✖ Helmikuun kootut

Viisi asiaa, jotka ovat huvittaneet, ihmetyttäneet ja kiinnostaneet viime aikoina.

✖ Paluu treeneihin. Tiedän, tällä on uhoiltu lukemattomat kerran – ja sitten lupaavasti alkanut treenikausi on katkennut taas flunssaan, reissuun tai dedisryysikseen. Tällä kertaa ajattelin jättää uhoamisen ja treenikaudesta jauhamisenkin sikseen ja keskittyä ihan hissuksiin vaan lisäämään liikunnan määrää arjessa. Lisääminen ei ole kovin vaikeaa, jos lähtökohta on nolla, joten aloitan Kanervan liikkuvuustunneista ja redcordista sekä Katjan yinjooga-verkkovalmennuksesta (kävin Katjan yinjoogatunneilla silloin kun hän piti niitä Helsingissä ja rakastin niitä, joten tämä on next best thing). Hikitreenit eivät just nyt houkuta, vaikka niidenkin aika varmaan tulee taas, kun olen saanut kerättyä voimiani. Tärkeimmältä tuntuu nyt herätellä lempeästi kehoa talviunestaan ja pitää homma paineettomana.

✖ Silmälasit. En tiedä onko se vanhuus vai ihan vain keski-ikä, joka häämöttää, sillä olen viime kuukausina havainnut laseroiduissa silmissäni uuden ilmiön: en näe enää kunnolla lukea sampoopullojen ja ruokapakkausten pientä printtiä! Kävimme molemmat Jarnon kanssa Trend Opticissa näöntarkastuksessa ja niinhän siinä kävi, että minulle määrättiin lukulasit ja Jarnolle puolestaan lasit kauas näkemistä varten. Löysimme niin superhienot kehykset, että kumpaakaan ei oikeastaan harmita, ollaan vaan hytkytty kärsimättöminä että jokojoko joko ne on valmiit. Ja nyt ne ovat! Palaan aiheeseen!

✖ Kirppiskirjat. Kirjat ylipäänsä. Tuntuu, että kannan kolmasosan rahoistani Fredrikinkadulla sijaitsevaan Niteeseen enkä äkkiseltään keksi pennosilleni parempaa sijoituskohdetta. (Ei mennä nyt siihen onko hyvä vai huono asia, että henkinen pääoma on aina kiinnostanut taloudellista pääomaa enemmän.)

Kuvissa vilahtavat kirjahelmet ostin kuitenkin Iso Roban Fidalta laukun pohjalla kilisevillä kolikoilla ja olin molemmista eri syistä mielissäni. Muumit menivät minulta lapsena ohi, kun en kasvanut Suomessa, mutta kiinnostuin Tove Janssonista aikuisena, kun kävin muutamia vuosia sitten hänen tuotannolleen omistetussa laajassa näyttelyssä – sieltä löytyy nimittäin paljon muutakin kuin muumit. Kuvanveistäjän tytärtä en ole vielä lukenut.

Charles Bukowski puolestaan on tullut vuosien varrella tutuksi romaaniensa ja novelliensa kautta, mutta herran runouteen en ole aiemmin tullut tarttuneeksi ajan kanssa. Kansien välistä löytyy aika väkevää kamaa, niitä voi nautiskella aina muutaman kerrallaan vähän kuin maistelisi konjakkia hyvän illallisen jälkeen.

✖ Laskiaispullat. Olen syönyt niitä kaksi eli noin neljäkymmentäkahdeksan vähemmän kuin olisin halunnut. Harmi, että vatsa ei vaan kestä. Rakastan hiilareita kaikissa muodoissaan ja siksipä onkin tragedia, että olen joutunut kehoni hyvinvointini nimissä karsimaan ne viime aikoina ruokavaliosta lähes kokonaan. Sitä suuremmalla syyllä nautin tuhatprosenttisesti näistä hetkistä, kun syön jotain totaalisen epäterveellistä ja hyödytöntä, josta tulee vain ja ainoastaan hyvälle mielelle. Uskon vakaasti, että onni löytyy tasapainosta. Tasapainolla tarkoitan sitä, että ainakin joskus syö pullaa.

✖ Kevät ja pajunkissat. Okei, eletään vasta helmikuun loppua ja tiedostan täysin, että sää voi tehdä vielä monta täyskäännöstä ja lyödä tuolilla naamaan. Kukaan ei voi silti kieltää, etteikö ulkona juuri nyt näyttäisi ja tuntuisi keväiseltä! Loskalammikot ovat kuivuneet ja paljas asfaltti tuntuu vanhalta ystävältä. Aurinkokin on näyttäytynyt monena päivänä, olen imenyt itseeni valoa kuin nuupahtanut kasvi. Miten sillä voikaan olla niin suuri vaikutus omaan oloon? Lämpenevien kelien iloa himmentää vähän huoli siitä onko tämäkin merkki ilmaston muuttumisesta. Toisaalta juuri tätä kirjoittaessani korvanappiini kantautui tieto, että loppuviikoksi olisi luvattu taas lumipyryä. Kattellaan. Onneksi on nuo kukkakaupasta kotiinkannetut pajunkissat, joiden turvin pitää yllä toivetta keväästä. Lumoudun niiden pehmeydestä aina kun näen ne.

Miten teidän helmikuu on sujunut? 

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Pienet ilot viikonloppuun

Paluu arkirytmiin on sujunut vähän vaihtelevalla menestyksellä, köhien ja kompastellen. Onni onnettomuudessa on, että kerrankin on ollut aikaa hissuksiin parantua ja palautua, tarttua alkaneen vuoden töihin ja tehtäviin asia kerrallaan ilman aikataulupaineita. Päätin jo viime syksynä umpikyllästyneenä omaan arkeeni, että tänä vuonna ei ole enää jatkuva kiirepaniikki – so far so good. Aavistan, että päätös joutuu koetukselle ensi kuun alussa, kun työt alkavat täydellä teholla, mutta sitäpä suuremmalla syyllä on hyvä, että on tässä ollut aikaa opetella uusia ja terveempiä rutiineja.

Toipilaana on tullut oltua kotoa aika paljon, onneksi siellä on vihdoin toimiva keittiö. Loppusuoralla olevasta remontista uupuu vielä muutama juttu, mutta tuntuu superluksukselta, että kodin kaikki neliöt ovat nyt käytössä. Energia ei ole riittänyt kovin kummoisiin ruoanlaittospektaakkeleihin, mutta olemme haudutelleet inkiväärillä terästettyä teetä, paahtaneet ruusukaalia, paistaneet munakkaita. Valmistaneet yksinkertaisia aterioita, jotka pitävät ihmisen elossa ja tyytyväisenä siinä missä kolmen ruokalajin illallisetkin.

Kodin seinät ovat monen huoneen osalta vielä tyhjät, mutta olohuoneessa ja työhuoneessa olemme saaneet ripustettua muutamia teoksia seinille. Ruokapöydän yllä on ehdoton suosikkini, lempitaiteilijani Marianne Niemisen öljyvärimaalaus, joka säteilee huoneeseen hiljaista energiaa. Kirjoitinkin viime syksynä Manin mustista töistä hänen viimeisimmän näyttelynsä aikoihin.

Ostin perjantain kunniaksi pitkästä aikaa kukkakimpun – pahasti keskeneräisen remontin keskelle ei tuntunut kauhean järkevältä tuoda tuoreita kukkia. Vaaleanpunaisesta unikosta tulee rönsyilevän kimpun päätähti, kun se avautuu tuosta vähän. Elän toivossa, että kimpusta tarttuu vähän eloa omaankin yhä nuutuneeseen olooni.

Kuvissa vilahtaa myös uusi Sara Karlssonin uusi kaunis kirja, josta sain postissa arvostelukappaleen – kiitos! Asioita jotka tekevät kodin keskittyy suurten sisustusbudjettien ja trendien sijaan läsnäoloon ja muihin tärkeisiin asioihin, joista kodin tunnelma syntyy. Olen seurannut Saran tekemisiä ensimmäisestä blogista saakka ja tykännyt aina hänen raikkaista ajatuksistaan ja kevyestä, vaivattomasta kirjoitustyylistään. Pidin kovasti myös Saran edellisestä kirjasta, jossa syvennyttiin onnellisen elämän anatomiaan.

Kotiin ja asumiseen keskittyvä uutuus kiinnostaa tietysti erityisesti nyt, kun omaa kotia pääsee vihdoin laittamaan itselle omaksi ja viihtyisäksi. Suosittelen viikonloppuun myös Saran nykyistä Minutes-blogia, joka tuntuu virkistävältä tuulahdukselta tässä hektisessä ajassa. Esimerkiksi stressitön lähestyminen liikuntaan puhuttelee juuri nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vastuullisia kukkia ja tuoksuvia jouluasetelmia

Kaupallinen yhteistyö Kauniisti kotimainen ja Asennemedia

Kas, enää pari viikkoa jouluun! Innokkaimmat joulunystävät ovat kantaneet kuusen kotiin ja ripustaneet jouluvaloja jo viikkoja sitten. Itsekin tykkään nykyään joulusta, mutta olen ehkä hiukan maltillisemman linjan kannattaja: muutamalla kauniilla kukalla ja kynttilöillä saa kotiin just sopivasti joulutunnelmaa.

Puhutaan tänään kukista. Kauniisti kotimainen nimittäin haastoi minut tekemään hyasinteista omanlaiseni sommitelmat ja sehän sopi, koska hyasintit ovat suosikkejani kotimaisista joulukukista. Ne ovat pienestä koostaan huolimatta hiukan pöyhkeitä ja erittävät eteeristä öljyä, joka selittää kukinnon huumaavan tuoksun.

Hankin aina hyasinttini ruukussa, sillä ruukkukukat kestävät kauemmin. Hyvin hoidettuna samoista hyasinteista voi saada iloa (ja aromaterapiaa) koko joulun ajaksi. Mutta hyasinttia ei ole suinkaan pakko pitää mullassa! Itse tykkään eniten hyasintin nakulookista: puhdistin ne mullasta ja sujautin Riihimäen lasin vintagepurkkeihin olemaan hurmaavia. Kävin kaupassa pitkän henkisen taistelun vaaleanpunaisten ja sinisten kukkien välillä, ja päädyin lopulta sinisiin. Normaalisti valitsen aina vaaleanpunaisen ja kaipasin tällä kertaa jotain erilaista.

Jos haluat kokeilla samaa kotona, tässä simppelit ohjeet: puhdista sipulit ja vaaleat juuret mullasta. Kannattaa aloittaa puhdistaa käsin ja huuhtoa vedellä vasta lopuksi, jos viimeiset multarippeet sitä vaativat (älä tee niinkuin minä ja aloita vedellä, koska kastuneet multapaakut takertuvat raivostuttavasti juuriin ja sen jälkeen ne on kahta vaikeampi irrottaa). Ole varovainen, ettei herkkä juuristo vahingoitu. Laita maljakon tai lasipurkin pohjalle viileää vettä ja aseta sipuli sinne niin, että juuret ovat kokonaan veden peitossa. Vettä lisätään tarpeen mukaan. Lannoitteita ei tarvita.

Luin muuten, että hyasintteja on kasvatettu Suomessa, tarkemmin sanottuna Turussa jo 1600-luvulla, jolloin ne eivät suinkaan olleet joka kodin joulukukkia, vaan rikkaiden ihmisten himoitsemia luksuskukkia.

Mielenkiintoisin pala hyasinttien historiaa löytyy kuitenkin vielä kauempaa, kreikkalaisesta mytologiasta asti. Oli kuuma nuorukainen nimeltä Hyakinthos, josta piti sekä Apollon että Zefyros. Kun Hyakinthos valitsi Apollonin, Zefyros mustasukkaisuuksissaan surmasi tämän. Apollon halusi tehdä Hyakinthoksen nimestä kuolemattoman ja niin hän muutti Hyakinthoksen veren kukaksi. Eli hyasintiksi. Samaan aikaan brutaalia ja hyvin lyyristä, eli juuri sellainen kuin kaikki kreikkalaisen mytologian tarinat ovat.

Ostin myös nipun valkoisia hyasintteja. Runsaus on helppo stailauskikka: joskus enemmän on enemmän. Kaivelin kaapeista erilaisia keraamisia ruukkuja, joita olen kerännyt vuosien varrelta kirppiksiltä ja reissuilta: yhden näistä ruukuista olen tuonut Australiasta, toisen Berliinistä, loput ovat suomalaista käsityötä 60- ja 70-luvulta. Erilaisia ruukkuja yhdistää sävymaailma, joka sitoo ne yhtenäiseksi sommitelmaksi. Tykkään!

Kukkaostoksillakin voi tehdä vastuullisia valintoja: lähiruoan ohella on olemassa lähikukkia. Kotimainen kukka on eettinen valinta, sillä jokaisen kukan voi jäljittää puutarhalleen asti ja työntekijöillä on takuulla hyvät oltavat ja palkkaus kunnossa. Itse en muuten tiennyt, että kotimaiset kukkatarhat ovat yksi suurimmista maahanmuuttajien ja nuorten työllistäjistä. Monilla kotimaisilla puutarhoilla pääsee myös vierailemaan, joten läpinäkyvyys on kunnossa.

Kotimaisten joulukukkien kohdalla vastuullisuuden takaa sirkkalehtimerkki, joka tarkoittaa, että kukan kasvattaja sitoutuu Laatutarha-ohjeistoon. Siinä painotetaan tuotannon ympäristövaikutuksia, henkilöstön hyvinvointia ja tuotteiden turvallisuutta.

Muutama vinkki hyasinttiostoksille:

~ Kotimainen joulukukka on vastuullisin valinta, etsi pakkauksesta sirkkalehtimerkkiä. Kotimaisia joulukukkia myydään lähes kaikissa ruokakaupoissa, marketeissa ja kukkakaupoissa. Kotimaisten kukkien kohdalla laatukin on kohdallaan: kuljetusmatkat ovat lyhyet ja kukat säilyvät paremmin.
~ Nupullaan olevalla hyasintilla kestää hetki avautua kukkaan. Jos haluat nopeuttaa avautumista, tarjoile hyasintille ruokalusikalla hiukan lämmintä vettä ja pidä se patterin vieressä.
~ Hyasintti kestää kauemmin, jos siirrät sen yöksi viileään paikkaan.
~ Kastele niukasti, jotta hyasintti ei innostu kasvamaan liian pitkäksi.
~ Jos hyasintti silti venähtää ruukussaan, anna sille jatkoaikaa leikkokukkana. Leikkaa mahdollisimman läheltä sipulia ja sujauta maljakkoon, jossa on niukasti kylmää vettä.
~ Pitkää vartta voi tukea ruukussa kepillä! Sen saa tuikata suoraan sipulista läpi.
~ Jos satut olemaan puutarhan, terassin tai parvekkeen onnellinen omistaja, hyasintin sipulin voi kukinnan jälkeen kuivattaa ja istuttaa seuraavana syksynä ulos maahan tai ruukkuun!
~ Varoituksen sana: hyasintin erittämät eteeriset öljyt voivat aiheuttaa allergisen reaktion herkille.

Osuipa kukkavalintoihini muuten isänmaalliset sävyt! No sehän sopii. Näkyykö teillä joulu jo kotona? Entä kiinnostaako joulukukat?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tervetuloa toukokuu

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että on jo toukokuu. Ensinnäkin sen ensimmäiset päivät on vallinnut sama tihkusateinen harmaus, joka tuntuu nykyään olevan vuodenajasta riippumatta Helsingin pääasiallinen säätila. Toisekseen sisäisen kalenterini mielestä menemme aikaisintaan huhtikuun toisessa viikossa, mutta se nyt ei ole mikään yllätys, sillä sisäinen kalenterini on lähtökohtaisesti yhtä sekaisin kuin sisäinen kellonikin. Ei takerruta siihen – on siis toukokuu! Melkein kesä! Olkoonkin, etten ole luopunut vielä talvitakeistani.

Kuvat ovat vappupäivän jälkeiseltä aamulta, kun heräsimme arkeen kahden ystävien kanssa vietetyn päivän jälkeen. Onneksi ei ollut mitään aikaista aamupalaveria. Viinilaseja lojui siellä täällä ja työhuone oli iloisen sekasorron vallassa, kun olimme innostuneet porukalla yöllä maalaamaan. Viininhuuruinen taidepaja, miten mahtava konsepti! Otin muutaman kuvan sotkusta, sillä itse juhlista ei ollut kuin tallentunut kameraan kuin jokunen heilahtanut yhteiskuva.

Vappuvastaanotosta tuli juuri niin stressitön kuin toivoinkin. Ei ollut mitään virallisia kutsuja, kemuista mainittiin niille, joiden kanssa tuli puhe vapusta. Paikalle saapui juuri sen verran ystäviä, että kaikki mahtuivat yhdessä katetun pöydän ympärille. Pöydän alla vartioi omien vappunakkiemme lisäksi yllätysvieras, osuvasti nimetty Vappu-koira. Koirat ovat kotibileiden käteviä apureita – ei haittaa vaikka lattialle putoaa sipsejä, koska sinne ei takuulla jää muruakaan.

Olemme henganneet myös Ollin näyttelyn avajaisissa Helsinki Contemporaryssa, päätyneet yllätysillallisille, tutustuneet uusiin ihmisiin ja löytäneet itsemme odottamattomista keskusteluista. Sellaisesta tulee riehakas olo, että kesä on todella kulman takana – spontaanien käänteiden mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti heti kun lomakausi alkaa kimaltaa näköpiirissä eikä ole enää pelkkä teoreettinen käsite. Kävelin eilen hapsukorkkareissa kotiin – ne kastuivat tietysti sateessa, mutta sellaista se on – ja mietin, että taas on selvitty mitenkuten kunnialla yhdestä talvesta. Noin ne vaan kuluvat ja taittuvat taas kohti valoa, vaikka joka kerta koittaa jossain vaiheessa synkkä varmuus siitä, että tällä kertaa tämä marraskuu kestää kuuden kuukauden sijaan ikuisesti eikä kesä tule enää koskaan.

Vasemmalla vappuyön taidepaja seuraavana aamuna, oikealla installaatio nimeltä LUNA WAS HERE.

Kuunvaihteeseen on mahtunut vapunvieton ja sosiaalisten rientojen lisäksi ihan pirusti töitä. Oli pari projektia, jotka paisuivat isommiksi kuin olin kuvitellut, ja siksi blogissa on ollut vähän hiljaista. Olen istunut tietsikan äärellä ja naputtanut pieni hiki pinnassa hommia pois alta, onnellisena siitä, että nykyään nämä kiireviikot ovat oikeasti vain viikkoja siellä ja toisia tuolla, eikä pysyvä tila. On sanoinkuvaamattoman tyydyttävää, kun tehtävälistat oikeasti lyhenevät eikä yliruksattujen kohtien tilalle ilmaannu heti kolme uutta.

Onneksi on se uusi energia, jonka turvin olen jaksanut pahemmin väsähtämättä nämä pitkät päivät – ja ihanaa, että nyt alkoi viikonloppu. Ei se suinkaan ole vapaa, mutta aikataulut ovat vapaat ja saan yksiä kuvauksia lukuunottamatta tehdä työni vaikka sängyssä. Tämän duunia paiskien, viinitellen ja taidepäissään vietetyn viikon vastapainoksi tarvitaan nyt ihan pelkkää olemista: pitkiä yöunia, vähän liikkumista ja sitä valuvaa ja venyvää aikaa, jonka saa tuhlata vaikka kahvin keittämisestä haaveiluun ja sen pohtimiseen jaksaisiko mennä suihkuun vai ottaako mieluummin nokoset. Vierashuoneessa on nimittäin muutaman viikon takaisten yövieraiden jäljiltä peti, johon koirillakin on lisenssi – eikä mikään ole parempaa kuin koko perheen yhteiset päiväunet.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Voiko virtaa olla liikaa?

Olen kärsinyt kroonisesta väsymyksestä siitä saakka kun aloitin viisivuotiaana koulun ja opin, etten ole aamuihminen. No, ehkä silloin se oli vielä unisuutta. Väsymykseksi se muuttui teinivuosina, kun päätin alkaa elää neljää elämää yhtäaikaa ja sen seurauksena lopetin nukkumisen. Ei varsinaisesti auttanut asiaa, että Australian valo oli muuttunut pohjoisen kaamokseksi. Mutta työelämään siirtyminen se vasta oli ojasta allikkoon kompastumista naama edellä! Viimeiset viisitoista vuotta on väsyttänyt ihan jokaisena valveillaolohetkenä siihen pisteeseen saakka, etten ole enää muistanut miltä tuntuisi olla ei-väsynyt. Olla esimerkiksi energinen. Tai edes vaikka perusvirkeä.

Siksi onkin kestänyt hetken hoksata, että nyt on jotain kummaa meneillään. Oireet ovat olleet outoja. Ei ole tehnyt mieli kiroilla aamuisin kun herätyskello soi. En ole tarvinnut neljää kuppia kahvia ennen kuin olen kyennyt avaamaan sähköpostin. Olen saanut tehtyä tunnissa sellaiset työt, joihin on aiemmin kulunut kolme. Hoidettavat asiat eivät ole tuntuneet hirvittävän vakavilta tai vaikeilta, ne ovat ihan vaan asioita. Iltaisin on tehnyt mieli lähteä kävelylle sen sijaan, että rojahdan sohvalle ja nukahdan. Ja sitten kun on alkanut väsyttää, se on ollut tervettä väsymystä, sellaista väsymystä joka ihmisen valtaa kun on touhunut paljon kaikenlaista ja kuuluukin käydä levolle. Ei jatkuvaa horkkaa ja horrosta, josta ei herää kunnolla koko päivänä.

Uskaltaako sen sanoa ääneen, ettei taika katoa? Otan riskin. Nimittäin, minulla on ENERGIAA! En ole enää koko ajan kuolettavan väsynyt! Jaksan tehdä, tarttua toimeen, pistää tuulemaan! Laadin suunnitelmia ja listoja, luonnostelen tekstejä, kirjaan ideoita muistiin ja järjestelen niistä päässäni kokonaisuuksia. Tekee mieli tanssia ja loikkia, Jarnon suureksi huvitukseksi olen vähän loikkinutkin. Eikä se ole vain yksittäinen virtapiikki, koska tätä on jatkunut nyt monta viikkoa, ehkä jo kuukauden tai kaksi. Kaikesta puuttuu semmonen kummallinen sumu, jonka keskellä olen kellunut niin kauan kuin muistan.

Voiko se olla vaan tämä kevät? Yleensä olen tosin ollut keväisinkin väsynyt (vaikka toki paremmalla tuulella kuin talvisin). Ehkä se johtuu kaikista vitamiineista ja marjoista, joita olen alkanut hotkia? Olen toki niitä syönyt silloin tällöin aiemminkin. Osittain se liittyy ihan varmasti siihen, että olen ainakin toistaiseksi, kop kop, päässyt eroon jatkuvista vatsakivuistani. En ole tätä ennen edes tajunnut miten paljon jatkuva kipu voi lamaannuttaa ja uuvuttaa ihmistä.

Vähän jännittää voiko tämä ihana ja ihmeellinen tunne kadota taas sinne mistä tulikin, mutta koitan ruokkia sitä kaikella hyvällä: yöunilla, ulkoilmalla, ravitsevilla aamiaisilla. Viime viikkoina olemme nimittäin alkaneet harjoitella täydellisen uppomunan tekoa – tätä virtaa kun näköjään piisaa heti aamusta. Työnjako on selvä: Jarno pyörittää etikkaa kiehuvaan veteen ja minä loikkelehdin ympäri keittiötä.

Ihanaa alkuviikkoa, ihmiset! Paljon asiaa luvassa tälläkin viikolla.

Kukkia ja koiria

Sunnuntaina julkaisemani pentukuvat saivat suuren suosion, mutta ei tämä koirakuvatulva suinkaan vielä tähän loppunut! Skippaa siis suosiolla tämä kirjoitus, jos nakinmuotoiset eläimet eivät saa mustaa sydäntäsi pamppailemaan. Seuraa nimittäin kuvia ja muistiinpanoja viime viikonlopun varrelta, kun meillä oli oman Juno-koiran lisäksi kaksi lainakoiraa viettämässä viikonloppulomaa.

En voinut olla ajattelematta Jarvista kun nurkissamme rynnisti ruskea mäykkypoika. Jarvis oli tuossa iässä aivan samanlainen hurjapää kuin Paavo on, utelias ja jääräpäinen ja varustettu pattereilla, jotka eivät lopu. Jarviksen lailla Paavokin jakeli suukkoja – jos sen sai pysähtymään tarpeeksi pitkäksi aikaa. Nuuhkin sen untuvaista turkkia ja menin hetkeksi takaisin siihen päivään yksitoista vuotta sitten, kun nostin Jarviksen ensimmäistä kertaa syliini.

Lainasimme perjantaina kotiamme pieneen sadonkorjuujuhlaan, joita varten Jenni taikoi huoneisiin oikean tunnelman. Jarno oli juhlien virallinen valokuvaaja, minä tartuin kameraan vasta kun kaikki oli ohi – en malttanut olla ikuistamatta tuota tyhjentynyttä pöytää, jossa vielä viipyilee lähteneiden vieraiden energia. Jennin kokoama hortensiakimppu oli kaunein hetkeen.

Puolivuotias Sauli näyttää aivan minikokoiselta Juno-koiralta! Ihmekös, että pentu herätti Junossa hoivavietin: se pesi Saulin korvia, nuoli sen kirsua, kirputti sen niskaa ja jopa ryntäsi raivokkaasti haukkuen puolustamaan Saulia Paavoa vastaan, kun veljesten leikit kävivät Junon mielestä liian raisuiksi Saulille.

Jarnon kainalo oli Saulin lempipaikka: piti välillä ottaa pieni power nap jotta jaksoi taas hillua ja riehua. Pennuissa on kyllä parasta tuo on/off mode. Ensin painellaan sata kilsaa tunnissa ympäri asuntoa, kaksi sekuntia myöhemmin ollaan kyljellään keskellä lattiaa ja kuorsataan, tai simahdetaan kainaloon kesken leikin.

Ruokailutilanteet huvittivat. Juno rakastaa ruokaa yli kaiken, todennäköisesti enemmän kuin minua ja Jarnoa, mutta viime viikonloppuna ilmeni, että Sauli on ruoasta – jos mahdollista – vielä enemmän innoissaan. Pentu hotki oman annoksensa alta kolmen sekunnin ja oli sen jälkeen sujuvasti siirtymässä imuroimaan Paavon ja Junon kuppeja. Jonkun piti toimia erotuomarina, koska muille ei olisi jäänyt safkaa ollenkaan.

Kirsikkatoffeepallot ovat paholaisen keksintö ja peräisin punavuorelaisesta karkkikaupasta nimeltä Roobertin Herkku. En tietäisi niistä mitään ellei ystäväni olisi vinkannut niistä, tavallaan toivon ettei olisi. Pitää ehkä lanseerata talouteen joku karkkipäivä, koska muutoin tekee mieli kipittää Viiskulmaan joka päivä.

Pennut muistuttavat pieniä lapsia siinä suhteessa, että ne heräävät aikaisin ja haluavat koko huomiosi. Heti. HERÄÄ! Aamuhetkistä ei ole kuvaa, koska oli liian kiire yrittää piiloutua  pentuhyökkäyksiltä peiton alle, mutta ylläolevassa ruudussa on esimerkki vaativuudesta, jolla puolivuotias pikkukoira manipuloi kohteensa tekemään mitä tahansa. Esimerkiksi nostamaan pennun kainaloonsa, koska haluaa hinnalla millä hyvänsä nukkua vielä vartin.

Sadonkorjuujuhlien jälkeen oli pienemmän porukan sadonkorjuujatkot. Kyllä, ne lasketaan jatkoiksi, vaikka loppuivat puoleen yöhön mennessä. Olen tullut aika monen ystävän kanssa siihen tulokseen, että jos aikoo juoda viiniä yli kolmekymmentävuotiaana, on viisainta aloittaa aikaisin ja olla ajoissa nukkumassa – silloin välttyy krapulalta, jotka kestävät nykyisin kaksi päivää. Tai kolme, jos tekee kardinaalivirheen ja juo vodkaa.

Mäyräkoiralauman ruoanjälkeinen rituaali: täytyy tarkistaa kaikki muut kulhot ihan siltä varalta, että niihin olisi jäänyt murunen tai kaksi. Ei koskaan ole, mutta ei sitä ikinä tiedä. Mikä ikuinen optimismi. Ja sitten on vuorossa taas torkut.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Keittiön kukkaräjähdys

Meillä on ollut syksyn mittaan joka viikko kuvauksia, melkein jokaisena enemmän kuin yhdet. Kuvausprojektien lieveilmiönä kotiin kertyy jatkuvasti ylimääräistä tavaraa, mutta eipä harmita, sillä suurin osa siitä on onneksi helposti kulutettavaa sorttia – ruokaa, joskus viiniä, usein kukkia. En malttanut olla nappaamatta kuvaa keittiön pöydästä, jolle jäi kiireisen viikon jäljiltä kauneutta kolmen kimpun edestä. Sulassa sovussa he siinä, sointuvat ja nojailevat toisiinsa.

2016-12-10-stellaharasek-himassa-12016-12-10-stellaharasek-himassa-22016-12-10-stellaharasek-himassa-3PHOTOS BY STELLA HARASEK

Villi ja kaunis

Muina kukkamuijina täältä kanssatovereille huutelen, että tsekatkaapa Erottajankadun Urban A kun kuljeskelette seuraavan kerran kulmilla. Skandinaaviseen minimalisiin keskittynyt kauppa on muutenkin kiva, mutta muuttui juuri kivemmaksi, sillä sen tiloihin avattiin kukkakauppa nimeltä Wild Things. Peikonlehtiä, kentianpalmuja, pieniä kaktuksia ja mehikasveja – ja huumaavia kukkakimppuja.

2016-09-27-stellaharasek-wildthings-1

Ostan harvoin valmiita kukkakimppuja – ne eivät ikinä oikein osu omaan makuun – mutta Wild Thingsin päivän kimpusta on tullut poikkeus sääntöön. Rönsyilevät kimput kootaan kauteen sopivista kukista ja lehdistä eikä lopputulos ole yhtään imelä, vaan villi ja kaunis. Kyllä kiitos.

2016-09-27-stellaharasek-wildthings-22016-09-27-stellaharasek-wildthings-32016-09-27-stellaharasek-wildthings-4

Wild Things @ Urban A
Erottajankatu 1-3, Helsinki
Ma-pe 11-19, la 11-17

Working for the weekend

Musiikkidiggarin elämän lieveilmiöitä: pään sisältä löytyy jukebox, joka ei tottele mitään tai ketään. En mahda sille mitään, joka perjantai alkaa soida päässä Loverboyn vanha hitti vuodelta 1981. Ihan mielelläni kuuntelisin viikonlopun kunniaksi jotain aivan muuta, mutta ei. Menköön, kasaririffit ovat onneksi teinivuosien jäljiltä lähellä sydäntä. Kun ei muutakaan voi niin hoilotetaan sitten mukana, huolettomasti nuotin vierestä.

You want a piece of my heart?
You better start from the start
You wanna be in the show?
Come on baby let’s go

2016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-12016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-22016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-142016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-32016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-72016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-132016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-82016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-122016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-102016-09-17-stellaharasek-viikonloppu-4

Täytyy se nyt tuupata tähän teidänkin pakkokuunneltavaksi, klassikko mikä klassikko. Sitäpaitsi miten punaisilla nahkahousuilla voisi mennä pieleen? No ihan helposti, mutta ei takerruta nyt sivuseikkoihin.


PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
LOVERBOY – WORKING FOR THE WEEKEND

Hentoa harsoa

Valkoinen harsokukka, halvinta mitä kukkakaupasta saa. Lämmittää kylmästä hohkavaa ikkunalautaa tekemättä itsestään numeroa. Vaivattomat, valkoiset asiat kiinnostavat kevään kynnyksellä. Ja kyllä, olen ihan varma siitä että kevät tulee nopeammin kun pokkana puhuu siitä asiana, joka on aivan juuri tapahtumaisillaan. Näinä päivinä! Pian, pian.

2016-01-25-stellaharasek-harsokukat-22016-01-25-stellaharasek-harsokukat-32016-01-25-stellaharasek-harsokukat-1

Alkukesän kaunein

Alkukesän lempikukkani on ehdottomasti kielo. Kielot ovat yksi ensimmäisistä muistoistani Suomesta silloin kun tämä maa oli minulle vielä uusi. Kompastelin tiheässä metsässä veljeni perässä, oli varmasti kesäkuu, sillä koko jokilaakso oli räjähtänyt vihreäksi. Löysimme metsäaukion täynnä kieloja, niitä täytyi olla tuhansia. Ne kimmelsivät valkoisina puiden välistä siivilöityvässä valossa.

2015-06-02-stellaharasek-kielot-12015-06-02-stellaharasek-kielot-2

Kielot eivät kestä kovin kauan maljakossa, eivät ne kuki luonnossakaan kuin jokusen viikon. Hetkellisyys tekee niistä jollain tavalla vielä kauniimmat. Kuin ne olisi annettu meille vain hetkeksi lainaan ja sen jälkeen niillä olisi jo kiire eteenpäin. Mutta nyt ne nuokkuvat vielä ikkunalaudallani, riiputtavat viattoman valkoisia kellojaan kuin kuuntelisivat musiikkia, jota kukaan muu ei voi kuulla.

2015-06-02-stellaharasek-kielot-32015-06-02-stellaharasek-kielot-4

EDBLADIN KUPPI KUVAUSLAINASSA

 

Jos onkin lysti lyhyt, niin ei ole kovin kalliskaan: maksoin kuvan kimpusta neljä euroa. Kaikkein kauneimmat ne ovat tietysti luonnossa, jos sattuu käymään säkä kuten viime kesänä.

Kauniimpi puoli uudesta kodista

Terveiset madonreiästä, jota myös remontiksi ja muutoksi kutsutaan. Sovitaanko, että tässä kirjoituksessa keskitymme tarkoin valittujen kuvakulmien avulla ainoastaan ihaniin asioihin? Uskon, että jokainen, joka on muuttanut keskelle remonttityömaata, tietää mitä tarkoitan.

2015-05-06-stellaharasek-tehtaankatu-1

Kuinka kauniisti kaktukset, mehitähdet ja muratti sopivat uuden makuuhuoneeni ikkunalaudalle! Asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteivät ne toistaiseksi mahdu mihinkään muualle.

2015-05-06-stellaharasek-tehtaankatu-2

Mitä siitä, ettei meillä ole keittiötä tai mitään mahdollisuutta valmistaa ruokaa seuraavaan kolmeen viikkoon. Onneksi on lempilähikauppa, josta saa varhaisperunasalaattia, luomujauhelihapihvejä ja kypsänpulskeita luomukirsikkatomaatteja! (Sarkasmi sikseen, oli kyllä superhyvä salaatti.)

2015-05-06-stellaharasek-tehtaankatu-3

Uuden kodin ensimmäiset kukat kaunistavat yöpöytää. Vapunväriset neilikat hain muuttopäivänä vastapäisestä kukkakaupasta – ja kiitoksena kärsivällisyydestä vein lähimmille naapureille samanlaiset. Kun on kuukauden kaatanut seinä- ja parvirakenteita ja hakannut vanhaa kattoa irti, on hyvä hetki huolehtia naapurisuhteista.

2015-05-06-stellaharasek-tehtaankatu-4

Lempilähikaupalla on uusi oma olut. Ostin kokeeksi ja ostan toistekin. Raikas ja hedelmäinen, loistoseuralainen lattialla nautitulle lounaalle. Piknik-tunnelmaa omassa kodissa, mikäs sen kesäisempää. Omasta mielestään nälkäisiä eläimiä joutuu tosin uhkailemaan haarukalla kauemmas.

2015-05-06-stellaharasek-tehtaankatu-5

Tavaratkin alkavat löytää paikkaansa. Vähän vielä kun järjestellään ja pyyhitään pölyjä niin kyllä tästä koti tulee! Ei puutu enää paljo mitään!