla ja olla hetken irti kaikesta, ohjaan itseni kirjakauppoihin, divareihin, antiikkikauppoihin ja kirppiksille, koska niissä on helpompi hypistellä kaikkea kaunista ja nauttia niistä ajautumatta siihen hurmiolliseen harhaan, että pitäisi itse omistaa kaikki ne ihanat asiat.

Aivot on yllättävän helppo ohjelmoida uudelleen. Olen alkanut jo tuntea nautintoa siitä, että lähden useimmiten tyhjin käsin, pää täynnä iloa ja inspiraatiota.

En vastusta ostamista sinänsä, ostanhan itsekin asioita joita tarvitsen ja joita haluan vain siksi, että ne tuottavat iloa. En vaan halua olla mukana hysteriassa, joka kannustaa silmittömään shoppailuun vain halpojen hintojen vuoksi. Meidän pitää vähentää kuluttamista, kuluttaa viisaammin, ajatella asioita pidemmälle kuin viikonloppuna häämöttäviin kemuihin, joihin tekisi mieli ostaa uusi mekko vain siksi, että on kyllästynyt vaatekaapissa roikkuviin.

Olen pohtinut tätä paljon myös ammattini kannalta. Esittelen usein bloggaajan työni puolesta erilaisia tuotteita, usein suosittelen asioita myös silkasta hyvien vinkkien jakamisen ilosta. Molemmissa tapauksissa haluan tarjota mahdollisimman vastuullisia ja viisaita vaihtoehtoja, tuoda esiin arvovalintoja, joita itsekin punnitsen. Kun ostetaan ihonhoitotuotteita, valitaan mieluummin luonnonkosmetiikkaa kuin synteettistä kosmetiikkaa. Kun tarvitaan uusi vaate, ostetaan mieluummin kestävästi tuotettuja vaatteita kuin kertakäyttömuotia. Mieluummin laadukkaita materiaaleja kuin luontoa kuormittavia tekokuituja. Mieluummin ajatonta tyyliä kuin nopeasti ohimeneviä pintatrendejä. Kuulostaa ehkä tutulta, nämä eivät ole uusia aiheita täällä. Haluan vaan kirkastaa tätä entisestään ennen muuta itselleni ja valita yhteistyökumppanini jatkossa vieläkin tarkemmin. Muitakin suunnitelmia poreilee pinnan alla, niistä lisää sitten kun ne edistyvät.

Vaikka työhöni kuuluu esitellä omia suosikkejani, en suinkaan yritä myydä elämäntyyliä, jossa on joka viikko uudet suosikit kehissä. Esittelen vaihtoehtoja, joista jokainen voi halutessaan poimia itselleen relevantit ja ajankohtaiset vinkit. Tarkoitus ei ole kannustaa ketään tarttumaan kaikkeen mistä kirjoitan, vaan inspiroida kohtuulliseen kuluttamiseen, jossa ostetaan tarpeeseen, käyttöön ja pitkäikäiseen iloon. Tehdään harkinnalla kestäviä valintoja, joiden takana tuntuu hyvältä seistä.

Puhun usein hyvästä hinta-laatusuhteesta ja tarjoan mielelläni kampanjakoodeja, koska harvalla meistä on käytössään rajaton budjetti ja pienikin säästö voi olla joskus tuntuva. En halua kuitenkaan kannustaa ketään ostamaan mitään vain siksi, että se on halpa. Siksi ehdotan: jos tartut Black Friday -tarjouksiin, tee se harkinnalla ja osta vain sellaista mitä olisit muutenkin tarvinnut ja halunnut.

Itse en aio ostaa tänään mitään. Sen sijaan ajattelin tänä viikonloppuna vähän siivota, järjestellä niitä tavaroita jotka jo omistamme. Tuulettaa kaikki neuleet ja talvitakit, huoltaa kenkiäni ja viedä eniten kärsineet suutarin hoiviin. Käydä läpi vaatteitani ja yhdistellä niistä kauteen sopivia asukokonaisuuksia, miettiä etukäteen valmiiksi kivoja yhdistelmiä, joita on helppo pukea sitten hämärinä aamuina kun luovuus on nolla. Palaan lähiaikoina kaikkiin näihin aiheisiin. Toiveitakin saa esittää, jos sellaisia herää!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Ilmasto muuttuu ja meidän täytyy myös

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut vuosikymmenen tärkeimmän ilmastoraportin, joka on tehnyt ilmastonmuutoksesta alkuviikon yhden internetin puhutuimman aiheen. Hyvä niin: meemien, pseudouutisten ja säästä valittamisen keskellä kerrankin aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Tarkemmin sanottuna ahdistaa. Viimeistään nyt alkaa olla todella selvää, että näin ei voi jatkua, jotain on tehtävä ja hiton äkkiä. Meidän on muutettava elämäntapaamme perustavanlaatuisesti, kiteyttää Hesari alkuviikon olennaisimman uutisen. Hiilidioksidipäästöjä on pudotettava melkein puolella vuoteen 2030 mennessä, nollapäästöihin tulisi päästä vuoteen 2050 mennessä.

Karu tilanne ei ole voinut tulla yllätyksenä kenellekään uutisia seuranneelle. Aiheeseen liittyvää tutkimustietoa on tulvinut jo tovin oikealta ja vasemmalta. Olisi kokopäivätyö pysyä kaikesta perillä. Alkuvuodesta julkaistiin paljon palstatilaa saanut tutkimustulos, jonka mukaan lentopäästöt kuormittavat ympäristöä niin paljon, että niiden kompensointi muilla valinnoilla on tuhoontuomittu yritys. Kesällä päivänvalon näki toinen tutkimus, jonka mukaan lihateollisuus onkin yksi maapalloa eniten kuormittavista aloista ja vegaaniksi ryhtyminen on itseasiassa paljon isompi ympäristöteko kuin lentämisen vähentäminen. Elokuussa otsikkoihin puolestaan nousivat uutiset, joiden mukaan pikamuoti on kaikkein pahin saastuttaja. YK:n mukaan muotiteollisuus on yksinään vastuussa kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä ja muotialan hiilijalanjälki on siten suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä.

Kuluttajana paitsi ahdistaa, myös turhauttaa. Ensinnäkin tulee selväksi, että aivan kaikki mitä teemme on ihan päin seinää. Toisekseen nämä toinen toisensa kumoavat ja radikaalisti eri mieltä olevat tutkimustulokset epäilyttävät – kuka niitä rahoittaa, kenen intresseissä on välittää mikäkin viesti, miten näitä asioita arvioidaan ja mitkä asiat ovat oikeasti vertailukelpoisia? Kuinka paljon enemmän minun pitäisikään kuluttajana tietää, että osaisin onkia informaatiotulvasta edes olennaisimmat? Ja kun tutkin asioita öisin kun en saa unta ja kuvittelen ohikiitävän hetken ajan ymmärtäväni edes jotain jostain, tärähtää aamulla eetteriin taas joku uutinen siitä kuinka uusimman järkivalintana pitämäni suosikkivihannekseni viljely tuhoaa jossain uhanalaisen eläinlajin viimeisiä pesimäalueita, riistää alkuperäiskansoja tai pilaa paikallisen vesistön. Sellaista se on. Kulutuksemme on ylittänyt maapallon kantokyvyn jo kauan sitten ja massatuotanto on vain harvoin kestävällä pohjalla.

Välillä olen mennyt kauppaan ja kutistunut kauhusta valikoiman äärellä, kun en ole kaikilta päässä sinkoilevilta infonmurusilta osannut enää päättää mitä ostaisin. Söisinko eettisesti kestävää Reilua kauppaa, ekologisesti tuotettua luomua, lähiruokaa vai asiantuntijoiden terveyssuosituksia – vaiko itsekkäästi sitä, joka tuntuu parhaiten sopivan omalle keholle? Kaikkea näitä ei voi saada samoissa tuotteissa. En enää tiedä pitäisikö talvisin syödä suomalaisissa kasvihuoneissa kasvatettua vai Espanjasta rahdattua lehtikaalta. Entä kumpi on maapallon mittakaavassa pienempi paha, syödä lähellä tuotettua luomulihaa vai Meksikossa kasvatettuja avokadoja? Eikä vaakakupissa paina vain ympäristöpäästöt: juuri luin uutisia Meksikon avokadosodista, joista en todellakaan ollut tiennyt. Tunnen välillä kroonista syyllisyyttä ihan kaikista valinnoistani, kaukaa tuoduista vihanneksistani, luomukananmunistani, koska eihän se luomu sitä takaa, että kanoilla olisi hyvät oltavat. Sehän tarkoittaa vain sitä, ettei kanoille syötetä myrkkyä. Eikä lähellä tuotettu ruoka tai kasvisruoka ole välttämättä ekologinen valinta.

Luomulaatuiseen vaahterasiirappiinkin liittyy saletisti joku ympäristökatastrofi, josta en vaan vielä tiedä.

Ruoka-ahdistukseni on sekamelska ympäristökysymyksiä, eettisiä näkökulmia ja terveyssuosituksia, jotka vaihtelevat sen mukaan keneltä kysyy. Kaikki on nykyään niin monimutkaista. Joskus kaipaan aikaa, kun vedin aamukahvini kanssa voileivän juustolla ja suolakurkulla miettimättä aamupalani sisältämää vehnää ja mitä se tekee elimistölleni, sitä millaista elämää juustoni tuottaneet lehmät elävät, millaisilla menetelmillä kahvipapuni on tuotettu ja kuinka kaukaa suolakurkkuni on rahdattu, jotta minä voisin pistellä sitä poskeeni selaten Hesarista aamun uutisia.

En silti tahdo takaisin aikaan, kun mitään ei tarvinnut ajatella. Juuri sen takia me olemme nyt tässä tilanteessa, josta IPCC:n ilmastoraportti kertoo hyvin lahjomattomalla ja koruttomalla tavalla. Olisin nyt valmis maksamaan monista asioista – esimerkiksi ruoastani – tuntuvasti enemmän, jos se takaisi sen, että se on tuotettu ympäristöä kuormittamatta ja ketään elävää rääkkäämättä. Parmesanjuustoni saisi maksaa tuplasti tai vaikka triplasti enemmän, jos tietäisin, ettei kukaan tai mikään ole kärsinyt sen vuoksi. Hinta tekisi siitä ehkä erityisen herkun, jota ostaisin harvemmin, mutta josta nauttisin sitäkin enemmän. Toisaalta tämäkin on yhdenlaista etuoikeutetun länsimaalaisen hölötystä: minulla on varaa ajatella näin, olla vapaaehtoisesti halukas maksamaan enemmän siitä luksuksesta, ettei tarvitse potea huonoa omatuntoa, surra hakattuja italialaisia lehmiä. Sellaista vaihtoehtoa ei ainakaan vielä ole tarjolla ja silti ostan parmesania silloin tällöin. Olen kaikesta kipuilustani huolimatta vain ajoittaisten pastahimojeni vietävissä oleva ihminen, ja vielä semiepälooginen sellainen, koska pastaan lorauttamani kuohukerman olen kuitenkin eettisistä syistä korvannut kaurakermalla.

Ahdistaa myös miten paljon vastuuta nykypäivänä vieritetään kuluttajien niskoille. Tottakai jokaisella aikuisella on vastuu valinnoistaan, mutta kaikilla ei yksinkertaisesti ole kapasiteettia – aikaa, rahaa, ymmärrystä tai energiaa – kilpailuttaa uusiutuvaa energiaa hyödyntäviä sähkösopimuksia, laskea kauppakorinsa hiilijalanjälkeä, etsiä kestävistä luonnonmateriaaleista valmistettuja vaatteita tai pohtia omiin arvoihinsa peilaten tekeekö valintoja eettisillä vai ekologisilla perusteilla silloin kun molempia ei ole mahdollista saada. Täydellisessä maailmassa kestävien valintojen tekeminen olisi niin helppoa ja kannattavaa, että niitä tekisivät kaikki miettimättä asiaa sen enempää.

Toivon, että lainsäädännöllä ja taloudellisilla kannustimilla lisättäisiin yrityksiin kohdistuvaa painetta muuttaa tuotantomenetelmiään ja tuotteitaan vastuullisempaan suuntaan. Tuntuu absurdilta, että kuluttajia syyllistetään siitä, kun he ostavat epäekologisia asioita, mutta samaan aikaan niitä valmistavat yritykset saavat kaikessa rauhassa jatkaa tuotantoaan räikeästi ympäristöä saastuttavilla menetelmillä eikä kukaan, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa asiaan, tunnu tekevän yhtään mitään.

Uskon kyllä kuluttajien valtaan vaikuttaa, mutta olemme selvästi sen suhteen jo liian myöhässä – se on liian pientä, liian hidasta saamaan tarpeeksi ajoissa aikaan isoja muutoksia. Puhutaan paljon suuremmista rakenteista kuin siitä ottaako lähikauppa asiakkaidensa toiveista valikoimiinsa luomuinkivääriä tai edes siitä alkaako halpaketju kuluttajien vaatimuksesta käyttää 3% enemmän luomupuuvillaa. Se ei tietenkään tarkoita, että kuluttajana voi luovuttaa, nojata taaksepäin ja lakata vaatimasta jotain parempaa, mutta tarvitaan vielä paljon enemmän. Aidosti vastuullisesti ajattelevia ja kestävää kehitystä edistäviä yrityksiä, näkyviä muutoksia yhteiskunnallisissa rakenteissa ja isoja poliittisia päätöksiä, jotka ohjaavat valintojamme, halusimmepa tai emme.

Jos ympäristöä tuntuvasti kuormittavia asioita, kuten lentämistä, esimerkiksi verotettaisiin huomattavasti enemmän, sillä olisi välitön vaikutus siihen kuinka moni meistä lentäisi monta kertaa vuodessa pienelle viikonloppulomalle vain siksi, että voi. Eikä uuden paidan kuulu maksaa kymppiä, ei vaan kuulu.

Facebook-kaveri suututti tahattomasti liudan tuttujaan jakamalla Lundin yliopiston laatiman listan, jossa lueteltiin suurimmat mahdolliset ympäristöteot. Listan ylimpänä oli yksi lapsi vähemmän, joka säästää listan mukaan 23,7-117,7 tonnia päästöjä vuodessa. Siis kymmeniä ellei satoja tonneja! Kakkosena tuli yksityisautoilusta luopuminen, joka vähentää päästöjä 1000-5300 kiloa vuodessa. Yksi lento vähemmän säästää 700-2800 kiloa vuodessa, kasvispohjainen ruokavalio puolestaan vähentää päästöjä 300-1600 kilolla. Lista perustui 39 vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimukseen.

Listan ensimmäinen luku on valtava ja erotus seuraaviin hurja, mutta eihän tämä lopulta yllätä – on selvää, että lisääntyminen on yksi eniten palloamme kuormittavista asioista. Ehkä voisinkin keulia sillä, että olen elänyt 37 vuotta tekemättä tänne maapallolle lisää ihmisiä, mutta en olisi silloin rehellinen. Huoli siitä millaiseen maailmaan nykypäivän lapset syntyvät ja millainen maapallo heille jää, kun meitä ei enää ole, on ollut vain yksi ja lopulta melko pieni syy siihen, etten ole tullut tähän mennessä perustaneeksi perhettä. Uskon, että ympäristötekijät ohjaavat lopulta hyvin harvan valintoja näinkin suuressa asiassa. Jos ihminen ihan todella haluaa lasta, hän tuskin jättää sen tekemättä ekologisista syistä. Onhan minullakin koira, koska halusin sellaisen, huolimatta siitä että koirillakin on melkoinen hiilijalanjälki.

