Juhannus

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Ilmassa oli kaikenlaisia ennusmerkkejä: rikkinäisiä autoja ja puhjenneita renkaita, horisontissa häilyviä ukkospilviä ja otsikoita juhannuksena koittavasta hyttyshyökkäyksestä. Puhumattakaan meikäläisen kesäflunssasta, joka ilmestyi tyhjästä ja eskaloitui nopeasti siihen, että äänestäni oli jäljellä pelkkää kähinää. Mutta juhannuksesta tuli kuin tulikin kaikesta huolimatta ihana!

Ystävät pääsivät perille ja löysivät paikkansa valmiiksi pedatuista vierashuoneista. Jarno löysi juhannusaattona paikalliselta huoltoasemalta juuri oikean määrän juuri oikeita ruuveja ja sai vaihdettua vararenkaan tyhjän renkaan tilalle. Aurinko lämmitti pihaa pitkin viikonloppua, vaikka välillä satelikin. Minä lääkitsin itseäni sitruunalla ja hunajalla maustetulla kuumalla vedellä ja vähän viinilläkin (johtui varmasti jälkimmäisestä, että sain pian ääneni takaisin). Eikä niitä hyttysiäkään sitten ollut niin mahdottomasti, sisällä ei ainuttakaan, sillä lanseerasimme ehdottoman ovisäännön kovan rangaistuksen uhalla: oven auki jättänyt henkilö nukkuu yönsä ulkona.

Oli meillä tavallaan kokkokin, keskellä pihaa tönöttävä valurautainen pata, johon Jarno raahaa ladosta milloin mitäkin poltettavaa. Vanhalta tilalta löytyy kaikenlaisen roskan lisäksi lahonneita kalusteita, joita ei voi enää pelastaa. Olisimme koonneet niistä niitylle oikean kokon, jos ei olisi ollut avotulikieltoa, mutta pata ajoi asian.

Huitelin juhannuksen enimmäkseen pellavahousuissa ja hihattomassa paidassa, mutta juhlahetkiä varten olin pakannut mekonkin, newyorkilaisesta vintagekaupasta 20 dollarilla löytyneen kullanhohtoisen pitkän koltun. Sovitin sitä aikoinaan täyteenahdettujen vaaterekkien välissä ja ajattelin, että se sopisi täydellisesti Lapissa vietettyyn juhannukseen – ja niin se sopi. Ehkä jätän mekon pohjoiseen seuraavaa juhannusta varten.

Hjördis-koira oli mäykkyjen kanssa samaa mieltä siitä, että pannaton elämä on parasta.

Kävimme juhannuskävelyllä. Hyttysten huitominen toi muutoin rentoon retkeen urheilusuorituksen makua. Otimme kuvia hiljaisesta kylätiestä ja niityille unohtuneista ladoista, joiden katot ovat romahtaneet vuosia sitten ja osassa kasvaa puita. Tornionjoen rannassa sijaitsevat niityt tulvivat keväisin ja näky on surrealistinen, kun ladot kohoavat veden pinnasta.

Äitini oli käynyt juhlamme kunniaksi poimimassa kieloja, vanhoja lempikukkiani. Ja toi hän muitakin tuliaisia: miehensä pyytämää lohta niin savustettuna kuin graavattuna sekä tuoreita, itsesolmittuja saunavihtoja! Ah, lappilaista luksusta.

Syreenit ovat puhjenneet kukkaloistoon ja levittävät juovuttavaa tuoksuaan koko pihaan. Aina kun istahdan alas niiden viereen, muistan kuinka suurin unelmani tätä projektia suunnitellessamme oli, että saisin istua rottinkituolissa syreenin alla ja juoda roseeta. Talon kanssa kaikki tulee olemaan kesken seuraavat kolme vuosikymmentä, mutta tuo unelma on nyt jo totta. Mikä parasta, saan jakaa sen Jarnon ja ystävien kanssa. Heistä Mikko on ollut täällä kanssamme jo monet kerrat, hänellä on talossa oma huonekin.

Sauna lämmitettiin ensimmäisen kerran heti aamuseitsemältä, kun ensimmäiset juhannusvieraat olivat saapuneet. Olin hädin tuskin herännyt ja hörpin yöpaidassani aamukahviani, kun saunan piipusta alkoi jo kiemurrella savu. Pikkuiseen 60-lukulaiseen pihasaunaamme mahtuu kerrallaan vain kolme tai neljä, se tarkoittaa että isommalla porukalla pitää saunoa vuoroissa. Kannoimme lopulta rottinkituolit saunan eteen, niin kaikki saivat hengata yhdessä, olivatpa saunassa tai ei.

Pavlova toimitti juhannuskakun virkaa. Isolla keolla marenkia, kermavaahtoa ja tuoreita marjoja ei voi mennä pieleen – varsinkaan, jos ostaa marengin valmiina. Safkat olivat muutenkin kohdallaan. Ihanista kattauksista ei ole ainuttakaan kuvaa, kun oli joka kerta kiire päästä pöydän ääreen.

Pihan ympärille on rakennettu mäyräkoirankestävä aita ja väylä pihatielle on suljettu portilla. Kaikki eivät ole yhtä tyytyväisiä ratkaisuun kuin me.

Välipalaa katettiin pöytään vähäväliä, sillä kuuden hengen porukassa on aina jollakulla vähän nälkä. Varsinkin sillä yhdellä, joka omasta mielestään ei koskaan harrasta naposteltavaa aterioiden välissä, mutta on todellisuudessa aina ensimmäisenä jääkaapilla tutkimassa olisiko siellä joku sopiva snack. Emme nyt mainitse kenenkään nimiä.

Bändipaidat ovat ikuisesti hot! Minullakin oli bändipaita mukana, ei tietenkään mitään näin hienoa. Vähän harmi, että vanhat Danzig-paitani ovat aikoinaan kadonneet jonnekin. Jännä sattuma, että ne hävisivät samoihin aikoihin kuin äitini tyhjensi silloisesta kodistamme kaikenlaista roskaa jätelavalle. Hmm… Kielokimppu hyvittää tätä vain vähän.

Meksikosta tuodut pörrötossut olivat erottamaton osa juhannuseleganssiani. Välillä puin niihin villasukat. 

Juhannuksen soittolista vaihteli italodiskosta räppiin sen mukaan kuka siitä oli vastuussa. Onneksi talo sijaitsee sellaisessa kohdassa kylää, ettei sekopäisestä soundtrackista päässyt häiriintymään kuin hyttyset (joita se ei harmi kyllä onnistunut kuitenkaan karkottamaan). Juhannuksen voittajakappale oli ehdottomasti Pekka Strengin Sisältäni portin löysin, joka soi sataseitsemänkymmentä kertaa ennen kuin joku kyllästyi leijuvaan esoteriaan. Tietysti kuuntelimme myös Kalle Jussilaa, Jarnon isää. Loput juhannuksen tärkeimmistä kappaleista löytyvät tästä soittolistasta.

En tehnyt juhannustaikoja, mutta poimin nokkosia uhmaten tien pientareilta kukkia ja juhannusheilani juoksi heinikossa minua vastaan, joten sovitaan, että tämä on merkki jostain ihanasta ja hyvästä. Sellaisesta, josta ei tarvitse nähdä unta, koska se on totta jo nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Puutarhajuhlissa

Olin viime viikolla soittamassa levyjä erään samppanjatalon Ranskan suurlähetystössä järjestetyissä kemuissa. Oli yksi kesäkuun alun helteisistä illoista, suurlähetystön puutarha oli puhjennut kukkaan eikä kukaan halunnut olla sisällä. Eikä onneksi tarvinnutkaan: musiikki soi puutarhassa ja tarjoilijat kiersivät kuplivan kanssa. Ihmiset näyttivät ihanilta, jollakulla oli kimaltava kultainen mekko, monilla kesän kunniaksi kokovalkoista. En viitsinyt ottaa kuvia puolitutuista ja tuntemattomista vieraista, mutta ystävistäni otin muutaman. En voinut vastustaa lehtien välistä siivilöityvää iltavaloa, kaikkea tätä yltäkylläistä kauneutta.

Hupaisaa, että pidän sinnikkäästi kiinni ilmaisusta “levyjen soittaminen” kun siitä on todellisuudessa vuosia, kun viimeksi raahasin repussa fyysisiä levyjä yhdellekään DJ-keikalle. Maailma muuttuu, mutta sovitaan niin, että kieli saa tulla vähän perässä, kullekin meistä sopivalla (mieluiten mahdollisimman verkkaisella) tahdilla.

Mikko ja Minttu ovat niin upeita. Pitkiä ja kauniita mustissa vaatteissaan, eivätkä ikinä hymyile ottamissani yhteiskuvissa, vaikka todellisuudessa hölisevät ja nauravat niin että se raikaa naapurikortteliin asti. Rakastan kuvata ystäviä tällä tavoin, sattumanvaraisissa tilanteissa niin yksin kuin yhdessä. Joskus ajattelen laukaisinta painaessani, että jonain päivänä tämäkin hetki on muuttunut muistoksi, jaetuksi historian hetkeksi, johon kuva voi kuljettaa uudestaan ja uudestaan.

Minulle oli viritetty paikka terassille, siitä oli täydellinen näköala koko puutarhaan. Lymysin aurinkolippani alla ja soitin teemaan sopivaa musiikkia: kokoelman keinuvaa jazzia, remixejä vanhoista soul-klassikoista, kuplivaa poppia. Carla Brunin versiot Lou Reedin Perfect Daysta ja henkilökohtaisesta The Rolling Stones -suosikistani, Miss You -kappaleesta. Ja tietysti Jane Birkiniä, Sergei Gainsbourgia, Lou Doillonia, Charlotte Gainsbourgia – koko taiteilijaperhe mahtuu helposti samalle soittolistalle. Illan päätti Alizéen Moi Lolita, joka on häpeilemätöntä purkkaa ja saa minut järjettömän hyvälle tuulelle joka kerta kun kuulen sen.

Kuvan pitkätukkaisempi mies on kittiläläinen Jukka Puljujärvi, suunnittelija Haló-merkin takana. Tapasimme muutama vuosi sitten ja hän osoittautui yhdeksi niistä tyypeistä, jotka tuntuvat heti vanhoilta tutuilta. Viime aikoina on tullut juteltua pariinkin otteeseen Särestöniemestä, koska en ole vieläkään päässyt yli visiitistämme taiteilijan kotitilalla Kittilässä. Jukalle Reidar Särestöniemi on tuttuakin tutumpi eikä vain Kittilä-yhteyden takia: Halólla on yksinoikeus käyttää Reidarin teoksia printteinä vaatteissaan.

Onnelliseksi tekeviä asioita: salaiset puutarhat, kukkivat syreenit jotka mätsäävät komean avopuolisoni pukuun, monta ystävää vähän puolivahingossa samassa paikassa. Ja se, että saa soittaa musiikkia isolle joukolle ihmisiä, joista monet näyttävät pitävän siitä, jotkut jopa kiittelevät! Se tuntuu aina superhyvältä, sillä tälläisissä tilaisuuksissa musiikin tehtävänä ei ole loistaa päätähtenä, vaan luoda tunnelmaa taustalla. Silloin kun se onnistuu, suurin osa vieraista ei kiinnitä siihen huomiota – ja niin sen kuuluu ollakin.

Kotimatkalla löysimme toisenkin salaisen puutarhan. Täällä ei soinut musiikki eikä tarjoiltu kuohuvaa, mutta tunnelma oli kohdallaan. Olisimme viihtyneet kauemminkin, ellei pesäänsä puolustava äkäinen lokkiäiti olisi esittänyt äänekkäitä vastalauseita. Pitäköön hän puutarhansa, kyllä niitä riittää. Salaisia puutarhoja tuntuu olevan kaupunki täynnä, kun pitää vaan silmänsä auki.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ystävyydestä

Ystävänpäivän kunniaksi muutama sana siitä mitä ajattelen ystävyydestä – ja kun sanon “muutama sana”, tarkoitan monta kilometriä. Ystävät ovat nimittäin aina olleet minulle tärkeitä! Minulle ystävyydessä on kysymys perheestä, itse valitsemistani ihmisistä, joiden seurassa on helppo olla oma itsensä ja sellaisena riittävä. Ei tarvitse olla enempää eikä toisaalta myöskään vähempää. Kaikki saavat tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin ovat. En tiedä voiko elämässä antaa tai saada suurempaa lahjaa.

Olen aina ystävystynyt monenlaisten ihmisten kanssa. Olen utelias, luontaisesti kiinnostunut muista ihmisistä ja siitä miten he näkevät maailman. Teininä oli siistiä (pienessä pohjoisessa kylässä myös melko vaikeaa) löytää ystäviä, jotka kuuntelivat samoja bändejä, mutta sittemmin ystävyys on syntynyt tai jäänyt syntymättä ihan toisenlaisten asioiden vuoksi.

Ystävieni joukossa on kaikenlaisia ihmisiä, nuorimmat kaksikymppisiä, vanhimmat yli viisikymppisiä. Ikä, ammatti, sukupuoli tai seksuaalisuus eivät määritä ystävyyttä sen enempää kuin ihmisiäkään. Toisia meistä yhdistää jaetut kokemukset, kuten opiskeluvuodet, toisten kanssa ollaan ystävystytty myöhemmin työn, yhteisten ystävien tai sattuman kautta. Yhteen läheisimmistä ystävistäni tutustuin, kun hän soitti minulle saatuaan numeroni yhteiseltä tutultamme – se oli ehkä neljäs tai viides yhteinen tuttumme, joka oli sitä mieltä, että meidän pitää tavata. Hän ehdotti kahveja, siitä on nyt kymmenen vuotta ja sen kahvikupillisen äärellä alkoi keskustelu, joka ei ole päättynyt vieläkään.

Olen hyvin, hyvin introvertti. Vaikka nautin ihmisten seurasta, uuvun sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Siksi minulla on verrattain vähän läheisiä ystäviä, juuri sen verran kuin elämääni mahtuu. En jaksa ylläpitää pinnallisia kaveruussuhteita eikä se ole välinpitämättömyyttä tai ylimielisyyttä, voimat eivät vain riitä. Viihdyn parhaiten lähipiirini kanssa, pienissä porukoissa, joissa ei tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi (aina toki saa huudella, jos sille päälle sattuu).

Nautin harvoin tilanteista, joissa on paljon uusia ihmisiä. En varsinaisesti jännitä niitä, erityisherkän introvertin kapasiteetti vaan loppuu kesken. Alkaa huimata ja pyörryttää, valot loistavat liian kirkkaasti silmiin, äänet alkavat kohista korvissani enkä saa enää selvää keskustelukumppanini sanoista hälyn keskellä. Ärsyketulva aiheuttaa akuutin ahdistuksen ja pakenen välillä vartiksi vessaan huilimaan, että jaksan taas palata kakofoniaan. Kasvosokeus ei auta asiaa: aina on olemassa kiusallinen mahdollisuus, että uudet ihmiset ovatkin vanhoja tuttujani, joita minä en vain tunnista. Hups.

Suurin osa ystävistäni tuntevat toisensa ja se on ihanaa. Se tekee näkemisestä helppoa ja usein spontaania, kun saman pöydän ääreen voi päätyä melkein keitä vain ja kaikilla on kivaa. Toki näen ystäviä kaksinkin. Toisten kanssa jaetaan arkea, käydään kuulumiset läpi monta kertaa viikossa. Sitten on niitä, joiden kanssa nähdään silloin tällöin ja sukelletaan suoraan syvään päätyyn pohtimaan kuoleman olemusta tai sitä miltä tuntuu kun on ohikiitävän sekunnin ajan täydellisessä synkassa maailmankaikkeuden kanssa. On myös vanhoja ystäviä, joiden kanssa nähdään ehkä vain kerran vuodessa ja juttu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Lähes kaikkien kanssa viljellään huonoa huumoria, puhutaan ihmisistä sukunimillä, keksitään muille lempinimiä joista osa pitää ja toiset ei, lähetellään ristinrastin eläinvideoita, linkkejä juttuihin joiden kanssa olemme samaaa tai täysin eri mieltä, sekä arveluttavia kuvia, joita ei parane avata avokonttorissa.

Minulta on joskus kysytty miksi kaikki ystäväni tekevät minun laillani julkista tai vähintäänkin puolijulkista työtä. Hah, se on vain optinen harha! Kuviini ja juttuihini päätyvät ystävistäni ne, joille se on luontevaa – usein juuri he, jotka ovat tottuneet oman työnsä kautta esillä olemiseen. Yhdessä vietettyjä hetkiä on helppo taltioida silloin kun muutkin tekevät sitä. Kaikki eivät kuitenkaan viihdy somessa ja sekin on tietysti ok. Joitakin myös näen niin harvoin, ettei tulisi mieleenkään niissä tilanteissa kaivaa esiin puhelinta tai kameraa.

Yritin miettiä millainen ystävä minä itse olen. Ystäväni osaisivat vastata tähän minua paremmin, mutta sanotaan, että haluan olla lämmin ja läsnä, avoin ja rehellinen, aina valmis auttamaan silloin kun vaan voin. Puhun usein ystävistäni hyvää selän takana, viime vuosina olen opetellut sanomaan hyvät asiat myös päin naamaa. Ikinä ei tiedä kenen tarvitsee juuri tänään kuulla itsestään jotain ihanaa.

Haluan myös olla hyvä kuuntelija. Aito kuunteleminen on nimittäin harvinainen taito. Että antaa toiselle aikaa sanoa sanottavansa ja keskittyy kuuntelemaan, yrittämään ymmärtää, miettimättä samanaikaisesti mitä sanoisi seuraavaksi. Harjoittelen sitä vaihtelevalla menestyksellä joka päivä. Olen niin ratkaisukeskeinen, aina valmis tyrkyttämään hyvää tarkoittavia neuvojani, vaikka usein riittäisi, että olen vain läsnä ja kuuntelen.

Joskus silti tarvitaan suoria sanoja, keskustelua vaikeistakin asioista. Arvostan suorapuheisuutta sekä sitä antavassa että vastaanottavassa päässä – että sanotaan myös ne asiat, joita toinen ei ehkä halua kuulla. Joskus ystäviä tarvitaan lahjomattomaksi peiliksi omille hölmöilyille, joskus kiskomaan niskavilloista pois maanraosesta, johon on antanut itsensä vajota. Monet suurimmista oivalluksistani ovat tapahtuneet nimenomaan ystävien rehellisten sanojen siivittämänä.

Vetää nöyräksi ja kiitolliseksi, kun tajuaa, että ystävät näkevät minut hyvine ja huonoine puolineni ja välittävät minusta silti. Osaan olla neuroottinen ja rasittava, puhkianalysoida asioita sadasta eri näkökulmasta ja olla saman minuutin sisällä sekä samaa mieltä että eri mieltä kaikkien läsnäolijoiden kanssa, mukaanlukien minä itse. Vaikuttaa tosin siltä, että tämä piirre usein myös viihdyttää ystäviäni. He kutsuvat minua Harasekoksi ja jos olen erityisen sekava, he ottavat käyttöön pidemmän muodon Haraseko-seko. Nimi on ansaittu osin myös hajamielisyydellä: saatan kysyä samaa asiaa monta kertaa ja vastauksen puolivälissä muistaa, että hups, tämäkin minulle jo kerrottiin, mutta kovalevyni oli täynnä eikä tieto yksinkertaisesti tallentunut mihinkään.

Ilmeisin rasitteeni ystävänä on erakkouteen taipuvainen luonteeni. Voin riehua viikonlopun ihmisten ilmoilla, kunhan saan sen jälkeen vetäytyä simpukkakuoreen ja olla puhumatta kenellekään viikkoon. Päivittäinen sosiaalinen kiintiöni tulee usein täyteen jo töissä ja kotona, enkä jaksa aina sopia illoiksi sosiaalisia menoja. Onneksi minulla on muutama ystävä, jotka eivät jää odottelemaan ehdotuksia, vaan ilmestyvät itse ovelle ja marssivat keittiöön keittämään kahvia.

Samasta syystä olen umpisurkea pitämään yhteyttä niihin ystäviin, joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä. Introvertille jopa telekommunikaatio voi olla joskus vaikeaa, kun kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä reagoimaan kaikkiin puhelimessa piippaaviin viesteihin ja ryhmäkeskusteluihin. Se harmittaa joskus, olisi ihanaa sykkiä tiheämmin sosiaalisessa ympäristössäni, pitää linjoja auki kaikkissa kanavissa. Hetkittäin sykinkin ja sähkötän valoa joka suuntaan kuin pätevä pieni majakka, kunnes virta loppuu ja pimenen taas.

Olen huomannut, että sosiaalinen kapasiteettini vaihtelee ja toimii tietynlaisena stressimittarina: silloin kun työ ja vapaa-aika on tasapainossa ja nukun tarpeeksi, viesteihin vastaaminen ja yhteisen tekemisen sopiminen ei tuota ongelmaa. Jos haluan keskittyä, pistän puhelimen äänettömälle ja tarkistan saapuneet viestit sitten kun on sopiva hetki. Mutta silloin kun tekemistä kertyy liikaa ja aika tuntuu loppuvan kesken, ahdistun ruudulla vilkkuvista viesteistä niin etten kykene avaamaan niitä moneen päivään, vaikka tiedän ettei kukaan vaadi minulta mitään.

Majakkapäivinä, kun akku on ladattu ja valo loistaa kirkkaimmillaan, pommitan ystävien inboxit täyteen huutelua, meemejä ja nokkeluuksia, suunnittelen illanviettoja ja uudenvuodenjuhlia, järjestän kahden viikon matkoja ja iloitsen jo etukäteen siitä paljonko aikaa saan viettää lempi-ihmisteni kanssa. Ja sitten nautin kaikesta ihan täysillä, koska ihmisten kanssa oleminen on parasta, kunhan saa sen jälkeen taas ladata akkunsa.

Olen kiitollinen siitä, että elämäni ihmiset ymmärtävät minua ja vaihtelevia tarpeitani, halua olla joskus tosi lähellä ja vetäytyä taas erakkorapuna simpukkakuoreeni, josta saatan lähetellä koiravideoita, mutta en jaksa syventyä keskusteluun. Paitsi sitten kun taas nähdään – silloin haluan olla ihan kokonaan läsnä.

Podin joskus jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, etten ollut säännöllisesti yhteydessä kaikkiin ystäviini, ehdotellut tapaamisia ja kysellyt kuulumisia. Sitten tajusin, että se on kaksisuuntainen tie, muillakin on kiireensä ja sosiaaliset kiintiönsä. Tuskinpa kukaan ajattelee, että olisi vain toisen vastuulla pitää yhteyttä yllä. En jaksa enää pyydellä anteeksi tai päivitellä miksei nähdä useammin. Ihan sama, tärkeintä että nyt olemme taas tässä. Nautitaan tästä yhteisestä ajasta eikä surra hetkiä, joita ei ollut.

Minusta on muutenkin ihan luonnollista, että ystävyyssuhteissa ollaan joskus enemmän ja joskus vähemmän tekemisissä. Elämäntilanne vaikuttaa, samoin arkireittien ja aikataulujen kohtaaminen. Sosiaalinen kapasiteetti ja aika on rajallista, kaikkien kanssa ei vaan voi olla koko ajan yhtä paljon yhteydessä. Joidenkin ystävien kanssa läheisyys pysyy yllä, vaikka näkisi harvakseltaan, toisista etääntyy.

Aika vähän puhutaan siitä, että ystävyys voi myös loppua. Ihmissuhteet syntyvät aina tietynlaisiin olosuhteisiin ja joskus ne hiipuvat, kun olosuhteet muuttuvat. On luontevaa viettää aikaa samanhenkisten kollegoiden kanssa silloin kun ollaan samassa työpaikassa, mutta kukapa meistä pystyisi pitämään yhteyttä kaikkiin työkavereihin, joihin on tullut vuosien varrella tutustuneeksi? Heitä olisi yksinkertaisesti liikaa. Joskus ihmisistä myös kasvaa erilleen, tai arvomaailma muuttuu eikä yhteistä puhuttavaa enää löydy. Kaikkia ystävyyssuhteita ei ole tarkoitettu kestämään koko elämää eikä se tee niistä vähäpätöisempiä tai huonompia, saati epäonnistuneita. Toiset ihmiset kulkevat rinnallamme vain hetken ja voivat silti vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Suurin osa ystävistäni on ollut elämässäni jo kauan, muutama uudempikin mahtuu joukkoon. Iloitsen siitä, että ympärilläni on tällä hetkellä ainoastaan ihmisiä, joiden tiedän tykkäävän minusta ja haluavan parastani. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun on luonteeltaan vähän liiankin empaattinen, sitä sietää kaikenlaista kummallista, ymmärtää huonoakin käytöstä, koska “toisella on vaikeaa”.

Olen aina ollut herkkä aistimaan muiden mielialoja ja tarpeita, ja täytän niitä vaistonvaraisesti myös silloin kun se tapahtuu minun kustannuksellani. Kuinka paljon olenkaan suostunut sylkykupiksi toisten pahalle ololle, syyllistynyt vaikken ole tehnyt mitään väärää ja pienentänyt itseäni, jotta joku muu saisi loistaa. Nykyään tiedän, että hyvässä ystävyyssuhteessa molemmat kannustavat toinen toisiaan, antavat toisilleen tilaa olla säkenöivät itsensä eikä kummankaan onni tai menestys ole toiselle uhka tai toiselta pois.

Kun ei ole lapsena oppinut vetämään rajoja, sitä joutuu opettelemaan aikuisena kantapään kautta. En ole aina tunnistanut ajoissa ihmisiä, joille ystävyys on muita ihmissuhteita poissulkevaa omistamista, kilpailu jossa yksi voittaa ja toinen häviää, tai hyötysuhde, ystävyydeksi naamioitua hyväksikäyttöä, jossa toinen ottaa ja toinen vain antaa. Toisaalta juuri nämä kokemukset ovat auttaneet minua oppimaan asioita, joita olen tarvinnut kasvaakseni siksi ihmiseksi, joka olen tänään. Vahvemmaksi, suoremmaksi, riittävän rohkeaksi tunnistamaan rajani ja tarvittaessa puolustamaan niitä. Tarpeeksi skarpiksi tunnistamaan aidon ystävyyden siitä miltä se saa oloni tuntumaan.

En ole mistään tietoisesta päätöksestä siivonnut elämästäni myrkyllisiä suhteita. Enemmänkin olen itse muuttunut ja lopettanut liiallisen joustamisen, muiden tarpeisiin mukautumisen. Mitä selvemmin piirtää omat ääriviivansa, sen enemmän alkaa vetää puoleensa ihania ihmissuhteita, joissa niitä kunnioitetaan.

Olen lukenut tänään useammasta paikasta pohdintaa siitä mitä ystävyydeltä voi vaatia. Kamala lähtökohta! Minusta ystävyys on vahvimmillaan silloin kun siinä ei vaadita yhtään mitään, vaan sen annetaan lillua paineista ja odotuksista vapaassa tilassa, kevyenä kuin lumme lammessa. Haluan ajatella, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat vapaaehtoisuuteen, molemminpuoliseen haluun viettää aikaa yhdessä. Ei takertumista, ei odotuksia. Jos ystävyys ei pysy ilman niitä yllä, ehkä sen ei tarvitsekaan.

Poikkeus vahvistaa säännön. Muistelen huvituksella ja rakkaudella muutamiakin tilanteita, joissa nimeltämainitsematon ex-kämppis tuli kotiin epämääräisinä vuorokaudenaikoina ja rojahti sänkyyni reklamoimaan tylsistymistään ja vaatimaan viihdytystä.

Olen niin onnellinen ystävistäni – rakastan, kunnioitan ja ihailen heistä jokaista. He ovat taitavia ja lahjakkaita, superhauskoja, inhimmillisiä ja viisaita, useimmiten paljon viisaampia kuin minä. Luin kerran jostain, että kannattaa valita seuransa tarkkaan, koska meistä tulee lopulta keskiarvo ihmisistä ympärillämme. Tästä päättelen, että minun täytyy olla aivan loistava tyyppi – ja kiitos siitä kuuluu ystävilleni.

Hyvää ystävänpäivää ♥

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Takaisin Tampereella

Karautimme viikonlopuksi Tampereelle mitä tärkeimmästä syystä: skeittauksen SM-kisoihin, joihin Jarno oli päättänyt päähänpistosta osallistua. Ihan kaksin ei tarvinnut lähteä, saimme mukaan myös Makkosen, joka on hänkin perhesyistä johtuen ajautunut skeittimaailmaan. Skeittikuvia saattaa olla luvassa myöhemmin, niitä odotellessa kaivoin arkistoista kuvakimaran kolmen vuoden takaisesta Tampereen reissusta.

Hotelli Tammer. Varasimme nytkin huoneen Tammerista, se on jo perinne. 20-luvulla avatun hotellin art deco -tunnelmaa (ja sijaintia kosken kupeessa) on vaikea päihittää. 

Tuo kolmen vuoden takainen viikonloppureissu oli työmatka Jarnolle ja vähän minullekin: hän käveli mallina Minttu Vesalan stailaamassa muotinäytöksessä ja minä pääsin siinä siivellä backstagelle kuvaamaan. Rakastan Pakkahuoneen backstagen jyrkkiä spottivaloja ja kuvasin hurmioituneena kaiken mitä siellä tapahtui, meikkiin jonottavia malleja, kampaajia hiuslakan katkuisissa pukuhuoneissa, vaaterekkejä järjestäviä pukijoita, valoja viritteleviä teknikkoja, soittimiaan viritteleviä muusikkoja. Tottakai missä tahansa itseään kunnioittavassa muotinäytöksessä on mukana livebändi.

Ajattelin koko ajan Rolling Stonen valokuvaussessiosta kuvattua videota, jossa Stevie Nicks istuu pukuhuoneessa ja laulaa. Myöhemmin levytetyssä versiossa ei ole ollenkaan samaa taikaa kuin tuossa sattumalta taltioidussa spontaanissa esityksessä.

Backstage- ja näytöskuvat katosivat myöhemmin kovalevyjemme ja muiden työkamojemme mukana varkaan matkaan Euroopan roadtripillamme. Jäljelle jäivät muutamat harvat ruudut, jotka olin ehtinyt tallentaa pilveen tai lähettää jollekulle. Haluaisin sanoa, että se haava on jo parantunut, mutta myönnän, sisuskaluja särkee yhä joka kerta kun ajattelen kaikkia menetettyjä kuvia. Onneksi tästä reissusta on nämä kuvat tallessa, toisilta ei ole ainuttakaan.

Tammerin aamiaissali on ehkä Tampereen kaunein paikka. Rakastuneen valokuvaajan fokuksessa oli kuitenkin salissa kuljeskeleva pitkätukka. Ylempään kuvaan sentään taltioitui meidän vakipöytä salin nurkassa. 

Hotellielämää. Pidän kontrasteista: ruttuun nukutut lakanat, kuohuviinipullo hetkeä ennen korkkaamistaan. Mies, joka näyttää lyyriseltä pukeutuessaan ikkunasta kajastavassa valossa eikä huomaa kameraa. 

Stailisti Minttu Vesala juontaa muotinäytöksen kenraaliharjoitusta Pakkahuoneen lavalla. Minttu on yksi maan kovimmista ammattilaisista ja huikeimmista tyypeistä, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua töiden ja yhteisten ystävien kautta. 

Jarno odottaa vuoroaan lavan takana, kenraaliharjoituksista tämäkin ruutu. Lavan edestä kuvattuja varsinaisia näytöskuvia ei säästynyt. 

Näytöksen jälkeen backstagella lainehti kollektiivinen hyväntuulisuus, kun iso työ oli saatu kunnialla maaliin. Otin paljon kuvia, joista on jäljellä ainoastaan nämä kaksi tietokoneen ruudusta napattua puhelinkuvaa: Minttu suuressa hatussaan spottivalon loisteessa…

…ja Minttu kahden mallinsa kanssa: vasemmalla Jarno ja oikealla Sergei Vartiainen. Sergei on myös lahjakas muusikko, tsekatkaa Sergein Instagramista uusi sinkku! Rakastan tätä kuvaa, Mintun silmissä kipinöivää iloa ja Jarnon olemuksesta huokuvaa hellyyttä (tai sitten hän nuuhkii Mintun korvaa, tarina ei kerro). 

Lempikuvani koko viikonlopulta otti Minttu salaa näytöksen jatkoilta baarin nurkassa. TUCAT ♥, hän kirjoitti saatteeksi lähettäessään sen meille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (LAST PIC BY MINTTU VESALA)

Viikonloppu Hangossa

✖ HANKO

Palataan hetkeksi takaisin Hankoon, jonne ajelimme muutama viikko sitten. Viikonlopun pituinen getaway tuli täydelliseen saumaan. En pitkästytä teitä kertomalla millaista elämä on ollut viime viikkoina, mutta sanotaan, että helpompia vaiheita on nähty. Silmäpussit roikkuvat varmaan jossain solisluiden kohdalla. En ole ihan varma, koska olen katsonut parhaaksi vältellä peilejä ja piiloutua kuvissa hiuksiini.

Perjantai-iltapäivänä pakuun pakkautuu minun ja Jarnon lisäksi Mikko ja kaksi koiraa, tuttu jengi jolla on ennenkin vierailtu Hangossa. Matka sujuu tyypilliseen tapaansa. On eväitä: vissyä ja pähkinöitä. Koirat nukkuvat vilttiin kääriytyneenä jaloissamme ja täyttävät pakun sakealla popkornin löyhkällä. On YouTube-disko ja DJ Mikko, joka soittaa kaikki ikivihreät klassikkonsa Sannista Metallicaan – ja ottaa ystävällismielisesti vastaan jopa muutaman toivekappaleen!

Pysähdymme ruokaostoksille ja sekoilemme kaupassa puoli tuntia kun aamiaissuunnitelmat muuttuvat moneen kertaan lennosta. Syötäiskö munia valmistettuna marokkolaiseen tapaan chilin ja jugurtin kera, vai uppomunia avokadon ja parsan kanssa? Aina sama pelko: loppuuko se ruoka nyt kesken. Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä toinen parsakaali ja vaihtaa munakenno isompaan? Riittääkö kolme pulloa kuohuviiniä koko viikonlopuksi neljälle ihmisille ystävineen? Ei. Ei riitä. Koirille omat eväät: safkaa ja pussillinen purukeppejä.

Kaikki on muuten hyvin valtakunnassa, mutta Jarnon selkä, joka on oireillut jo pari päivää, sanoo matkan aikana itsensä kokonaan irti. Viimeiset kilometrit Hankoon ovat kuskille pitkät, mutta kuskin vaihto olisi vielä tuskallisempaa, koska se vaatisi penkistä nousemisen. Onneksi ystävämme, ihana Ira, joka odottaa meitä jo Hangossa, on loistava vyöhyketerapeutti. Kun pääsemme perille, minä ja Mikko puramme kauppakassit ja laskemme koirat vapaaksi tutkimaan uutta ympäristöään sillä aikaa kun Ira hoitaa Jarnon selkää.

Vitsailemme (vaikka aihe ei toki ole varsinaisesti hauska) että Jarnon keho taisi tietää, että ollaan matkalla vyöhyketerapeutin luo ja nyt on lupa luhistua. Syksyn työputken aikana ei ole juurikaan riittänyt aikaa levolle tai liikunnalle, vaikka juuri niistä pitäisi pitää silloin tiukimmin kiinni. Vielä on meillä molemmilla opeteltavaa tässä itsestä huolehtimisessa. Määräämme kollektiivisesti Jarnolle venyttelyä, urheilua ja paljon unta. Ja vahvoja särkylääkkeitä.

Viimeksi Hangossa ollessamme saimme majailla Tomi Parkkosen valostudiossa, joka on aivan mielettömän hieno mesta. Tällä kertaa saamme asua Tomin ja Annan vierastalon yläkerrassa, joka on vastikään valmistunut remppaurakan jälkeen. Pyörin siellä ensimmäisen vartin kykenemättä edes istumaan. Apua mikä paikka! Niin upea, niin täynnä herkullisia yksityiskohtia! Ihan kuten heidän oma, harvinaisen kaunis kotinsa. Annalla on pettämätön tyylisilmä – ja sen lisäksi aivan loistava blogi, jota teidän on mentävä heti lukemaan, jos ette jo lue. Se on ihana ja inspiroiva kokoelma matkajuttuja, ruokaohjeita, tyylipohdintaa ja taidetta hankolais-ranskalaisella twistillä.

Jarno nukahtaa hoitonsa aikana, herää syömään ja ryömii takaisin sänkyyn. Häntä ei näytä haittaavan, että me muut riehumme pikkutunneille keittiön pöydän äärellä vain muutaman metrin päässä sängystä. On viiniä, alakerrasta lainatussa pikkukaiuttimesta raikaavaa musiikkia, väsymyksen aiheuttama riehakkuus ja ehkä siksi sillä tavoin vapautunut olo, että voi puhua mistä tahansa, sanoittaa asioita joita ei aiemmin ole osannut. Kun menemme nukkumaan, kello näyttää 5:01 ja nouseva myrsky rymisyttää kattopeltejä.

Aamulla herätämme koirat sohvalta ja lähdemme ulos tutkimaan hiljaista lokakuista Hankoa. Koirat olivat viimeksikin mukana, muistavatkohan ne? Silloin oli kesä, vietimme rannalla ihanan iltapäivän, Juno-koira torkkui hiekalle levitetyllä viltillä Mikon vieressä ja Luna-koira riehui meressä Jarnon kanssa eikä olisi halunnut tulla vedestä pois vielä illallakaan. Jarnon piti kantaa vastahakoinen eläin rantaan ja kääriä se pyyhkeeseen.

Koiria ei tunnu hirveästi huolettavan se, etteivät ne ikinä tiedä mihin päätyvät hypätessään pakuun. Mikko huomautti, että ehkä se johtuu siitä, ettei niitä ikinä viedä mihinkään ikävään paikkaan. Aina ne ovat yhtä innoissaan, nuuhkivat ja tutkivat paikat läpi samalla pätevyydellä ja tarkkavaisuudella, heiluttelevat häntiään ja vaativat välipalaa. Luna löytää aina kepin. Juno löytää aina kadulle unohdetun puolikkaan kebabin. Hangossa sellaista ei omistajan huojennukseksi ja koiran pettymykseksi ole tarjolla. Keppejä löytyy kyllä useita ja Lunan riemuksi ne lentävät pitkin rantaviivaa.

Teemme edellisillan jämistä pienen lounaan, joka paisuu fiestaksi: saaristolaisleipää ja lohta, Iran tekemää skagenia, avokadoa sitruunalla ja suolalla. Keittiön vihreät käsintehdyt kaakelit ovat niin hienot, että unohdan ottaa niistä kuvan (voitte vakoilla niitä Annan Instagramista). Sitten keittelemme kahvia ja juomme sitä käsinmaalatuista keramiikkakupeista. Selailen Annan kirjoja, ne on valittu samalla pieteetillä kuin kaikki muutkin vierastalon esineet. Paljon taidetta, paljon ruoka-aiheita. Pidän tämän naisen prioriteeteista! Picasso-kirjoista löytyy kuvia taiteilijan mäyräkoirasta, yritän pakottaa meidän koiria tutustumaan kuuluisaan lajitoveriinsa. Juno yrittää nuolaista kirjaa ja Luna on kiinnostuneempi nukkumisesta, kerää selvästi voimia seuraavaa keppiriehaa varten.

Kiertelemme lauantain kunniaksi kirpputoreilla. Yhdessä pyörii musta noutaja, vanha huumekoira, joka viettää eläkepäiviään Hangossa. Ammattitaidosta on eläkkeelläkin hyötyä, sillä se tietää heti, että Jarnolla on taskussaan raksuja ja istuu Jarnon eteen odottamaan. He ystävystyvät ja minä koluan kirppistä, hyllyt notkuvat kauniita vanhoja esineitä joita voi katsella ja ihastella kuin olisi näyttelyssä. Miten hieno peili! Niin nätisti kaiverretyt kyntteliköt. Tuokin käsinmaalattu maljakko! Unohdan taas ottaa kuvia, vaikka kamera keikkuu olallani.

Ostamme kolmellakympillä loistokunnossa olevan vanhan peurantaljan, se taitaa löytää paikkansa Lappi-talomme saunan terassilta. Sen harmaantuneissa laudoissa kasvaa jäkälää ja talja sopii sen täydellisesti tunnelmaan. Ostan myös käsinmaalatun keltaisen Arabian pikkuvadin, joka huutaa Annan nimeä tavalla, jota en osaa selittää, mutta jota en aio vastustaa. Uskon, että joskus asiat löytyvät intuitiivisesti tiensä oikean omistajansa luo.

Illalla syömme simpukoita ja juomme valkoviiniä, seurue on iso ja mahtuu juuri ja juuri pitkän pöydän äärellä. Illallisen jälkeen päädymme vielä täpötäyteen baariin, jossa pitää huutaa tullakseen kuulluksi, koska lavalla soittaa paikallinen rokkibändi. Lavan lähellä häärää tyyppi, jonka paidan selkämyksessä lukee Väistä urpo. Veikkaan, että hän on talon teknikko. Olen pudota penkiltä kun ihmiset kokoontuvat lavan eteen tanssimaan – onko Suomessa tosiaan korttelikapakka, jossa bändi saa ihmiset tanssimaan!? Ehkä niitä on paljonkin ja olen vain unohtanut, kun “mennään baariin” on viime vuosina tarkoittanut, että mennään Coronaan.

Kun olemme huutaneet tarpeeksi bändin yli, suuntaamme jatkoille vierasresidenssiimme, jonne olemme varanneet viinipullon (hyvä on, kaksi) juuri tälläistä täysin yllättävää tilannetta varten. Puhumme elokuvista, matkoista (erityisesti Ranskasta) ja remonteista (niistä sekä meillä että Annalla on erityisen paljon sanottavaa). Kaivamme jääkaapista purkillisen oliiveja, ne menevät jälkiruoasta, jolle ei simpukoiden ja ranskalaisten jäljiltä jäänyt tilaa.

Joskus tällaisinä hetkinä havahdun siihen kuinka onnekas olen, kuinka paljon kaikkea hyvää elämässäni on. Saan istua iltaa tälläisessä seurassa, pöydässä, jonka äärellä on elämänkumppanini ja ystäväni, jotkut heistä vanhempia ja toiset uudempia, hurmaavia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. Koiramme ovat siskokset, parhaat ystävykset, jotka nukkuvat kasassa sohvalla. Heidätkin olemme saaneet pitää luonamme jo seitsemän vuotta. Meillä on yllin kyllin kaikkea, ruokaa ja viiniä ja rakkautta, hyvää tahtoa ja säkenöiviä suunnitelmia, sellaisia joista toiset ovat ehkä parempia paperilla, mutta loput laitetaan täytäntöön heti.

Sunnuntai valkenee valkoisena pilviutuisena aamuna, mutta iltapäivällä taivas kirkastuu. Kuljeskelemme tyhjillä rannoilla. Meillä tuntuu käyvän tuuri, sillä olemme joka visiitillä saaneet pitää rannat kokonaan itsellämme. Koirat villiintyvät vapaudestaan ja kirmaavat edestakaisin niin että hiekka pöllyää. Sillä välin kun toinen loikkii keppinsä perässä, toinen tutkii toiveikkaana hiekalle huuhtoutuneita (ilmeisesti hiukan kebabia muistuttavia) leväkeriä. Ne ovat niin onnellisia, että se ei voi olla tarttumatta.

Mikko ottaa meistä muutaman kuvan. Aurinko on alkanut yhtäkkiä paistaa. Juuri kun ajattelen, että tästä ei enää sunnuntai parane, keskellä tyhjää rantaa tulee vastaan puiden keskellä häämöttävään rakennukseen osoittava kyltti, jossa lukee: tuoretta kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Viikon ilonaiheita

Sattumanvarainen lista tällä viikolla ilahduttaneista asioista!

Aika harvoin tulee käytyä tapahtumissa, vaikka kivoja kemuja riittäisi useita joka viikolle, joskus jopa samalle päivälle. Nostan hattua kollegoille, jotka edustavat minua ahkerammin – onhan se osa työtämme, tavata ihmisiä, seurata ilmiöitä. Olen itse laiskistunut sen verran, että osallistun lähinnä niihin tilaisuuksiin, jotka todella, todella kiinnostavat tai ovat erityisen spesiaalit. Finnairin ja Finavian yhteistyönä tuotettu Match made in Hel kuului molempiin. Torstai-iltana nähty spektaakkeli oli trilogian päätösosa, toinen järjestettiin viime vuonna ja ensimmäinen vuosi ennen sitä. En ole reissujen takia päässyt paikalle aiempiin, niinpä tämä oli visusti kalenterissa jo hyvissä ajoin.

Itsehän olin ihan tohkeissani, kun kokoonnuimme lentokentän VIP President -terminaaliin. Ei tarvitse varmaan erikseen selventää, etten ollut käynyt siellä aiemmin – kuten ei varmaan suurin osa muistakaan kutsuvieraista. Presidentti lähtee kuulemma sieltä työmatkoilleen aivan alvariinsa. Hän ei varmaankaan joudu seisomaan check-in -jonoissa, kuten me tavalliset kuolevaiset.

Tiesimme illasta vain sen, että luvassa olisi elokuva. Kun meidät ohjattiin alkumaljan jälkeen lentokenttäbussiin, aloimme aavistaa mihin päätyisimme leffaa katsomaan, ja olimme oikeassa – lentokonehalliin! Kuvittakoon nämä illan mittaan napatut kuvat tätä listaa.

Ilonaihe numero kaksi: syksyn kuviot ovat olleet pitkään auki, mutta nyt suunnitelmat alkavat yksi kerrallaan selkiytyä. Luvassa on töiden ja remontin lisäksi kotimaan matkailua, nimittäin pari reissua pohjoiseen, yksi piipahdus Hämeenkyröön ja yksi viikonloppuretki ystävien luo Hankoon. Syksyinen Hanko on aihe, josta olemme puhuneet jo ainakin pari vuotta saamatta sitä aikaiseksi, joten olen ihan supermielissäni siitä, että se on nyt lyöty lukkoon. Koirat viihtyivät viimeksi niin hyvin että pääsevät tälläkin kertaa mukaan. Hiekkarannalla lojumiseen sopivia säitä ei taida enää silloin olla, mutta sittenpähän kuljeskellaan syystakeissa.

Se, että remonttimme ole muutaman ensiaskeleensa jälkeen sanottavammin edistynyt, ei ole itsessään ilonaihe, mutta se on, että kotona on kaikesta huolimatta ollut kiva olla ja asettua kesän jäljiltä arkeen. Makuuhuone näyttää ihanalta, muut huoneet ovat niinsanotusti kesken eli kaaostilassa, mutta ei se mitään. Tämä on välivaihe, ei se ole niin vakavaa. Olemme kokkaileet silti kotona enemmän kuin aikoihin, kokeilleet uusia ohjeita, syöneet ystävien kanssa vähän liian pienen pöytämme ympärillä ja väistelleet törröttäviä nauloja. Elämä alkavan remontin keskellä on täynnä mahdollisuuksia opetella suhtautumaan elämän epätäydellisyyksiin tyynesti, osana matkantekoa virheiden sijaan. Ah tätä henkisen kasvun määrää, joka meillä on tänä syksynä vielä edessä.

Juno-koira pelkää skeittilautoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se on vähän kummallista ottaen huomioon, että mäykkyneitokainen asuu nykyään skeittaajan kanssa eikä mitään skeittilautoihin liittyvää pahaa ole tiettävästi koskaan tapahtunut, mutta yhtäkaikki – ohittava skeittaaja on near death experience joka johtaa poikkeuksetta paniikkiin, kiljumiseen ja dramaattiseen tärinään.

Siksi arvostin erityisen paljon eilen meitä takaapäin skeittilaudalla lähestynyttä tyttöä, joka koiran huomattuaan loikkasi alas laudalta ja käveli ohitsemme lauta kainalossa. Kiitin häntä ja koirakin heilutti häntäänsä, kun uhkaava vaaratilanne oli ohi ennen kuin kunnolla alkoikaan. No tottakai, hän sanoi, eihän sitä viitsi toista pelästyttää. Voi että miten hyvä mieli voi tulla tuntemattomien ihmisten huomaavaisuudesta.

Iloitsen siitäkin, että syksy näyttää töiden osalta just sopivalta: duunien riittämisestä ei tarvitse stressata, mutta pahempia ruuhkia ei pitäisi syntyä. Syksy tuntuu useimmiten olevan vuoden kiireisintä aikaa, mutta ei kyllä haittaa, jos tästä syksystä tuleekin vähän tavallista rauhallisempi. Kaikkea muuta hässäkkää tulee nimittäin riittämään senkin edestä, tylsistymään tuskin ehditään. Pää pursuilee niin paljon ideoita, että jonkun pitäisi ehkä takavarikoida minulta puhelin ja internet ennen kuin ehdin pommittaa kaikkia ja pistää tuulemaan päähänpistojeni kanssa.

Juhlimme tänään läheisten vihkivalojen uusimista. Pariskunta on ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta ja tahtoo yhä – aikamoista. Nykyään tuntuu, että vuosikymmenestä toiseen kestävät, vahvat suhteet ovat erobuumien keskellä poikkeus. Sitäkin suuremmalla syyllä ilahdutti nähdä kuinka luontevasti he olivat yhdessä, kuinka silminnähden onnellisina. Vaimolla oli yllään sama puku kuin kaksikymmentä vuotta sitten, juhlapaikan hääkyltitkin olivat samat. Pöydällä oli valokuva-albumi häistä, täynnä pokkarikuvia kaksikymmentä vuotta sitten vietetyistä juhlista. Vieraiden joukossa oli minun avecini hontelona viisitoistavuotiaana.

Anteeksi herra, teidän ei pitäisi seistä kiitoradalla.

Tällä viikolla on ehditty sekä edustaa mekossa ja koroissa ja painella asioilla repaleisissa farkuissa, varvastossuissa ja ohkaisessa neuleessa. Molemmissa vetimissä on ollut HIKI! Tänä iltana juhlin pelkässä ohuessa kesämekossa enkä tarvinnut mukaan ottamaani takkia lainkaan. Miten lohdullista, että kesä ei päättynyt kuin seinään, vaan liukenee alkusyksyyn kuin hunaja kuumaan veteen. Ihan kuin saisi pitää vielä hetken kiinni kesän riekaleista, kellua tutuksi tulleessa lämmössä, vaikka mieli on jo syksyssä.

Palataan vielä lopuksi viime torstaihin, sillä iloitsin myös näistä kuvista. Voisiko jengi olla mitenkään enemmän pähkinöinä siitä, että pääsee lentokonehalliin? Mielipide oli illan jälkeen melko yksimielinen: kyllä se leffakin oli hieno, mutta siis se lentokonehalli! Elokuvan voi muuten nähdä nyt netissä ja ei, tämä ei ole maksettu mainos. Tykkäsin tarinasta, se osui ajankohtaisiin aiheisiin kuten siihen miten luomme toisistamme mielikuvia ja kuinka paljon itsestään pitää jakaa, jos tekee julkista työtä. Samaa jakamisen teemaa sivusi tontillaan (liittymättä mitenkään tuohon elokuvaan tai tapahtumaan) myös Anna.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILAJARNO JUSSILA

Brunssitunnelmia ja vinkkejä juhlaviikoille

Kaupallisessa yhteistyössä Two Oceans ja Asennemedia

Loppukesän parhaita juttuja: Helsingin juhlaviikot, jotka viettävät tänä vuonna 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Suomen suurimmilla monitaidefestareilla on nähty vuosien varrella erilaista ohjelmaa Massive Attackista Andy Warholiin, mutta ihan parasta on Helsingissä vallitseva elokuinen juhlatunnelma: tuntuu, että kaikkialla tapahtuu, kaduilla raikaa musiikki ja ulkona törmää koko ajan hilpeisiin tuttuihin, jotka ovat matkalla keikalle tai kemuihin tai näytökseen (ja houkuttelevat tietysti mukaansa). Syksy on alkamaisillaan, mutta kesä ei ole vielä ohi. Eletään tätä vuoden tiheintä taitetta, jossa voi tapahtua mitä tahansa.

Päätimme pitää lauantaina loppukesän juhlaviikkohengessä pienen brunssin ystäville, joista monia on tullut nähtyä kesällä aivan liian vähän – me olemme olleet Lapissa, he Helsingissä tai missä lie maailmalla. Se oli myös sopiva tilaisuus esitellä uusi koti niille, jotka eivät olleet täällä vielä käyneet, sillä remontti starttaa toden teolla ihan näinä päivinä ja sen jälkeen täällä ei pidetäkään brunsseja ihan hetkeen. Eipä se koti nytkään missään täydellisessä paraatikunnossa ole, vielä puuttuu tilaan sopiva ruokapöytä ja ruokapöydän tuolit, ja remonttikin on jo alkanut: olohuoneen ja keittiön väliseen seinään on puhkottu reikä, josta törröttää tiiliä ja laudanpätkiä. Hetken hikoilin kaiken keskeneräisyyttä, kunnes muistin neuvon, jota itse auliisti jakelen muille – eivät ne ystävät tule sisustusta arvostelemaan, vaan viettämään aikaa meidän kanssa.

Joskus oli sellainenkin aika, kun ei taidettu paljon muuta tehdäkään kuin hengata notkuvan brunssipöydän ääressä, nyt en muista milloin olisin viimeksi ollut brunssilla. Onhan se nyt ihana konsepti, koota ihmiset safkan ääreen viettämään kiireetöntä iltapäivää. Brunssilla on eri tunnelma kuin illallisella, rennompi ja iloisempi, ihan kuin ihmiset olisivat jo tullessaan huojentuneita siitä, että koko päivä on vasta edessä.

Katoimme pöydän simppeleillä perusjutuilla: teimme ison kulhollisen kuskussalaattia (aah fetaa ja marinoitua punasipulia) ja ladoimme vadille hedelmiä ja marjoja. Lisäksi oli erilaisia juustoja, yksi valtava leipä ja sille muutama levite. Jarno teki oliivitahnan eli tapenaden itse, se on nopea valmistaa ja siitä tulee niin hyvää, että se on todellakin vaivansa väärti. Tiivistetty ohje: pilko oliivit ja kaprikset, lisää tilkka öljyä, pippuria ja suolaa, sekoita ja syö.

Ostamme joskus viiniä hanapakkauksissa silloin kun tarkoitus on kestittää isompaa porukkaa. Tällä kertaa meillä oli osana tätä yhteistyötä testissä etelä-afrikkalaisen Two Oceansin Shiraz ja Sauvignon Blanc reiluissa kolmen litran tonkissa. Niitä emme olleet kokeilleet aiemmin, mutta Two Oceansin puolentoista litran viinipussiin pakattu Pinot Grigio on sen sijaan meille hyvinkin tuttu piknik-seuralainen tältä ja viime kesältä – superkätevä, kun sen voi vaan nakata kassiin eikä tarvitse muistaa viinipullonavaajaa. Pätee myös hanapakkauksiin.

Hanapakkauksissa on myös se ihana puoli, että ihmiset osaavat jotenkin vapautuneemmin kaataa niistä itselleen viiniä eikä emännän tai isännän tarvitse häärätä pullon kanssa vahtimassa kenen lasi on tyhjentynyt – jokainen huolehtii omastaan.

Keskitäyteläinen ja karpaloinen punaviini on saanut kunniamaininnan Vuoden viinit 2018 -kilpailussa ja toimii kuulemma takuuvarmana buffetviininä. Monelle se maistuikin – kyllähän tässä jo kolkutellaan sadonkorjuusesonkia ja syvemmät maut ovat alkaneet kiehtoa, kun keveistä kesämauista on saanut nauttia jo monta kuukautta. Punkku toimi hyvin kuskussalaatin ja juustojen seurassa ja sitä jäi yli sen verran, että päästään vielä kokeilemaan miten se maistuu lämpimän ruoan kanssa.

Kuivan hedelmäistä valkoviiniä meni sekä sellaisenaan että spritzerinä kuplaveden ja jääpalojen kanssa. Se on keveydessään ja raikkaudessaan yksi jokakesäisistä suosikkijuomistani ja sopii täydellisesti varsinkin brunsseille, jotka venyvät pitkälle iltapäivään tai iltaan. Olimme täyttäneet jääkaapin ylähyllyn kuplavedellä ja siitä vieraat saivat halutessaan täydentää lasinsa.

Luna-koiran “anna juusto” -ilme.

Jos olette muuten joskus miettineet yrittääkö tuo muija päästä aina mahdollisimman helpolla kaikessa ruoanlaittoon ja kemujen järjestämisen suhteen, kun se aina korostaa sitä helppoutta, niin vastaus on KYLLÄ! Todellakin yritän! Olen stressannut elämässäni niin paljon niin monesta asiasta, etten halua enää ottaa yhtään kierroksia sellaisista asioista, joista ei ole ihan pakko. Enkä varsinkaan halua kuluttaa vieraiden saapumisen jälkeen aikaa hääräämällä keittiössä, vaan keskityn mieluummin heihin.

Mutta takaisin juhlaviikkoihin! Kokosin muutaman menovinkin, joista toivon ehtiväni remonttikiireiltämme ainakin muutamaan. Tekee hyvää täyttää päänsä muullakin kuin mikrosementtivalinnoilla, seinänpurkutekniikoilla ja sen pohtimisella kannattaako Lappi-taloprojektimme ulkoseinät hioa nyt ja maalata ensi kesänä, vai tehdä ne samalla kertaa. Jep, meillä on tosiaan kaksi työmaata – ja ajattelin selvitä niiden läpi mitenkuten tasapainoisena ihmisyksilönä ruokkimalla aivojani säännöllisesti taiteella ja musiikilla.

Art Goes Kapakka kuuluu erottamattomasti juhlaviikkoihin ja kestää lauantaihin 25.8. asti. Kantakaupungin raflat täyttyvät musiikilla, runoudella, performansseilla, keskusteluilla ja kuvataiteella – ja parasta on, että kaikkiin on ilmainen sisäänpääsy. Ohjelmiston voi tsekata verkkosivuilta, mutta esityksiin törmää kyllä ihan kaupungilla kulkiessa: esimerkiksi Maxillin keikkailtoina juhlat levittäytyvät Korkeavuorenkadulle asti ja viime vuonna lavakin taisi olla ulkona. Esimerkiksi tänään kiinnostaisi kello kuudelta Corona-baarin alakerrassa Dubrovnikissa alkava keskustelu kirjallisuuden arvostuksesta: Kuolleiden kirjailijoiden seurassa pohditaan miksi toiset kirjoittavat saavat ansaitsemansa tunnustuksen vasta kuoltuaan.

Sitten aion ehdottomasti käydä Taidehallissa katsomassa nykytaiteilija David Hockneyn näyttelyn. Perspektiivileikittelystä, ekspressionistisista elementeistä ja ikonisista uima-allasmaalauksista tunnettu taiteilija on kuulunut aikamme kiinnostavimpiin nykytaiteilijoihin 60-luvulta saakka enkä ole ikinä nähnyt hänen omaelämänkerrallisia töitä vielä livenä. Vähän naurattaa, että hehkuvia värejä käyttävää Hockneyta kutsutaan poptaiteilijaksi, vaikka taiteilija itse sinnikkäästi kieltää olevansa sitä. Osana Juhlaviikkoja alkanut näyttely on auki sunnuntaihin 18. marraskuuta saakka ja siellä on tarjolla Hockneyn harvemmin esillä olevia teoksia, kuten vesitutkielmia, muotokuvia ja grafiikkaa. Taidehalli on auki ti, to ja pe 11–18, ke 11-20 ja la-su 11-17.

Jos Huvilateltan ohjelmistosta pitäisi valita vain yksi, taitaisin mennä tänä torstaina katsomaan arizonalaisen Calexicon keikan. Kuuntelin aikoinaan paljonkin yhtyettä, joka Juhlaviikkojen kuvauksen mukaan yhdistää mariachia, tejanoa ja cumbia vaihtoehtokantriin, länsirannikon viileään jazziin ja omaleimaiseen indierockiin. Jep, melkoinen keitos, jossa on läsnä aimo annos surrealismia ja aavikkoromantiikkaa. Yhtyeen nimi tulee muuten Etelä-Kaliforniassa sijaitsevasta Calexicon kaupungista, jossa yhdistyy sanat California ja Mexico – maantieteellinen sijainti määrittelee myös ikonisen yhtyeen musiikillista maailmaa.

Juhlaviikot huipentuvat Taiteiden yöhön, jota vietetään tänä vuonna torstaina 23. elokuuta. Taiteiden yönä on ihan koko kaupunki liikkeellä ja tunnelma tiheimmillään. Silloin voi kuljeskella takki auki kaduilla ja suunnata sinne missä näyttää olevan paras meno – ja jatkaa sitten matkaa kun huvittaa. Itse haluan nähdä ainakin La Fura dels Baus -kollektiivin huikean Human Net –teoksen. Koko ohjelma löytyy netistä, mutta jos tuntuu vaikealta poimia laajasta valikoimasta kiinnostavimmat palat, kannattaa tsekata myös valmiiksi suunnitellut reitit, joita on tarjolla erilaisilla teemoilla.

Oli meidän brunssillakin kulttuuriohjelmaa, vaikka se ei ollutkaan virallinen osa juhlaviikko-ohjelmistoa! Kuvissani ennenkin vilkkunut pitkätukka, Jarnon (ja nykyisin minunkin) hyvä ystävä Anthony Dawoud saapui paikalle kitaransa kanssa ja soitti meille muutaman kappaleen. Ihan parasta, keikka jota voi katsoa viinilasi kädessä oman pöydän ääreltä! Olkoonkin, että viininlasin korvasi ennen pitkää mäyräkoira, joka halusi kuunnella keikkaa sylissäni. Jostain syystä koirat rakastavat kuunnella, kun Jarno tai Anthony soittaa kitaraa ja laulaa.

Tällä kertaa mentiin lainakappaleilla, mutta superlahjakas Anthony tekee myös omaa musiikkia. Jotkut teistä saattavat muistaa hänet laulaja-kitaristina edesmenneestä Smokin’ Aces -yhtyeestä jossa Jarno soitti rumpuja. Anthonyn nykyiset kappaleet edustavat huomattavasti kepeämpää ja melodisempaa linjaa, vaikka niissäkin kuulee kaikuja 70-luvun sielukkaasta rokista. Anthonyn käheää ääntä kuuntelee enemmän kuin ilokseen, se taipuu ällistyttävällä tavalla tosi monenlaiseen musiikkiin. On ollut ilo seurata kuinka Anthonyn oma musiikillinen suunta on monenlaisten kokeiluiden ja bändivaiheiden jälkeen alkanut löytyä: se liikkuu rockin, folkin, soulin ja r’n’b:n savuisessa välimaastossa, jossa on aikaa ja tilaa niin laululle kuin soittimille.

Anthony ja Jarno ovat etsineet pitkään yhteistä tilaa, jossa saisivat soittaa ja äänittää musiikkia niin yhdessä kuin erikseen, ja nyt näyttää siltä, että sellainen on löytynyt. Toivotaan siis, että heidän tekemisiään voi kuulla pian muuallakin kuin osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan (kuten meille brunssille). Jos ei malta odottaa, voi Anthonyn kuulla akustisilla cover-keikoilla Helsingin ravintoloissa. Kannattaa ottaa herran Instagram-tili seurantaan, sillä hän on luvannut vinkata keikoistaan jatkossa siellä.

Brunssimme oli menestys päätellen siitä, että osa vieraista viihtyi melkein kaksitoista tuntia ja viimeiset ystävät lähtivät vasta puolen yön maissa. Nappasin viimeisen kuvan, kun ilta oli jo taittunut yöksi.

Onko teillä juhlaviikkosuunnitelmia? Nähdäänkö me Taiteiden yössä?

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholia ei saa kommentoida, mutta kaikki muu keskustelu on toki tervetullutta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kiitos Flow 2018

Vietin viime viikonloppuni Suvilahdessa, kuten suurin osa tuttavapiiristäni ja monet tuhannet muut. Parasta oli odotetusti ystävät, Patti Smithin keikka ja vähän odottamattomasti se, että festarointi sujui rauhallisesti eikä paluu arkeen ollut ihan yhtä järkyttävä kuin toisina vuosina. Syynä voisi tietysti olla yllätysaikuistuminen, mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että olen henkisesti vielä jossain tuolla pohjoisessa. Seuraa sekalainen lista muista parhaista paloista.

Lykke Li oli ihana, diggailin mustaa lateksiasua trumpettilahkeineen ja lavaliikehdintää, joka oli onneksi enemmän bad ass kuin traaginen taiteilija. En kuunnellut kappaleita kovin tarkasti, nautin vaan musiikista joka vyöryi yli pehmeänä mattona ja hytkyin vähän mukana.

Shelterin safkat! Pakko rakastaa ravintolaa, joka tarjoilee yksinkertaisia asioita – kuten rieskaa tai kalaa ja pottuja – ja tekee ne huolella ja rakkaudella. Otin kyllä kuvan, mutta säästän teidät siltä, koska midnight snackimme yöllinen valaistus ei varsinaisesti ollut valokuvauksellinen.

Tykkäsin kovasti festarivaatteistani, koska ne olivat helpot, mukavat ja mukautuivat ongelmitta kaikkiin sääolosuhteisiin: musta maksimekko, metallinhohtoinen kaftaani ja varvastossut. Sunnuntaina oli viileämpää, silloin vaihdoin kaftaanin tilalle samppanjanvärisen neuleen, jonka löysin alkukesästä vitosella kirppikseltä. Olisin maksanut säihkyvästä Calvin Kleinin neuleesta ilomielin vaikka vähän enemmänkin, siitä on nimittäin tullut yksi tämän kesän suosikeista.

Iso plussa siitä, että Flow on nykyisin hiilineutraali festivaali. Esimerkiksi kaikki ruoka-astiat olivat biohajoavia. On huojentavaa huomata, että huonoista uutisista huolimatta maailma myös nytkähtelee pieni pala kerrallaan kohti parempaa. Kymmeniä tuhansia vieraita kestittävällä tapahtumalla on paljon vaikutusvaltaa paitsi hiilijalanjälkeensä myös siihen mitä sen yleisö aiheesta ajattelee.

Nautin kaikkein eniten siitä, että en sitten kuitenkaan jaksanut kyylätä kelloa ja juosta lavalta toiselle suorittamassa etukäteen laatimaani listaa, vaan huojuin muovinen viinimuki kädessä sinne minne virta vei ja minne teki mieli mennä. Onneksi liikuskelemme Jarnon kanssa suunnilleen samoilla energiatasoilla ja olemme useimmiten samaa mieltä siitä huvittaako eniten haahuilla päämäärättömästi ja moikkailla tuttuja, rynnitäänkö jollekin keikalle vai tekeekö mieli jäädä johonkin hengailemaan. Toki asioita voi tehdä erikseenkin, mutta kivointa on, että ei tarvitse ainakaan sen takia jakautua eri jengeihin, että toinen haluaa lojua puun alla ja käydä henkeviä keskusteluita ja toinen riehua ja surffata ilman paitaa yleisön päällä päälavan edessä.

Välillä teki mieli paeta hetkeksi hektisestä festarihälinästä. Yksi parhaista hengähdyspaikoista oli Iittalan Ultimate Glow Bar, jossa oli vartavasten tapahtumaa varten tehtyjä hämärässä hohtavia vaaleanpunaisia Ultima Thule -laseja! Niin hienot! Tapio Wirkkalan suunnittelemat lasit ovat muutenkin suosikkejani – ja täyttävät muuten tänä syksynä 50 vuotta. Aikaa kestävä suunnittelu tekee minut jotenkin suunnattoman onnelliseksi, pelkkä ajatus siitä että jokin kauan sitten suunniteltu toimii ja näyttää freesiltä yhä tänäkin päivänä. Puhumattakaan siitä, että se voi olla osa elävää ja hengittävää kaupunkikulttuuria, minun kädessäni kaupunkifestareilla.

Sain myös viettää aikaa kaksin yhden vanhimman ystäväni kanssa. Näemme niin harvoin ilman muita, että se tuntui lahjalta. Hänen seurassaan muistan millainen olin kolmetoistavuotiaana ja se, että hän on edelleen siinä, saa maailman tuntumaan asteen turvallisemmalta ja lohdullisemmalta paikalta elää. Elämässäni oli niinä vuosina hyvin vähän pysyviä rakenteita, asioita joihin olisi voinut tukeutua. Hän oli niistä yksi ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Surkeinta: en tälläkään kertaa nähnyt Joensuu 1685:ta. Ehkä näin on tarkoitettu. Ehkä se olisi ollut vain hirveä pettymys. No ei olisi, tiedän, mutta ei nyt väännetä veistä haavassa. Missasin myös Charlotte Gainsbourgin, koska minulla oli mielestäni sillä hetkellä tärkeämpää tekemistä – join punaviiniä, ongin irtokarkkikulhosta vähiten pahoja karkkeja ja pauhasin suuressa tunnekuohussa ystävien kanssa asioista, joista olimme liikuttavan yksimielisiä. Sellaista se festareilla on. Suunnitelmia laaditaan jotta niitä voi muuttaa, perua, yhdistää, hylätä, soveltaa tai unohtaa.

Työn kautta tutun toimittajan odottamaton poismeno lauantain vastaisena yönä veti hiljaiseksi. Emme juuri tunteneet, mutta olimme pyörineet samoissa työympyröissä niin kauan kuin muistin. On kummallista olla juuri tämänikäinen, vihdoin tarpeeksi vanha tajuamaan ajan rajallisuuden, mutta samaan aikaan vielä niin nuori, että sen loppuminen tuntuu täysin käsittämättömältä. Että joku, joka oli vielä hetki sitten tässä, voi sillä tavoin vaan mennä pois eikä tulla ikinä takaisin.

Olin toivoa kevyitä multia, mutta toivonkin hyvää matkaa. Kukaan meistä ei tiedä mitä tämän jälkeen tulee, mutta haluan ajatella, että se mikä on loppu täällä, on jossain muualla alku.

Ihmiset muistelivat pitkin viikonloppua monesko Flow tämä heille oli. Itse en osannut laskea. Kuusi, seitsemän? Kahdeksan? En muista edes kuinka kauan olen asunut Helsingissä. Viisitoista vuotta? Aika menee niin nopeasti, kuin kiihtyvällä pikakelauksella. Vuodet, kesät ja keikat liukuvat toisiinsa suloiseksi sekamelskaksi, josta voi nostella yksittäisiä langanpäitä, mutta johdonmukaista aikajanaa niistä ei saa. Joskus toivon, että kirjoittaisin yhä päiväkirjaa kuten teininä. Siitä voisi jälkikäteen tarkistaa miten se-ja-tuo menikään, tutkia asioiden kronologiaa ja syy-seuraussuhteita, muistella yksityiskohtia ja keskusteluita, jotka ovat ehtineet jo haalistua, pienentyä ja kadota. Mutta toisaalta luotan siihen, että muistan ilman päiväkirjaakin sen mikä on tärkeää ja kaikki muu saakin mennä.

Muistan kyllä ne vuodet, kun asuin festivaalialueen vieressä, Flow oli vuoden kohokohta ja latasin joka kerta Flow-viikonloppuun hillittömiä odotuksia: siellä olisi helteisin sää, parhaat keikat ja minulla ja tuhoontuomitulla parisuhteellani olisi ihanaa kaikkien niidenkin iltojen edestä, kun olin odottanut yksin kotona. Pienikin sadepilvi sai aavistelemaan ettei mikään muukaan välttämättä sujuisi odotusten mukaan. Mutta onneksi odottamattomilla käänteillä on taipumus johtaa toisenlaisiin seikkailuihin. Lopulta oli aina hauskaa, ripsivärit poskilla tai ei.

Niihin aikoihin sekoittuivat myös ne vuodet, kun olimme perustaneet Mellakan ja meillä oli ensimmäiset kaksi vuotta työhuone keskellä festivaalialuetta Suvilahden vanhan kaasutehtaan konttorissa. Meillä oli tietysti joka päivä etkot ja jatkot ja kuohuviinin virta oli ehtymätön. Emme olleet vielä osa mainostoimistomaailmaa ja sen lainalaisuuksia, vaan kahden levy-yhtiön palkkalistoilta karanneen naisen erittäin epäorganisoitunut nyrkkipaja, jonka seinään olimme teipanneet edustamiemme bändien keikkajulisteita ja promoaikatauluja. Tämän kaiken muisteleminen on nykyisin yksi jokavuotisista Flow-perinteistämme. Blogissakin olen näistä joskus kirjoittanut.

Paras Flow oli kyllä sinä vuonna, kun sain Dieselin DJ-vieraana soittaa ystäväni kanssa levyjä festareiden lauantai-illassa. Lykke Lin päälavan keikka oli viime tingassa peruttu ja meidän keikalle tungeksi niin paljon väkeä, että Diesel Garage natisi liitoksistaan. Me soitimme Prince-lempparini I Would Die 4 U ja koko yleisö pomppi tasajalkaa, jopa silloinen poikaystävä, joka oli tuottanut positiivisen yllätyksen olemalla paikalla. En ollut sitä ennen tiennyt kuinka euforista on saada ihmiset tanssimaan sillä tavoin, joskin luulen että me itse hypimme kaikkein eniten. Päässäni keikkui metrinkokoinen musta sulkapäähine, silloin ei vielä puhuttu kulttuurisesta omimisesta.

Oli kyllä hyvä sekin Flow, kun en nähnyt ainuttakaan keikkaa alusta loppuun asti, mutta ehdin kyllä juoda liikaa kuohuviiniä, tanssia jalkani tärviölle ja tutustua vihdoin kunnolla Anniin, jonka hiusten täydellistä raidoitusta olin ihaillut viimeiset viisi vuotta. Silloin paluu arkeen festivaalia seuraavana maanantaina oli keskivertoa ns. vaikeampi.

En tiedä miksi juuri tänä vuonna ajattelin festivaalihumun keskellä niin paljon niitä edellisiä vuosia. Ehkä olin ensimmäistä kertaa liikenteessä kirkkain ajatuksin, ilman kaipuuta kadottaa itseni ihmisvirtaan, paeta tai hukuttaa jotain. En etsinyt mitään, en tarvinnut mitään.

Välillä on tuntunut, että mikään elämässä ei ole muuttunut vuosiin, mutta sitten katson taakse ja tajuan, että oikeastaan ihan kaikki on toisin. Kuinka sekaisin ja surullinen olen ollut, kuinka hulluja asioita olen tehnyt ja antanut tehdä minulle. Kuinka väsynyt olen ollut ja silti antanut kaiken jatkua.

Ehkä olen oppinut viime vuosien aikana erottamaan asiat, joihin voin ja joihin en voi vaikuttaa. Ehkä olen alkanut tehdä viisaampia valintoja, valita elämän ja eteenpäin menemisen hitaasti tihenevän itsetuhon sijaan. Niin paljon on nyt eri tavalla kuin ennen.

Nytkin on asioita, jotka muuttaisin tai ottaisin pois, jos vaan voisin. Omia ja toisten suruja, kipua ja sairauksia, vastoinkäymisiä. Mutta silti, kaiken keskellä, kun tartun käteen joka kurottaa minua kohti ja annan sen johdattaa minut ihmismeren läpi, ajattelen, että juuri ei mikään maailmassa voisi olla paremmin. Tästä hetkestä en muuttaisi mitään, tämän haluan muistaa, sen kuinka hyvin kaikki juuri nyt on.

Viikonloppuni ehdoton kohokohta, Patti Smithin keikka, koitti heti perjantai-iltana. Patti oli hyvällä tuulella, jutteli yleisölleen, nautti keikasta ilmiselvästi yhtä paljon kuin me. Toivon, että teen työtäni yhtä suurella ilolla silloin kun minä olen 71-vuotias. Mikä se nyt tulee ikinä olemaankaan, mutta veikkaan jokatapauksessa jotain sellaista, jota ei lopeteta kun yhteiskunnallinen työvelvollisuus on täytetty ja eläkeikä saavutettu.

Pattin miehelleen Fred Smithille kirjoittama Because The Night soi hienosti. Hän oli kirjoittanut kappaleen yhdessä Springsteenin kanssa silloin kun oli vastarakastunut. Kertoi ennen kappaleen alkua, että vieressään seisova kitaristi oli hänen ja edesmenneen miehensä poika Jackson. Yleisö hurrasi, rinnassa läikkyi enkä pystynyt edes kuvittelemaan miltä heistä tuntui esittää yhdessä tuo kappale. Fred Smith kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1994, vain kuukausi ennen kuin sydänkohtaus vei mukanaan myös Pattille läheisen veljen. Miten hirveä vuosi, sellainen jota ei toivoisi kenellekään.

Pattin keikan jälkeen kävimme tervehtimässä ystäviä, mutta sitten meillä tuli ikävä koiria, Mikkoa ja sohvaa. Kävimme kotona nappaamassa kuvausrekvisiittaviinin kainaloon ja lähdimme niiden luo. Parhaita asioita aikuisuudessa on, että voi hyvällä omatunnolla skipata kauan odotettujen festareiden loppuillan ja mennä sohvalle syömään sipsejä, jos on sellainen olo. Ehkä sittenkin on tapahtunut jokin yllätysaikuistuminen.

Kesä jatkuu vielä elokuun loppuun ja läikkyy hyvässä lykyssä syyskuuhunkin, mutta syksyn ensimmäisen aavistus puhaltaa kaupunkiin joka vuosi Flow-festivaalin lauantaina pääesiintyjän keikan aikaan. Niin nytkin. Joku pauhasi päälavalla ja ihmiset huusivat kädet ilmassa, mutta minä katselin pilviä. Ne liikkuivat epätodellisen nopeasti, viileä tuuli kuljetti niitä Suvilahden yli.

Sunnuntai-illan viimeinen: Kevin Morby pallolavalla. Hän oli nuorempi ja pienempi kuin olin kuvitellut, vaikka olin nähnyt videoita ja tiesin hänen ikänsä. Hän tanssahteli kitaransa kanssa lavalla kuin hobitti, loikki hivenen liian lyhyissä housuissaan ja muodosti riemukkaan ristiriidan musiikkiinsa, joka tuntuu kaikuvan jostain paljon kauempaa, vuosikymmenten takaa. Olin toivonut, että Flow päättyisi paljon odotettuun Harlem Riveriin ja niin kävi, lava sykki syvissä vaaleanpunaisen väreissä ja minä nojasin kylkeen vieressäni.

Harlem River talk to me
Harlem River I’m in love, love, love, love

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kesän odotetuin viikonloppu

Olemme viettäneet viime päivät onnellisena Lapissa, ja vain yksi asia voi tuoda meidät tänä viikonloppuna takaisin eteläiseen Suomeen: saariloma ystävien kanssa. Voi kuinka tätä onkaan odotettu! Meille se nimittäin tietää loppukesän todennäköisesti ainoaa viikonloppua, kun emme ole purkamassa, pakkaamassa, roudaamassa, maalaamassa tai rakentamassa jotain uudessa kodissa Helsingissä tai kakkoskodissa Lapissa. Luvassa on siis rehellinen loma, joka kuluu toivottavasti tehden ei yhtään mitään. Kuten viime kesänäkin, kun suurin päätös liittyi siihen kuka saa kellua puhallettavan melonin päällä.

Suvisaaristossa sijaitseva paratiisimme on pikkuinen saari nimeltä Estholmen, jonka vuokraamme kerran tai kaksi kesässä kokonaan omalle porukallemme. Kuulostaa ehkä mahtipontiselta, mutta minikokoiselta saarelta löytyy majoitustilaa juuri passelisti max neljälletoista hengelle – se on toisinsanoen täydellinen juuri ystäväporukalle tai muutamalle yhdessä lomailevalle perheelle. En malta odottaa tulevaa viikonloppua, joten listasin empiasioitani menneiltä saarireissuilta.

Pitkä laituri, joka johtaa saunasta suoraan mereen. Vesi on just sen verran syvä, että laiturin päästä voi pompata veteen, vaikka itsehän olen niin nössö, että menen aina tikkaita pitkin ja kiljun mennessäni. Heitän yleensä talviturkin vasta Estholmenissa, tällä kertaa se meni jo Lapissa – kolmenkymmenenkahden asteen helle helpotti kummasti virtaavaan jokeen pulahdusta.

Päätalon päädyssä sijaitseva sali, jonka seinänkokoisista ikkunoista näkee merelle ja voi katsella ohilipuvia purjeveneitä. Pöydän ympärille on mahdutettu helposti joskus kaksitoistakin ihmistä. Suurimmaksi osaksi ateriat syödään venevajassa rannassa tai ulkona pihapöydässä, mutta aamiaiset syödään usein salissa: se, joka on ensimmäisenä hereillä, laittaa kahvin tippumaan ja muut saavat heräillä kahvin tuoksuun.

Se venevaja! Sinne kokoontuu iltaisin kaikki, sillä venevajan pitkän pöydän äärellä on ihana syödä katsellen pimenevää merimaisemaa. Toisella puolella on grilli ja toisella puolella nuotio, safkan valmistus sujuu ketterästi useammankin kokin voimalla. Joku saa potunkeittovuoron, sitä varten vajassa on keittolevy. Niin kuin kaikki ei olisi jo aivan liian täydellistä, illallinen valaistaan kynttilöillä.

Suvisaariston satamalaituri. Siellä koirat viimeistään tajuavat mihin ollaan matkalla. Veneessä alkaa hännät heilua, sillä ne tietävät: enää muutama minuutti siihen, että pannat otetaan pois ja koittaa kolmen päivän vapaus. Vastassa olevaa saaren intedenttiä alkaa aina naurattaa nähdessään paljonko ruokaa olemme pakanneet taas matkaan – aina se sama paniikki: RUOKA EI SAA LOPPUA! VIINI EI SAA LOPPUA!

Iltanuotiot. Viimeksi nuotion ympärillä istui ihmisiä aamuneljään asti – joku soitti kitaraa, toinen paistoi makkaraa. En jaksanut valvoa ihan niin myöhään, mutta ei ole mitään parempaa kuin nukahtaa saarimökkiin aaltojen ääneen, vaimeaan puheensorinaan ja Pink Floydiin.

Yhdessäolo. Suosittelen saariviikonloppua kaikille, joista tuntuu, ettei ystävien kanssa ehdi viettää tarpeeksi aikaa – saaressa kellään ei ole kiire muualle. Kevään kiireissä lohdutti tieto, että kalenterissa on ainakin yksi viikonloppu, kun saa vain olla lempi-ihmistensä keskellä eikä kukaan ole töissä.

Koirien ilo. Se tarttuu! Ne juoksevat ympäri saarta, nukahtelevat päiväunille sohville ja syleihin, nuuhkivat kukkia ja kiviä. Juno hengaa mieluiten siellä missä ihmisetkin ovat, Luna on vesipeto (vähän kuin iso karvainen hauki) ja viettää aikaansa mieluiten meressä.

Laituriviini. Mökkiolosuhteissa tunnetaan paljon erilaisia tapoja nauttia viiniä, kuten esimerkiksi kallioviini, lounasviini, grillausviini ja nuotioviini. Paras on kuitenkin laituriviini, varsinkin jos aurinko lämmittää lautoja. Tämä pätee tietysti myös kahviin. On aamukahvit, saunakahvit, välikahvit ja siivouskahvit.

Syöminen ja saunominen rytmittää saaripäiviä, mutta vakiohjelmanumeroiden välissä tehdään mitä huvittaa. Toiset käyvät toiveikkaina kalassa, toiset makaavat riippumatossa ja lukevat, joillakin on aina menossa Spotify-disko. Meillä on nykyään yhteinen soittolista, johon jokainen saa lisätä biisejä – ja sanaton herrasmiessopimus siitä, ettei toisten suosikkeja poisteta. Ei, vaikka se olisi kokonaan falsetissa laulettua italodiskoa.

Estholmen oli vielä 20-luvulla pelkkä herrainkerho: sisäköt asuivat läheisellä Pentalan saarella ja soutivat hilkat päässä paikalle kun miehet soittivat kelloa laiturilla. Kymmenen vuotta myöhemmin oivallettiin, että kivempaa on, kun saarella on naisiakin. Herrainkerhon aikoihin taisi kuitenkin syntyä perinne saariolympialaisista, joista on vieläkin salin kirjakaapin päällä muistona rivi pokaaleita. Olympialajeihin sisältyi mm. Estholmenin maratonpokaali: hiekkarannalla oli lähtöpiste ja saari oli kierrettävä kerran vapaavalintaisella tekniikalla, kunhan pääsi takaisin hiekkarannalle. Epävirallinen ensiaputiimi oli aina paikalla, sillä olympialaisia ei suinkaan pidetty pelkän veden voimin.

Monena vuonna on jaettu myös Ahvenpokaali, jonka saadakseen oli otettava ahven kiinni paljain käsin. Erityisesti arvostan Cannes-pokaalia, josta kukaan ei tiedä mikä se on – oopiumilla on saattanut olla osuutta asiaan. Oma suosikkini on kuitenkin Hyvien aikomusten pokaali, jonka on saanut ainoastaan vieras nimeltä Kreivi von Haneman. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä ollut ihan oikea kreivi. Saarella on muutenkin jaettu ja omittu hulppeita titteleitä: saaren ensimmäinen intendentti julistautui saaren kuninkaaksi ja oli sitä kuolemaansa asti. Estholmenissa ollaankin oltu siitä saakka kuningasmielisiä ja saarella onkin ollut esimerkiksi kuningasmielisten viiri, jonka lanka meni solmuun ja viiri saatiin alas vasta vuosia myöhemmin kun naru katkesi. Viime kesänä naureskeltiin, että olisikin upeaa, kun postimerkin kokoinen Estholmen olisi julistautunut itsenäiseksi kuningaskunnaksi ja saarelle pääsyä varten pitäisi hakea viisumi.

Sinisestä liilan kautta vaaleanpunaiseen liukuvat auringonlaskut, jotka ovat joka ilta vähän erilaiset. Vastapäisen saaren metsän siluetti piirtyy mustana viivana taivaan ja veden väliin. Meri toistaa taivaan sävyjä ja saa ne välkehtimään.

Joka kerta kun olemme saaressa, inboxini tulvii kysymyksiä, joista vähintään puolet koskevat sitä mihin salaseuraan pitää liittyä, että sinne pääsee. Mutta Estholmen ei onneksi ole mikään salaisuus, jonne pääsee vain harvat ja valitut! Sen voi varata ihan kuka tahansa, joko kokonaan oman seurueen käyttöön tai tarvittavan määrän majoitustilaa mökeistä tai päätalon huoneista. Se sijaitsee Suvisaaristossa alle tunnin matkan päässä Helsingistä, saarikausi jatkuu syyskuun loppuun saakka ja vapaita päiviä löytyy tällekin kesälle varmasti vielä jonkun verran. Niitä voi tiedustella saaren superkivoilta intendenteiltä, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta.

Lisää saaritunnelmaa kaipaaville:

Saaristopäiväkirja ~ kuvatulva viime kesältä
Estholmen, vuosi sitten ~ saariterveiset toissavuodelta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren värikkääseen historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Retki Lammassaareen

Uhoilin viikonloppuna etten antaisi minkään pilata juhannuspäivääni, mutta niin se lauantaikin kului sängyn pohjalla potien. Harmitti ihan hulluna – tuntui, että koko muu maailma juhli juhannusta soudellen kukkaseppele päässä jossain auringonlaskun värjäämässä järvimaisemassa. Sillävälin meitsi makasi sikiöasennossa ja ensin pelkäsi, sitten toivoi kuolemaa. Olisihan se juhannus voinut jollain toisellakin tapaa mennä, mutta kaikkea ei aina saa valita.

Sunnuntaiaamuna oli krampiton, mutta pesäpallomailalla hakattu olo – sitä se kai teettää kun elää pari päivää kipulääkkeillä eikä nuku. Ystävät intoilivat sunnuntairetkestä ja meinasin ensin pyörtyä pelkästä liikkumisen ajatuksesta, mutta sitten tajusin, että raittiilla ilmalla ja pystyasennolla saattaisi olla raato-oloa kohentava vaikutus. Jarno lupasi kantaa, jos en kykenisi kävelemään omin jaloin, joten raato puki mekon, villapaidan ja tukevat kengät, ja hortoili ulos.

Lyöttäydyimme siis ystävien mukaan retkelle Lammassaareen ja sen vieressä sijaitsevaan Kuusiluotoon. Olin käynyt sillä suunnalla Vanhankaupunginkosken läheisyydessä Viikin luonnonsuojelualueella aiemmin vain kerran bändin promokuvauksissa. Muistin niistä pitkospuut, iltahämärässä huojuvan kaislikon, hyttyset ja salamavalon. Tällä kertaa osuimme paikalle keskellä kesäkuista sunnuntaipäivää ja taika oli toisenlainen, mutta yhä siellä.

Lammassaareen pääsee vain pitkospuita pitkin, jonka molemmin puolin kohoaa kulkijoita korkeammat kaislat. Meri kimmeltää horisontissa ja kaupunki tuntuu yhtäkkiä kovin kaukaiselta – vaikka oikeasti Lammassaari sijaitsee Helsingin maantieteellisessä keskipisteessä, jonne pääsee julkisilla keskustasta alle puolessa tunnissa.

Kuusiluotoon johtavien pitkospuiden päässä oli portti ja Anu valisti meitä, että Kuusiluodossa asuu lampaita, joita varten säppi on pidettävä suljettuna. Asiasta tiedotettiin opaskyltissäkin varustettuna kuvalla kolmesta lampaasta. Tapasimmekin heidät samantien!  Muita lampaita emme saarella nähneetkään. Ehkä saarta hallitsee tuon kolmikon muodostama minilauma.

Kuusiluodossa tiheän ryteikön keskellä oli pikkumökkejä, joiden puutarhoja ja terasseja olisi tehnyt mieli mennä katselemaan lähempää, mutta olimme tietysti sivistyneitä kansalaisia emmekä ryykineet toisten pihoille (vaan osoittelimme sormella kunnioittavan välimatkan päästä). Joku ripusti pyykkejä kahden puun väliin vedetylle pyykkinarulle ja meitä nauratti – eräät tärähtävät keskustasta spontaanille sunnuntaikävelylle paikkaan, jossa toiset viettävät ihan täyttä mökkielämää. Melkoista hommaa muuten tuo mökin rakentaminen saarelle, kun jokaikinen lauta ja naula on kuljetettava sinne erikseen vesiteitse. Tai mistäs tiedän, vaikka joku sisukas mökkiläinen olisi kantanut ne pitkospuita pitkin.

Aina sen unohtaa: kuinka hyvää tekee päästä kaupungista jonnekin luonnon keskelle edes tunniksi tai pariksi. Ei ole olemassa huolenaihetta, joka ei kevenisi hetkeksi, kun pää tuulettuu ja rinta täyttyy metsän tuoksusta. Rakastan eniten havunneulasten peittämiä polkuja, ne tuovat mieleen lapsuuden ja yhden tietyn kuvan minusta ja isästäni. Minä istun ponin selässä, isä seisoo vieressäni ja havut kurottavat meidän yläpuolella kohti taivasta. En muista hetkeä, kun kuva otettiin, mutta muistan ne kerrat kun ponikuvaa katsottiin yhdessä.

Seikkailukerho bongaa lintuja, tutkii pilviä ja kiipeilee myrskyn kaatamissa puissa. Kiharatukkaisia miehiä yhdistää muukin kuin hiusmuoti ja skeittaustausta, nimittäin utelias luonne ja kyky heittäytyä kaikenlaisiin päähänpistoihin, kuten: “Pitäisikö kiivetä ton puun päälle ja olla paha kurki?” “Pitäis.”

Illalla kokoonnuimme porukalla juhannusrääppiäisiin meidän keittiöön. Kaikki toivat kotoaan paikalle sen mitä jääkaappiin oli viikonlopun jäljiltä jäänyt ja siitähän sukeutui puolivahingossa varsinainen fiesta. Miten se onkin niin usein niin, että ihaninta on silloin kun mitään ei ole yhtään suunniteltu? Ja kun surkeasti sujuneen viikonlopun lopuksi ei ole yhtään mitään odotuksia, sunnuntaista tuleekin ihan paras päivä eikä harmita enää yhtään.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

Terveiset Tehtaankadun kaupunkijuhannuksesta! Minulla oli kaikenlaisia suunnitelmia siitä kuinka paljon saisinkaan aikaiseksi, kun koko maa hiljenisi juhannuksenviettoon. Kaataisin itselleni lasillisen viiniä ja pakkaisin, pesisin korissa liian pitkään lojuneet pyykit, lajittelisin kuitit kirjanpitoon, laatisin ensi viikkoa varten aikataulun ja muistilistan ettei mitään unohtuisi – ja siinä sivussa kokkaisimme jotain kesäistä ja yksinkertaista ja kutsuisimme ystäviä avuksi tyhjentämään viinivarastoa muuton alta. Kylmä sää ja sade ei haittaisi, pistäisimme tulen takkaan, sillä polttopuista on jokatapauksessa päästävä muuttoon mennessä eroon.

Harmillisesti unohdin, että tämä on juuri se hetki kuusta, kun ei pitäisi suunnitellaan yhtään mitään, vaan tyhjentää kalenteri ja varata sängyn viereen kipulääkkeitä ja kuumavesipullo. Tuntuu tosin, että pullollisesta vodkaa olisi enemmän hyötyä. Olen saanut viimeisen parin päivän aikana nukuttua muutaman hassun tunnin, viikon päässä häämöttävän muuton suhteen ei ole tietenkään tapahtunut yhtään mitään ja epäilen, että kuitit ovat lisääntyneet yön aikana keskenään.

Mutta torstain ja perjantain välisenä yönä oli koko tähänastisen vuoden kaunein ja kovaäänisin myrsky, avasin ikkunat ja annoin sateen tuoksun tulvia asuntoon, kuuntelin kun ukkonen rymisi suoraan yläpuolella ja salamat valaisivat öiset katot. Juno-koira kuorsasi selällään, mutta Luna kuunteli pauketta levottomana, otin sen syliin ja selitin sille miten myrskyt syntyvät. Luonnontieteelliset yksityiskohdat eivät ehkä menneet ihan nappiin, mutta ajattelin, että Luna ei ole niiden suhteen kovin nipo, eikä ollutkaan, vaan nukahti rinnalleni selvityksen puolivälissä.

Ja eilen kävimme ystävien kanssa juhannuskahveilla Regattassa, jossa värjöttelimme mökin sisällä kaikkien muiden kanssa, koska ulkona oli liian kova tuuli ja aivan liian kylmääkin kahvin juomiseen – paikalle eksyneet turistit saivat toden totta maistaa ilmiötä nimeltä suomalainen juhannus. Sitten jatkoimme juhannusviineille Töölön ainoaan aukiolevaan ravintolaan, jossa olimme ainoat asiakkaat. Olisimme voineet kukin valita oman pöydän, josta huudella toisillemme. Illalla teimme vähän ruokaa, saimme vähän vieraita, oli vähän viiniä, takkatulikin. Oli puhetta Ullanlinnan juhannuskokosta, mutta vilkaisimme ulos ja päätimme avata sen sijaan toisen roseepullon.

Lopulta aivan hyvä juhannus, vatsakramppeineen kaikkineen.

Ja vaikka nukuin viime yönä vain neljä tuntia, juuri nyt minulla on vieressä kahvi, ulkona paistaa aurinko ja sain hyvillä mielin avattua tietokoneen kirjoittaakseni nämä juhannusterveiset, enkä aio antaa yhdenkään kipukohtauksen pilata tätä päivää. Melkein kaikkea muuta olenkin jo kokeillut paitsi itsesuggestiota ja mäyräkoiran päättäväisyyttä.

Kuvittakoon nämä muutaman päivän takaiset kuvat tätä juhannusta. Rakastan lupiineja enkä vähiten J. Karjalaisen vuoksi. Menen joka kesä vähän sekaisin, kun niitä alkaa nousta teiden viereen. Ajelimme yksi päivä kotiin päin, pientareet vilisivät valtavia vaaleanpunaisia ja liiloja kukintoja. Jarno pysäytti pakun tien varteen, hän on liian viisas vastustellakseen kun saan jotain tälläistä päähäni. Poimin sylin täyteen suuria lupiineja ja hyräilin. Kyllä te tiedätte mitä. Ja sä tulet mua vastaan, tartut käteeni, tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
☊ J. KARJALAINEN – VILLEJÄ LUPIINEJA

Viisi vinkkiä ihanaan piknikiin

Kaupallisessa yhteistyössä Asennemedia ja Hartwall Undivided


Hups, blogi on ollut viime viikkoina yhtä piknik-juhlaa! Mutta mikäs siinä, nautitaan nyt kun kelit ovat harvinaisen suosiolliset ulkona notkumiselle. Viikko alkoi tavallista paremmissa merkeissä, kun kokoonnuimme maanantaina pienellä porukalla viettämään päivää Tähtitorninmäelle. Joukossa oli monta ystävää, joita on tullut nähtyä vähän liian harvoin viime aikoina – jotenkin ihanaa, että työ (ja viinin maistelu!) tuo meidät toisinaan yhteen.

Alan pikkuhiljaa pitää itseäni piknik-konkarina, sillä iso korikassi odottaa ties kuinka monetta kesää jatkuvassa piknik-valmiudessa ulko-ovemme vieressä, eikä siihen tarvitse kuin sujauttaa eväät ja olemme jo matkalla kohti lähintä aurinkoista länttiä. Niinpä niitä ulkona vietettyjä eväshetkiä onkin melko usein, joskus ihan kaksin, toisinaan porukalla. Jengi on aika helppo houkutella mukaan, ei tarvitse kuin mainita ruoka ja viini niin ensimmäiset varaavat jo itselleen paikkaa viltiltä.

Kokosin oman kokemuksen ja yleisten ystäväpiirissä vallitsevien mielipiteiden pohjalta viisi vinkkiä, joiden avulla piknik-hetket kohoavat seuraavalle tasolle. Samat jutut on sovellettavissa niin puun alle puistoon kuin rantakallioille, mökkilaiturille, niitylle kuin rannallekin – ja toki jokainen muutenkin napsii joukosta itselleen sopivat vinkit ja täydentää omillaan.

Panosta oikeisiin astioihin

Kertakäyttöastiat ovat epäekologisia, epäkäytännöllisiä ja useimmiten myös susirumat. Tuo piknik-hetkiin uutta eleganssia pakkaamalla mukaan oikeita astioita. Niiden ei tarvitse olla astiakaappisi arvokkaimmat – meiltä esimerkiksi löytyy pino eriparisia ja kauniisti kuluneita antiikkilautasia, jotka sopivat ihan täydellisesti rentoon ja tunnelmalliseen ulkokattaukseen. Ei haittaa, vaikka vähän kolisisivat kassissa, sillä osa niiden viehätystä on, että ne ovat hiukan lohjenneita. Kirppiksiltä löytyy pilvin pimein kauniita vanhoja astioita alkaen eurosta per kappale.

Jos kaipaat kattaukseen estetiikan lisäksi keveyttä, hanki kaappiin muutamia emalilautasia ja kippoja, jotka palvelevat piknikeillä ilman pelkoa särkymisestä. Niitäkin löytyy kirppiksiltä, toki myös uutena kaupoista.

On olemassa myös kauniita bambuastioita, jotka ovat periaatteessa kertakäyttöisiä, mutta niitä voi pestä ja uudelleenkäyttää vajaa kymmenisen kertaa. Nekin ovat parempi vaihtoehto kuin pahviset tai muoviset kertakäyttöastiat, jotka valmistetaan vain yhtä käyttökertaa varten ja päätyvät sen jälkeen roskiin.

Viinilasitkin kannattaa napata hyllystä mukaan, kääräise muutamaan keittiöpyyhkeeseen etteivät kilise kassissa. Pahvimukiviini on toki klassikko, jolla on aikansa ja paikkansa, mutta niitä yhdistää aina se, että ei vaan ollut muuta viinin nauttimiseen sopivaa lasia. Yllätä ystävät (ja ehkä myös itsesi) tuomalla paikalle oikeat lasit, niistä maistuu viinikin ihmeellisen paljon paremmalta.

Valitse eväät, jotka maistuvat kylmänäkin

Piknikille kannattaa tehdä sellaista safkaa, joka kestää kuljetuksen eikä hätkähdä lämpimässä odottelua. Vegaanisissa salaateissa ei ole mitään auringossa pilaantuvaa, piirakat ja erilaiset leivät ovat ihania kylminä, marjat ja hedelmät ovat takuuvarmoja.

Viena ja Hanna olivat loihtineet herkut meidän piknikille, mistä olin mielissäni useammastakin syystä: oli ensinnäkin ihanaa tulla valmiiseen pöytään, sillä olen itse aktiivinen piknik-ideoiden heittelijä ja siksi usein se, joka ottaa varusteluvastuun. Toisekseen tuli maisteltua mielettömiä vegaaniherkkuja, joista sain ideoita omiin kokkailuihini. Hanna julkaisee ensi viikolla blogissaan tuon jumalaisen vegaanisen vuohenputki-fetapiirakan ohjeen, sieltä kannattaa käydä silloin kurkkimassa.

Itsetehdyt (tai mikä vielä parempaa, ystävän tekemät) eväät ovat tietysti maistuvimmat, mutta myönnetään, usein laiskottaa ja tulee tilattua safkaa suoraan piknik-paikalle. Toimiva tapa sekin, ja silloin voi nauttia ruokansa lämpimänä. Aina voi päivittää noutoeväät salonkikelpoiselle piknik-tasolle pakkaamalla niitäkin varten mukaan oikeat aterimet ja viinilasit. Muovihaarukoissa ei vaan ole hirveästi fiilistä.

Poimi mukaan helppo viini, joka toimii kaikenlaisten eväiden kanssa

Vahva veikkaus, että sinunkin piknik-pöydässä on monenlaista evästä, joita ei ole erityisesti paritettu yhteen tietyn viinin kanssa. Kannattaa siis valita piknikille rento ja monikäyttöinen viini, joka passaa vähän kaikkeen ja maistuu senkin jälkeen, kun eväät on syöty.

Me maistelimme Hartwallin uutta Undivided-viiniä sekä valkoisena että punaisena versiona. Oma suosikkini näistä oli kuiva, viheromemainen ja hiukan sitruksinen saksalainen riesling, jonka hapokkuus tasapainottaa hyvin hedelmäisyyttä. Pirteä valkoviini toimii loistavasti niin suolaisen kuin makean pikkusyötävän kanssa. Aromaattiset, melkein kukkaiset rieslingit ovat nyt kovassa nosteessa ja itse tykkään niistä juuri näin, kuivina ja hapokkaina.

Ranskassa tehty pinot noir sopii sekin kesään: mustaherukkainen ja mausteinen punkku on kevyt, keskitäyteläinen ja maistuu aavistuksen karpaloiselta. Molemmat viinit on suunniteltu juuri tälläiseen, nautittavaksi yhdessä rennosti safkan äärellä. Iso plussa kierrekorkista, joka on piknikillä ehdottomasti helpompi kuin pullonavaajan muistiminen (tai klassinen kenkätekniikka, johon tulee turvauduttua vähintään kerran kesässä, kun on epähuomiossa ostanut korkkiviinin).

Vajaan kahdentoista euron hintaiset pullot tunnistaa tyylikkäästä, sinisestä etiketistä. Jos lähi-Alkosta ei löydy, kannattaa kysäistä myyjältä tai tilata Alkon verkkokaupan kautta.

Tee kattauksesta houkutteleva

Meidän maanantaipiknikin kattauksen teki Viena, joka onkin supertaitava visualisti, mutta onnistuu se muiltakin. Et tarvitse oikeiden astioiden ja eväiden lisäksi kuin kauniin viltin tai kaksi merkitsemään piknik-reviiriin, pari pellavaliinaa astioiden alle ja kimpullisen luonnonkukkia. Kukat ovat tähän aikaan vuodesta maailman helpoin tapa koristella asioita, senkun asettelet muutaman oksan tarjoilujen sekaan.

Eväät kannattaa tarjoilla oikeista astioista, olivatpa ne sitten kulhoja, tarjottimia tai vaikka kirppiksiltä hankittuja vintagevuokia, joita itse käytän usein piknik-kattauksissa. Leipäkin näyttää paremmalta, kun sen siivuttaa leikkuulaudalle sen sijaan, että iskisi sen omassa pussissaan pöytään.

Jos haluat tarjoiluun enemmän näyttävyyttä, panosta vadilliseen marjoja: kikka on ikivanha, mutta lumoaa joka kerta kaikki. Kipaise siis marjakiskan kautta, ja saat samalla piknikille täydellisen jälkiruoan. Marjat maistuvat sellaisenaankin, makeampi jälkiruoka niistä tulee kun lisäät vegaanista vaniljakastiketta. Kaikille ei tarvitse olla omaa jälkiruokakulhoa, kastikkeen voi kaataa vadin päälle ja jokainen poimii sieltä parhaat päältä omalla haarukallaan.

Muista käytännön kikat

Eväät, astiat, viltit ja viinit ovat tietysti tärkeimmät varusteet, mutta kannattaa ainakin harkita myös seuraavien elämää helpottavien asioiden pakkaamista piknik-kassiin.

✖ Tukeva tarjotin, joka tarjoaa viinilaseille tasaisen alustan
✖ Vettä janon taltuttamiseen
✖ Kylmälaukku (ei välttämätön, mutta kiva)
✖ Servettejä (piknikillä kuuluu sotkea vähän käsiä)
✖ Roskapussi (omat roskat viedään aina mukana)
✖ Pussi käytettyjen astioiden kuljettamiseen pois
✖ Aurinkorasva ja aurinkolasit
✖ Lämmin huivi (ilta viilenee nopeammin kuin arvaatkaan ettekä halua kuitenkaan lähteä vielä silloin pois)
✖ Matkakaiutin

Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholiaihetta ei saa kommentoida, mutta muuten sana on vapaa. Mitä teidän piknik-varustukseen kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA