Kun perustin blogin lähes kaksitoista vuotta sitten, päätin tehdä siitä poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista vapaan vyöhykkeen, jossa keskityn asioihin, jotka inspiroivat minua. Ajattelin, etten edes tiennyt tarpeeksi politiikasta voidakseni ottaa kantaa julkiseen keskusteluun.

Viime vuosina yhteiskunnalliset aiheet ovat kuitenkin alkaneet vaivihkaa hiipiä mukaan. Yhteiskunnallinen keskustelu ei nimittäin tarkoita vain asiantuntijoiden välistä poliittista debaattia, se koskee kaikkia meitä ja kaikkea meihin vaikuttavaa: valtarakenteita, poliittisia käytäntöjä, instituutioita, infrastuktuuria, kulttuuria jossa elämme. Naisiin kohdistuva väkivalta tai kysymykset kuten onko kaikilla varaa käydä koulua ovat juuri sen keskustelun ytimessä ja blogit ovat loistava väylä tuoda henkilökohtaisia kokemuksia osaksi yleistä ja jaettua.

Olen alkanut myös inspiroitua uudenlaisista asioista, kuten esimerkiksi siitä, että voimme valinnoillamme vaikuttaa siihen millainen tulevaisuus meillä, lapsillamme ja maapallollamme on. Tekemisillämme on väliä ja minä tahdon olla osa ratkaisua, en osa ongelmaa. Minun horinoillani, teidän kommenteilla ja tästä kaikesta syntyvällä keskustelulla on todellakin merkitystä, olivatpa aiheet isoja tai näennäisen pieniä.

Tärkeintä mitä voimme tehdä itsemme ja ilmaston hyväksi juuri nyt on äänestää. Se on kaikkein paras keino vaikuttaa siihen mihin suuntaan yhteiskuntaamme kehitetään ja miten koko ajan akuutimmiksi muuttuvat ilmastokysymykset taklataan. Ellet äänestänyt ennakkoon, huomenna kannattaa siis painella vaaliuurnille! Sen jälkeen voi mennä hyvällä omatunnolla vaalikahveille (tai kuten me usein, vaaliskumpalle) ja jäädä jännittämään tuloksia. Tänä keväänä niillä on erityisen iso merkitys.

Viime kuntavaaleissa äänioikeuttaan käytti harvempi kuin joka kolmas nuori. Se tarkoittaa, että yhtä nuorta kohden äänesti peräti kolme 55-69-vuotiasta. Politiikka tuntuu monista varmasti etäiseltä eikä äänestämisellä koeta olevan todellista vaikutusta asioihin. Mutta meidän kaikkien äänillä paraikaa päätetään keitä eduskuntaan valitaan tekemään päätöksiä yhteisistä asioista. Se tarkoittaa, että käytännössä eduskunta edustaa ainoastaan niitä ihmisiä, jotka äänestävät. Haluammeko, että suurten ikäluokkien valitsemat edustajat tekevät keskenään päätökset meitä kaikkia koskevista asioista – vai toivommeko joukkoon nuorempaa verta, jotka ajattelevat enemmän kuten me?

Monet jättävät äänestämättä myös siksi, että eivät löydä täydellistä ehdokasta. On silti paljon parempi äänestää jotakuta, joka on kiinnostunut sinulle tärkeistä asioista ja osuu arvomaailmaltaan mahdollisimman lähelle omaa kantaasi kuin jättää kokonaan äänestämättä. Voit myös äänestää ihmistä, joka edustaa sukupuolensa tai taustansa puolesta ihmisryhmää, joka ei saa äänensä vielä tarpeeksi kuuluviin yhteiskunnassa.

Sopivimpia ehdokkaita on helpointa kartoittaa erilaisten kyselyiden avulla, esimerkiksi Helsingin Sanomien ja YLEn vaalikoneilla. Ei tarvitse tietää juuri mitään politiikasta, riittää että tiedät mikä sinulle on tärkeää. Aina voi myös valita ensin puolueen ja sitten poimia puolueen sisältä sen, joka vastaa eniten omaa arvomaailmaa.

Omaan äänestysvalintaani vaikuttivat minulle tärkeät asiat, kuten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, varhaiskasvatus ja koulutus, lasten ja nuorten mielenterveystyö, pienyrittäjien asema ja ennen muuta ilmastonmuutoksen torjunta. Näissä vaaleissa ratkaistaan tekeekö Suomi ilmastopolitiikkaa, joka on 1,5 asteen tavoitteen mukaista. Politiikot ovat vastuussa kaikkein merkittävimmistä päätöksistä ilmaston kannalta ja siksi kannattaa äänestää eduskuntaan sellaisia päättäjiä, jotka ovat valmiita tekemään ratkaisevia päätöksiä ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Miksi ilmasto on kaikkein tärkein? Jos ilmastonmuutosta ei torjuta nyt, kaikki muut hyvät yhteiskunnalliset tavoitteet ovat turhia.

Olen mukana tukemassa ympäristö- ja kehitysjärjestöjen ilmastokampanjaa nimeltä Korvaamaton. Yhdeksän suomalaista järjestöä WWF Suomesta Luonto-Liittoon ja Greenpeaceen ovat yhdistäneet voimansa tehdäkseen nyt käsillä olevista eduskuntavaaleista aidot ilmastovaalit. Kampanjan tavoitteena on yhdessä kansalaisten kanssa muistuttaa poliitikkoja siitä, mikä on meille suomalaisille korvaamatonta. Ilmastonmuutos nimittäin uhkaa kaikkea mikä on meille tärkeää: lastemme tulevaisuutta, hyvinvointipalveluita, luontoamme ja vuodenaikojamme.

Kuten Korvaamaton-kampanjasivun infograafista näkyy, puolueiden välillä on ilmastotavoitteisiin sitoutumisen suhteen suuria eroja, mutta jokaisesta puolueesta löytyy ilmastosta kiinnostuneita ehdokkaita. Äänestämällä vaikutamme siihen ketkä tekevät päätökset puolestamme. Kampanjaan osallistumalla voimme auttaa tulevia kansanedustajia pistämään asiat tärkeysjärjestykseen. Nyt on aika toimia.

Kuvat on otettu viime heinäkuussa Lapissa Kattilakoskella juuri ennen kuin kolmenkymmenen asteen helleputki katkesi ukkosmyrskyyn.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kaupallinen yhteistyö Solidaarisuus ja Asennemedia

Joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa, jonka tekijänä on nykyinen tai entinen kumppani. Joka kolmas. Luku on hätkähdyttävä, kun suhteutat sen omaan elämääsi. Ajattele naispuolisia ystäviäsi, työtovereitasi, muita naisia joita tunnet. Kolmannes heistä on kokenut väkivaltaa sellaisessa suhteessa, jota pitäisi määrittää luottamus, ei pelko. Väkivalta tapahtuu usein oman kodin seinien sisällä ja siihen liittyvä häpeä saa monesti niin tekijän kuin uhrin vaikenemaan aiheesta.

Kaksikymppisenä ihmettelin miksi kukaan jäisi väkivaltaiseen suhteeseen. Minut oli kasvatettu kunnioittamaan niin omaa kuin muiden fyysistä koskemattomuutta enkä voinut ymmärtää mikseivät naiset vaan lähteneet sen jälkeen kun heihin oli kajottu ensimmäisen kerran. Miten olisi edes mahdollista jatkaa suhdetta sen jälkeen, kun toinen on käynyt käsiksi? Sitten löysin itseni samasta tilanteesta, eikä se ollutkaan niin yksinkertaista.

Olimme olleet yhdessä monta vuotta. Suhde oli vaikuttanut alussa kaikkien unelmien täyttymykseltä, silloin en vielä tiennyt, että se on varoitusmerkki. Hitaasti olin alkanut ymmärtää, että kaikki ei ollut kunnossa, en vaan ollut valmis vielä luovuttamaan. Jossain kyti yhä toivo meistä, surullinen fantasia, joka perustui siihen kuinka hyvin sovimme paperilla yhteen. Tiesin hänen arvaamattomuudestaan, mutta väkivalta – sitten kun se lopulta alkoi – tuli yllätyksenä. Oli yö, hän tuli humalassa kotiin. Leimahti riita ja ennen kuin kunnolla tajusin mitä tapahtuu, minua vedettiin pitkin seiniä ja lattioita. Olin shokissa enemmän epäuskosta kuin kivusta, vaikka täytyi sen sattuakin. Selviytymisvaisto napsahti päälle ja pistin hanttiin minkä pystyin. Siitä ei ollut juuri apua fyysisen ylivoiman edessä.

Mies oli jo lähtenyt, kun naapureiden hälyttämä poliisi soitti ovikelloa. Häpeä korvensi sisuskalujani. En osannut ajatella, että naapurit olivat todennäköisesti vain huolissaan puolestani. Hävetti, että olimme aiheuttaneet mekkalan keskellä yötä, että olimme yhtäkkiä samanlaisia kuin kaikki ne, joiden ovilla poliisit kävivät öisin. En halunnut olla yksi heistä, pidin kiinni kuvitelmasta, että tämä oli asia joka minulla oli valta päättää. Vakuutin poliiseille, että kaikki oli ihan ok. Ilmeistä näki, että ei ollut ensimmäinen kerta, kun tärisevä nainen toisteli heille näitä harhaisia sanoja. He ottivat “varmuuden varalta” miehen tiedot muistiin ja jättivät minut nostelemaan kaatuneita huonekaluja avuksi tulleen naapurin kanssa. Naapuri ei kysynyt kysymyksiä, minä en pystynyt kertomaan. Ei siinä mitään epäselvää varmaan ollutkaan. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään, sydän hakkasi kurkussa vielä aamulla.

Mies ei muistanut mitään seuraavana päivänä ja itki, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan aidosti pahoillaan ja minäkin kaduin, olinhan provosoinut ja puolustautunut. Pistin sen yksittäisen vahingon, humalaisen black outin piikkiin. En halunnut uskoa, että tämä voisi toistua. Vaimensin pienen äänen, joka nakutti kallossani kuin tikka ja muistutti: juuri tällä tavoin kaava toimii, kas näin astelet ansaan, samaan kuin ne muutkin.

Sitten tuli seuraava kerta. Siihen ei tarvittu edes isoa riitaa tai humalaa, ihan kuin se olisi ollut toisella kerralla helpompaa. En taistellut enää vastaan, pakenin. Silloin aloin pelätä. Pelkäsin häntä kun hän tuli kotiin huonolla tuulella. Pelkäsin sanoa vastaan tai kysyä ikäviä kysymyksiä. Pelkäsin kertoa, että pelottaa. Silti sain riuhtaistua itseni suhteesta irti vasta sitten, kun hän ensimmäisen kerran sanoi suutuspäissään sen ääneen: jos vaan käyttäytyisin paremmin, ei olisi syytä pelätä. Syytin itseäni kauan, vaikka tiesin järjellä, ettei mikään ollut minun vikani. Kesti kuukausia ennen kuin terapian avulla pystyin näkemään kirkkaasti sen manipuloinnin ja henkisen väkivallan vyyhdin, joka oli huomaamatta kiristynyt ympärilläni koko suhteemme ajan. Merkit olivat olleet näkyvissä alusta asti, en vaan ollut halunnut nähdä niitä.

Viime viikolla Naistenpäivänä julkaistun tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista miehistä ajattelee, että väkivallan uhriksi joutuminen on joskus naisen oma syy. Suomalaisnaisista 14% ajattelee samoin ja oman kokemukseni jälkeen ymmärrän omalla hullulla tavalla miten se on mahdollista. Hirveätkin asiat alkavat tuntua normaalilta, kun on hurrikaanin keskipisteessä, horisontti katoaa ja todellisuudentaju hämärtyy. Väkivaltaisista suhteista lähteminen voi olla vaikeaa myös siksi, että lähteminen tai pelkästään siitä puhuminen voi johtaa väkivallan pahenemiseen. Pelko on aiheellinen, sillä naisia kuolee parisuhdeväkivaltaan joka vuosi.

Tiedän selvinneeni vähällä verrattuna moniin muihin. Silti kokemus opetti jotain mitä en koskaan unohda: en ole kenenkään yläpuolella, vahvempi tai fiksumpi kuin ne muut, jotka jäävät. Pelko, häpeä ja nöyryytys voivat sumentaa kenen tahansa perspektiivin. Väkivalta ei ole asia, joka voi tapahtua vain joillekin muille. Eikä se ala heti, vaan pikkuhiljaa, aluksi se on henkistä ja fyysistä vasta sitten, kun olet jo nalkissa, rakastunut, sitoutunut, etkä ikinä uskoisi, että juuri hän voisi tehdä mitään tälläistä juuri sinulle.

Parisuhdeväkivalta on valitettavasti vain yksi monista naisten kokeman väkivallan muodoista. Suomalaisista naisista 47% on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä väkivaltaa viidentoista ikävuoden jälkeen. Suomi on itseasiassa kansainvälisen EU-tutkimuksen perusteella naisille toiseksi turvattomin ja väkivaltaisin maa koko Euroopan Unionissa. Siksi tästä on tärkeää puhua: vaikka et itse olisi kokenut tai nähnyt väkivaltaa, se ei tarkoita ettei sitä ole. Joku päivä se voi olla sinä. Tai siskosi, ystäväsi, tyttäresi.

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy kaikkialla maailmassa. Yksi julmimmista naisiin kohdistuvan väkivallan muodoista on ympärileikkaus, joka tunnetaan myös osuvammalla nimellä silpominen. Siitä on nimittäin kysymys, äärimmäisen raa’asta väkivallanteosta, joka kohdistuu miljooniin tyttöihin ja naisiin joka vuosi. Naisten ympärileikkausta ei tule sekoittaa tai verrata miehille tehtävään verrattain pieneen toimenpiteeseen, jolle on usein terveyteen liittyviä perusteita. Silpomiselle ei ole ainuttakaan terveydellistä syytä eikä vastoin monien oletuksia edes uskonnollista taustaa. Se on väkivaltainen perinne, jonka vuoksi 200 miljoonaa tyttöä ja naista elää tälläkin hetkellä silvottuna 30 eri maassa. Nuorimmat heistä ovat alle 5-vuotiaita, hädin tuskin kouluikäisiä.

Naiselle ympärileikkaus tarkoittaa sen äärimmäisimmässä muodossa sitä, että kaikki ulkoiset sukupuolielimet, kuten klitoris ja ulommat häpyhuulet leikataan irti veitsellä, partaterällä tai esimerkiksi lasinsirulla, usein ilman minkäänlaista kivunlievistystä. Se mikä jää jäljelle ommellaan umpeen, virtsalle ja kuukautisverelle jätetään pieni aukko. Yhdyntää ja synnytystä varten ompeleet avataan ja ommellaan sen jälkeen taas umpeen. Sanomattakin selvää, että ompeluun ei käytetä kivunlievitystä.

Jokainen meistä voi yrittää kuvitella miltä penetraatio tuntuu tälläisten toimenpiteiden jälkeen. Tai vessassa käyminen. Kuukautiset. Synnytys. Eivätkä loppuelämän jatkuvat järkyttävät kivut ole silpomisen ainoa seuraus. Monet tytöt kuolevatkin leikkauksen aiheuttamaan verenvuotoon tai likaisten leikkausvälineiden aiheuttamiin komplikaatioihin. Tulehdukset ja niiden aiheuttamat krooniset sairaudet ovat yleisiä, sillä hygieniasta huolehtiminen on käytännössä mahdotonta. Moni saa likaisista leikkausvälineistä myös HIV-tartunnan.

On myös lievempiä ympärileikkauksen muotoja, mutta kaikkiin sisältyy klitoriksen vahingoittaminen tai leikkaaminen irti. Yhteinen nimittäjä kaikille ympärileikkauksille on se miten se vaikuttaa naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen lievimmätkin muodot käytännössä tuhoavat naisen mahdollisuudet seksistä nauttimiseen.

Naisiin kohdistuva väkivalta on monissa maissa sosiaalisesti hyväksytty, syvälle kulttuuriin juurtunut ja oletusarvoinen osa naisen elämää. Sitä ei osata edes pitää ongelmana, ja siksi sen muuttaminen on niin vaikeaa. Ympärileikkauksen suorittavat yhteisön naiset, jotka aidosti ajattelevat tekevänsä tytöille hyvää. Ympärileikkausta pidetään monissa maissa aikuistumiseen liittyvänä, vahvistavana siirtymäriittinä, joka on perinteisesti tehty murrosiän kynnyksellä. Monet tytöt ovat alkaneet kapinoida silpomista vastaan ja jotkut karkaavat jopa kotoa silpomisen pelossa, joten silpomista on alettu suorittaa yhä nuoremmille, joissakin maissa jopa 5-6 -vuotiaille.

Joissakin paikoissa silpomiseen liittyy myös ajatus puhtaudesta. Silvottu tyttö on puhdas, kunniallinen ja valmis avioliittoon, sillä leikkaus on tae neitsyydestä. Perinnettä ylläpitävät sosiaalinen paine: vaikka äiti ei haluaisi ympärileikata lastaan, huoli tyttären tulevaisuudesta ajaa edelle. Leikkaamaton tyttö on likainen ja kunniaton ja saattaa jäädä naimattomaksi, joutua prostituoiduksi tai jopa yhteisönsä hylkäämäksi. Leikkaamattomat tytöt ovat myös alttiimpia raiskauksille, joiden seuraukset ovat monissa maissa aivan sairaat: yhteistö kääntyy raiskauksen uhria vastaan ja hylkää tämän, raiskaajan selvitessä ilman rangaistusta.

Silpomisperinteessä on kyse monimutkaisesta vyyhdistä, jonka laajuuttaa on vaikea hahmottaa ulkopuolelta. Tuntuu vaikealta ymmärtää, että silpomisen aiheuttamia terveysongelmia ei osata liittää ympärileikkauksiin, vaan esimerkiksi silpomisen komplikaatioihin menehtymistä saatetaan selittää sillä, että tytön äidissä virtaa paha henki. Silpominen nähdään normaalina osana lapsen elämää eikä sillä ymmärretä olevan peruuttamattomia vaikutuksia koko loppuelämään.

Solidaarisuus tekee työtä silpomisperinteen lopettamiseksi niin ruohonjuuritasolla kuin ylhäältä: yrittäen vaikuttaa lainsäädäntöön niin että silpominen kielletään Kenian lailla myös Somalimaassa, ja pureutumalla varsinaiseen ongelman ytimeen eli naisten heikkoon asemaan. Monet ympärileikatut tytöt eivät pääse kouluttautumaan yhtä pitkälle kuin pojat, sillä heidän odotetaan kasvavan kunniallisiksi vaimoiksi ja äideiksi eikä heillä ole kouluttamattomana kovinkaan montaa tapaa vaikuttaa asioihinsa. Köyhyyden lisäksi heikkoon asemaan vaikuttaa alhainen luku- ja kirjoitustaito, jolloin on vaikea saada tietoa omista oikeuksistaan tai tehdä edes rikosilmoitusta. Tyttöjen koulunkäynnin ja naisten taloudellisen itsenäisyyden tukeminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä se on konkreettisin tapa lisätä päätäntävaltaa omasta elämästään.

Kulttuurin ulkopuolelta on vaikea mennä puuttumaan tuhansien vuosien perinteeseen. Siksi Solidaarisuus tekee yhteistyötä paikallisten kansalaisjärjestöjen kanssa ja silpomisen kokeneiden ja perinnettä vastaan nousseiden aktivistinaisten kautta, jotka tietävät millä tavoin viesti välittyy parhaiten. Asenneilmapiirin muuttaminen on hidasta, mutta todella tärkeää työtä. Valon pilkahduksia on näkyvissä: joissakin maissa miehet ovat alkaneet vastustaa silpomisperinnettä ja toivovat puolisokseen leikkaamatonta naista, joka toivon mukaan pitkällä tähtäimellä vaikuttaa siihen, että leikkaamattomien naisten stigma hälvenee.

Silpomista ei tapahdu vain kaukana maailmalla, sillä perinteet seuraavat perässä kaikkialle: Suomessa saattaa olla jopa yli 3000 tyttöä silpomisvaarassa.

Näitä juttuja lukiessa yrittää monesti kovettaa itseään, puristaa hampaita yhteen ja ajatella asiaa ilmiön tasolla, tarkentamatta liikaa todellisuuteen, jossa monet elävät, koska se on yksinkertaisesti liian hirveä. Mutta meillä ei ole varaa sulkea tältä silmiämme, sivuuttaa se yhtenä maailman kauheuksista, joihin emme voi vaikuttaa. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tapahtuu joka päivä naapurissa, samassa korttelissa, ympäri kaupunkia ja maatamme, kaikkialla maailmassa. Henkinen väkivalta, pahoinpitelyt, raiskaukset, murhat ja silpomiset eivät ole irrallisia tapahtumia, vaan osa samaa rakenteellista väkivaltaa, jota on kohdistettu asemaltaan heikompaan sukupuoleen tuhansien vuosien ajan. Se vaikuttaa meihin ja tulee vaikuttamaan tyttäriimme ja heitä seuraaviin sukupolviin, jos emme puutu siihen nyt.

Naisiin kohdistuvan väkivallan kitkeminen vaatii sanoja ja tekoja, vaiettujen asioiden avointa käsittelyä, epäkohtiin reagoimista, vanhentuneiden sukupuoliroolien haastamista ja ennen muuta asenneilmapiirin muutosta, poliittisia päätöksiä ja väkivaltaan puuttuvaa lainsäädäntöä. Jokaisella naisella on oikeus elää turvassa omassa kehossaan, pelkäämättä fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Sen pitäisi olla itsestäänselvää, mutta siitä ollaan vielä todella kaukana. Siksi tarvitaan puhetta, toistoa ja tarinoita, jotka saavat meidät voimaan pahoin, avaamaan silmämme todellisuudelle, jossa liian moni elää.

Lue lisää #solidaarisuudesta -kampanjan sivuilta. Kampanjan visuaalisen ilmeen ja näissä kuvissa vilahtavan paidan takana on helsinkiläinen taiteilija Anna Salmi. Vaimonhakkaajapaidaksi nimetty hihaton toppi on esimerkki siitä miten naisiin kohdistuva väkivalta on pesiytynyt jopa arkikieleemme: puhumme vaimarista tuttavallisesti kuin olisi arkipäiväinen ja jopa hupaisa juttu, että miehet hakkaavat vaimojaan.

Voit auttaa lahjoittamalla tai ostamalla 50 euron hintaisen Solidaarisuus -kampanja-paidan, jota on valmistettu rajoitettu erä naisille ja miehille. Kampanjan tuotto ohjataan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön ja naisten taloudelliseen tukemiseen Somalimaassa ja Keniassa.

Mitä olisit valmis tekemään solidaarisuudesta väkivaltaa kokevia tyttöjä ja naisia kohtaan?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä. Vietin suurimman osan oppitunneista opettajanhuoneessa, etten häiritsisi opetusta. Kopiokoneen kanssa hölmöily tuli tutuksi ja jokainen välitunti alkoi kymmenen minuuttia aiemmin, koska tunsin olevani vastuussa välituntikellon soittamisesta.

Kotoa oli kadonnut kuri. Aloin testata rajojani, jotka venyivät ja venyivät, kunnes niitä ei enää ollut. Olin kaveripiirini ainoa, jolla ei ollut kotiintuloaikaa. Notkuin joka päivä iltamyöhään ulkona, pyörin skeittiparkilla tai tein tihutöitä ympäri Ylivieskaa. Kadun jokaista graffitia ja hajotettua ikkunaa.

Vähävaraisen yksinhuoltajan lapsena, yhtenä neljästä, minulla ei ollut myöskään viikkorahaa. Kun luokka meni jouluna kirkkoon, opettaja antoi minulle kymmenen markkaa siitä hyvästä, että istuin hiljaa ja erillään muista. Ostin sillä uutena vuonna raketteja (kadun myös kaikkia niitä räjäytettyjä postilaatikoita).

Kuudennnen luokan lopussa olimme opettajien kanssa varmasti yhtä helpottuneita siitä, että ala-aste oli osaltani ohi. Kiitos teille kärsivällisyydestä.

Yläasteella aloin purkaa energiaa muuhunkin kuin yleiseen häiriköintiin ja extreme-ninjailuun lähimetsissä. Pelasin jalkapalloa, jääkiekkoa, pesäpalloa ja koripalloa, skeittasin ja lumilautailin. Meillä ei ollut varaa ostaa mitään uutena, mutta hankin käytettyjä mailoja jäähallin myyjäisistä ja sain joskus kavereilta vanhan lumilaudan. Kerran jalkapallojoukkueeni maksoi kausimaksuni, koska meillä ei ollut siihen rahaa ja joukkue halusi minun jatkavan pelaamista. Kiitos teille siitä. Ilman aktiviteetteja ja harrastusten kautta saatuja ystäviä en olisi nyt tässä.

Monesti lapset ymmärtävät vasta aikuisempana, että kotona on ollut rahasta pulaa. Minä tiesin jo silloin, että meillä oli tiukkaa. Välillä rahaa ei ollut mihinkään, joten aloin varastella. Siitä oli jo kehittymässä tapa. Olin viittä vaille valmis nuorisorikollinen, kun jäin kiinni korvalappustereot farkkujeni vyötäröllä. Poliisi haki minut kaupasta ja muistan ikuisesti tuon kymmenen metrin matkan kaikkien silmien alla. Se oli yksi nöyryyttävimmistä hetkistä elämässäni, ajattelin, että nyt se on menoa, millään ei ole enää väliä. Istuin poliisiautossa ja itkin, koska tiesin, että rikosrekisterin ja varkaan leiman saaminen tulisi muuttamaan kaiken. Olin pilannut perheemme maineen, tuhonnut oman tulevaisuuteni. Itkun loputtua ylikonstaapeli ajoi minut kotiin, jätti minut korttelin päähän ja sanoi, että pidetään tämä meidän salaisuutena. Se oli käänteentekevä hetki. Kiitos, että näit minussa nuoren, joka oli valmis muuttamaan tapansa.

Vaikeudet heijastuivat koulunkäyntiin. Mulla epäiltiin olevan ADHD ja tunsin saaneeni sekä selityksen että syyn olla vilkas ja vaikea. Olin jatkuvasti tukkanuottasilla opettajien kanssa. Minua kiinnosti vain taideaineet ja käsillä tekeminen – ja kotitaloustunnit, koska siellä sai syödä. Lukuaineista lintsasin ja pääsin lunttaamalla rimaa hipoen kokeiden läpi. Väärensin poissaolovihkoon äidin nimen, en halunnut vaivata häntä. Olin täysin hukassa: olin saanut mahdollisuuden, mutta en tiennyt mitä olisin sillä tehnyt. Kaikki muut tuntuivat tietävän mihin olivat ryhtymässä yläasteen jälkeen, itse olin keskittynyt selviytymiseen. En osannut sanoa mihin ammatilliseen koulutukseen olisin halunnut hakeutua ja ajattelin, että lukio oli muita, fiksumpia varten. Menin sinne minne monet muutkin vaikeista oloista tulleet, kymppiluokalle.

Kymppiluokalla tuntui kuin meidät olisi vain siirretty syrjään muista, eteenpäin menneistä koulutovereista. Koulu oli fyysisestikin syrjässä, viisitoista kilometriä pikkukaupungin ulkopuolella. En kuulunut sinne, en ainakaan halunnut kuulua. Kestin kaksi päivää. Sitten kävelin rehtorin luo ja sanoin, että haluan pois, minne tahansa pois. Rehtori soitti puhelun ja sanoi, että mene huomenna lukioon todistuksesi kanssa. En ehtinyt edes ajatella haluanko tai kelpaanko lukioon, tiesin vain että keskiarvoni ei ollut lähimainkaan riittävä. Seuraavana päivänä istuin opinto-ohjaajan kansliassa vessapaperin arvoinen päättötodistus kädessäni. Hän näki minussa potentiaalia, ylipuhui rehtorin ottamaan mut koeajalle ja niin musta noin vaan tuli lukiolainen. Se oli toinen käänteentekevä hetki. Tajusin, ettei mun tarvi aina taistella auktoriteetteja vastaan. Joskus ne olivat mun puolella. Kiitos, kun ymmärsitte tilanteeni ja annoitte mahdollisuuden.

Äitini jäi varhaiseläkkeelle samoihin aikoihin kun pääsin lukioon. Se tarkoitti, että siirryin elätettävän roolista aikuisten maailmaan ja muutin 16-vuotiaana veljeni kanssa omaan asuntoon. En saanut alaikäisenä opintotukea, vaan elin asumistuella ja sossun toimeentulotuella. Oli yllätys, että lukiossa kirjat piti ostaa itse. Vielä isompi shokki oli, kun selvisi paljonko ne maksoivat. Matematiikan tunneille tarvittiin myös laskin. Onneksi mulla oli kavereita monista eri ikäluokista ja pystyin ostamaan heiltä käytettyjä kirjoja. Osan kursseista kävin ilman omaa kirjaa.

Minusta ei tullut mallioppilasta, vaikka olin saanut vapaapassin lukioon. Keskittymishäiriö teki pänttäämisestä haastavaa ja tein kaikkeni pysyäkseni muiden perässä. Lukuaineissa vitonen oli voitto: kirkkaasti kurssista läpi! Keräsin mahdollisimman paljon opintopisteitä taideaineista, liikunnasta ja kaiken maailman hiihtovaelluksista. Aloitin lukion ohella iltatyön pitseriassa, että saisin maksettua vuokran, laskut ja opiskelut. Pelkkä arjesta selviytyminen oli raskasta ja olin lopulta totaalisen uupunut. Monet arkiset asiat, jotka muille olivat itsestäänselviä, olivat mulle taistelu. Kotoa ei herunut tukea tai kannustusta, siellä vain ihmeteltiin, että olin päässyt näinkin pitkälle. Olin perheeni ensimmäinen, joka oli mennyt lukioon.

Päivät koulussa ja illat töissä poltti loppuun ja abivuonna tuli romahdus. Makasin kaksi viikkoa sängyssä kykenemättä nousemaan. Lopetin työt, mutta palasin kouluun, sillä halusin hoitaa sen loppuun. Olin saanut mahdollisuuden enkä halunnut tuottaa enää pettymystä. Olin päättänyt saada valkolakin osoittaakseni itselleni, että voin päättää oman elämäni suunnan ja näyttääkseni kaikille minua auttaneille, että olin sen arvoinen. Oli niin hieno tunne nähdä oma nimi ylioppilaaksi valmistuneiden listassa! Tuntui, että elämä aukesi. Ensimmäistä kertaa oli olo, että nyt pärjään ihan missä vaan.

Tiedän olleeni vaikeuksista huolimatta onnekas. Olin liian ylpeä ja häpeissäni pyytääkseni apua, mutta sain sitä silti. Futisjoukkueen, parin rehtorin ja opinto-ohjaajan lisäksi ystävät ja tyttöystävä perheineen auttoivat: ruokkivat, ottivat mukaan mökkireissuille ja retkille joihin en olisi muutoin päässyt, kannustivat ja kuuntelivat, ojensivatkin tarvittaessa, antoivat rajoja joita en ollut saanut. Kiitos teille kaikille siitä. Elän nyt parempaa elämää kuin olisin voinut ikinä kuvitella, enkä olisi nyt tässä ilman apua. En ole ikinä pitänyt sitä itsestäänselvänä. Kaikilla lapsilla ei ole ympärillään auttamishaluisia tai siihen kykeneviä ihmisiä.

Köyhien lasten määrä Suomessa on kasvussa: joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä. Se tarkoittaa noin 120 000 lasta, joilla ei ole parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Heidän huoltajillaan ei välttämättä ole mahdollisuutta maksaa opiskeluun tarvittavia välineitä tai tarjota tukea opinnoissa. Vaikka opetusmateriaali on muuttunut osin sähköiseksi, tietokone ei todellakaan irtoa yhtään sen halvemmalla kuin mun lukiokirjat, eikä opintoihin keskittyminen ole helppoa, jos täytyy samaan aikaan taistella jokapäiväisestä selviytymisestä.

Ei ole oikein, että opiskella saavat vain ne, joilla on siihen varaa. Se lisää eriarvoisuutta ja nuorten syrjäytymistä. On tärkeää, että pidämme yhdessä huolta kaikkien mahdollisuudesta opiskella riippumatta varallisuudesta tai perhetaustoista. Tiedän omasta kokemuksesta, että opiskelemaan pääsemisellä voi olla koko elämää mullistava vaikutus. Mun elämä olisi voinut yhtä hyvin mennä ihan toisella tavalla.

Tämän vuoden Yhteisvastuukeräys on käynnistynyt. Keräyksellä tuetaan tänä vuonna lasten ja nuorten koulutusta Suomessa ja maailman katastrofialueilla. Vähävaraisten lasten ja nuorten opiskelua tuetaan esimerkiksi avustamalla maksullisten opiskeluvälineiden hankinnassa.

Kuulun itse niihin, jotka eivät olisi päässeet näin pitkälle ilman apua. Siksi halusin lähteä mukaan kampanjaan ja kannustaa teitäkin osallistumaan. Lahjoittaminen on helppoa ja onnistuu puhelulla, tekstarilla, MobilePaylla tai Siirto-sovelluksella. Lue lisää keräyksestä Yhteisvastuun sivuilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Yksikään länsimaisen sivilisaation parissa elävä ei ole voinut välttyä tiedolta, että tänään vietetään Black Fridayta, tuota Amerikasta rantautunutta kerskakulutusjuhlaa, jonka tarkoitus on aggressiivisen mainonnan ja ohittamattomien tarjousten avulla lietsoa kuluttajat silmittömään ostohysteriaan. Sähköpostiini on tulvinut kirkuvia mainoksia koko viikon ja tänä aamuna minua odotti 26 uutta viestiä, kun heräsin ja avasin tietokoneen. 26!

Minusta päivässä on ollut aina vastenmielinen klangi ja tuntuu hullulta, että juuri nyt, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan enemmän kuin koskaan, Black Friday tuntuu vain paisuvan. Olen bongannut jo Black Weekendin, jossain puhuttiin jopa Black Weekista. Ensi vuonna Black Month? Apua, toivottavasti ei.

Tänään vietetään myös Älä osta mitään -päivää, joka syntyi tarpeellisena vastaliikkeenä Black Fridaylle. Päivän tarkoitus on haastaa jokaista pohtimaan kulutustottumuksiaan ja kannustaa siirtymään kohti kestävämpiä valintoja. Onneksi osa yrityksistäkin on lähtenyt mukaan vastakampanjaan ja jotkut ovat protestina kulutusjuhlalle jopa sulkeneet kauppansa, tai tarjousten sijaan julkistaneet uusia tekojaan kestävämpien tuotantotapojen puolesta.

Samaan aikaan tunnen yrittäjänä suurta empatiaa niitä pieniä putiikkeja kohtaan, jotka yrittävät taistella alati kaventuvasta leivästään lähtemällä mukaan isojen ketjujen lietsomaan tarjoushysteriaan. Monet kivijalkakauppiaat ja kotimaiset yritykset taistelevat toimeentulostaan eikä ole helppoa olla puun ja kuoren välissä.

Ostamatta jättäminen kiinnostaa tällä hetkellä niin paljon enemmän kuin tarjousten perässä juokseminen. Eipä sillä, että olisin itsekään mikään turhan kuluttamisen lopettanut täydellisyyden perikuva, joka käyttää rahaa vain ekosähköön ja ympäristöystävälliseen vessapaperiin. Omassa toiminnassani on paljonkin korjaamisen varaa enkä kirjoita tätä paasaakseni, vaan pohtiakseni omia tottumuksiani. Jos vain virheettömät ihmiset saisivat puhua kestävämmästä kulutuksesta, olisi aika hiljaista. Ihan kaikilla pitää olla mahdollisuus osallistua keskusteluun ilman kivittämisen pelkoa, sillä parempaan kannustava, positiivinen ilmapiiri saa aikaan paljon enemmän hyvää kuin muiden moralisointi, syyllistäminen ja virheiden etsiminen.

Mietin mitä olen ostanut viime aikoina, siis muuta kuin remonttiin tai arjen ylläpitämiseen liittyviä välttämättömyyksiä. Olen syksyn mittaan päivittänyt neulekokoelmaani, koska olin kuluttanut vanhat suosikkini loppuun. Ostin Pariisissa muutaman muistikirjan ja vaatteen, taidemuseon kirjakaupasta suitsukkeita sekä nipun taidekirjoja. Olen saanut työni kautta uuden nahkatakin ja uudet nahkahousut, jotka olisin muutoin ostanut, sillä ne ovat vaatekaapissani jatkuvassa käytössä olevia lempivaatteita – niitä niinsanottuja kulmakiviä, joiden ympärille rakennan arkipukeutumiseni. Olen ostanut syksyn aikana myös käytettynä laukun, samanlaisen joka minulta pari vuotta sitten varastettiin (jep, sen Samujin konjakinruskean Tori-kassin). Sitä olin etsinyt tosi pitkään enkä epäröinyt tarttua tilaisuuteen, kun oikea laukku osui vihdoin kierrätysryhmässä vastaan.

Olen onnellinen hankinnoistani: ne ovat ajattomia ja laadukkaita, osa secondhandia. Ne ovat päässeet suoraan käyttöön ja tulevat olemaan ilonani pitkään. Lista on silti pitkä ja sisältää asioita, joita ilmankin olisin pärjännyt – parempaa tietysti olisi ostaa vain ehdottomaan tarpeeseen. Tuleekohan minusta ikinä niin iso ja epäitsekäs ihminen, että osaisin jättää kauppaan kirjan, joka saa sydämeni lyömään kovemmin, tai suitsukkeita, joilla saan kotiini palan Pariisia ja sen ihania taidemuseoita? Omasta mielestäni tarvitsen kirjoja. Suitsukkeita nyt ei varsinaisesti tarvitse kai kukaan, se oli vain pieni ja sinänsä turha tuliainen – mutta onko sisustaminen, esteetiikka, viihtyisän kodin rakentaminen turhaa? Ylelliset suitsukkeeni on sentään tehty käsin, tosin Japanissa sijaitsevalla Awajin saarella. Kaikki mikä ei tule läheltä, tulee jostain lento- tai laivarahtina.

Entä pitäisikö omistaa vain kaksi villapaitaa kuuden sijaan? Entä jos käyttää niitä kaikkia, rakastaa ne ihan loppuun asti? En tiedä. Tärkeintä kai on, ettei osta kertakäyttötavaraa tai tavaraa, joka jää käyttämättä. Että tekee tietoisia valintoja. Että tukee valinnoillaan asioita, joita arvostaa.

Sen tiedän, että ekologisin ostos on silti se, joka jää tekemättä. On tervettä (ja tässä ilmastotilanteessa välttämätöntä) herätellä itseään miettimään hankintojensa todellista tarpeellisuutta ja motiivia. Olenko nyt ostamassa tätä paitaa siksi, että vaatekaapissani todella on mustan silkkipaidan mentävä aukko vai siksi, että kaipaan piristystä tai lohtua?

Olen miettinyt näitä paljon viime vuosina ja tunnistanut itsestäni tiettyjä toimintamalleja, joita olen pyrkinyt kyseenalaistamaan, vaikka itsensä kohtaaminen onkin välillä ihan hirveää hommaa. Olen huomannut hengaavani kaupoissa hipelöimässä kauniita asioita, koska tilille on kilahtanut joku palkkio ja on tehnyt mieli ostaa jotain, tai takana on pitkä dedisputki ja olen kokenut ansaitsevani jonkin palkinnon kaikesta paiskitusta työstä. Olen löytänyt itseni kassalta myös kohottaakseni mielialaani surkeana päivänä. Aiemmin lankesin joskus siihen Instagramin aiheuttamaan illuusioon, että elämäni (ja minun) pitäisi näyttää tietynlaiselta ja saatoin ostaa jotain vain siksi, että kuuluisin joukkoon. Siitä olen onneksi päässyt eroon! Ikä antaa varmuutta siihen, että saa olla juuri sellainen kuin on ja luottaa omaan makuunsa.

Olen koittanut opetella uusia tapoja: oppia esimerkiksi palkitsemaan tai piristämään itseäni mieluummin esimerkiksi lempisafkallani tai hieronnalla. Olen myös huomannut, että helpoin tapa vähentää turhaa ostamista on olla pyörimättä kaupoissa ja niinpä menenkin nykyisin kauppoihin useimmiten silloin, kun etsin jotain tiettyä. Kun tekee mieli haahuilla kaupungilla ja olla hetken irti kaikesta, ohjaan itseni kirjakauppoihin, divareihin, antiikkikauppoihin ja kirppiksille, koska niissä on helpompi hypistellä kaikkea kaunista ja nauttia niistä ajautumatta siihen hurmiolliseen harhaan, että pitäisi itse omistaa kaikki ne ihanat asiat.

Aivot on yllättävän helppo ohjelmoida uudelleen. Olen alkanut jo tuntea nautintoa siitä, että lähden useimmiten tyhjin käsin, pää täynnä iloa ja inspiraatiota.

En vastusta ostamista sinänsä, ostanhan itsekin asioita joita tarvitsen ja joita haluan vain siksi, että ne tuottavat iloa. En vaan halua olla mukana hysteriassa, joka kannustaa silmittömään shoppailuun vain halpojen hintojen vuoksi. Meidän pitää vähentää kuluttamista, kuluttaa viisaammin, ajatella asioita pidemmälle kuin viikonloppuna häämöttäviin kemuihin, joihin tekisi mieli ostaa uusi mekko vain siksi, että on kyllästynyt vaatekaapissa roikkuviin.

Olen pohtinut tätä paljon myös ammattini kannalta. Esittelen usein bloggaajan työni puolesta erilaisia tuotteita, usein suosittelen asioita myös silkasta hyvien vinkkien jakamisen ilosta. Molemmissa tapauksissa haluan tarjota mahdollisimman vastuullisia ja viisaita vaihtoehtoja, tuoda esiin arvovalintoja, joita itsekin punnitsen. Kun ostetaan ihonhoitotuotteita, valitaan mieluummin luonnonkosmetiikkaa kuin synteettistä kosmetiikkaa. Kun tarvitaan uusi vaate, ostetaan mieluummin kestävästi tuotettuja vaatteita kuin kertakäyttömuotia. Mieluummin laadukkaita materiaaleja kuin luontoa kuormittavia tekokuituja. Mieluummin ajatonta tyyliä kuin nopeasti ohimeneviä pintatrendejä. Kuulostaa ehkä tutulta, nämä eivät ole uusia aiheita täällä. Haluan vaan kirkastaa tätä entisestään ennen muuta itselleni ja valita yhteistyökumppanini jatkossa vieläkin tarkemmin. Muitakin suunnitelmia poreilee pinnan alla, niistä lisää sitten kun ne edistyvät.

Vaikka työhöni kuuluu esitellä omia suosikkejani, en suinkaan yritä myydä elämäntyyliä, jossa on joka viikko uudet suosikit kehissä. Esittelen vaihtoehtoja, joista jokainen voi halutessaan poimia itselleen relevantit ja ajankohtaiset vinkit. Tarkoitus ei ole kannustaa ketään tarttumaan kaikkeen mistä kirjoitan, vaan inspiroida kohtuulliseen kuluttamiseen, jossa ostetaan tarpeeseen, käyttöön ja pitkäikäiseen iloon. Tehdään harkinnalla kestäviä valintoja, joiden takana tuntuu hyvältä seistä.

Puhun usein hyvästä hinta-laatusuhteesta ja tarjoan mielelläni kampanjakoodeja, koska harvalla meistä on käytössään rajaton budjetti ja pienikin säästö voi olla joskus tuntuva. En halua kuitenkaan kannustaa ketään ostamaan mitään vain siksi, että se on halpa. Siksi ehdotan: jos tartut Black Friday -tarjouksiin, tee se harkinnalla ja osta vain sellaista mitä olisit muutenkin tarvinnut ja halunnut.

Itse en aio ostaa tänään mitään. Sen sijaan ajattelin tänä viikonloppuna vähän siivota, järjestellä niitä tavaroita jotka jo omistamme. Tuulettaa kaikki neuleet ja talvitakit, huoltaa kenkiäni ja viedä eniten kärsineet suutarin hoiviin. Käydä läpi vaatteitani ja yhdistellä niistä kauteen sopivia asukokonaisuuksia, miettiä etukäteen valmiiksi kivoja yhdistelmiä, joita on helppo pukea sitten hämärinä aamuina kun luovuus on nolla. Palaan lähiaikoina kaikkiin näihin aiheisiin. Toiveitakin saa esittää, jos sellaisia herää!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut vuosikymmenen tärkeimmän ilmastoraportin, joka on tehnyt ilmastonmuutoksesta alkuviikon yhden internetin puhutuimman aiheen. Hyvä niin: meemien, pseudouutisten ja säästä valittamisen keskellä kerrankin aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Tarkemmin sanottuna ahdistaa. Viimeistään nyt alkaa olla todella selvää, että näin ei voi jatkua, jotain on tehtävä ja hiton äkkiä. Meidän on muutettava elämäntapaamme perustavanlaatuisesti, kiteyttää Hesari alkuviikon olennaisimman uutisen. Hiilidioksidipäästöjä on pudotettava melkein puolella vuoteen 2030 mennessä, nollapäästöihin tulisi päästä vuoteen 2050 mennessä.

Karu tilanne ei ole voinut tulla yllätyksenä kenellekään uutisia seuranneelle. Aiheeseen liittyvää tutkimustietoa on tulvinut jo tovin oikealta ja vasemmalta. Olisi kokopäivätyö pysyä kaikesta perillä. Alkuvuodesta julkaistiin paljon palstatilaa saanut tutkimustulos, jonka mukaan lentopäästöt kuormittavat ympäristöä niin paljon, että niiden kompensointi muilla valinnoilla on tuhoontuomittu yritys. Kesällä päivänvalon näki toinen tutkimus, jonka mukaan lihateollisuus onkin yksi maapalloa eniten kuormittavista aloista ja vegaaniksi ryhtyminen on itseasiassa paljon isompi ympäristöteko kuin lentämisen vähentäminen. Elokuussa otsikkoihin puolestaan nousivat uutiset, joiden mukaan pikamuoti on kaikkein pahin saastuttaja. YK:n mukaan muotiteollisuus on yksinään vastuussa kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä ja muotialan hiilijalanjälki on siten suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä.

Kuluttajana paitsi ahdistaa, myös turhauttaa. Ensinnäkin tulee selväksi, että aivan kaikki mitä teemme on ihan päin seinää. Toisekseen nämä toinen toisensa kumoavat ja radikaalisti eri mieltä olevat tutkimustulokset epäilyttävät – kuka niitä rahoittaa, kenen intresseissä on välittää mikäkin viesti, miten näitä asioita arvioidaan ja mitkä asiat ovat oikeasti vertailukelpoisia? Kuinka paljon enemmän minun pitäisikään kuluttajana tietää, että osaisin onkia informaatiotulvasta edes olennaisimmat? Ja kun tutkin asioita öisin kun en saa unta ja kuvittelen ohikiitävän hetken ajan ymmärtäväni edes jotain jostain, tärähtää aamulla eetteriin taas joku uutinen siitä kuinka uusimman järkivalintana pitämäni suosikkivihannekseni viljely tuhoaa jossain uhanalaisen eläinlajin viimeisiä pesimäalueita, riistää alkuperäiskansoja tai pilaa paikallisen vesistön. Sellaista se on. Kulutuksemme on ylittänyt maapallon kantokyvyn jo kauan sitten ja massatuotanto on vain harvoin kestävällä pohjalla.

Välillä olen mennyt kauppaan ja kutistunut kauhusta valikoiman äärellä, kun en ole kaikilta päässä sinkoilevilta infonmurusilta osannut enää päättää mitä ostaisin. Söisinko eettisesti kestävää Reilua kauppaa, ekologisesti tuotettua luomua, lähiruokaa vai asiantuntijoiden terveyssuosituksia – vaiko itsekkäästi sitä, joka tuntuu parhaiten sopivan omalle keholle? Kaikkea näitä ei voi saada samoissa tuotteissa. En enää tiedä pitäisikö talvisin syödä suomalaisissa kasvihuoneissa kasvatettua vai Espanjasta rahdattua lehtikaalta. Entä kumpi on maapallon mittakaavassa pienempi paha, syödä lähellä tuotettua luomulihaa vai Meksikossa kasvatettuja avokadoja? Eikä vaakakupissa paina vain ympäristöpäästöt: juuri luin uutisia Meksikon avokadosodista, joista en todellakaan ollut tiennyt. Tunnen välillä kroonista syyllisyyttä ihan kaikista valinnoistani, kaukaa tuoduista vihanneksistani, luomukananmunistani, koska eihän se luomu sitä takaa, että kanoilla olisi hyvät oltavat. Sehän tarkoittaa vain sitä, ettei kanoille syötetä myrkkyä. Eikä lähellä tuotettu ruoka tai kasvisruoka ole välttämättä ekologinen valinta.

Luomulaatuiseen vaahterasiirappiinkin liittyy saletisti joku ympäristökatastrofi, josta en vaan vielä tiedä.

Ruoka-ahdistukseni on sekamelska ympäristökysymyksiä, eettisiä näkökulmia ja terveyssuosituksia, jotka vaihtelevat sen mukaan keneltä kysyy. Kaikki on nykyään niin monimutkaista. Joskus kaipaan aikaa, kun vedin aamukahvini kanssa voileivän juustolla ja suolakurkulla miettimättä aamupalani sisältämää vehnää ja mitä se tekee elimistölleni, sitä millaista elämää juustoni tuottaneet lehmät elävät, millaisilla menetelmillä kahvipapuni on tuotettu ja kuinka kaukaa suolakurkkuni on rahdattu, jotta minä voisin pistellä sitä poskeeni selaten Hesarista aamun uutisia.

En silti tahdo takaisin aikaan, kun mitään ei tarvinnut ajatella. Juuri sen takia me olemme nyt tässä tilanteessa, josta IPCC:n ilmastoraportti kertoo hyvin lahjomattomalla ja koruttomalla tavalla. Olisin nyt valmis maksamaan monista asioista – esimerkiksi ruoastani – tuntuvasti enemmän, jos se takaisi sen, että se on tuotettu ympäristöä kuormittamatta ja ketään elävää rääkkäämättä. Parmesanjuustoni saisi maksaa tuplasti tai vaikka triplasti enemmän, jos tietäisin, ettei kukaan tai mikään ole kärsinyt sen vuoksi. Hinta tekisi siitä ehkä erityisen herkun, jota ostaisin harvemmin, mutta josta nauttisin sitäkin enemmän. Toisaalta tämäkin on yhdenlaista etuoikeutetun länsimaalaisen hölötystä: minulla on varaa ajatella näin, olla vapaaehtoisesti halukas maksamaan enemmän siitä luksuksesta, ettei tarvitse potea huonoa omatuntoa, surra hakattuja italialaisia lehmiä. Sellaista vaihtoehtoa ei ainakaan vielä ole tarjolla ja silti ostan parmesania silloin tällöin. Olen kaikesta kipuilustani huolimatta vain ajoittaisten pastahimojeni vietävissä oleva ihminen, ja vielä semiepälooginen sellainen, koska pastaan lorauttamani kuohukerman olen kuitenkin eettisistä syistä korvannut kaurakermalla.

Ahdistaa myös miten paljon vastuuta nykypäivänä vieritetään kuluttajien niskoille. Tottakai jokaisella aikuisella on vastuu valinnoistaan, mutta kaikilla ei yksinkertaisesti ole kapasiteettia – aikaa, rahaa, ymmärrystä tai energiaa – kilpailuttaa uusiutuvaa energiaa hyödyntäviä sähkösopimuksia, laskea kauppakorinsa hiilijalanjälkeä, etsiä kestävistä luonnonmateriaaleista valmistettuja vaatteita tai pohtia omiin arvoihinsa peilaten tekeekö valintoja eettisillä vai ekologisilla perusteilla silloin kun molempia ei ole mahdollista saada. Täydellisessä maailmassa kestävien valintojen tekeminen olisi niin helppoa ja kannattavaa, että niitä tekisivät kaikki miettimättä asiaa sen enempää.

Toivon, että lainsäädännöllä ja taloudellisilla kannustimilla lisättäisiin yrityksiin kohdistuvaa painetta muuttaa tuotantomenetelmiään ja tuotteitaan vastuullisempaan suuntaan. Tuntuu absurdilta, että kuluttajia syyllistetään siitä, kun he ostavat epäekologisia asioita, mutta samaan aikaan niitä valmistavat yritykset saavat kaikessa rauhassa jatkaa tuotantoaan räikeästi ympäristöä saastuttavilla menetelmillä eikä kukaan, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa asiaan, tunnu tekevän yhtään mitään.

Uskon kyllä kuluttajien valtaan vaikuttaa, mutta olemme selvästi sen suhteen jo liian myöhässä – se on liian pientä, liian hidasta saamaan tarpeeksi ajoissa aikaan isoja muutoksia. Puhutaan paljon suuremmista rakenteista kuin siitä ottaako lähikauppa asiakkaidensa toiveista valikoimiinsa luomuinkivääriä tai edes siitä alkaako halpaketju kuluttajien vaatimuksesta käyttää 3% enemmän luomupuuvillaa. Se ei tietenkään tarkoita, että kuluttajana voi luovuttaa, nojata taaksepäin ja lakata vaatimasta jotain parempaa, mutta tarvitaan vielä paljon enemmän. Aidosti vastuullisesti ajattelevia ja kestävää kehitystä edistäviä yrityksiä, näkyviä muutoksia yhteiskunnallisissa rakenteissa ja isoja poliittisia päätöksiä, jotka ohjaavat valintojamme, halusimmepa tai emme.

Jos ympäristöä tuntuvasti kuormittavia asioita, kuten lentämistä, esimerkiksi verotettaisiin huomattavasti enemmän, sillä olisi välitön vaikutus siihen kuinka moni meistä lentäisi monta kertaa vuodessa pienelle viikonloppulomalle vain siksi, että voi. Eikä uuden paidan kuulu maksaa kymppiä, ei vaan kuulu.

Facebook-kaveri suututti tahattomasti liudan tuttujaan jakamalla Lundin yliopiston laatiman listan, jossa lueteltiin suurimmat mahdolliset ympäristöteot. Listan ylimpänä oli yksi lapsi vähemmän, joka säästää listan mukaan 23,7-117,7 tonnia päästöjä vuodessa. Siis kymmeniä ellei satoja tonneja! Kakkosena tuli yksityisautoilusta luopuminen, joka vähentää päästöjä 1000-5300 kiloa vuodessa. Yksi lento vähemmän säästää 700-2800 kiloa vuodessa, kasvispohjainen ruokavalio puolestaan vähentää päästöjä 300-1600 kilolla. Lista perustui 39 vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimukseen.

Listan ensimmäinen luku on valtava ja erotus seuraaviin hurja, mutta eihän tämä lopulta yllätä – on selvää, että lisääntyminen on yksi eniten palloamme kuormittavista asioista. Ehkä voisinkin keulia sillä, että olen elänyt 37 vuotta tekemättä tänne maapallolle lisää ihmisiä, mutta en olisi silloin rehellinen. Huoli siitä millaiseen maailmaan nykypäivän lapset syntyvät ja millainen maapallo heille jää, kun meitä ei enää ole, on ollut vain yksi ja lopulta melko pieni syy siihen, etten ole tullut tähän mennessä perustaneeksi perhettä. Uskon, että ympäristötekijät ohjaavat lopulta hyvin harvan valintoja näinkin suuressa asiassa. Jos ihminen ihan todella haluaa lasta, hän tuskin jättää sen tekemättä ekologisista syistä. Onhan minullakin koira, koska halusin sellaisen, huolimatta siitä että koirillakin on melkoinen hiilijalanjälki.

En tiedä mitä ajattelisin lapsiasiasta. On tosiasia, että maapallo ei kestä tätä väkimäärää ja siksi arvostan jokaista periaatteesta lapsetonta, mutta samaan aikaan tuntuu kummalta, että juuri hyvinkoulutetut ja kriittisesti ajattelevat pohjoismaalaiset karsivat muutenkin vähäistä lapsilukuaan säästääkseen ympäristöä. Eivät ne muutamat syntymättä jäävät lapset tee edes lovea tilastoihin monen muun maanosan väestönräjähdyksen mittakaavassa – sitäpaitsi juuri niiden lasten joukossa voisi tulevaisuudessa olla vastuulliseen ajatteluun kasvatettuja, koulutettuja aikuisia, joilla olisi keskivertoa paremmat edellytykset vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä politiikassa ja isoissa yrityksissä tehdään. Mutta tässä on tietysti ilmeinen riski haksahtaa aiheelle tyypilliseen vastuunsiirtoon – mitäpä minun ajamisillani on väliä, kun maailman merillä seilaa satoja tuhansia rahtilaivoja? Ketä kiinnostaa ostinko muovipussin, kun Aasiassa heitetään joka päivä miljoonia muovipulloja mereen? Mitä sillä on merkitystä teemmekö me lapsen vai ei, kun se varsinainen väestönkasvuongelma sijaitsee ihan muualla?

Eikä sovi tietenkään unohtaa, että juuri meillä länsimaalaisilla on kaikkein korkein hiilijalanjälki ja juuri siksi meidän täytyy olla eturintamassa vähentämässä aiheuttamiamme päästöjä. Tosin voi olla, että tämän päivän lapset tulevat olosuhteiden pakosta tottumaan toisenlaiseen elintasoon, josta me olemme saaneet nauttia.

Positiivista on, että ilmastonmuutoksesta puhuu tällä hetkellä tosi moni. Vanhempiemme sukupolvi ei muutamia hippejä lukuunottamatta enimmäkseen murehtinut koko asiaa. Harmi vaan, että ihmiset tuntuvat käyttävän kaikkein eniten energiaa siitä kinaamiseen kenen elämäntyyli kuluttaa eniten tai vähiten ja samalla unohtuu se olennainen: meidän ihan kaikkien on tehtävä jotain sen eteen, että planeettamme pysyy elinkelpoisena myös meidän jälkeen tuleville. Saavutetuista eduista ei ehkä huvita luopua, mutta nyt ollaan pakkotilanteessa: kaksitoista vuotta aikaa pysäyttää ilmastonmuutos on niin isolle tehtävälle hälyttävän lyhyt aika. Tutkijat ovat kuitenkin jankuttaneet ilmastonmuutoksesta 60-luvulta saakka ja meillä on ollut yli 50 vuotta aikaa tehdä asioita, mutta olemme onnistuneet tähän mennessä pelkästään pahentamaan tilannetta.

Huolestuttaa myös, että eniten korjattavaa tuntuu olevan heillä, jotka ovat asiasta vähiten kiinnostuneita. Jos tuo valtava joukkio tekisi edes pieniä muutoksia elintavoissaan, vaikutukset olisivat suuria. Vaikka oma lähipiirini on täynnä matkustamista ekologisista syistä rajoittavia kasvissyöjiä, tiedän eläväni kuplassa, joka ei millään tavoin edusta ajatus- ja arvomaailmaltaan maamme suuria massoja. Jos he vaihtaisivat päivittäisen lounaspihvinsä edes joka toinen päivä kasvisruokaan, sillä olisi enemmän vaikutusta kuin sillä, että muutama prosentti väestöstä on vakaumuksellisia vegaaneja. Ja jos jatkuvasti työnsä puolesta reissaavat hoitaisivat edes osan kokouksistaan Skypellä, se vaikuttaisi lentopäästöjen vähentämiseen huomattavasti enemmän kuin se, että muutenkin tiedostava pariskunta vaihtaa vuoden ainoan ulkomaanmatkansa kylpylälomaan naapurikaupungissa.

Mutta hyvähän tässä on huudella. On se minullekin kiusallista, katsoa peiliin ja miettiä paljonko voisi ja pitäisi tehdä toisin. Koko ajan hävettää ja silti olen monissa asioissa niin itsekäs, etten millään haluaisi tehdä toisin.

Olen liikkunut koko elämäni pyörällä ja julkisilla, mutta viime keväänä hankimme pakun, koska yhä liikkuvimmaksi käyvät työmme ja pohjoisessa sijaitseva raksaprojektimme vaativat sitä. En ole siitä ylpeä, mutta en ole valmis palaamaan autottomaan elämään – silloin pitäisi luopua pakun lisäksi monista töistä ja suvun vanhan hirsitalon kunnostuksesta. Ennen kuin alat huutaa, mieti hetki: luopuisitko sinä?

En ole lentänyt kertaakaan puoleen vuoteen. Kuulostaa hyvältä, mutta sitä edeltävän vuoden aikana matkustimme niin paljon, että hiilijalanjälkemme hipoo takuulla tähtiä yhä. Niistä reissuista on julkaisematta vielä vino pino juttuja ja valokuvia, joiden jakaminen arveluttaa, mutta samaan aikaan en tahdo unohtaa niitä pöytälaatikkoon, kun olemme kerran matkustaneet toiselle puolelle maapalloa niitä tekemään. Yritän ajatella, että ehkä matkajuttumme tarjoavat jonkun syksyyn niin paljon lämpöä, ettei ole pakko itse matkustaa. Samalla tiedän, että tulen itsekin vielä reissaamaan – tuskinpa enää niin paljon kuin joskus, mutta en pysty olemaan loppuelämää aloillani, vaikka ilmaston kannalta se olisi järkevintä. Ehkä muutan jonain päivänä ulkomaille ja saan sillä tavoin tyydyttää ikuista nälkääni nähdä, kokea ja ymmärtää tätä maailmaa.

Hävettää myös se, että meillä on juuri nyt käynnissä keittiöremontti (jep, kuvituskuvat ovat kaukaiselta ajalta ER eli ennen remonttia) emmekä kaaoksen keskellä ole jaksaneet lajitella biojätteitä, koska meillä ei ole täyteenahdetulle käytävälle sijoitetussa retkikeittiössämme järjellistä paikkaa edes sekajätteille. Paperi- ja pahvijätteen kierrätän silti sinnikkäästi, taittelen talouskartonkia jaloissani kahiseviin paperipusseihin ja tunnen epämääräistä ärtymystä siitä, että kuvittelen tällä puuhastelulla voivani vaikuttaa johonkin.

Ostan harvoin mitään vaatekaappiini tai kotiini muualta kuin kirppiksiltä, mutta turha tässä on kiillottaa kruunuaan secondhand-hankinnoilla, sillä saan usein työni kautta esimerkiksi uusia vaatteita. Nytkin on kaapissa pari uutta takkia, joita rakastan ja vaalin, vaikka samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten olisi varsinaisesti tarvinnut mitään uutta. Jos olisinkin, olisin voinut löytää jotain ihanaa vintagena.

Kaiken kukkuraksi työskentelen alalla, jonka ansaintalogiikka perustuu mainontaan. Sanomattakin selvää, että ammatinvalintani ei ole vastuullisimmasta päästä. Haluan elää omien arvojeni mukaista elämää ja siksi olen vimmaisesti ajatellut näitä asioita viime aikoina, pohtinut onko mainonta aina pahasta ja voinko omalta osaltani vaikuttaa ihmisten kulutustottumuksiin positiivisilla tavoilla. Olen tehnyt viimeisen parin vuoden aikana monenlaisia arvovalintoja, kuten kieltäytynyt kampanjoista, joiden tuotteet eivät ole vastuullisesti tuotettuja ja tarttunut sen sijaan niihin, jotka liittyvät esimerkiksi kierrättämiseen, kasvissyöntiin tai ekologisesti kestävään biokaasuautoiluun. (Kuulostaa nyt hirveän helpolta. Ei aina ole ollut, usein on jossain yrittäjän rahapulassa tehnyt mieli vaan ottaa se tarjottu raha ja juosta.) Kosmetiikkarintamalla teen töitä nykyisin vain luonnonkosmetiikkabrändien kanssa. Pysyn kaukana pikamuodista ja suosin mieluummin kotimaista suunnittelua, lähituotantoa ja laatua, joka kestää aikaa ja käyttöä. Nopeasti vaihtuviin trendeihin innostamisen sijaan liputan ajattomien valintojen ja oman tyylin löytämisen puolesta. Ja vaikka olen kaukomatkaillut enemmän kuin omatunto kestäisi, en ole sentään vuosiin suostunut pikaisiin pressimatkoihin, joissa lennetään yhden lanseerauksen takia jonnekin 24 tunniksi.

Mutta silti työni luonne on useimmiten sama. Jos kieltäytyisin jokaikisestä työkeikasta, jonka tavoite on myydä jotain, jäljelle jäisi ehkä satunnainen kansaa valistava hyväntekeväisyyskampanja, joilla en elätä edes pientä koiraani. Mitä vaihtoehtoja jää?

Aina voisin tietysti vaihtaa alaa, heittäytyä vapaaksi taiteilijaksi ja syödä käpyjä, ellei taiteellinen menestys ja sen suoma taloudellinen turva sattuisi osumaan taianomaisesti kohdalle. Työni luonne ei nimittäin olennaisesti muuttuisi, jos menisin takaisin sinne mainosmaailmaan mistä tulinkin tai ryhtyisin vaikka kokopäiväiseksi kaupalliseksi valokuvaajaksi. Oikeastaan kaikki asiat, joilla olen tähän mennessä elättänyt itseni, ovat liittyneet tavalla tai toisella markkinointiin, mainontaan ja myymiseen.

Kokopäiväiseksi kirjailijaksi antautuisin ilomielin heti välittömästi, mutta itsensä elättäminen kaunokirjallisuudella onkin ihan toinen juttu eikä kirjailijaksi noin vaan ryhdytä – se on ammatti, joka ansaitaan. Kerään koko ajan rohkeutta ja päättäväisyyttä yrittämiseen.

Tai sitten voin sitä rohkeutta kerätessä pyrkiä muuttamaan tätä alaa sisältäpäin. Taivuttaa nykyistä työtäni kestävämpään suuntaan, hyödyntää suuri yleisö puhumalla asioista, joihin uskon ja jotka ovat minulle tärkeitä. Kannustaa ihmisiä hankkimaan tarvitsemiaan tavaroita edes joskus käytettynä uuden sijaan. Mainostaa laadukkaita, lähellä tuotettuja tuotteita, joiden käyttöikä on mahdollisimman pitkä. Kirjoittaa musiikista ja taiteesta, jotka rikastuttavat meitä kuormittamatta tätä maailmaa. Jakaa kasvisruokaohjeita ja kannustaa ostamaan linssejä sisäfileen sijaan. Inspiroida lähimatkailuun, kotimaan nurkkien koluamiseen. Lähestyä itse vastuullisesti toimivia yrityksiä ja aktiivisesti ehdottaa heille yhteistyötä. Nostaa näitä aiheita esiin ja käydä tätä keskustelua, vaikka olenkin vain ihminen enkä kykene täydellisiin tai aina edes keskivertosuorituksiin. Voin silti opetella uusia tapoja ja asenteita vanhojen tilalle, ottaa asioista selvää, yrittää ymmärtää syy-seuraussuhteita ja tutkia öisin asioita, joita en tiedä.

Tästä kaikesta kirjoittaminen ei voi olla turhaa. Ehkä voin kaikesta huolimatta tehdä lopulta enemmän hyvää kuin huonoa? Lupaan ainakin yrittää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA