I wanna be adored

Brittiyhtye The Stone Rosesin vuonna 1989 julkaistu I Wanna Be Adored kuuluu niihin kappaleisiin, jotka tunnistaa alkuhuminansa ensimmäisestä sekunninpuolikkaasta – ja ajaa välittömästi tunnekuohuun, johon sekoittuu kaikki menneet ihastukset, pettymykset, tärisevin teinisormin poltetut tupakat ja puistonpenkillä juotu lämmin valkoviini. Tykkään hulluna myös tanskalaisen The Raveonettesin tulkinnasta, joka onkin melko uskollinen alkuperäiselle sovitukselle ja tunnelmalle. Cover on julkaistu vuosia sitten ja olin jo ehtinyt unohtaa sen, mutta onneksi internet kuljettaa eteen kaikenlaista. Laitan onnenkantamoisen jakoon siltä varalta, että se ilahduttaisi teitäkin.


THE RAVEONETTES – I WANNA BE ADORED

Loppukesän lempparit

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ MÉTHAMIS, FRANCE

Hypätään hetkeksi roadtrip-jutuissa aivan matkamme loppuun, kun päädyimme Provencen kukkuloiden keskelle, pieneen kylään nimeltä Méthamis. Takana oli kaksi viikkoa matkantekoa ja tuhansia ajettuja kilometrejä, jotka alkoivat jo vähän painaa jaloissa ja päässä. Seikkailunhalu oli toviksi taltutettu ja halusimme rentoutua hetken ennen kotimatkan alkamista. Kukkulan päällä uinuva pikkukylä oli täydellinen paikka viimeisten päivien viettoon: koirat torkkuivat kivimuurien varjoissa, kaskaat säksättivät ympärillä aukeavassa rotkossa ja aurinko siritti pilvettömällä taivaalla viinitarhojen yllä. Majapaikkamme, bed&breakfast nimeltä Metafort, sijaitsi kylän korkeimpaan kohtaan 1600-luvulla rakennetussa talossa, jonka uima-altaalta oli huimausta aiheuttava näkymä rotkoon ja ympäröiviin kukkuloihin. Olisin voinut viettää paikassa parin päivän sijaan kokonaisia viikkoja.

Olin pakannut matkalaukkuun suosikkivaatekappaleeni Nanson loppukesän mallistoista ja kuvasimme ne Méthamiksessa, sillä miljöö oli siihen täydellinen. Kolmenkymmenenkahden asteen helle asetti kuvien ottamiselle omat haasteensa, mutta onneksi nuo juuri kauppoihin rantautuneet vaatteet ovat kevyet ja hengittävät, ja tuntuvat kuumallakin kelillä ihanalta päällä.

Kampa-paitapusero on yksi loppukesän helpoimmista vaatteista. Sen alle voi tietysti pukea shortsit tai vajaamittaiset housut, mutta minusta pitkä paitapusero käy kesällä vallan hyvin mekosta – sitäpaitsi väljä leikkaus tasapainottaa edestä lyhyempää helmaa. Tykkään hellekelillä pitää napitushalkion avonaisena alas asti, mutta voisin kuvitella, että esimerkiksi toimistossa paita näyttäisi superhyvältä napitettuna kiinni ja yhdistettynä kapeisiin housuihin ja korkoihin.

Tiedän, olemme ennenkin puhuneet tästä hihojen kroonisesta käärimisestä. Paitapuseron hihat ovat oikeasti siis täyspitkät. Kuvissa vilahtavia keltavihreitä perhosia oli muuten koko kylä täynnä ja ne olivat melko tuttavallisia, yksi tuli lepäilemään hattuni lieriin ja toinen käväisi tervehtimässä kädelläni.

Kauniisti laskeutuvassa viskoosipaidassa on sama Kampa-kuosi kuin monissa muissakin suosikkipoiminnoissani. Tykkään sen helppoudesta, se on kaikessa yksinkertaisuudessaan levollinen mutta tuo vaatteisiin elävän pinnan.

Yksi ehdottomista suosikeistani Nanson vaatteista ovat olleet yksinkertaiset t-paidat, joissa on aivan loistava hinta-laatusuhde. Peruspaidan rinnalle on tullut kevyempi kesäversio nimeltä Aavistus, jonka helma ja takakappale ovat ohuesti läpikuultavaa kangasta. Mustaa paitaa olen käyttänyt eniten, mutta kaikkein kuumimpiin päiviin valkoinen passaa vielä paremmin. Paita on täydellinen kaikenlaiseen kesäloikoiluun, mutta näen sen kyllä syksymmälläkin farkkujen ja neuletakin kaverina.

Tunikatyttönä rakastuin salamana tähän venepääntiellä varustettuun Kampa-tunikaan, joka on malliltaan asteen kapeampi ja simppelimpi kuin ensimmäisissä kuvissa vilahtanut paitapuseroversio. Tunikaa löytyy kuosin vaaleammassakin vaihtoehdossa, oma suosikkini on tämä tummempi ja särmempi. Tunika on helppo kesävaate, sen seuraksi ei tarvita kuin leveälierinen hattu ja sandaalit niin kesäasu kaupungille (tai kylän ainoaan kauppaan, joka on oikeastaan hedelmäkoju) on valmis. Täydellinen tunika myös syksyyn mattamustien sukkahousujen, trenssin ja tennareiden seuraksi. Tai pitkän nahkatakin ja nilkkureiden. Tai villatakin alle kumppareiden kaveriksi.

Samasta kuosista löytyy myös a-linjainen Kampa-hame. Käytän harvoin polviin asti ulottuvia hameita, mutta tähän tykästyin – lanteesta napakka ja helmaa kohti levenevä hame näyttää samaan aikaan retrolta että superfreesiltä, kun sen alle sujauttaa rennon t-paidan. Pyöreät aurinkolasit täydentävät lähdössä Ranskan-lomalle -lookin.

Kuvissa näkyvä t-paita on siis Nanson vakiovalikoimissa oleva Tasku-paita, joka kannattaa ostaa heti pois, jos vaan onnistuu sitä Nanson myymälöistä tai verkkokaupasta löytämään, sillä se näyttää olevan jatkuvasti loppuunmyyty. En ihmettele, omistan itse paidan kolmessa värissä ja käytän niitä koko ajan. Paita päätyi myös viimekeväiselle klassikkolistalleni.

Jarno nappasi seuraavat kuvat kun olin huoneessa vaihtamassa vaatteita. Niistä tuli minusta niin tunnelmalliset, että menköön sellaisenaan julki, vaikka paita ei ollut ehtinyt vielä päälle. Kampa-housut ovat nappivalinta naiselle, joka salaa haluaisi kulkea leggingseissä, mutta ei kehtaa, koska leggingsit eivät ole housut. Mutta nämä ovat, vaikka tuntuvat päällä aivan yhtä mukavilta! Kangas on napakkaa puuvilla-elastaani-neulosta, vetskari löytyy ja tukeva vyötärökaistale ja hakaskiinnitys pitävät housut paikallaan. Lisäksi nämä ovat imartelevat! Sitä ei voi aina leggingseista sanoa.

Salakuva! Asioita, joita tapahtuu, kun elää, asuu, matkustaa ja työskentelee valokuvaajan kanssa. Pakko samaan syssyyn sanoa, että pidän näistä kuvista paljon – niihin jotenkin tiivistyy roadtripin tunnelmaa, vaikka ne kuvattiin kaikki samassa pikkuisessa kylässä emmekä näiden päivien aikana kovin kauas ajelleet.

Aavistus-paidasta löytyy myös samanniminen tunikaversio, josta tuli ehdoton suosikkini koko mallistosta. Pitkähihaisessa tunikassa on siis sama läpikuultava helma ja takaosa kuin t-paidassakin – yksityiskohta, joka tekee monikäyttöisestä perusvaatteesta kiinnostavan. Tunika on kevyt ja kaunis, tuntuu päällä henkäykseltä, sopii kaikkiin vaatteisiini, näyttää hyvältä kaikissa tilanteissa enkä oikeastaan tiedä mitä enempää yhdeltä tunikalta voisi edes vaatia.

Läpikuultavan helman takia käytän tätä tunikaa shortsien tai housujen kanssa, mutta tuolla autossa tuli vielä auringonlaskunkin aikaan niin kuuma, että riisuin housut matkan ajaksi. Olimme menossa syömään, puin pöksyt takaisin ravintolan parkkipaikalla. Joku toinen viereisessä autossa veti juuri bikineidensä päälle paitaa. Nauratti – lomatunnelma täydellisimmillään.

Arvonta on päättynyt, kiitos kaikille osallistuneille! Onnetar valitsi voittajiksi nimimerkit Katri Johanna, NN ja Sanna. Voittajiin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

Nanso-arvonnat ovat olleet supersuosittuja, joten laitamme tälläkin kertaa lahjakortteja jakoon! Kerrohan kommenteissa mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi, ja miksi. Toki saat halutessasi valita suosikkisi myös Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon tiistaihin 1. elokuuta saakka, muista sähköpostiosoite. Arvontailoa ja kuumaa loppukesää!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Estholmen, vuosi sitten

✖ ESTHOLMEN, SUVISAARISTO

Halkean onnesta! Tämä on yksi kesän odotetuimmista päivistä, suuntaamme nimittäin viikonlopuksi yhteen lempipaikoistani maailmassa – Suvisaaristoon pikkusaareen nimeltä Estholmen. Olemme ties kuinka monennetta kertaa vuokranneet sen kokonaan oman porukan käyttöön ja tällä kertaa meitä on peräti viisitoista (no seitsemäntoista, jos mäyräkoirat lasketaan mukaan) eikä saareen juuri enempää mahtuisikaan. Ohjelmassa on kaikkea sitä mitä voi odottaa viikonlopulta saaristossa: saunomista ja grillaamista, iltoja venevajalla, pulahduksia mereen, kahvia laiturin nokassa, ehkä nokosia riippumatossa. Nämä kuvat ovat viime vuodelta, silloin oli jo alkusyksy. Tällä kertaa ajattelin hengata lähinnä bikineissä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kesälomalainen

Tervehdys! Anteeksi, että olen ollut niin hiljaa, mutta toivon, että olette olleet kaukana ruuduistanne ettekä ole ehtineet edes huomata poissaoloani. Olemme palanneet reissusta, joka niinsanostusti haastavan alun jälkeen parani kovasti loppua kohden. Kotona odotti muutama kiireellinen työ, pino läpikäytäviä papereita ja sata muuta hoidettavaa asiaa, joiden jäljiltä olin niin väsynyt, että kaipasin vaan lomaa. Olen siis lomaillut. Nukkunut pidempään, kävellyt aamukahville Hietsuun, katsonut elokuvia. Kerännyt voimia, kuljeskellut rannoilla, juonut kirppismyyjältä lainatusta muovilasista kolmen euron valkoviiniä. Mitä näitä nyt on, lomalaisen tärkeitä tehtäviä.

Tämä on yksi niistä asioista, jotka olen päättänyt tästä eteenpäin tehdä toisin: levätä kun väsyttää, lomailla silloin kun huomaan sitä kipeästi kaipaavani. Yrittäjän elämässä on monta asiaa, joihin ei voi vaikuttaa, mutta omiin aikatauluihin onneksi voi. Toki auttaa asiaa, että kaikki muutkin ovat vetäytyneet maalaamaan mökkisaunaa tai lukemaan kirjaa laiturin nokkaan tai kaukaisen palmun alle: puhelin ei pirise, sähköpostiin kolahtaa vain muutama viesti päivässä. Ihan kokonaan en pysty heittäytymään lomavaihteelle, on joitakin sovittuja työasioita – kuten tämän blogin kirjoittaminen – jotka pitävät kesälläkin leivän pöydässä. Mutta saanpahan tehdä töitäni rauhassa, pitää päivät väljinä niin että niihin jää aikaa muuhunkin.

Tajuan taas kuinka lyhyt kesä on. Alan vasta päästä tunnelmaan, eilen oli ensimmäinen päivä kun Helsingissä tosiaan tuntui kesältä. Mutta kesähän on jo puolivälissä, elokuu ja alkavat syyskiireet häämöttävät jo kalenterissa. En suostu vielä ajattelemaan niitä, pidän tiukasti kiinni asioista joita haluan tehdä nyt. Haaveilen viikonlopusta Hangossa, parin päivän pyrähdyksestä ystävän mökille, Pihlajasaaresta, loppukesän puutarhajuhlista jotka olen päättänyt järjestää, en vaan tiedä vielä minne. Ideoita otetaan vastaan!

Blogikin havahtuu tällä viikolla heinäkuisesta horroksestaan: roadtrip-jutut jatkuvat ja luvassa on muutakin asiaa. Sitä odotellessa – kertokaapa te mitä teidän kesään kuuluu? Olisi ihana kuulla kuulumisia ruudun siltä puolelta. Palataan pian ja muistetaan ottaa iisisti, on sentään kesä eikä kiire mihinkään tässä valmiissa maailmassa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Marseillesta Montpellieriin

✖ MONTPELLIER, FRANCE

Ensimmäinen kokonainen päivä tien päällä alkaa kahden kamerattomaksi jääneen valokuvaajan kannalta sielua raastavalla tavalla. Olemme yhdessä Ranskan kauneimmista paikoista, vuoristokylässä rotkon ja kahden yllämme kohoavan jyrkänteen välissä, emmekä ehdi kiivetä kylän korkeimpaan kohtaan tai tutkia ympärillä aukeavia maisemia. Koko kuuma aamu Moustiers-Sainte-Mariessa kuluu puhelimessa vakuutusyhtiön, matkapuhelinoperaattorin ja pankin kanssa raivaamassa tieltä erinnäisiä etenemisesteitä.

Istun kahden tien risteyksessä sijaitsevan hotellimme terassilla, juon aamun kolmatta kahvikuppia ja selvitän vakuutusyhtiölle, että varastetuista tietokoneista ei ole tähän hätään tarjolla kuitteja, koska ne olivat niillä tietokoneilla, jotka varastettiin. Puhelu katkeaa heikon linjan takia kahdesti, aloitan joka kerta asian selvittämisen alusta uuden ihmisen kanssa. Kolmannen selvityksen jälkeen minua neuvotaan tekemään vahinkoilmoitus verkossa – ja liittämään mukaan kuitit. Arghhh. Muistutan, että minulla ei valitettavasti ole enää tietokonetta jolla pääsisin verkkoon, tässä kylässä ei taatusti ole nettikahvilaa ja vaikka olisikin, varas ei valitettavasti ole viimeisimmän vartin aikana kaahannut moottoripyörällä terassin eteen tuomaan kuittejani takaisin.

Pankille haluaisin ilmoittaa, että olen tekemässä yrityksen kortilta lähiaikoina paria isoa ostosta, mutta en pääse edes läpi asiakaspalveluun – verkko pätkii eikä tunnuslukusovelluksella tunnistautuminen onnistu. Tunnit kuluvat kun taistelen katkeilevien linjojen kanssa, naputan vahinkoilmoituksen puhelimella ja otan rikosilmoituksesta kuvakaappauksia sen liitteeksi. Vannotan vakuutusyhtiötä palaamaan asiaan ennen kuin kiska menee juhannukseksi kiinni. Jarno istuu vieressä, kantaa lisää kahvia pöytään ja polttaa ketjussa. Juuri nyt emme keskustele tupakoinnin lopettamisesta, haluan itsekin röökin.

Lopulta on lähdettävä liikkeelle, asiat ovat edelleen kesken, mutta vuoristokylässä ne eivät etene. Pakkaamme auton, pieni Clio on tulikuuma seistyään aamupäivän auringossa. Kuumuus valuu raukeutena jäseniin, uuvuttaa vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olen aloittanut soittelun aamukahdeksalta.

Meillä on kiire lähimpään isompaan kaupunkiin, josta saa uuden tietokoneen ja mikä tärkeintä, uuden kameran. Olemme työmatkalla ja oikeastaan ihan koko elämämme on standby-tilassa, kunnes saamme menetettyjen tilalle uudet työvälineet. Naputan tahmein sormin karttaan seuraavan etapin: MARSEILLE.

Laskeudumme pikkuteitä pitkin alas vuorilta. Rotko kiemurtelee rinnallamme, se näyttää repeytymältä maisemassa. Sitten tulevat loputtomat laventelipellot, jotka huojuvat violetteina silmänkantamattomiin. Sydämeni itkee verta, meillä ei ole kameraa jolla kuvata niitä eikä edes aikaa pysähtyä katsomaan. On ehdittävä tietokone- ja kamerakauppaan hyvissä ajoin ennen kuin ne sulkeutuvat, uuden kaluston ostaminen ei käy vartissa.

Marseille väreilee horisontissa paahtavan auringon alla. Siellä on kuin onkin Apple Store, sataman tuntumassa sijaitsevassa ostoskeskuksessa. Motarin pölyssä ryytynyt Clio tajuaa pääsevänsä muutamaksi tunniksi parkkihallin viileään hämärään ja piristyy. Navigaattorikin innostuu lähestyvästä kaupungista ja alkaa sinkoilla sekopäisiä ohjeita, jotka tulevat vielä tutuksi seuraavien viikkojen aikana. TURN RIGHT kun oikealle kääntyminen on kielletty. TURN LEFT kun siellä odottaa umpikuja. U-TURN on navigaattorin mielestä vallan pätevä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin, joissa olemme ajaneet sen neuvomana harhaan. Epäilemme, että Ranskan poliisi olisi asiasta eri mieltä.

Liikennesääntöjen luovan tulkinnan lisäksi navigaattorimme rakastaa liikenneympyröitä. ENTER ROUNDABOUT. EXIT ROUNDABOUT. Muutaman kerran se ajeluttaa meitä moneen kertaan liikenneympyrän ympäri ennen kuin suostuu paljastamaan minne matka jatkuu.

En haluaisi jättää matkalaukkuja parkkihallissa torkkuvaan Clioon, mutta minkäs teet? Ei niitä voi mukaankaan ottaa keskustan kuhinaan. Tarkistamme, että auto osuu valvontakameroiden alueelle. Katsomme, että auton vieressä ei ole epäilyttävää pakettiautoa tai pimeitä nurkkia. Avaamme hansikaslokeron näyttääksemme kiinnostuneille, että siellä ei ole mitään. Sullomme jokaisen autoon jäävän esineen takakonttiin, joka kätkee ne pätevänä ihan kuin ei olisi juuri vuorokausi sitten joutunut varkauden uhriksi keskellä kirkasta päivänvaloa.

Tietokoneet kimaltavat kaupassa kuin himmeät jalokivet. Tähän asti olen aina hankkinut tehokkaimman myllyn, johon minulla on ollut varaa, pumpannut sen täyteen rautaa ja kantanut sitä selkä vääränä. Tällä kertaa päätän tehdä toisin ja seurata sydäntäni: valitsen MacBook Airin, kevyen koneen jossa on liian vähän kovalevytilaa, mutta jota on kerrankin ilo kantaa mukana. Tiedostoja täytyy alkaa jokatapauksessa arkistoida verkkoon. Meidän täytyy jokatapauksessa hankkia työhuoneeseen kunnolliset kuvankäsittelynäytöt. Ja meidän täytyy selvitä nyt Suomeen saakka yhdellä tietokoneella, sillä limiitin täytyy riittää vielä siihen kameraan. Pieni yrityksemme ei ole koskaan tehnyt näin suuria hankintoja kerralla.

Seuraavaksi kamerakauppaan, josta olemme saaneet kuuman vinkin Apple Storen myyjältä. Hyppäämme metroon. Tuntuu absurdilta väistellä ihmisiä metrotunnelissa ja kuunnella korvissa rätiseviä kuulutuksia, juurihan heräsimme vuorten hiljaisuuden keskellä. Rue de Rome on vilkas ostoskatu, josta löydämme myyjän ohjeilla pienen valokuvausputiikin. Siellä kehitetään yhä filmejä, mikä huumaavan tuttu tuoksu! Nikonin runkoja on vain muutama, mutta kuin ihmeen kaupalla niiden joukossa on kuin onkin juuri se, jonka haluamme, sama joka meiltä vietiin. Löydämme muutaman tarpeisiimme sopivan linssinkin, ilmenee että Nikonilla on juuri nyt jonkinlainen alennuskampanja ja saamme neuvoteltua paketille kivan hinnan, joka kirpaisee ihan vähän vähemmän kuin olimme ajatelleet. Kun siirrymme kassalle, paine rinnassa alkaa hellittää: ehkä onnelliset tähdet, joiden alla olemme aina matkustaneet, ovat palanneet nyt luoksemme ja pääsemme takaisin päiväjärjestykseen. Ainakin työmme osalta, ja olen varma, että kamera kädessä korjaantuu lopulta kaikki muukin.

Iloitsin liian aikaisin: kassalla seuraa etenemiseste. Niitä on tälle reissulle riittänyt, vaikka matkaa ei ole kestänyt kuin muutaman hassun päivän. Kortti ei hyväksy maksua, vaikka olen erikseen varmistanut, että näin ei käy. Soitan päivän viidennen tai kuudennen kerran pankkiin. On myöhä iltapäivä, luottokorttiyhtiön asiakaspalvelu jo kiinni. Minut ohjataan yhtiön kansainväliseen asiakaspalveluun, johon liittymäni ei voi syystä tai toisesta yhdistää. Soitan kansainväliseen palvelunumeroon Jarnon puhelimesta, kamerakaupan puhelimesta, myyjän puhelimesta. Mikään niistä ei yhdistä. Alan epäillä joutuneeni Kafkan novelliin tai sadistiseen piilokameraformaattiin, jossa koetellaan väsyneiden yrittäjien hermoja ja seurataan popkornin äärellä milloin ne katkeavat. Soitan operaattorille, niidenkin asiakaspalvelu on tietysti jo kiinni. Soitan vielä kerran pankkiin, he yhdistävät minut siihen kirottuun kansainväliseen asiakaspalveluun johon heidän linjansa kyllä yhdistää, siellä selvitän brittiläiselle pankkivirkailijalle, että seison Marseillessa kamerakaupassa, joka menee tunnin sisällä kiinni eikä korttini syystä tai toisesta toimi, minun pitäisi olla iltaan mennessä jo aivan toisessa kaupungissa ja saatan pillahtaa itkuun, jos kohtaan vielä yhdenkin etenemisesteen. I totally understand, virkailija sanoo matalalla miesäänellään, but we’re just the blocking service. Not that your card seems to need any blocking if it’s not working anyway. But you need to call your bank in Finland tomorrow morning when they’re open.

Kamerakauppa sulkee ovensa. Seisomme kadulla ja mietimme mitä teemme. Olemme käyttäneet tähän projektiin koko päivän, mutta meillä ei ole edelleenkään kameraa. Työmme ei edelleenkään etene. Olemme varanneet aamulla yösijaksi halvan huoneen naapurikaupungista, Montpellieristä, josta on tarkoitus jatkaa aamulla matkaa pitkin rannikkoa kohti Espanjaa. Sinne ajaa navigaattorin mielestä kaksi tuntia, eli todellisuudessa vähintään kolme. Ajammeko aamulla koko matkan takaisin kamerakauppaan vai jätämmekö kaiken Montpellierin kamera-apajien varaan?

Olen niin turhautunut ja väsynyt, että haluaisin unohtaa koko Montpellierin, horjahtaa lähimmän hotellin aulaan ja käpertyä ensimmäiseen sänkyyn, jonka löydän. Olen käyttänyt aivan kaiken tarmoni tähän koko päivän jatkuneeseen taisteluun eikä se ollut edes tarpeeksi, haluan vain vajota uneen ja herätä kun painajainen on ohi. Jarno solahtaa järkevän aikuisen rooliin, ottaa kädestä, luotsaa kohti metroasemaa. Clio odottaa parkkihallissa, piristyn vähän kun kukaan ei olekaan vienyt matkatavaroitamme takakontista.

Päätämme, että päivä käännetään vielä voitoksi. Olemme juuri saaneet Annalta ihanan vinkin kaupungin rantakadulla sijaitsevasta ravintolasta, menemme siis syömään, aurinkokin laskee juuri sopivasti ja värjää kadut kultaisiksi. Vatsat täynnä hyvää ruokaa jaksamme ajaa Montpellieriin ja googlata matkalla onko siellä hyvinvarusteltua tai edes keskinkertaista kamerakauppaa. Tässä vaiheessa vasta huomaamme, ettemme ole syöneet koko päivänä mitään aamiaisen jälkeen.

Tie ravintolaan vie keskustan rantakatujen läpi. Navigaattorilla on vahva näkemys reitistä, joka ei ole vain vaikea, vaan mahdoton. Se hiljenee järkytyksestä, kun päätämme sivuttaa sen neuvot ja mennä omia polkujamme. On nälkä. Hermot hivenen kireällä. Oma kiukuttelu naurattaa jo. Valitsemme suorimman tien, Jarno painaa kaasua. Ohitamme torin, jonka risteyksessä kolme moottoripyöräpoliisia juttelevat aavistamatta ollenkaan, että niiden takaa hiipii Clio, joka rikkoo yhtäaikaa ainakin kolmea eri liikennesääntöä ajamalla bussikaistaa, kääntymällä kiellettyyn ajosuuntaan ja painelemalla päin punaisia. Melkoinen suoritus, joka ei eteläeurooppalaiseen tapaan kiinnosta poliisin lisäksi ketään muutakaan – yksi huomaamattomasti hiiviskelevä Clio sinne tai tänne.

Navigaattori suostuu vaivoin yskäisemään ravintolan sijainnin. Löydämme sen heti! Se on auki! Aurinkokin paistaa! Saamme parkkipaikankin, ja se ei muuten ole ranskalaisten kaupunkien ahtailla kaduilla mikään itsestäänselvyys. Kipitämme kohti ravintolaa vatsat kurnien. On niin nälkä ettei oikeastaan edes haittaa, vaikka ruoka ei olisi kovin hyvää. Mikään ei voi enää pilata tätä iltaa. Paitsi tietysti se, että siellä on yksityistilaisuus.

Alkaa tuntua, että Marseille on nähty – otamme suunnan kohti Montpellieriä. Päättelemme, että matkan varrella on varmasti monta ravintolaa, pysähdymme ihan mihin tahansa niistä. Seuraava aukioleva ravintola osuu vastaan puolitoista tuntia myöhemmin, kun on jo pimeää ja huumorin taso on tippunut samaa tahtia verensokerin kanssa. Tienvarsiravintolan fish’n’chips ja pieni olut on juuri sitä mitä tähän hetkeen tarvitaan.

Olemme perillä yhdeltä yöltä. Jarno pudottaa vaatteensa sängyn viereen ja nukahtaa ennen kuin pää osuu tyynyyn. Minulla ei ole aikomustakaan avata matkalaukkua ja alkaa metsästää hammasharjaa, mutta tuliterän tietokoneen avaan. Siihen syttyy valo, kuuluu tuttu hurina. Kun alan täyttää käyttäjätietoja, kirjaimet menevät sekaisin enkä saa naputettua edes nimeäni oikein. Epäilen jo hetken menettäneeni kyvyn ymmärtää kirjaimia, kun tajuan: näppäimistö on ranskalainen. Tietysti on, mutta ei minulle tullut mieleenkään. Nojaan taaksepäin. Hetken tekee mieli luovuttaa, mietin että tähänkö nämä voimat nyt loppuvat, anonyymiin huoneeseen anonyymissa lähiössä, josta on yhtä pitkä matka kotiin kuin sinne mihin kuvittelimme ainakin vielä eilen olevamme menossa. Mutta sitten hengitän syvään, vaihdan asetuksista käyttöön suomenkielisen näppäimistön, se tarkoittaa, että a-näppäintä painamalla saa q-kirjaimen, z-näppäimestä saa w-kirjaimen ja ääkkösetkin löytyvät, kunhan tietää mistä painaa. En katso näppäimistöä, vain ruutua, ja annan sormien löytää rytmin, juoksutan niitä tutuilla uomilla. Ladon kirjaimia toistensa perään, ne nikottelevat hetken mutta taipuvat lopulta tahtooni, syntyy sanoja, ymmärrettävä lause. On yö ja olen umpiväsynyt, mutta en halua nukkua vielä. Mietin mistä teille kirjoittaisin, millaisia matkajuttuja syntyy reissusta, joka meni päin seinää ennen kuin kunnolla edes alkoikaan? Päätän, että kirjoitan siitä.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK