Hetkinen! Haluaisin taas reklamoida. Lokakuun loppu häämöttää, vaikka vastahan se alkoi. Päivät sinkoilevat taas sellaisella vauhdilla etten pysy perässä. Olen ihmetellyt tätä niin kauan, että kiusallinen totuus alkaa valjeta – vika ei ole maailmankaikkeudessa vaan minussa. Ilmeisesti toisille meistä ei ole suotu syntymässä luontaista ajantajua tai ymmärrystä ajankulusta, mutta onneksi kameran kuvista tai viimeistään kalenterista vakoilemalla selviää missä sitä on ollut ja mitä tekemässä.
Täytin vuosia! Tässä vuosien varrella opituista tärkeistä ja täysin turhista asioista ajattelin kirjoittaa lisää ensi viikolla. Nyt kun kerran olen – Mikkoa lainatakseni – tuhatkaksisataavuotias, aion häikäilemättömästi tarttua jokaiseen tilaisuuteen viisastella. Kuvan kukkakimpun sain toiselta ystävältä, ne kestivät keittiössä melkein viikon ja ajattelin häntä joka kerta kun näin ne. Se oli hyvä viikko.
Olin soittamassa musiikkia uuden miestenvaatekaupan vip-avajaisissa. Mietin koko illan miten onnekas olen. Että saan soittaa lempilevyjäni ja joku vielä maksaa siitä! Illan aikana soi Led Zeppelin, Buzzcocks, Iggy, The Kinks, Hendrix, The Velvet Underground ja vaikka kuinka moni muu. Kukaan ei valittanut ja muutama jopa kehui, joten pidän keikkaa onnistuneena.
Olin siellä soittohommissa tosin kuumeessa eikä sen lääkitseminen gin&tonicilla ollut ehkä paras idea jonka olen saanut. Kivaa oli kuitenkin. Ostin vahingossa (syytän gin&tonicin ja ibuprofeenin harkintakykyä alentavaa yhteisvaikutusta) miesten nahkatakin, jossa on enemmän hapsuja kuin minulla tukkaa. En ole katunut. Ei mikään turha ilta.
Hyvä syksy, tarkenin sittenkin ilman sukkia melkein lokakuun puoliväliin! Säihketossut ja muut pikkukengät on nyt pakattu talviteloille odottelemaan kevättä, joka minun kirjoissani alkaa joka vuosi 1. tammikuuta. Siihenhän ei ole enää pitkä aika, joten voiton puolella ollaan.
Kimallusta pimeän keskellä: viime viikon Elle Style Awards. En ollut parhaassa vedossa, päinvastoin väsynyt ja vielä kipeä, pukeutuneena buutseihin ja samaan kimaltavaan minimekkoon, jolla olen vedellyt suurimman osan viimeisen vuoden kahden kemuista. Olisin vielä muutama kuukausi sitten potenut huonoa omatuntoa siitä etten ollut ehtinyt edes ajatella iltapuvun lainaamista tai kampaajalla käymistä, enää en. Elämä on vaan liian lyhyt. Iloitsin siitä että olin paikalla, halasin tutut läpi, ihastelin muiden pukuja ja voittopokaaleja. En kantanut mukana kameraa eikä kuvia ole, paitsi yksi, jossa kimallan valokuvaseinän edessä Hertan kanssa. Olen hämilläni, mutta hymyilen silti, koska kimaltavassa minimekossa ja buutseissa ei vaan voi olla mikään kovin huonosti.
Muut jäivät palkinnonjaon jälkeen juhlimaan, minä hyppäsin taksin takapenkille muutaman lempi-ihmiseni sekaan ja kaahasimme kohti Pasilaa katsomaan Placeboa. Matka märkää Mannerheimintietä pitkin ei kestänyt kauaa, mutta yhtye kaahasi keikan läpi vieläkin vauhdikkaammin. Vähän jäi nälkä, vaikka moni suosikkini soitettiin.
Skippasimme viralliset jatkot, joihin olisi joutunut jonottamaan tunnin. Painelimme sen sijaan salaiseen kantakapakkaamme, jonne voi senkun talsia sisään ja olla melko varma, että vakipöytä on vapaa. Kotiin on sieltä vain korttelin matka, sitä osaa tähän aikaan vuodesta arvostaa. Kylmyys tuntuu pahimmalta silloin kun on väsynyt, haluaa vaan kotisohvalle ja ikävöi villasukkiaan.
Kävin yksi päivä läpi kaikki kenkäkaappini syys- ja talvikelpoiset kengät ja tein sen mitä en ikinä tee: putsasin ja lankkasin koko joukon. Oli otettava yhteiskuva, kun nauratti niin. Kenkämakuni on näköjään melko, sanoisinko, yhtenäinen. Mutta mikäs siinä, kaikki ovat kuitenkin käytössä, vanhimmatkin viiden-kuuden vuoden takaa. Haluaisin sanoa, että säännölliset suutarivisiitit ovat niiden salaisuus, mutta olen häpeällisen laiska asioimaan suutarilla. Kyllä se taitaa olla ihan se, että kenkiä on kierrossa koko ajan yli kymmenen paria eivätkä ne yksinkertaisesti ehdi kulua puhki.
Sain työni kautta kutsun Pastoriin illalliselle muutaman kaverin ja Jackson Estaten viinitilan omistajan kanssa. Huipputyyppi! Olimme kolmen minuutin sisällä syventyneet keskusteluun maailmalla kasvavasta ammattikunnasta, jonka tehtävä on varustaa ihmisten kodit zombie-vallankumouksen kestäväksi. Vähän alkoi kiinnostaa millaisia tehtäviä (ja tyyppejä) siinä työssä kohtaa. Puhuimme toki viineistäkin. Oma suosikkini oli tuo kuvassakin vilahtava Stitch, kuiva valkkari jossa pirskahteli karviaisen ja sitruksen sävyjä. Sain kutsun Uuteen-Seelantiin, siihen täytyy vielä tarttua. Se on vielä valloittamaton kolkka tätä maapalloa, vaikka kasvoin ihan naapurissa.
Kävimme katsomassa Kaurasen Syysprinssi-kirjasta tehdyn elokuvan. Olen tässä miettinyt mitä olisin siitä mieltä, enkä vieläkään ole ihan varma. Elokuva oli kyllä kuvattu kauniisti, mutta tarina ehkä aukeaa parhaiten heille, jotka ovat lukeneet kirjan ja tuntevat taustatarinan (tai ovat olleet siitä pakkomielteisen kiinnostuneita kuudentoista vuoden kulttuurivallankumouksellisesti valveutuneessa iässä). Kirkkaasti parasta elokuvassa oli musiikki! En ole ikinä ennen kuullut suomalaisessa elokuvassa Joy Divisionia ja se on paljon se. Oikeastaan kaikki kohtaukset, jotka rakentuivat musiikin varaan, olivat tosi onnistuneita. Harmittamaan jäi Paula Vesalan ja Olavi Uusivirran mitättömän pieniksi jääneet sivuroolit ja dialogin epäuskottavuus, joka tuntuu vaivaavan lähes kaikkia kotimaisia leffoja. Mistä se johtuu? Siitä, että suomalainen kirjakieli ja puhekieli ovat niin kaukana toisistaan?
On sitä kotonakin oltu – ja saatu jopa asioita aikaiseksi. Tai en minä, mutta muut. Jarno ja Madesignin Antti ovat riehuneet työkalujen kanssa ja hoitaneet ne kuuluisat viimeiset asiat, jotka olivat vielä tekemättä toissakesäisestä keittiöremontista: kaakeloineet kaasulieden kulmauksen marokkolaisilla betonilaatoilla ja koteloineet mattamustalla peltiputkella keittiön seinää pitkin risteilevät vesiputket. Nämähän ehtivät vasta vuoden verran odottaa etenemistään! Kyllä sitä työnjälkeä onkin nyt ihailtu koko odotuksen edestä, laatoituksesta tuli vielä kauniimpi kuin kuvittelin.
Jumalille kiitos siitä, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia vitkuttelijoita, sivupoluille ajelehtelijoita ja vääriin asioihin keskittyjiä kuin minä. Itsehän kuulun niihin, jotka tyynesti kävelevät lattialle levittäytyneen pyykkipinon yli ja alkavat aakkostaa levyhyllyään, jonka järjestyksessä ei ollut alunperinkään mitään vikaa. Ja niihin, jotka eivät huomaa lattialla olevaa punaviinitahraa kolmeen viikkoon, mutta eivät voi elää, jos hiuslenkit eivät ole oikeanlaisessa kipossa käden ulottuvilla (tai mikä pahinta jos hiuslenkit loppuvat). Ja sitten on sellaisia kuin Antti, joka soittaa siinä ohimennen peltisepälle ja tilaa kolme metriä mattamustaa metallia taivutettuna keittiömme mittojen mukaan, ja kas, kaksi viikkoa myöhemmin homma on hoidettu ja keittiö on noin vaan val-mis. Huh, kiitos avusta! Kuvia luvassa.
Mitä muuta? Ihanaa, että on viikonloppu. Olen saanut tänään kuvata yhtä pökerryttävän kaunista pariskuntaa, tehdä sen jälkeen ruokaa ja rojahtaa sohvalle viinilasin kanssa. Kirjoitan tätä kaksi koiraa käpertyneenä jalkoihin, on ne villasukat, vilttikin, kaikki asiaankuuluvat syyskliseet jotka ovat kliseitä siksi, että toimivat. Kuulin kyllä, että on Halloween, mutta mikään maailmassa ei olisi saanut minua tänä iltana ulos. Huomenna menemme katsomaan koiranpentuja, kääpiömäyräkoiria, toivottakaa minulle itsehillintää etten kaappaa koko pentuetta taskuihini ja juokse. Crazy dog lady toivottelee teille leppoisaa lauantaita (vai onko nyt jo sunnuntai?) ja palailee huomenna muiden asioiden merkeissä.
PHOTOS BY STELLA HARASEK, DORIT SALUTSKIJ & JARNO JUSSILA
