Eläviä kuvia

Olipa kivat kemut! Monta lempiasiaani oli läsnä: kimallus, kuohuva ja kämppäkaverin karvakukkaro, joka herättää hilpeyttä kaikkialla missä kulkee. Kuohuviinin kumoaminen jäi tosin tällä kertaa valokuvaamisen varjoon, sillä olimme lupautuneet kekkereiden kuvaajiksi. Ei haitannut, kamera kädessä on onnellinen olo. Nämä ruudut on tosin nyysitty kuvaajakollegan muistikortilta, omissa kuvissani kun vilahtaa niin paljon muita ihmisiä. Ehkä vilautan niitäkin myöhemmin, jos saan luvan.

2016-02-15-stellaharasek-helsinkicoretrainers-012016-02-15-stellaharasek-helsinkicoretrainers-022016-02-15-stellaharasek-helsinkicoretrainers-03

Tuota särkylääkkeiden voimalla vedettyä lauantai-iltaa lukuunottamatta viikonloppu onkin mennyt vaakatasossa. Kaupungissa kiertävä flunssa on nujertanut koko talouden paitsi koirat, jotka nekin sympatiasairastavat saadakseen tekosyyn pysyä peiton alla. Asunnon kaikista kolkista kaikuu tasainen köhiminen. Välillä joku hoipertelee keittiöön keittämään lisää taudintappajaa, joka on tuju sekoitus teetä, inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa. Maistuu kuumeiselle! Jos ollaan tarkkoja, mikään muu ei olekaan tarpeeksi vahvaa läpäistäkseen taudin turruttamat aistit (eli maistuakseen yhtään miltään).

2016-02-15-stellaharasek-helsinkicoretrainers-052016-02-15-stellaharasek-helsinkicoretrainers-042016-02-15-stellaharasek-helsinkicoretrainers-06

Sunnuntai oli kurjasta olosta huolimatta ihana. Kasasimme sohvan täyteen tyynyjä ja vilttejä, kannoimme sen eteen vieraspatjan (jota Tehtaankadulla kutsutaan tuttavallisesti divaaniksi) ja katsoimme leffoja koko päivän. Muutama keskinkertainen komedia, koska on oltava elokuvia, joiden aikana voi torkkua menettämättä mitään. Matrix, ensimmäinen ja paras osa. Factory Girl, koska Sienna Miller Edie Sedgwickina. Romeo + Juliet sadannen kerran, koska ystävänpäivä. Tykkään yhä akvaariokohtauksesta, jossa katseet kohtaavat ensimmäisen kerran – sekä tietysti hissikohtauksesta heti sen jälkeen. Johtuu Des’reen Kissing you -kappaleesta ja sen välisoitosta, joka runnoo romantikon sieluani kauneudellaan. Ne täydelliset kolmekymmentä sekuntia! Ne jouset! Baz Luhrmannin vika, että olen tuosta elokuvasta – siis vuodesta 1996 – saakka ajatellut, että rakastuminen kuulostaa juuri siltä.

PS. Sanokaa joku, etten ole ainoa, jolle tuli juuri järkytyksenä, että vuodesta 1996 on kaksikymmentä vuotta.

Kuvat Jarno Jussila

Stars made for us tonight

Ei se väärin ole, jos ystävänpäivänä tyystin unohtaa avata tietokoneen – mutta nyt kun muistin, vielä ehtii täräyttää teeman hengessä eetteriin kappaleen verran rämisevää rakkautta. Tällä lähtee sopivasti alkava viikkokin käyntiin. So let’s ride and ride and ride and ride, oh, oh, singing la la la la lalalala.

Get into the car
We’ll be the passenger
We’ll ride through the city tonight
We’ll see the city’s ripped backsides
We’ll see the bright and hollow sky
We’ll see the stars that shine so bright
Stars made for us tonight

IGGY POP – THE PASSENGER

Juhlahumussa

En malta juhlatunnelmissani olla julkaisematta muutamaa ruutua kuvauksista tovin takaa. Helsinki Core Trainers – meitä jo pari vuotta hikoiluttanut ja rakkaaksi tullut treenistudio – juhlii tänään viisivuotissyntymäpäiväänsä. Kävimme ottamassa kuvia kutsuja varten: Mikko otti viralliset potretit, minä nappasin ruutuja kulisseista. Valmentajani ja vaimoni Kanerva oli kauniina kuten aina, samoin apukoutsi Nella-koira (jonka karvat ovat tosin aina täydellisessä ojennuksessa). Kuvissa vilahtaa toinenkin valmentaja Matti, yhteensä valmentajia onkin jo… seitsemän? Kahdeksan? Huikea joukko jokatapauksessa – onnea ja iloa tuhat kiloa! Kohta kippistellään.

2016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-12016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-22016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-32016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-42016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-52016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-62016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-72016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-82016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-92016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-102016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-112016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-122016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-132016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-142016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-152016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-162016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-172016-01-13-stellaharasek-helsinkicoretrainers-kaivohuone-18

Ihanaa lauantaita, kaunokaiset!

Veden äärellä

Yhteistyössä Thoreau-vesi, sisältää arvonnan

Viikonloppu alkoi viime perjantaina parhaalla mahdollisella tavalla, kun pitkän viikon päätteeksi sai istahtaa The Cockissa valmiiseen pöytään. Perjantai-iltapäivisin ei yksinkertaisesti riitä enää paukut kauppareissuun saati päätöksentekoon hyllyjen välissä – puhumattakaan siitä, että kotona sytyttäisi kaasulieden ja alkaisi kokkailla. Jumalille kiitos kortteliravintoloista, joihin voi talsia tukka kampaamattomana, rojahtaa nurkkapöytään ja tilata listalta mitä tahansa luottaen siihen, että pöytään kannetaan jotain hyvää.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-12016-02-10-stellaharasek-thecock-22016-02-10-stellaharasek-thecock-3

Perjantai-illan paikkavalinnalla oli nälän lisäksi toinenkin tarkoitus: kävin tutustumassa Thoreau-veteen osana yhteistyötämme. Olen pistänyt kattaukseen kuuluvat kauniit vesipullot aiemminkin merkille, The Cockin lisäksi myös muissa lemppareihini lukeutuvissa ravintoloissa. Kanansiivet ja simpukkapasta kiinnostivat, joten tie vei tällä kertaa tuonne Kasarmintorin kulmaan. Samalla selvisi mistä Thoreaussa on kyse.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-42016-02-10-stellaharasek-thecock-52016-02-10-stellaharasek-thecock-6

Euroopassa myydään kuulemma vuosittain 92 miljardia pulloa vettä. Jos kaikki nuo pullot kasaisi päällekkäin, saisi aikaan 1284 Mount Everest -vuorta, pääsisi kuusi kertaa maapallon ympäri ja pääsisi vielä 52 kertaa kuuhun. Vetää hiljaiseksi ja pistää pienen ihmisen pohtimaan onko pullojen määrässä mitään tolkkua. Eihän tuota määrää keskivertokapasiteetilla voi edes käsittää.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-72016-02-10-stellaharasek-thecock-9

Thoreau-vesijärjestelmä onkin saanut alkunsa pullovesisirkuksesta, jolle kaivattiin ympäristöystävällistä vaihtoehtoa. Thoreau tuo ravintoloihin (ja kahviloihin, toimistoihin ja oikeastaan ihan mihin vaan) ekologisen tavan tarjoilla paikallisesti hanavedestä suodatettua ja pullotettua vettä. Kuplilla tai ilman, itse tykkään molemmista. Paikan päällä ravintoloissa suodatettu ja hiilihapotettu vesi tarjoillaan simppeleistä lasipulloista, jotka kestävät sekä katsetta että käyttöä. Niitä ei tarvitse sen kummemmin kuljettaa, kantaa, kierrättää tai varastoida, ne vain ovat ja tekevät tyylikkäästi sen mihin ne on suunniteltu, kiinteänä osana ravintolan kattausta.

Thoreau-vesijärjestelmä on toisinsanoen palvelu, joka sisältää teollisuuskäyttöön sopivan laitteen hanaveden suodattamiseen ja hiilihapottamiseen, sekä lasiset pullot, joissa vesi tarjoillaan. Palvelun tavoite on helpottaa ravintoloiden (ja muiden pullovettä runsaasti kuluttavien yritysten) toimintaa sekä vähentää pullojätteen määrää. Ravintolat itse päättävät laskuttavatko vedestä vai ei. Joissakin ravintoloissa se on ilmaista ja toisissa ei.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-102016-02-10-stellaharasek-thecock-122016-02-10-stellaharasek-thecock-11

Nimi on peräisin 1800-luvulla eläneeltä amerikkalaiselta kirjailija-filosofilta Henry Dadid Thoreaulta, joka tunnettiin ekologisen elämän edelläkävijänä. Viisas kaveri, joka puhui ympäristönsuojelusta jo kauan ennen kuin suuret massat havahtuivat siihen, että luonnonvaroja ei voi kuluttaa eikä maapalloa kuormittaa loputtomiin. Pisteitä siitäkin, että hän keksi kansalaistottelemattomuuden käsitteen ja kirjoitti aiheesta kokonaisen kirjan. Se onkin lukematta, täytyy korjata asia ensitilassa.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-152016-02-10-stellaharasek-thecock-132016-02-10-stellaharasek-thecock-14

Sananen safkoista, sillä joka päivä tulee nälkä. Suosikkitapani syödä: tilataan pöytä täyteen ja vedetään kaikki kimpassa. The Cockissa jakaminen on tehty helpoksi. Kasarmintorin laidalta löytyvä kantapaikkani hurmasi jo silloin kun avasi ovensa, seuraavaksi otin haltuun myös seiskalta alkavan aamiaisen ja sittemmin lounaankin. Suosikkini saattaa silti olla iltalista ihan vaan siksi, että The Cockin simpukkapasta on kaupungin ellei koko maan paras.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-17

Lempipaikoissaan tulee usein tilattua samoja hyväksihavaittuja suosikkeja, tällä kertaa maistettiin myös lehtikaalipestossa paistettuja etanoita ja vuohenjuustosalaattia. Mansikoilla ja granaattiomenansiemenillä maustettu salaatti yllätti nälkäisen, oli raikas ja ruokaisa. Simpukoista joutui taas taistelemaan haarukalla ja kyynerpäillä, ensi kerralla tilaan ihan oman. Tartar on ystäväpiirissä monen suosikki.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-212016-02-10-stellaharasek-thecock-25

Tampereelta junantuomana tulleena on pakko digata kanansiivistä – kunnollisia saa Helsingistä harmillisen harvoista paikoista. Chili kruunaa siipikeon.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-202016-02-10-stellaharasek-thecock-192016-02-10-stellaharasek-thecock-18

Pesunkestävänä esteetikkona ei voi olla tykkäämättä Thoreaun lasipullojen muotoilusta. Kaunis, kulmikas pullo on yksinkertainen ja sopii monenlaisiin kattauksiin. Ottaisin mielelläni omaankin pöytääni – ei tarvitsisi enää kantaa selkä vääränä pulloja kaupasta kotiin ja takaisin, nimim. vissyn suurkuluttaja.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-162016-02-10-stellaharasek-thecock-22

Tällä hetkellä Thoreau-vesi löytyy jo monista helsinkiläisistä ravintoloista, The Cockin lisäksi mm. Lilla Robertista, Liberty or Deathista, Ragusta, Groteskista ja Southparkista. Ragussa kävinkin eilen ensimmäistä kertaa! Muut ovat enemmän tai vähemmän vanhoja tuttuja.

2016-02-10-stellaharasek-thecock-232016-02-10-stellaharasek-thecock-24

Olisipa mahtavaa nähdä Thoreau muissakin – myös Helsingin ulkopuolella sijaitsevissa – ravintoloissa, joten käynnistetäänpä raflojen kannustimeksi kuvakisa. Ilmianna Instagramissa ravintola, jossa haluat nauttia Thoreau-vettä ja voita 200€ lahjakortti kuvaamaasi ravintolaan. Tägää mukaan ravintola sekä hashtagit #thoreauvesi ja #puhdasitameri. Osallistumisaikaa on kuukausi, joten vikkelät ennättävät osallistua vaikka useammalla kuvalla. Lisäksi Thoreau-vesi lahjoittaa Puhdas Itämeri -säätiölle euron jokaisesta 9. maaliskuuta mennessä julkaistusta kuvasta, joten pistetäänpä Instagram paukkumaan. Somekisan tavoitteena on kuluttajien kysynnän kautta herättää ravintoloita siihen, että pullorumballe on olemassa validi vaihtoehto.

Kuvat Stella Harasek & Jarno Jussila

Neljän seinän sisällä

Olen viime vuosina vihdoin alkanut tykätä lähes kaikista vuodenajoista ja säätiloista, joista saamme Suomessa nauttia, mutta pakko myöntää: liejunvärinen loska koettelee jopa minun kykyäni nähdä kaikessa kauneutta. Ei mahda mitään – parasta loskakeleissä on se, että saa hyvällä omatunnolla pysyä untuvapeittojen ja pressopannun välittömässä läheisyydessä neljän seinän sisällä. Paljon muuta en olekaan viime päivinä tehnyt.

2016-02-09-stellaharasek-marimekko-3

Kävin lauantaina ja sunnuntaina ulkona vain kävellyttääkseni koiria, jotka eivät luonnollisesti halunneet kävellä. Niitä on kovin vaikea syyttää siitä. Loskassa kahlaamisen jälkeen on edessä tassu- ja mahapesu, kaikkien osapuolien hermoja raastava operaatio, jonka jäljiltä on puhdas turkki ja paha mieli. Sillä on onneksi taianomainen taipumus parantua lihapullalla. Toiset meistä tosin valitsevat lihapullan sijaan pienen lasin viiniä.

2016-02-09-stellaharasek-marimekko-1

Sisällä pysyminen on ollut paras päätös hetkeen. Oli ihana viikonloppu. Nukuin puoleen päivään. Sain aamukahvin kannettuna sänkyyn. Ajauduin keskusteluun siitä olisiko välillä minun vuoroni kantaa kahvia muille – hups. Harkitsin pyykin pesemistä ja luovuin välittömästi ideasta, koska se olisi vaatinut retken lähikaupan pesuainehyllylle. Ylimääräistä ulkoilua välttääkseni tein ruokaa ainoastaan niistä asioista, joita kaapista löytyi. Onneksi siellä on aina vähintään pannukakkuainekset, parmesania, pastaa ja valkosipulia – niillä pysyy kyllä hengissä yhden laiskan viikonlopun.

Ainoa huono puoli visusti kotona vietetyssä viikonlopussa on se, että polttopuut ovat taas loppu. Kroonisesta klapivajeesta huolimatta: onni on takka ja sen äärellä torkkuvat tyypit. Siitä vaan tulee selittämättömän onnelliseksi, tulesta, jonka ympärille kaikki kertyvät ja yksi kerrallaan nukahtavat. Ehkä se on jotenkin geneettisesti ohjelmoitu meihin. Jonkinlainen turvan tunne, kun rakkaat ovat lähellä, liekit lämmittävät ja sudet pysyvät loitolla.

2016-02-09-stellaharasek-marimekko-2

Joku kysyi kadulla mitä kuuluu ja vastasin tottumuksesta, että hyvää. Vastaakohan kukaan koskaan tuohon kysymykseen mitään muuta, vaikka seinät kaatuisivat niskaan ja ottaisi päähän niin paljon, että tukka tippuu irti? Mutta tottahan se on, juuri nyt. Kuuluu hyvää, loskaisesta helmikuusta huolimatta. Kengät ovat märät ja mieli kevyt. Hymyilen ventovieraille raitiovaunuissa, katsovat kuin hullua kunnes alkavat hymyillä takaisin. Se tarttuu, kokeilkaa vaikka.

Kuvat Mikko Rasila

Kirkkautta kohti

Elämme hämmentäviä aikoja. Joka toinen päivä tarvitaan aurinkolasit sokaisevaa valkeutta vastaan, joka toinen päivä kumisaappaat loskassa kahlaamiseen. Tänään on näköjään yksi jälkimmäisistä – ja lisää loskaa tulvii tätä kirjoittaessa taivaalta. Haaveilen kalastajien kahluusaappaista ja perhekokoisesta sateenvarjosta, joka suojaisi myös sään masentamia mäyräkoiria. Mikä märkä, musta maanantai. Tilaan huomiseksi saman sään, joka valaisi kaupungin viime viikon lopulla. Kirkkaan ja kirpeän, aurinkoisempia aikoja enteilevän.

2016-02-05-stellaharasek-friday-22016-02-05-stellaharasek-friday-12016-02-05-stellaharasek-friday-42016-02-05-stellaharasek-friday-3

Valoa maanantaihin! Tulee hyvä viikko, tiedän sen.

Elokuvasta Velvet Goldmine ~ Can you feel me?

Katsoin toissapäivänä Velvet Goldminen varmaan sadannen kerran. Oli vähän vaikea maanantai ja lähipiirissä onneksi tiedetään miten sellaista hoidetaan – sohvapaikalla, safkalla, silityksellä ja lempileffalla. On niitä rakkaita elokuvia muitakin, mutta yksi on ylitse muiden.

70-luvun Lontooseen sijoittuva elokuva on hypnoottisen kaunis ihan sellaisenaan, mutta tarjoaa intertekstuaalisen tunnistusleikin muodossa lisätasoja heille, joita menneiden vuosikymmenten musiikkimaailma kiinnostaa. Brittiläinen Brian Slade (Jonathan Rhys Meyers) on ilmielävä David Bowie, uransa alussa vielä hapuileva hippipoika, joka kasvaa ja alkaa kadota kimalluksella valeltuun alter egoonsa, Maxwell Demoniin. Kaukaa ei tarvitse etsiä viittauksia Ziggy Stardustiin. Amerikkalaisen Curt Wildin (Ewan McGregor) hahmo on elävä, hengittävä ja huutava Iggy Pop, jossa on ripauksia Lou Reedin henkilöhistoriasta ja Kurt Cobainin habituksesta. Jack Fairy on yksi elokuvan kiehtovimmista hahmoista: tarunhohtoinen olento, johon on sekoitettu aineksia Bryan Ferrysta, Brian Enosta ja 60-lukulaisesta avantgarde-elokuvantekijästä Jack Smithista.

Myös elokuvan fiktiivisten artistien ja yhtyeiden nimet on poimittu musiikin historiasta. Maxwell Demon on saanut nimensä Brian Enon varhaisesta kokoonpanosta. Maxwell Demonin taustayhtye The Venus In Furs on poimittu The Velvet Undergroundin samannimisestä kappaleesta. Curt Wildin yhtye The Rats on tuskin sattumalta samanniminen kuin 60-luvun lopun The Rats, jonka riveissä soitti brittikitaristi Mick Ronson juuri ennen kuin hän liittyi David Bowien taustayhtyeeseen. Tätä musanörtin tunnistamisen riemua piisaa. En malta olla mainitsematta vielä sitä, että noiden kuvitteellisten yhtyeiden riveissä soittaa tuttuja ja erittäin todellisia kasvoja Placebon Brian Molkosta Radioheadin Thom Yorkeen. Siinä onkin metatasot kohdillaan, kun fiktiivisessä elokuvassa soittaa fiktiivinen yhtye, jonka riveissä Placebon jäsenet vetävät T. Rexin kappaletta 20th Century Boy.

Tarina on kiihkeä ja kimaltava keitos, joka perustuu tositapahtumiin, huhuihin, päiväuniin, spekulaatioihin ja tulkintoihin siitä mitä olisi voinut tapahtua. David Bowie ei tiettävästi ollut kovin onnellinen siitä miten läheltä juoni joitakin tosiasioita liippasi, joten käsikirjoittajat kuljettivat tarinan kauemmas fiktion maailmaan. Elokuvan tarinassa etsitään totuutta, mutta se on lopulta siinä kaikkein vähiten kiinnostava asia.

On paljon lempikohtauksia. Mainitsen vain kolme, muuten tämä kirjoitus venyisi kymmenen kilometrin pituiseksi.

Kohtaus, jossa Brian tapaa tulevan vaimonsa Mandyn. Tarina kerrotaan takautuvasti Mandyn näkökulmasta, sillä ei ole enää muita jäljellä kertomassa. Oli paljetit, pitkät tukat ja taikaa. So, I married him.

Kohtaus, jossa Brian näkee ensimmäistä kertaa Curtin. The Rats on vallannut lavan ja lietsoo yleisön tavalla, johon uransa alkutaipaleella tarpova Brian ei ole vielä yltänyt. Curt riehuu lavalla savunkatkun keskellä ilman paitaa ja Brianin ilmeeseen tiivistyy yhtäaikaa kytevä kateus, ensimmäinen halun kouristus ja aavistus siitä, että aivan kohta kaikki muuttuu.

Eniten rakastan kohtausta, jossa Curt Wild vetää yhden lempibiisini koko musiikin historiassa, The Stoogesin kappaleen Gimme Danger. Se julkaistiin vuonna 1973 albumilla Raw Power, jota oli muuten Iggyn rinnalla tuottamassa ja miksaamassa – kuka muukaan kuin – David Bowie. Ewan ei ole ihan Iggyn veroinen (kukapa edes voisi olla) eikä olemuksessa ole samaa vaaraa, mutta rooliin heittäytyminen on huikea. Kohtauksessa on läsnä myös pieni pala todellisuutta, sillä yhtyeessä soittavat Sonic Youthin lisäksi The Stoogesin riveistä tuttuja tyyppejä.

Sen vaan oikeastaan halusin tällä kaikella sanoa, että tuon kohtauksen ujeltavaan kitaraan ja matalana murisevaan bassoon kiteytyy paljon kaikenlaista. Ensimmäiset levyt jotka ostin, ensimmäiset kerrat kun kuuntelin ne. Millaista oli olla neljätoista tai viisitoista tai kuusitoista, seistä keikalla ja tuntea kun kitaravallit vyöryvät yli ja rytmi jytisee lattiaa pitkin kantapäiden kautta koko kehon läpi. Miten on mahdollista olla samaan aikaan kaiken keskellä ja kaikesta ulkopuolella. Miten maailman liike hidastuu kun rakastuu. Ja lopulta: kaikki se mitä rakastan musiikissa, elokuvissa ja taiteessa.

THE STOOGES – GIMME DANGER

Live east die young

2016-02-02-stellaharasek-athome-12016-02-02-stellaharasek-athome-22016-02-02-stellaharasek-athome-32016-02-02-stellaharasek-athome-4

Mitä vähemmän kotona on esineitä, sen enemmän niistä vähistä tykkää. Valokuva Pure Evilin graffitista on yksi suosikkiasioistani. Pidän siitä juuri noin, nojaamassa seinään, vähän kuin ei olisi vielä päättänyt lähtisikö vai jäisikö. Eniten pidän sen neonväreistä, jotka loistavat makuuhuoneen kalpeassa päivänvalossa, ja tekstistä –  I’d like to say beautiful things, but I don’t know how.

Talvi, älä vielä katoa

Kun kyisenkylmänä lauantaina ajelee kaupungista koilliseen, saattaa löytää itsensä keskeltä talvisatua Tuusulanjärven jäältä. Kannattaisi ilmeisesti ajella ulos kaupungista useamminkin – kaiken kroonisen matkakuumeilun keskellä tulee toisinaan yllätyksenä miten hienoja paikkoja täältä löytyy ihan läheltä. Puut olivat huurteessa, kaislat olivat taipuneet lumen painon alla. Horisontissa hiihti ihmisiä, joku paineli menemään potkukelkalla. Puuterilumi pöllysi järven jäällä. Haikailin hetken luistimien perään, kunnes hoksasin, että luistella voi ilmankin.

2016-02-02-stellaharasek-tuusulanjarvi-12016-02-02-stellaharasek-tuusulanjarvi-22016-02-02-stellaharasek-tuusulanjarvi-42016-02-02-stellaharasek-tuusulanjarvi-3

Kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa pärjäsi hyvin, kun oli varustautunut riittävällä (naurettavalla) määrällä villakerroksia. Vain nenä ja näpit meinasivat jäätyä. Seuraavalla kerralla pakkaan mukaan jotkut pilkkitumput, vielä yhden villahuivin, termospullollisen kuumaa minttukaakaota – ja ne luistimet.

Kuvat Jarno Jussila