Kuunvaihteen tunnistaa kaupungissa katukuvasta. Näköhavaintojen perusteella noin puolet Punavuoresta oli eilen samoissa hommissa kuin me, kantamassa laatikoita ja kalusteita osoitteista toisiin. Meillä oli luultavasti kähein muuttorekka – ja ihan varmasti pätevimmät projektipäälliköt. Tarkkavaisuuden tasoa voi vaan ihailla, sillä me kaikki muut emme olleet sunnuntaiaamusta aivan noin skarppeina.

Minkälainen homma?

Päästä! Päästä! Nnnnggggghhhh… Täytyy… Mennä… Työnjohtotehtäviin.

Kaikista näistä kuvista sitä ei ehkä uskoisi, mutta saimme sunnuntaina hyötyliikuntaa muuttourakan muodossa, kun parin korttelin päässä asuneet ystävämme muuttivat uuteen osoitteeseen. Uusi koti ei ole onneksi sekään kovin kaukana. Haluamme pitää heidät lähellä, sillä jonain päivänä meinaamme huijata heiltä nuo pikkukoirat. Pöljä on Mikon suosikki ja – myös kepsurullana tunnettu – Pahis minun.

Mahtavaa lyhyissä muuttomatkoissa: helposti hajoavia esineitä ei tarvitse pakata rekkaan kolisemaan, vaan ne voi kiikuttaa perille hellin hauisvoimin. Annikan kainalossa on lempitaulu ja minun kasseissani muuttavan talouden viinit. Tuli kiliseviä kasseja kanniskellessa jotenkin kesäinen fiilis. Voi kunpa voisi jo painella puistoon piknikille.

Uudessa kodissa ei ole vielä keittiötä, mutta on vastavahatut lautalattiat, epätodellisen kaunis valo ja onnellisia ihmisiä. Ja iso kasa laatikoita, mutta ei takerruta nyt niihin. Annika kuitenkin purkaa ja viikkaa ne kunnioitusta herättävällä tehokkuudellaan alle vuorokaudessa.

Viherkuljetus! Uudessa kodissa ei ole ulkotiloja, joten nuo tuijat päätyivät meidän parvekkeellemme. Sillä on siis ainakin teoreettinen mahdollisuus olla tänä keväänä nättinä, nyt jo melkein vuosi muuttomme jälkeen. (Ehkä pitäisi palkata Annika somistushommiin.)

Talkoohommissakin on tärkeää pitää taukoja. Ei tainnut olla sattumaa, että sohva oli ensimmäinen asia, joka kannettiin uuteen kotiin. Projektipäälliköt löysivät heti sekä sohva- että sylipaikkoja. Mani esitteli heille samalla ikkunoista avautuvia uusia maisemia.

Epäilen, että uusi koti on valittu siksi, että olohuoneen nurkassa kattoon asti kohoava kakluuni on täsmälleen samanvärinen kuin Pahis-koira. Hän arvatenkin aikoo loikoilla lyyrisesti sen edessä. Ehkä Pöljä löytää mustavalkoisen tyynyn, johon voi maastoutua yhtä tyylipuhtaasti.

Voi tuoreen maalin tuoksun ja uusien alkujen aiheuttamaa päihdyttävää onnea. Oma muutto ja remontti ovat vielä (liiankin) tuoreessa muistissa, mutta aloimme silti muuttopäissämme Mikon kanssa miettiä pitäisikö ottaa seuraavaksi työn alle kunnon hermoromahdushanke. Kapteeninkadun kotiin suunnittelimme remontin jonka joku muu toteutti, seuraavaan kotiin Tehtaankadulla teimmekin koko remontin itse.  Eiköhän seuraava looginen askel olisi alkaa rakentaa kokonaista taloa, mottona tietysti samat teesit kuin edellisissäkin projekteissamme: vauhti korjaa virheet ja kuinka vaikeaa se voi muka olla?

Kuvat Stella Harasek, Jarno Jussila & Marianne Nieminen

Olen alkanut tykätä eniten kuvista, joissa ei varsinaisesti tapahdu mitään. Vähän puolivahingossa otetuista ruuduista, joissa on ajatus tai lause kesken, takassa rätisee laiska tuli ja koirien korviin kuiskaillaan tarkoituksettomia sanoja, joita ne kuuntelevat lumoutuneina ihan siltä varalta, että ne liittyvät lihapulliin. Keittiöstä kantautuu lautasten vaimeita kilahduksia ja uunissa kypsyvien perunoiden tuoksu. Kynttilä palaa itsekseen loppuun ja tee jäähtyy. Joku miettii mikä oli se elokuva, jossa oli se yksi saarikohtaus, jonka näyttelijästä tuli mieleen se toinen samannäköinen tyyppi, jonka nimeä kukaan ei nyt tähän hätään muista.

Olen myös lakannut välittämästä siitä, että valoa on vähän. Kuvat saavat olla vähän pimeitä, pehmeitä ja tärähtäneitä, samanlaisia kuin nämä päivät. Ei enää talvi eikä ihan vielä kevät.

Kuvat Stella Harasek & Jarno Jussila

Kun eräänä menneenä lauantaina heräsin, muistin kuka ja missä olen ja laahustin kahvin tuoksun perässä keittiöön, löysin sieltä kahvin ja kämppäkaverini lisäksi Kanervan ja Eevan, rapisevan tuoreita voisarvia, kannullisen juuri tehtyä appelsiinimehua ja pannulla kypsyviä rakkauspörriäisiä. Morjens! Yksi niistä hetkistä, kun miettii mitä on tehnyt ansaitakseen tämän kaiken. Ne pörriäiset ja ystävät ja kämppäkaverin ja kodin, joka kokoaa kaiken sen yhteen.

Sitten on näitä lauantaiaamuja, kun herää, muistaa kuka ja missä on ja laahustaa keittiöön, vain havaitakseen, että Mikko on reissussa, jääkaappi on tyhjä koska kukaan ei ole ehtinyt käydä kaupassa, kahvimaito on toisinsanoen loppu eikä sillä ole edes väliä, koska loppu on kahvikin. Ainoa sitä edes etäisesti muistuttava tuote on pakurikääpäkahvi. Ei.

Osaapa sitä suuremmalla syytä arvostaa niitä toisenlaisia tapoja aloittaa viikonloppu. Ulkona näyttää onneksi leijailevan ystävällisen näköinen lumisade, joten taidanpa kiskoa kelsin niskaan ja lähteä tarpomaan kohti kauppaa ja lähintä leipomoa – tuore voisarvi kiinnostelee. Lämpöä lauantaihinne!

Tiedän, olen tässä suhteessa optimisti harhaisuuteen asti, mutta ihan kuin ulkona jo kajastaisi  – uskaltaako sen sanoa? – kevät. Flunssaparantolan kaikista ikkunoista tulvii valo, joka liikkuu tilasta toiseen kuin ei olisi poissa ollutkaan. Työhuoneen ikkunalaudalla pöyhkeilevä peikonlehti ojentelee oksiaan ja pyykki kuivuu auringossa.

Olen ajatellut kaikenlaista, sairastellessa ehtii. Elokuvia. Keskeneräisiä kirjoja. Salatieteitä. Sitä mistä avaruus alkaa ja mihin se loppuu. Että pitäisi käydä apteekissa. Äitiäni, joka matkusti Australiaan ja ajelee ympäri tuota kaunista, kuumaa maata koko kevään. Niitä Des’reen jousia. Hevosia. Tähtikuviota, joka omistettiin David Bowielle kun hän kuoli. Kohinaa, jonka kuulen päässäni joka kerta kun päivä ympärillä hiljenee. Purjehtimista.

Valokuvaamista. Sitä kuinka ensimmäinen ruutu on melkein aina kaunein. Se puolihuolimattomasti otettu kuva, jossa sommittelu ja valotus on sinnepäin eikä kohde vielä tajua olevansa linssin edessä. Mikään ei muutu paremmaksi sillä, että alkaa ohjailla asioiden luonnollista järjestystä. Pikkuhiljaa opin.

Kirjoittamista. Joskus oikeat sanat tupsahtavat tyhjästä, loksahtavat paikoilleen pyytämättä. Joskus niitä saa odottaa niin kauan, että epäilee niiden eksyneen ja unohtuneen kaljalle kesken matkan. Taivuttelen sanoja työkseni, silti ne karkaavat käsistäni silloin kun niitä eniten tarvitsen. Pysynpä nöyränä, kun kirjoitan ja puhun niillä kirjaimilla, jotka minulla on. Ne saavat riittää, silloinkin – varsinkin silloin – kun mitkään niistä eivät oikeastaan ole tarpeeksi.

Päättyneitä parisuhteita. Kavereiden ajattelematta pudotettuja mielipiteitä siitä, että niillä on tapana loppua – tai minulla lähteä. Mitä voin sanoa? Miksi edes pitäisi selittää. Mitään en kadu, kaikesta olen kiitollinen. Asioita ei voi eikä pidä pakottaa. Kenties siihen on ollut syy, että mikään ei ole vielä toiminut kenenkään kanssa. Ehkä olen odottanut jotakuta, jonka kohdalla en enää epäröi.

Matkustamista, ajassa ja paikassa. Joskus siihen tarvitaan lentoliput, usein siihen riittää hyvä kirja tai biisi, joka osuu vastaan juuri oikealla hetkellä. Musiikki voi viedä viisi tai viisitoista vuotta ajassa taaksepäin, kuljettaa kahdessa sekunnissa maailman ääriin tai avata aavistuksia tulevasta, asioista joista minun ei tarvitse tietää vielä mitään. Tässä nenäliinojen ja puoliksi syötyjen särkylääkepakettien keskellä on hyvä. Inkiväärillä pakattu teepannu porisee enkä haluaisi olla missään muualla kuin tässä, kaatamassa päivän kolmattatoista kupillista taudintappajaa riviin aseteltuihin mukeihin. Ja samalla kuuntelen samoja kappaleita toistolla kuin maailmassa ei olisi muuta musiikkia enää jäljellä.

Tätäkin olen miettinyt: mitä tekisimme, jos tietäisimme, että emme voi epäonnistua? Jos ei tarvitsisi pelätä, jännittää tai seistä eteisissä. Mitä sinä tekisit?

Omat vastaukseni viivyttelevät vielä, mutta tämän tiedän: olen tässä, ihan paikallani, vähän irrallani. Jos vähän suistuisi, unohtuisi ihanasti sivuraiteille. Antaisi myöten liikkeelle. Laittaisi lisää vettä kiehumaan ja katselisi alas kadulle, siellä aamu menee menojaan ja taittuu iltapäiväksi. Valo kiertää kattojen yllä, siivilöityy pölyisten ikkunoiden läpi sisään. Hymyilyttää, enkä osaa lopettaa.