Ihmettelin aikoinaan miksi äitini kysyi Helsinkiin saapuessaan, että millaiset vaatteet minulla on, kun tulen häntä vastaan rautatieasemalle. Ymmärsin toki, että satoja nuoria opettanut äitini ei voinut tunnistaa kaikkia uransa varrelle osuneita oppilaita tai heidän vanhempiaan törmätessään heihin vuosia myöhemmin kadulla, mutta kai hän nyt oman asema-aulassa seisovan tyttärensä tunnistaisi.
Myöhemmin aloin ymmärtää äitiäni.
Löydän itseni kerran toisensa jälkeen kiusallisista tilanteista, joissa ventovieras tulee kadulla kyselemään kuulumisia ja selvästi tietää minusta asioita, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä kuka hän on. Monet jäävät minulle ikuisiksi mysteeriksi, toiset tunnistan heidän mainitsemistaan yksityiskohdista – puolison nimestä tai viittauksista yhteiseen historiaan – vanhoiksi työkavereikseni, opiskeluaikaisiksi ystäviksi, ihmisiksi, joiden kanssa olen jakanut kahvihetkiä ja viinilasillisia ja salaisuuksia. Muistan ihmiset kyllä, en vain tunnista heitä.
Välillä en tunnista edes niitä tuttuja, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, jos he ovat värjänneet hiuksensa tai hankkineet silmälasit.
En myöskään pysy perässä elokuvien juonista (toivottomimmat ovat sotaelokuvat, joissa kaikilla hahmoilla on yllään samanlainen univormu) tai tunnistaa niiden näyttelijöitä, jos ne eivät ole minulle entuudestaan tutut. Julkisuuden henkilöiden kanssa on muutenkin haasteita: kerran baarimikkovuosinani yritin evätä Kalle Aholalta pääsyn baarin backstagelle, jossa Don Huonot valmistautuivat illan keikkaansa varten. Luulin häntä sattumanvaraiseksi faniksi. (Et varmastikaan lue tätä, mutta anteeksi silti, Kalle.)
Ilmiöllä on nimi: prosopagnosia eli kasvosokeus tarkoittaa vaikeutta tunnistaa ihmiset kasvojen perusteella. Neurologisen häiriön aiheuttama synnynnäinen kasvosokeus esiintyy tutkimusten mukaan 2,5% väestöstä ja vaihtelee vaikeusasteeltaan. Toisilla se on lievä ja aiheuttaa vaikeuksia tunnistaa kaukaisempia tuttuja tai julkisuuden henkilöitä. Toiset eivät tunnista kadulla edes siskoaan.
Synnynnäinen kasvosokeus on usein perinnöllistä. Äitini ei tunnista aina perheenjäseniäänkään isosta väkijoukosta, minä perin häneltä onneksi lievemmän muodon. Useimmiten tunnistan tutut kasvot, en vaan osaa yhdistää niitä oikeaan henkilöön – tai sekoitan monta hiukan samannäköistä henkilöä keskenään. Mutta eteeni osuu niitäkin ihmisiä, joita en ole mielestäni eläissäni nähnyt – ja sitten he osoittautuvat naapuriksi, työtuttavaksi jonka kanssa istuin toissapäivänä saman palaveripöydän äärellä, tai ystävän poikaystäväksi, jonka kanssa olen viettänyt aikaa mökeillä, synttärijuhlissa ja ravintolaillallisilla. Vaiva ei ole vaarallinen, vain sosiaalisesti vaivaannuttava.
Kasvosokeutta ei pidä sekoittaa huonoon nimimuistiin. Vaikka ei muistaisi keskustelukumppaninsa nimeä, tietää kuitenkin periaatteessa kenen kanssa keskustelee. Kasvosokea taas ei osaa yhdistää kasvoja oikeaan nimeen ja henkilöön. Kyse ei ole huonomuistisuudesta, sillä nimen perusteella muistan kyllä työhistorian, puolison ammatin, lasten iät, projektin jota teimme yhdessä seitsemän vuotta sitten ja sen ihanan kodin, jonka erkkeristä näin juuri kuvan Instagramissa.
Helppoja tapauksia: ihmiset, joilla on helposti tunnistettava olemus, esimerkiksi vakiintunut persoonallinen tyyli tai erikoinen kampaus. Tunnistan aina sen tyypin, joka pukeutuu pelkkään punaiseen, ja sen, jolla on ollut viimeiset kymmenen vuotta valkoinen irokeesi. Mutta auta armias, jos paikalle saapuu toinenkin valkoinen keesi – jompikumpi heistä saattaa olla hyväkin tuttavani, mutta en todellakaan erota kumpi.
Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.
Täysin mahdoton tunnistaa: treenikaverit arkivaatteissaan. Kerran en tunnistanut bootcampin kemuissa ketään niistä ihmisistä, joiden kanssa treenasin kolmesti viikossa. Ihmiset ovat todella erinäköiset pikkujoulumekoissa kuin hikisinä treenireleissään.
Kasvosokeus vaikeuttaa joskus jopa omien ystävieni tunnistamista. Luulin kerran törmänneeni ystäväni siskoon, koska ystävä oli leikannut hiuksensa enkä tajunnut, että se oli hän – ja nyt puhutaan ihmisestä, joka kuuluu lähimpien ystävieni joukkoon. Ja sitten on se vuodesta toiseen samanlaisena toistuva tilanne, joka naurattaa nykyisin kaikkia: saavun ravintolaan, skannaan salia katseellani enkä löydä sitä pöytää, jossa ystäväni istuvat. En tunnista heitä kymmenien ihmisten joukosta, ellei joku heistä huomaa minua ja heilauta kättään. Onneksi Mikkoa on helppo käyttää maamerkkinä, koska hän on yleensä pidempi kuin kaikki muut.
Absoluuttisia sääntöjä ei ole. Toiset kasvot muistaa helpommin kuin toiset, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa onko henkilö minulle tärkeä tai mielestäni kiinnostava. Isossa väkijoukossa, yllättävässä tilanteessa, väsyneenä tai syvällä ajatuksissaan on joskus vaikea tunnistaa jopa sellaisia ihmisiä, jotka normaalisti tunnistan ongelmitta.
Viestintä- ja PR-työhön kuuluvat edustustehtävät ovat kasvosokean painajainen, ja siksi olen huojentunut, etten enää työkseni järjestä ja hostaa tapahtumia. Ne olivat stressaavuudessaan aivan omaa luokkaansa: paikalla saattoi olla kymmeniä toimittajia, mielipidevaikuttajia, asiakkaita ja brändien edustajia, jotka minä ja kollegani olimme kutsuneet paikalle, enkä minä tunnistanut heistä kuin kourallisen. He tulivat halaamaan ja vaihtamaan kuulumisia, eikä minulla ollut aavistustakaan kenen kanssa juttelin. Olin tottunut johdattelemaan keskusteluita aiheisiin, joiden perusteella pystyin päättelemään keskustelukumppanini henkilöllisyyden, mutta virheitä sattui silti. Mikään ei ollut hirveämpää kuin ojentaa käsi ja esittäytyä ihmiselle, jonka on tuntenut työkuvioista kymmenen vuotta. Onneksi yhtiökumppanini oppivat nopeasti kuiskailemaan nimiä korvaani.
Toinen hirveä tilanne, joka toistuu yhä elämässäni lähes viikottaisella tasolla: saavun toimistoon tapaamista varten, enkä tunnista ihmisten joukosta sitä, jonka kanssa olen sopinut palaverin. Kuiskaan hänen nimensä ensimmäiselle vastaan osuvalle ihmiselle ja toivon, että se ei ole hän itse. Vielä pahempi versio: etsin oikeaa neuvotteluhuonetta monien joukosta enkä tunnista huoneissa istuvien perusteella omaa porukkaani. Olen oppinut päättelemään oikean huoneen siellä istuvien ihmisten reaktioista: jos juuri minua on odotettu paikalle, joku yleensä hymyilee tai nousee seisomaan. Harmi vaan, että joskus olen silloin jo ehtinyt paniikkihiki otsalla siirtyä kurkkimaan seuraavaan neukkariin. Kerran istuin aivan väärään palaveripöytään: olin tunnistanut tuttuja, mutta minun palaverini ei ollutkaan heidän, vaan heidän kollegoidensa kanssa. Hups.
Joskus naurattaa, aina nolottaa.
Toiseksi parasta maailmassa: tutut, jotka esittelevät itsensä uudelleen saatesanoilla “En tiedä muistatko minua, mutta tapasimme viime vuonna siellä kirjanjulkkareissa” – rakastan teitä kaikkia.
Parasta maailmassa: nimilaput. Tunnen suunnatonta, ylitsevuotavaa rakkautta sitä henkilöä kohtaan, joka on keksinyt nimilaput, puhumattakaan kaikista heistä kaukaaviisaista neroista, jotka pakottavat ihmiset käyttämään nimilappuja. Kunhan näen nimen, ei ole mitään ongelmaa yhdistää kasvoja oikeaan henkilöön. Olisipa kaikilla aina nimilaput, nuo autuaat laminoidut läpyskät, joista kaltaiseni ihmiset voivat tarkistaa kenelle hämärästi tutut kasvot kuuluvat!
Olen nimilaputettua maailmaa odotellessani opetellut erilaisia keinoja selvittää kenen kanssa keskustelen. “Oletteko te muuten tavanneet toisenne?” on klassikko: kun ohjaa keskustelukumppaninsa esittäytymään toisilleen, kuulee nimet samalla itsekin. Olen myös tottunut käymään täysin sujuvia keskusteluita tietämättä kenen kanssa keskustelen: mitä töihin kuuluu ja onko lomasuunnitelmia ovat turvallisia vakiokysymyksiä, joiden vastauksista voi muutaman täsmällisen jatkokysymyksen avulla päätellä kuka vastaaja on.
Olen oppinut myös tunnistamaan ihmisiä toissijaisista vihjeistä: jollakulla on aina sama laukku, kirkas huulipuna tai näyttävä sormus. Toisilla on tunnistettava ryhti tai ääni. Joidenkin ihmisten kohdalla tunnistan heidät tietystä kasvonpiirteestään, kuten persoonallisista huulista tai eloisista silmistä – pitää vaan päästä tarpeeksi lähelle. Myös seurasta voi monesti päätellä kenestä on kyse, tosin se voi johtaa myös harhaan: luulin kerran ystäväni veljeä hänen aviomiehekseen, mikä oli kaikille muille hiukan hämmentävä hetki, sillä tunnen hyvin kyseisen aviomiehenkin.
Olen viimein tajunnut, ettei kasvosokeutta tarvitse hävetä, vaikka se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita. Kun ajaudun keskusteluihin tietämättä kuka tällä kertaa kysyy mitä äidilleni kuuluu tai sainko kutsun kemuihin, sanon yhä useammin rehellisesti, että anteeksi, olen hiukan kasvosokea – mistä me tunnemmekaan? Eikä kukaan ole vielä loukkaantunut.
Sotaelokuvia emme katsele enää, se on meille molemmille helpointa. Jarnon ei tarvitse selostaa jokaista juonenkäännettä eikä minun tarvitse tuskastua, kun en tajua mitään. Häh? Ai mitä nyt tapahtuu? Eikö tuo ole se sama tyyppi, joka kuoli äskeisessä kohtauksessa? Kulta, kuka toi sit on?
Löytyykö kohtalotovereita tai samansuuntaisia kokemuksia?
PHOTOS BY JARNO JUSSILA
P.S. Elokuvien katsominen on tosiaan turhauttavaa.
Raivostuttavin kokemus viime aikoina oli tv-sarja Guantanamo, jossa tuntui olevan päähenkilöinä 20 saman näköistä tummatukkaista naista, joista juonen mukaan 2 kpl oli vielä kaksosetkin – sekä joukko tummia miehiä. Selasin I kauden läpi, enkä vieläkään tiedä, mitä siinä oikeastaan tapahtui, kuka teki mitäkin.
Onneksi olen nykyään eläkkeellä. Töissä ollessani tukka nousi pystyyn, kun piti olla tekemisissä sotilasjoukkojen kanssa…
Ah, olipa virkistävää kuulla tästä. En siis olekaan hullu – tai joidenkin ihmisten mielestä tyhmä tai huonotapainen – vaan jonkinasteisesti kasvosokea. Phuuh.
Kiitos tuosta jutusta – sekä kommenteista.
Pingback: Ethän loukkaannu jos en muista sinua heti vaan kerro lisää - kasvosokea tarvitsee paljon vihjeitä - Valeäiti
Ahh. Tämäpä virkistävä postaus! Vaivaannuttavaa, sitä kasvojen muistamattomuus on. Nuorempana nolostuin todella paljon, kun esittelin itseni uudelleen ja uudelleen mielestäni tuntemattomalle tyypille, nykyään osaan jo hymyillä iloisesti ja kerron heti, että älä loukkaannu jos tulen esittäytymään huomenna uudestaan, sillä minun on vaikeaa muistaa ihmisten kasvoja. Nimesi muistan varmasti mutta en ehkä pysty yhdistämään naamaa ja nimeä. Ehkä jo kolmannella kerralla moikkaan sinua nimelläsi! Yleensä tästä on saatu hyvät warm upit ja jäänrikkojat☺. Toisaalta, jonkun kasvot ovat jääneet helposti mieleen ja kun olen tätä pohtinut, tulin siihen tulokseen että ei siinä kyllä mitään kaavaa ole; muistaa kenet muistaa. Onneksi tulevaisuudessa mummelina tämäkin ongelma poistuu, kun ei tarvitse enää selitellä muistamattomuuttaan, haha!
Minulla ei kai varsinaisesti ole kasvosokeutta, mutta minulla kestää ennen kuin uudet kasvot painuvat mieleen (esittelin itseni uudessa työpaikassa samalle ihmiselle saman päivän aikana kolme kertaa), suuresta joukosta on vaikeaa erottaa ne tutut ja vanhojen kasvojen tunnistaminen uudessa ympäristössä tai poikkeavassa vaatetuksessa on hankalaa. Vietin vuoden armeijassa ja opin tunnistamaan suurimman osan palvelustovereistani uniformussa, mutta siviilivaatteissa en heitä enää tunnistanutkaan. Toisaalta kuvittelen tuntevani tuntemattomia, kun heissä on samoja piirteitä kuin joissain tuntemissani ihmisissä.
Tosi mielenkiintoinen postaus! Itse muistan kasvot hyvin, mutta vain hetken aikaa. Esimerkiksi elokuvan ajan pysyn kärryillä siitä kuka kukin on, mutta jos näen saman näyttelijän seuraavalla viikolla eri roolissa, en tiedä kuka hän on, eikä nimestäkään ole mitään tietoa. Ja tämä siis sekä arkisissa tilanteissa että julkisuuden henkilöiden kanssa. Olisikohan tälle vaivalle vielä erikseen joku diagnoosi ;)
Kiitos postauksesta. Psykologia ja neurologia ilmiöineen kiinnostavat minua suunnattomasti ja on ilo lukea niistä sinun kirjoittamanasi. Aiheesta on kirjoittanut newyorkilainen neuropsykologi-kirjailija Oliver Sacks, mikäli joku kaipaa mielenkiintoisia lukuvinkkejä.
Sijoitun kasvojen tunnistajana toiseen ääripäähän: liki kaikki kasvot jäävät mieleeni. Ehdottoman näppärää ihmisiä vilisevällä media-alalla ja kun kumppanina on mies, jolla on identtinen kaksonen.
Olen silti kokenut myös prosopagnosiaa muistuttavia oireita burn-out-kautena. Lisäksi on eräs tuttu ihminen, jonka tunnistamiseen joudun uudestaan ja uudestaan soveltamaan samoja selviytymiskeinoja, kuin sinä. Kasvojen tunnistamisen helppous ja vaikeus taitaa olla joskus todella spesifeistä hermoyhteyksistä kiinni!
Ihana oot! Rohkeaa tekstiä <3
Täällä pallolla ei tarvitse kyllä hävetä mitään itsessään <3
Ps. Mielenkiintoinen juttu!
Kiitos kaunis, ihanaa kun tykkäsit ♥
Hei Stella, minulla on täydellisesti samat ongelmat elämässä. Lehdistö kertoi joitain vuosia sitten tästä Ruotsin prinsessan sairautena, mikä on ollut ainoa kerta, kun olen aikaisemmin kuullut jonkun muun kärsivän samanlaisesta, huonosta kasvomuistista. Työpaikalla tuntuu nololta, kun esittäydyn uudelle ihmiselle yhtenä päivänä, kun hänellä on pitkä tukka ja housuasu. Seuraavana päivänä esittäydyn uudelleen ponihäntätukkaiselle, kolmantena nutturapäiselle, samalle henkilölle. Tai kun lupaan lähettää puoli vuotta talossa olleelle sähköpostia, eikä aavistustakaan, minkä niminen henkilö vieressäni seisoo, vaikka olemme tavanneet monesti, mutta ei joka päivä. Aina välillä on suoraan kysyttävä nimeä, kun muuta apukeinoa ei löydä. Muistamista helpottaa, jos henkilöllä on sama laukku, vaate, silmälasit tms., johon olen tavatessa kiinnittänyt huomiota, mutta asut ja asusteet ovat vaihtuvia. Äänestä voin tunnistaa henkilöitä, joiden kanssa olen puhunut usein ja paljon, mutta vain, jos äänessä on jotain mieleen jäävää. Elokuvia jätän yksin katsellessa kesken, jos juoni menee sekaisin siitä, että päähenkilöt muistuttavat liikaa toisiaan eikä roolikarismoissa ole eroa, Pääasiassa muissa kuin sotaelokuvissa, koska niitä harvoin katson. Kaikilta kavereilta en kehtaa pilata elokuvaa kyselemiselläni, mutta joskus kysyn jotain selventävää. Vanhempani eivät tähän koskaan reagoineet, joten en tiedä, onko se minulla mitenperinnöllistä. Olen nähnyt dokumentin, jossa epäiltiin kasvosokeuden johtuvan siitä, jos vauva kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ei ole nähnyt erilaisia ihmisiä tarpeeksi, joten olemassa oleva tunnistamisrefleksi tavallaan surkastuu, eikä aktivoidu enää myöhemminkään. Jolloin lapsella ei enää tapahdu kehittymistä eri ihmisten kasvojen tunnistamisessa. Tämän paikkansa pitävyydestä ei ole tietoa. Ammatinvalintaan ongelma (tai sairaus?) on vaikuttanut minulla, mutta mainitsemaasi oikean neuvottehuoneen etsimistä joudun tekemään kuvailemallasi tavalla, ja se tuntuu usein varsin nololta.
Kuten jollain tuolla aiemmin kommentoineella, mullakin on aivan käsittämättömän hyvä kasvomuisti. Nimien kanssa on vähän niin ja näin, mutta moikkailen sujuvasti kadulla vastaantulevat lähikaupan myyjän, ala-asteen käsityöopettajan, bloggaajat, lehtijutuissa esiintyneet, sen tytön, jonka takana istuin samalla ruotsin kurssilla ensimmäisenä vuonna yliopistossa, kerran ohimennen näkemäni poikaystävän kummipojan enon ja kaikki muut, joiden naaman olen kerran nähnyt jossain, koska kaikki näyttävät niin tutuilta, että “pakkohan sen olla joku läheinen”. Usein hieman jälkikäteen tajuan, etten oikeastaan tunnekaan tyyppiä, kunhan vain muistin kasvot.
Minulla on aika hyvä kasvomuisti. Saatan tunnistaa tarjoilijan, myyjän myöhemmin tai jopa jonkun, joka on joskus seissyt kassajonossa edellä kun tulee kadulla vastaan. Mutta nimissä olen oikeasti toivoton. Varsinkin työympyröissä isolla työpaikalla tai tapaamisissa henkilöiden kanssa, joita näkee pari kertaa vuodessa. Olen samaa mieltä, että nimilaput on loistava keksintö. On niin helpottavaa kun voi siitä luntata kuka toi oli. On kuitenkin ollut tekemisissä useita kertoja eikä vain kehtaa enää kysyä nimiä. Sanoisinkin, että on aivan yhtä kiusallista, kun muistaa kasvot ja tietää henkilön, mutta ei muista esim. työkaverin nimeä. Siinäkin tilanteessa, jos joku toinen puhuu jostain työkaverista nimellä eikä kyseessä ihan jokapäivän tuttu niin mietin kuumeisesti, että mitkä kasvot siihen nimeen yhdistyi. Miehelläni on jonkinasteinen kasvosokeus myös, mutta hän taas tunnistaa ihmiset äänestä. Minä olen kehitellyt keinoja, joilla muistaisin nimiä, mutta edelleen esim uusien tyyppien kanssa työpaikalla on aika haastavaa.
Mä nyt lähinnä aloin miettimään kummassa oon huonompi; kasvoissa vai nimissä. Mun kikkakakkonen on olla nostamatta kättä ennen kuin se mua lähestynyt esittelee ensin itsensä, haha!
Mä menen myös noissa sotaelokuvissa sekasin siitä kuka on kuka, samoin pukumieselokuvissa. Enemmän siis nimimuistityyppiä. Mutta olipa mielenkiintoinen kirjoitus, ja aivan taatusti aiheuttaa sekaannuksia tuollainen “vaiva”.
Kuulostaa kyllä kiusalliselta vaivalta, mutta ainakin olet kuuluisassa seurassa: myös Brad Pitt ja prinsessa Victoria on kasvosokeita. Muistan myös, että Mark Levengood kertoi yhdessä haastattelussa, ettei tunnista omia lapsiaan, kun hakee heitä tarhasta ennen kuin lapset juoksevat häntä kohti tai alkavat liikkua tunnistettavalla tavalla.
Itse muistan kasvot välillä liiankin hyvin, mikä aiheuttaa välillä kiusallisia tilanteita, kun oletan että vastapuoli muistaa minut yhtä hyvin. Tunnistan myös elokuvissa ja sarjoissa olevia ihmisiä, vaikka heillä olisi ollut suhteellisen mitätön sivurooli jossain kauan sitten näkemässäni teoksessa.
Kyllä! Tutulle kuulostaa. Lähimmät ystävät tunnistan ja nimet muistan, mutta puoli tutut joita en vähintään pari kertaa viikossa näe ja uudet työkaverit, niin ei tule nimet mieleen.
Lähimmät työkaverit tietävät huonon nimimuistini ja monesti uusista puhunkin, että se “pikku-myy-kampaus-tyyppi” ja he kertovat avuliaasti nimen. Sitten, kun on asiaa näille uusille työkavereille niin on kyllä tosi ärsyttävää, kun sanon “Hei sinä, voisitko…” Monesti kerron suoraan, että minulla on huono nimimuisti.
Suuret juhlat jossa on vain puolituttuja ovat kauhistus ja semmoisiin menenkin yleensä lähimmän ystävän kanssa.
Sotaelokuvat on pahimpia! Inhoan katsoa niitä, kun en pysy kärryillä henkilöistä.
En ole varsinaisesti kasvosokea, mutta mulla on huono kasvomuisti varsinkin uusien tuttavuuksien kohdalla. Esim. kerran yksi mulle aivan vieraan näköinen nainen tuli baarissa tosi iloisesti moikkaamaan, ja kun kysyin että anteeksi mutta mistä me tunnetaan, hän kertoi olleensa pari viikkoa sitten mun kotona meidän yhteisen kaverin seuralaisena illanistujaisissa (joissa oli alle 10 henkeä, eli ei johtunut väenpaljoudesta tämä unohdus). Oon myös pari kertaa törmännyt entisiin työkavereihin, joita en muista yhtään, mutta jotka muistavat minut vallan mainiosti.
Tuttujakin ihmisiä, esim. työkavereita, voi olla joskus vaikea tunnistaa, jos heihin törmää muualla kuin työpaikalla, ja varsinkin jos kampaus tai vaatetyyli on muuttunut.
Läheiset ja usein tapaamani ihmiset onneksi tunnistan ongelmitta. Aina silti jännittää sellaiset tilanteet, jos pitää vaikka kahvilassa tavata joku, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Mitä jos en tunnistakaan sitä?
Olipa avartava teksti! En ookkaan tiennyt tuommosen vaivan olemassa olosta. Nään ite työssäni satoja ihmisiä vuodessa, ihan lähikontaktissa juttelen heidän kanssa noin tunnin. Asun samassa pikkukaupungissa missä teen töitä. On hirveetä ku nään julkisilla paikoilla ihmisiä jotka moikkaa niinku tuntis mut mutta mul ei oo mitään käryä ketä ne on. Päättelen sitte aina että varmaan se oli joku asiakas. Enkä kyllä oleta että voisin muistaa ne kaikki. Jostain syystä en millään opi tunnistamaan lasten päiväkodin tätejä…pyörin päikyn pihassa ja kyselen urpona että kelläs oli mun pojista tietoa :D
Tosi mielenkiintoinen kirjoitus. Itse olen täysin vastakohta. Oon se tyyppi, joka on leffaa katsoessa “oota, oota missä toi on näytellyt.. Ainiin, vuonna 87 siinä komediassa xx”. Tai kadulla tunnistan blogissa nopeasti vilahtaneen bloggaajan tutun tms :). Nimet ovatkin mulle vähän haastavampia :).
Mulla on sama juttu. Näyttelijöiden kohdalla tämä on helppo, sen kuin tarkistaa imdb:stä. Satunnaisten ihmisten kohdalla onkin sitten vaikeampaa; bongaan kadulla tutulta vaikuttavat kasvot, enkä millään saa päähäni missä olen ne nähnyt aiemmin. Nimimuisti mullakin on _surkea_, joskus ei enää kehtaa kysyä kun on jo viiteen otteeseen kuullut toisen nimen, eikä yhä edelleenkään muista sitä. :•\ Näissä tilanteissa sanonkin yleensä jo toisella kerralla, että “Anteeksi, mutta mulla on todella huono nimimuisti…..”. Onneksi kukaan ei vielä ole loukkaantunut.