En tiedä mitä ajattelisin lapsiasiasta. On tosiasia, että maapallo ei kestä tätä väkimäärää ja siksi arvostan jokaista periaatteesta lapsetonta, mutta samaan aikaan tuntuu kummalta, että juuri hyvinkoulutetut ja kriittisesti ajattelevat pohjoismaalaiset karsivat muutenkin vähäistä lapsilukuaan säästääkseen ympäristöä. Eivät ne muutamat syntymättä jäävät lapset tee edes lovea tilastoihin monen muun maanosan väestönräjähdyksen mittakaavassa – sitäpaitsi juuri niiden lasten joukossa voisi tulevaisuudessa olla vastuulliseen ajatteluun kasvatettuja, koulutettuja aikuisia, joilla olisi keskivertoa paremmat edellytykset vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä politiikassa ja isoissa yrityksissä tehdään. Mutta tässä on tietysti ilmeinen riski haksahtaa aiheelle tyypilliseen vastuunsiirtoon – mitäpä minun ajamisillani on väliä, kun maailman merillä seilaa satoja tuhansia rahtilaivoja? Ketä kiinnostaa ostinko muovipussin, kun Aasiassa heitetään joka päivä miljoonia muovipulloja mereen? Mitä sillä on merkitystä teemmekö me lapsen vai ei, kun se varsinainen väestönkasvuongelma sijaitsee ihan muualla?

Eikä sovi tietenkään unohtaa, että juuri meillä länsimaalaisilla on kaikkein korkein hiilijalanjälki ja juuri siksi meidän täytyy olla eturintamassa vähentämässä aiheuttamiamme päästöjä. Tosin voi olla, että tämän päivän lapset tulevat olosuhteiden pakosta tottumaan toisenlaiseen elintasoon, josta me olemme saaneet nauttia.

Positiivista on, että ilmastonmuutoksesta puhuu tällä hetkellä tosi moni. Vanhempiemme sukupolvi ei muutamia hippejä lukuunottamatta enimmäkseen murehtinut koko asiaa. Harmi vaan, että ihmiset tuntuvat käyttävän kaikkein eniten energiaa siitä kinaamiseen kenen elämäntyyli kuluttaa eniten tai vähiten ja samalla unohtuu se olennainen: meidän ihan kaikkien on tehtävä jotain sen eteen, että planeettamme pysyy elinkelpoisena myös meidän jälkeen tuleville. Saavutetuista eduista ei ehkä huvita luopua, mutta nyt ollaan pakkotilanteessa: kaksitoista vuotta aikaa pysäyttää ilmastonmuutos on niin isolle tehtävälle hälyttävän lyhyt aika. Tutkijat ovat kuitenkin jankuttaneet ilmastonmuutoksesta 60-luvulta saakka ja meillä on ollut yli 50 vuotta aikaa tehdä asioita, mutta olemme onnistuneet tähän mennessä pelkästään pahentamaan tilannetta.

Huolestuttaa myös, että eniten korjattavaa tuntuu olevan heillä, jotka ovat asiasta vähiten kiinnostuneita. Jos tuo valtava joukkio tekisi edes pieniä muutoksia elintavoissaan, vaikutukset olisivat suuria. Vaikka oma lähipiirini on täynnä matkustamista ekologisista syistä rajoittavia kasvissyöjiä, tiedän eläväni kuplassa, joka ei millään tavoin edusta ajatus- ja arvomaailmaltaan maamme suuria massoja. Jos he vaihtaisivat päivittäisen lounaspihvinsä edes joka toinen päivä kasvisruokaan, sillä olisi enemmän vaikutusta kuin sillä, että muutama prosentti väestöstä on vakaumuksellisia vegaaneja. Ja jos jatkuvasti työnsä puolesta reissaavat hoitaisivat edes osan kokouksistaan Skypellä, se vaikuttaisi lentopäästöjen vähentämiseen huomattavasti enemmän kuin se, että muutenkin tiedostava pariskunta vaihtaa vuoden ainoan ulkomaanmatkansa kylpylälomaan naapurikaupungissa.

Mutta hyvähän tässä on huudella. On se minullekin kiusallista, katsoa peiliin ja miettiä paljonko voisi ja pitäisi tehdä toisin. Koko ajan hävettää ja silti olen monissa asioissa niin itsekäs, etten millään haluaisi tehdä toisin.

Olen liikkunut koko elämäni pyörällä ja julkisilla, mutta viime keväänä hankimme pakun, koska yhä liikkuvimmaksi käyvät työmme ja pohjoisessa sijaitseva raksaprojektimme vaativat sitä. En ole siitä ylpeä, mutta en ole valmis palaamaan autottomaan elämään – silloin pitäisi luopua pakun lisäksi monista töistä ja suvun vanhan hirsitalon kunnostuksesta. Ennen kuin alat huutaa, mieti hetki: luopuisitko sinä?

En ole lentänyt kertaakaan puoleen vuoteen. Kuulostaa hyvältä, mutta sitä edeltävän vuoden aikana matkustimme niin paljon, että hiilijalanjälkemme hipoo takuulla tähtiä yhä. Niistä reissuista on julkaisematta vielä vino pino juttuja ja valokuvia, joiden jakaminen arveluttaa, mutta samaan aikaan en tahdo unohtaa niitä pöytälaatikkoon, kun olemme kerran matkustaneet toiselle puolelle maapalloa niitä tekemään. Yritän ajatella, että ehkä matkajuttumme tarjoavat jonkun syksyyn niin paljon lämpöä, ettei ole pakko itse matkustaa. Samalla tiedän, että tulen itsekin vielä reissaamaan – tuskinpa enää niin paljon kuin joskus, mutta en pysty olemaan loppuelämää aloillani, vaikka ilmaston kannalta se olisi järkevintä. Ehkä muutan jonain päivänä ulkomaille ja saan sillä tavoin tyydyttää ikuista nälkääni nähdä, kokea ja ymmärtää tätä maailmaa.

Hävettää myös se, että meillä on juuri nyt käynnissä keittiöremontti (jep, kuvituskuvat ovat kaukaiselta ajalta ER eli ennen remonttia) emmekä kaaoksen keskellä ole jaksaneet lajitella biojätteitä, koska meillä ei ole täyteenahdetulle käytävälle sijoitetussa retkikeittiössämme järjellistä paikkaa edes sekajätteille. Paperi- ja pahvijätteen kierrätän silti sinnikkäästi, taittelen talouskartonkia jaloissani kahiseviin paperipusseihin ja tunnen epämääräistä ärtymystä siitä, että kuvittelen tällä puuhastelulla voivani vaikuttaa johonkin.

Ostan harvoin mitään vaatekaappiini tai kotiini muualta kuin kirppiksiltä, mutta turha tässä on kiillottaa kruunuaan secondhand-hankinnoilla, sillä saan usein työni kautta esimerkiksi uusia vaatteita. Nytkin on kaapissa pari uutta takkia, joita rakastan ja vaalin, vaikka samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten olisi varsinaisesti tarvinnut mitään uutta. Jos olisinkin, olisin voinut löytää jotain ihanaa vintagena.

Kaiken kukkuraksi työskentelen alalla, jonka ansaintalogiikka perustuu mainontaan. Sanomattakin selvää, että ammatinvalintani ei ole vastuullisimmasta päästä. Haluan elää omien arvojeni mukaista elämää ja siksi olen vimmaisesti ajatellut näitä asioita viime aikoina, pohtinut onko mainonta aina pahasta ja voinko omalta osaltani vaikuttaa ihmisten kulutustottumuksiin positiivisilla tavoilla. Olen tehnyt viimeisen parin vuoden aikana monenlaisia arvovalintoja, kuten kieltäytynyt kampanjoista, joiden tuotteet eivät ole vastuullisesti tuotettuja ja tarttunut sen sijaan niihin, jotka liittyvät esimerkiksi kierrättämiseen, kasvissyöntiin tai ekologisesti kestävään biokaasuautoiluun. (Kuulostaa nyt hirveän helpolta. Ei aina ole ollut, usein on jossain yrittäjän rahapulassa tehnyt mieli vaan ottaa se tarjottu raha ja juosta.) Kosmetiikkarintamalla teen töitä nykyisin vain luonnonkosmetiikkabrändien kanssa. Pysyn kaukana pikamuodista ja suosin mieluummin kotimaista suunnittelua, lähituotantoa ja laatua, joka kestää aikaa ja käyttöä. Nopeasti vaihtuviin trendeihin innostamisen sijaan liputan ajattomien valintojen ja oman tyylin löytämisen puolesta. Ja vaikka olen kaukomatkaillut enemmän kuin omatunto kestäisi, en ole sentään vuosiin suostunut pikaisiin pressimatkoihin, joissa lennetään yhden lanseerauksen takia jonnekin 24 tunniksi.

Mutta silti työni luonne on useimmiten sama. Jos kieltäytyisin jokaikisestä työkeikasta, jonka tavoite on myydä jotain, jäljelle jäisi ehkä satunnainen kansaa valistava hyväntekeväisyyskampanja, joilla en elätä edes pientä koiraani. Mitä vaihtoehtoja jää?

Aina voisin tietysti vaihtaa alaa, heittäytyä vapaaksi taiteilijaksi ja syödä käpyjä, ellei taiteellinen menestys ja sen suoma taloudellinen turva sattuisi osumaan taianomaisesti kohdalle. Työni luonne ei nimittäin olennaisesti muuttuisi, jos menisin takaisin sinne mainosmaailmaan mistä tulinkin tai ryhtyisin vaikka kokopäiväiseksi kaupalliseksi valokuvaajaksi. Oikeastaan kaikki asiat, joilla olen tähän mennessä elättänyt itseni, ovat liittyneet tavalla tai toisella markkinointiin, mainontaan ja myymiseen.

Kokopäiväiseksi kirjailijaksi antautuisin ilomielin heti välittömästi, mutta itsensä elättäminen kaunokirjallisuudella onkin ihan toinen juttu eikä kirjailijaksi noin vaan ryhdytä – se on ammatti, joka ansaitaan. Kerään koko ajan rohkeutta ja päättäväisyyttä yrittämiseen.

Tai sitten voin sitä rohkeutta kerätessä pyrkiä muuttamaan tätä alaa sisältäpäin. Taivuttaa nykyistä työtäni kestävämpään suuntaan, hyödyntää suuri yleisö puhumalla asioista, joihin uskon ja jotka ovat minulle tärkeitä. Kannustaa ihmisiä hankkimaan tarvitsemiaan tavaroita edes joskus käytettynä uuden sijaan. Mainostaa laadukkaita, lähellä tuotettuja tuotteita, joiden käyttöikä on mahdollisimman pitkä. Kirjoittaa musiikista ja taiteesta, jotka rikastuttavat meitä kuormittamatta tätä maailmaa. Jakaa kasvisruokaohjeita ja kannustaa ostamaan linssejä sisäfileen sijaan. Inspiroida lähimatkailuun, kotimaan nurkkien koluamiseen. Lähestyä itse vastuullisesti toimivia yrityksiä ja aktiivisesti ehdottaa heille yhteistyötä. Nostaa näitä aiheita esiin ja käydä tätä keskustelua, vaikka olenkin vain ihminen enkä kykene täydellisiin tai aina edes keskivertosuorituksiin. Voin silti opetella uusia tapoja ja asenteita vanhojen tilalle, ottaa asioista selvää, yrittää ymmärtää syy-seuraussuhteita ja tutkia öisin asioita, joita en tiedä.

Tästä kaikesta kirjoittaminen ei voi olla turhaa. Ehkä voin kaikesta huolimatta tehdä lopulta enemmän hyvää kuin huonoa? Lupaan ainakin yrittää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA