Viikonlopun mittainen matka pois arkiympyröistä riittää suistamaan ihmisen hyvällä tavalla raiteiltaan. Maanantaina vietin vahingossa vapaapäivän – en vaan jaksanut avata tietokonetta. Nukuin päiväunet, kuljeskelin koirien kanssa rannalla, seurasimme kun lehdet leijailivat alas. Katsoimme toisiamme. Tästä se alkaa, väjäämättömästi, varmasti. Vuodenaikaa ei voi lähettää takaisin, jos se ei sovikaan, tai perua, jos ei ennätä ottaa sitä vastaan. Sieltä se saapuu välittämättä siitä olemmeko me valmiita vai emme. Päätellen möhellyksestään lehtikasoissa: ainakin Luna toivottaa syksyn tervetulleeksi.
Ajelehtiminen jatkui, kun ajoimme Mikon kanssa Turkuun katsomaan Jacques Henri Lartiquen vanhoja Riviera-valokuvia. Ranskalainen taidemaalari valokuvasi harrastuksekseen ja ehti elämänsä aikana kerätä yli 150 000 valokuvan arkiston, joissa Riviera on vielä nuori ja viaton, kuuluisat näyttelijät ja taiteilijat huolettomia lomavaatteissaan. Kuvissa vilahtaa tuttuja kasvoja: Jean Cocteau, Picasso, John F. Kennedy, Grace Kelly. Myös Lartiguen kolme kaunista vaimoa toinen toistaan kimaltavimmissa muotokuvissa.
Turun taidemuseon tiistaipäivä oli humisevan hiljainen, näyttelyä oli katsomassa lisäksemme vain jokunen kiireetön. Kävelin mustavalkoisten valokuvien äärellä ja pidin niistä vielä enemmän kuin olin aavistellut. Niissä välkehti meri ja kultainen hiekka, pitkien rantapäivien raukeus, tunne kuolemattomuudesta, joka kuuluu nuoruuteen. Rivieran rantakallioiden lämpö hohkasi vedoksista, teki mieli koskettaa. Varhaisimpiin kuviin oli tallennettu juuri se taianomainen hetki kun kaikki on vielä hyvin – ympärillä ystävät, rakastetut ja loputon aurinko, eikä kukaan osaa kuvitella, että tätä onnea voisi rikkoa mikään. Kuvien yllä leijui outo jännite, ehkä takaraivossa tikittävä tietoisuus siitä että huolettomat päivät eivät jatku ikuisesti, aavistus sodasta joka pian rikkoisi Rivierankin rantojen rauhan.
Selasin näyttelylehtistä ja tunsin kuinka kaikkialla syttyi pieniä valoja. Everything shimmers in the sun. I’m dizzied, numb, stunned. People say, I can’t believe my eyes. Me, I always believe my eyes. Lartigue selvästi tiesi myös miten sanoja taivutetaan.
Näyttely on auki Turun Taidemuseossa vielä tämän viikonlopun, menkää jos ehditte. Kahvilasta saa kahvia ja taidemuseon pikkukaupasta postikorttien muodossa palasen Rivieraa mukaansa.
Rakastan olla tien päällä, mutta saanko reklamoida: miksei enää ole huoltoasemia, jotka haisevat bensalta ja liian kauan seisoneelta kahvilta? Niistä sai aina parhaat munkit, sellaisia joista varisi sokeria sormiin ja syliin ja suupielet olivat tahmeat koko loppumatkan. Kunnollisia huoltsikkamunkkeja ei saa enää ja se on kyllä synti ja häpeä.
Otsikko on lainattu omakuvien sarjalta, jonka Lartigue aloitti 90-vuotiaana.
Kuvat minusta Mikko Rasila
Turku-Helsinki -välillä on lähestulkoon joka kerta pakko pysähtyä Ykköspesällä. Sijainti on suunnilleen puoliväli, bensaa tai halpoja kirjoja sieltä ei saa, mutta ihan taivaallisen rahvaanomaisia, itsetehtyjä sämpylöitä perustäytteillä ja itsepaistettuja sokerimunkkeja (niin ja tahmeita pomadamunkkeja!). Vastapäinen Helsingistä päin tullessa sijaitseva Kotkanpesä ei ole ollenkaan sama asia, joten vain Turusta poistuva saa herkkuja lohdutukseksi.
Ooh, kunpa oltais tiedetty tämä! Ensi kerralla sitten!
Kiitos upeasta kirjoituksesta ja kuvista, terveiset Turusta. Pirkon Tupa on Raisiossa osoitteessa Honkatie 3 :=) Kyllä noita huoltoasemamunkkiloitakin vielä on, mutta ehkä ei uuden moottoritien varressa. Pitää poiketa tieltä, ajaa vaikka vanhan Turku-Helsinki -tien kautta. Lahnajärvikin avattiin ihan juuri uudestaan.
Oooh, pitää vaan siis vaihtaa reittejä! Kiitos osoitetiedoista xx
What?! Luulin, että tuo kuva liituraitapukuisesta miehestä oli napattu näyttelyn kuvista. SItten huomasin että lounaslista luki suomeksi. Ihan järjettön tyyppi ja mieletön kuva! Lartiguen tasoa, sanoisin. :)
LUULIN SAMAA! Hahah :D Stella sun kuvista kootaan joskus ihan samanlaisia näyttelyitä!
Te ootte ihania kuulkaas.
Oho! Kiitos Nina! Tämähän vallan pelasti päivän!
Vantaalla Haltialan Kotieläintilalla on lounaskahvila, josta saa heidän itse leipomiaan munkkeja, jotka ovat todella hyviä. Bensaa sieltä ei saa, mutta niiden munkkien takia sinne voi välillä ajella.
OOOH! Kiitos vinkistä!
Tämä oli ihana juttu!
xxx
Täällä toinen huoltsikka-fani. Ennen vanhaan kyseisillä laitoksilla oli ihan oma tunnelmansa. Muistan, kuinka faijan kanssa autolla kierrettiin Suomea kesäisin; matkasuunnitelma oli aina se, että risteyksessä minä sain päättää mihin suuntaan käännytään, ja siksi ei koskaan etukäteen tiennyt mihin lopulta päätyy. Huoltsikoilla juodut kaakaot (jotka vanhempana vaihtuivat kahviin) ja juurikin ne sokerimunkit ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Pidin myös vanhojen bensiksien tuoksusta; sekoitus bensan, lasinpesunesteen, kumin, kolikoiden, kahvin ja pullantuoksua, siinä oli jotakin nostalgista ja jännää.
KIITOS, listasit just kaikki ne bensishajun ainesosat joita en kirjoittaessa muistanut. Hei vähänkö ihana matkasuunnitelma! Toimisi varmaan aikuisenakin. Ehkä testaan ensi kesänä.
Toimisi varmasti, ja toisi mukanaan elämään usein kaivattua vaihtelua. Ainakin allekirjoittanut urautuu pelottavan helposti samoihin uomiin, ja suorittaa kaikki jutut vuodesta toiseen samalla tavalla. Ehkä siksi jo koirapötkylän kävelyttäminen vaihteeksi eri reittiä tuntuu niin spesiaalilta. Mieli kaipaa vaihtelua pysyäkseen virkeänä, ja sitä saa onneksi aikaan lopulta ihan pienilläkin jutuilla.
No niinpä. Ehkä pitäis ottaa tavaksi kerran päivässä tai viikossa rikkoa joku ihan pieni arkinen rutiini ja tehdä se toisella tavalla, vain pitääkseen hommat kiinnostavina.
Välillä uppoudun toisten ottamiin kuviin ja unohdun sinne. Katselen kuvissa sieltäpäin takaisin ja unohdan ajan
Kyl! Juuri niin.
Huh, tuo otsikko ja mustavalkoiset kuvat. Tuli mieleen, että onko nyt lievää syysalakuloa ilmassa… Onneksi kyse taisi kuitenkin olla tuosta näyttelyn tunnelmasta. Huoltoasemien kahvia en kaipaa, mutta olet ihan oikeassa siinä, että nykyään huoltoasemilta ei enää saa esim. varaosia ym. kuten ennen. Eikä itse paistettuja munkkeja. Jossain vaiheessa ainakin oli sellainen mobiilisovellus kuin vaihtoehto abc.lle. En tiedä kuinka moni pikkupaikka laittaa talveksi ovet säppiin, mutta sitten, jos Suomea lähtee kiertämään niin tuo on varmasti kätevä. Ja itse olen välillä bongaillutkin autosta jotain paikallisia kahviloita mihin on pysähdytty.
Oi ei, otsikko on kieltämättä vähän synkkä jos sen irroittaa kontekstistaan! Joo, se on kyllä hämmentävä ilmiö, että nykyisiltä huoltoasemilta ei saa enää autonhuoltoon liittyviä palveluita. Kerran hajosi keikkabussi keskelle tietä, onnekkaasti kahden ison huoltoaseman VÄLIIN, eikä kummastakaan löytynyt edes hinausköyttä, puhumattakaan autonkorjaajasta.
Raisiossa on Pirkon Tupa, josta saa jättiläismäisiä rinkilämunkkeja! Ja jostain muualtakin saa hyviä, tunnen maun jo kielenpäässä, mutten yhtään muista missä nuo munkit lymyilee..
OOOH, kerro heti kun muistat! Raisioon on just nyt vähän turhan pitkä matka, mutta ensi kerralla kun menen ohi, piipahdan varmasti munkkikaffelle.
Hienot kuvat!
Kiitos kaunis!
Hei Stella,
Kunnollisten huoltsikkamunkkien toivossa suosittelen Merikarvialla Köffiä, mikäli koskaan ajat 8 tietä. Autoa ei siellä saa tankattua, mutta munkit on mitä parhaimpia ja mikäli sesongin ulkopuolella on liikkellä niin kahvikin voi olla pohjaanpalanutta.
Ooh, kiitti vinkistä! Haha, pohjaanpalanut kahvi menee munkin seurassa mainiosti xx
Olipa jotenkin inspiroiva postaus! Kiitos. Ehtisköhän vielä nähdä tuon näyttelyn..
Tämän viikonlopun vielä auki, kannattaa mennä jos vaan kerkeet.