✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI
Terveisiä pohjoisesta! Olemme viettäneet taas viime päivät vanhassa hirsitalossa, josta on viimeisen puolen vuoden aikana tullut toinen kotimme. Olemme raivanneet ja tyhjentäneet, käyneet läpi kaappeja ja koluneet nurkkia, aloittaneet talon kunnostuksen, tajunneet lopullisesti että siinä on tekemistä loppuelämäksi. Valmista ei tule koskaan, siksipä ei kannata kauheasti kiiruhtaa. Tekemisen lomassa on vietetty aikaa Lappi-lomalle saapuneiden ystävien kanssa, tehty ruokaa ja nukuttu pitkiä yöunia, sellaisia joista on voinut viime viikkoina vain haaveilla.
Raivausvaihe oli välttämätön, täällä oli varaston tehtävää toimittaneita huoneita, joihin mahtui hädin tuskin astumaan sisään. Vasta huoneiden tyhjentyessä alkoi paljastua missä kunnossa ne olivat kaikkien tavaroiden alla. Tuli positiivisia yllätyksiä, kuten se, että talon alkuperäinen yli satavuotias lankkulattia oli paljon paremmassa kunnossa kuin kuvittelimme. Huono (joskaan ei yllättävä) uutinen oli, että perimmäisten huoneiden ikkunat karmeineen ovat kiireellisen kunnostuksen tai jopa vaihdon tarpeessa. Viime kuukausien aikana on vietetty hetki jos toinenkin laatien tehtävälistoja ja pohtien mitkä asiat ovat akuuteimmat, missä järjestyksessä ne kannattaa tehdä ja mitä vaihtoehtoja niiden toteuttamiseen on. Onneksi meillä on apunamme perhepiiriin kuuluva ammattilainen, joka tuo tullessaan niin neuvoja kuin itse kalastamaansa ja savustamaansa siikaa. Joskus muutakin: kun saavuimme viimeksi kymmenen tunnin ajomatkan jälkeen puolen yön maissa perille, talomme keittiöön oli tuotu kattilallinen hirvikeittoa odottamaan meitä.
Välillä käy sääliksi tämä vanha talo, joka on uinunut ylväässä hiljaisuudessaan aavistamatta lainkaan mikä hyökytys sitä odottaa. Ennen meitä talo seisoi vuosia tyhjänä ja kylmänä, nyt täällä rytisee ja ryskyy niin että hirret natisevat. Mietin onko talo mielissään siitä, että täällä on vihdoin taas elämää vai ikävöikö rauhaansa, hiljaa rapistuvaa koskemattomuuttaan? Puhun sille, silittelen sen seiniä, sytytän kynttilöitä ja annan niiden tuoksun täyttää ummehtuneet huoneet. Järjestelen tavaroita, siirrän kalusteita ja esineitä uusiin paikkoihin, sijoitan joukkoon omiamme, asioita jotka olemme tuoneet mukanamme. Kahvikuppeja, kirjoja, vanhoja haarukoita.
Puhaltelen nurkkiin kauneutta kuin tulta hiillokseen, ensin savuaa, sitten leimahtaa eikä se lopulta liity minuun mitenkään. Valonjuovat halkovat lattiaa, kulta värjää kuluneet pinnat ja minä katselen lumoutuneena, otan kuvia, vaikka Jarno huutaa pihalta, että karkurivasikka on ottanut taas hatkat laitumelta.
Koirat ovat ottaneet talon omakseen kuten vain koirat voivat ottaa. Vierashuoneen sängyt ovat heidän, peitot ovat heidän, lattialle unohtunut lakanapyykki on sekin siinä heitä varten. Juno-koira on ottanut haltuun myös isoisoisäni tekemän puusohvan ja sen patjan päälle pedatun viltin, jonka isoäitini on kutonut. Luna riehuu pitkin pirttiä pehmoporon kanssa, ostin sen eurolla Ylitornion kierrätyskeskuksesta ja siitä on otettu ilo irti ihan koko rahan edestä.
Koirien läsnäolo tekee talosta täyden, eläimillä ja lapsilla on sillä tapaa sama vaikutus. Aina jostain kuuluu tuhinaa, tassujen tuttu rapina tai vaativa narina silloin kun mitäänymmärtämätön palvelusväki ei hoksaa, että iltasafkan aika lähestyy. Öisin koirat nukkuvat iglussaan sänkymme vieressä, joskus herään aamuisin sängyn reunalla kurkkivaan kuonoon, kun joku tahtoo viereen. Jos huolii sen kainaloon, perässä tulee toinenkin. Sisaruskateus on läsnä kaikessa.
Nämä kuvat eivät paljasta vielä paljoakaan, kerro koko totuutta kostuneista pinkopahveista tai lysähtäneestä kuistista, ulkoseinistä, joista maali varisee hiljalleen. Dokumentaatiolla on oma arvonsa, sitä varten on muita kuvia. Nämä ruudut ovat vain pysäytyskuvia hetkistä ja huoneista, kauneudesta, jonka näen talossa. Sen esineissä ja väreissä, valon hitaissa liikkeissä.
Täältä ei tee mieli lähteä ollenkaan. Ajatuskin tuntuu absurdilta. Juuri kun on asettunut poissaolon jälkeen taas taloksi ja tottunut sen rytmiin, pitäisi pakata kassit ja koirat takaisin autoon ja suunnata etelään. Juurihan kaivoimme kaapista lempikahvimukimme ja petasimme sänkyyn puhtaat lakanat, saimme pirtin lämpimäksi. Nostimme kuistilta Luna-koiran kepit ulos ja lämmitimme loppusyksyn kohmettaman saunan sihiseväksi ja kuumaksi.
Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.
PS. Kaikki jutut täältä pohjoisesta löytyvät Lappi-tunnisteen alta.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
Voi minä luen niin hartaasti jokaisen talotarinan. Toivottavasti ensi kesänä pääsen sinne vierailulle, sillä vierashuone huutaa nimeäni. Vien molemmat kalastamaan, perhovapoja löytyy Jarskillekin. <3
Vierashuone odottaa sua Nella milloin vaan ♥♥♥
♥♥♥
Joo lappistoorit ovat aivan parhautta<3 Olen itse erittäin rankassa elämäntilanteessa, erosin äskettäin ensirakkaudestani ja 8 vuotisesta parisuhteestamme. Tai päätös oli yhteinen ja ehkä jopa enemmän exäni. Välillä en saa itseäni sängystä ylös ja olen keskivaikeasti masentunut. Ihan diagnosoidusti. Olimme joskus niin onnellisia. Rakastin exääni yli kaiken. Ja silti kaikki päättyi. Nämä lappistoorit ja kepin perässä juoksevat koirat, saavat minut kuitenkin huokailemaan ihastuksesta, ja niistä saan itsekin hyvän ja onnellisen olon. Eli kiitokset niistä! Ne saavat minut uskomaan jotenkin omalla tavallaan siihen, että voin ehkä itsekin vielä joskus olla uudelleen onnellinen. Ja saan edes niiden stoorien kautta elää tollaista onnea, vaikka oikeasti olen yksin pienessä Helsingin yksiössäni.
Ihana postaus! Poden täällä Kalifornian vesikelloille polttavan auringon alla jatkuvaa pohjoisen kaipuuta, ja erityisesti kaipuuta Pohjanmaalle, Lapin kainaloon, sinne mistä sukuni on kotoisin. Vaikka en itse koskaan ole asunut Mäntsälää pohjoisempana, jotenkin keho vain tietää mistä ihminen tulee?
Meillä on onneksi täällä käytössämme pieni mökkipahanen, yksi huone ja piskuinen keittokomero jämerää hirttä, miljoonan taalan maisemat vuorten yli Tyynenmeren suuntaan. Ei saunaa, vain vuotava eikä edes kunnolla vetävä vessa jonka kanssa saa aina arvuutella, että uskaltaako käyttää vai meneekö mieluummin pusikkoon. Kaasukin on lopussa, joten kunnon pesuja ja suihkuun pääsyä varten pitää odottaa lämmintä päivää, että saa retkisuihkun lämpimäksi… mutta huikeimmat auringonlaskut sekä parhaat yöunet ikinä, siitä huolimatta että ikkunanpielessä viuluaan vinguttaa maailman kovaäänisin sirkka ja kojootit saavat koiran haukkumaan kuono punaisena keskellä yötä. Vaikka maisema ja kelit ovat ihan erilaiset kuin Lapissa on siellä hengessä jotain vahvasti samaa. Tämän mökin sulkevat syliinsä isot kuusi- ja mäntypuut sekä laakeripuut ja vielä muutama tammi, joita tosin kovalla kädellä karsii tammitauti. Kun herään ja katselen ulos sumuiseen rinteeseen voisin hetken kuvitella olevani pohjoisessa synnyinmaassani…
Tänä talvena meidän olisi tarkoitus aloittaa kunnostustyöt. Hitaasti ja hötkyilemättä sielläkin; ensin kaasut toimimaan ja sitten vessanpöntön vaihto toimivaan. Katsellaan näiden jälkeen sitten mitä seuraavaksi.
Elän mukana näissä postauksissasi!
Niin, kyllä se talo kietoo teidät suojelukseensa, näin son.
Miten kaunis kirjoitus ja herkät kuvat!
Herkistyy vanha vähemmästäki.. :) kiitos Stella!
Ihana kuulla. Kiitos kun luit ♥
Niin kauniisti ja niin tunnistettavasti kirjoitettu! Olen itsekin helsikiläistynyt, mutta vietän lapsieni kanssa lomat vanhassa mummolassani juurikin siellä upeissa tornionjokilaakson maisemissa. Pystyn todella hyvin samaistumaan tekstiisi ja tunteisiisi. Kuten teidän koirat, niin lapseni ovat ottaneet lomakotimme omakseen ja paikka on muodostunut heillekin todella tärkeäksi.
Kiitos kun kirjoitat näin hienosti! Tsemppiä remontteihin!
Mä todella rakastan tätä Lappi-sarjaa. Mä niin ymmärrän tuon lähtemisen vaikeuden, talonne on varmasti mieletön ja maisemat mitä parhaat. Itse pääsin viime viikolla muutamaksi päiväksi Ouluun, olisin halunnut jatkaa siitä vielä eteenpäin mutta ei ollut aikaa. Oli silti mahtavaa. Oletteko käyneet siellä Tornion suunnalla Perämeren rannoilla, kannattaa mennä. Nytkään ei ollut niin kylmä niin voi että mitkä maisemat! Perämeren rannikko on upea ja Kemiin meneviä rahtilaivoja on hauskaa seurata.
Ihana postaus, sai haaveilemaan paluusta pohjoiseen.. Ehkä pitäisi ostaa mökki sieltä ja muuttaa sinne eläkepäivinä?
Mutta pakko kysyä, mikä tuo viimeisen kuvan esine oikein on? :D
Kyllä pitäisi! Pohjoisessa on ihmisen hyvä olla.
Hahaha en ole itsekään aivan varma! Ehkä vanha pölyhuiska?
Ah, tää osu jonnekin sielun sopukkaan lujaa. Vanhat talot saa mut aina huokailemaan ihastuksesta ja vielä se että näkee niitä korjattavan rakkaudella ja herkkyydellä kunnioittaen. Luulen että sinä ja te tiedätte miltä musta tuntuu aina kun palaan lapsuudenkotiini – yli satavuotiaat tuvan hirret tuntuvat kuiskaavan salaisuuksia, täällä on ihan oma tunnelmansa! Ja se pisto sydämessä, kun näkee paikan rapistuvan. Ja pieni toiveikas ajatus, että jonain päivänä vielä herätän tämän talon arvoiseensa kukoistukseen.
Kiitos kun jaat näitä hetkiä <3
Kiitos kun luet ♥ ♥ ♥
Se on se Rakkaus.
Siinä on kaikki.
♥
Ihana postaus! Olen lukenut blogiasia jo pitkään, välillä aktiivisemmin ja välillä on ollut pitkiä taukoja, kun koin blogisi jotenkin kylmäksi. Nyt olen aktiivisemmin palannut blogisi pariin, jotenkin viime aikoina blogissa on ollut niin lämmin ja rento tunnelma ja tekstien kieli kaunista! Tämä Lappi-projekti on jotenkin todella koskettava ja luen tavallisesta arjesta paljon mieluummin kuin matkailusta maailman ympäri kuluttaen! Kiitoksia <3
Kiitos sulle – onpa kiva kuulla, että löysit tiesi takaisin ♥
Postauksesi rauhoitti toimistomaanantain ja neljän ruuhkan ryydyttämän mieleni. Kiitos! Palasi samalla omakotitalolapsuus mieleeni. Kyllä se talo tykkää tuomastanne elämästä, usko pois.
Ihana kuulla, kiitos! Ja niin minäkin luulen.
Olen ruvennut uskomaan, että enemmän kuin ihmiset korjaavat vanhoja taloja, talot korjaavat ja hoitavat meitä! Siksi se mitä koette tuntuukin kotiinpaluulta ja niin tutulta – ja intuitiota kannattaa kuunnella.
Terveisin pitkän linjan pohojalais-lukijamummo, joka taisi ekan kerran myös kommentoida :)
Kyllä! Siis juuri noin. Me korjaamme taloa ja se korjaa meitä.
Mahtavaa että kommenttineitsyys meni, kommentoi toistekin nyt kun pääsit vauhtiin!
“Stella on aina sitä, mikä sopii kulloisellakin hetkellä tiedostavaan hipsteribrändiin. Ilmastoasiat on nyt niin tapetilla, että nyt on coolimpaa ja rouheampaa rempata lappilaista taloa ja nauttia luonnosta. Häivyttää kivasti sen, että hetki sitten oltiin matkailulähettiläitä ja sinkoiltiin Balilta Santorinin kautta Kuub- Uu katsokaa, luomupuolukka lähimetsästä!”
On helppoa huudella anonyymina sarkastisia, kateuden sävyttämiä kommentteja. En ymmärrä, miksi vaivaudut lukemaan Stellan blogia, jos ko. elämäntyyli noin ärsyttää. Mitähän pahaa mahtaa olla siinä, että rakastaa sekä matkustelua maailmalla että kotiseutuaan? Minusta se osoittaa avarakatseisuutta, jota soisi ripauksen ahdasmieliselle Anonymous-nimimerkillekin. Kiitos, Stella, jälleen hienosti kirjoitetusta, tunnelmallisesta tekstistä, joka sai minutkin harkitsemaan uudestaan, myynkö sittenkään 40-luvun omakotitaloani, kuten olen harkinnut, vai remontoinko sen ja asun siinä maailmanloppuun asti.
Hei ihanaa! Mieti vielä ja kerro sitten joskus mihin tulokseen tulit ♥
Haha! Olen saanut pitkistä ajomatkoistamme sen verran kipakkaa palautetta, että ei nyt ihan osu tiedostavaan hipsteribrändiin tämä meidän Lappi-projekti. Olisi varmaan pitänyt hankkia lähistöltä joku aurinkopaneeleilla oman sähkönsä tuottava siirtolapuutarhamökki ja alkaa viljellä siellä luomuyrttejä.
Mutta jos tosissasi ajattelet, että joku tekisi elämässään imagosyistä näin suuria valintoja tai yrittäisi niillä häivyttää edellisiä elämänvaiheitaan (ällistyttävä ajatus, varsinkin kun ne vaiheet on tarkoin dokumentoituna kenen tahansa selattavissa blogin arkistoissa) se kertoo paljon sinun ajatusmaailmastasi. Ei minun.
Muutenkin jännä ajatus, että ihminen voisi olla vain yhtä asiaa kerrallaan. Eiköhän meistä kaikista löydy monia eri puolia, jotka ovat kaikki yhtä totta ja olemassa. Rakastan tätä paikkaa, mutta rakastan yhä myös matkustamista – olen vaan vähentänyt sitä reippaasti, koska se kuormittaa ympäristöä niin paljon.
En osaa pukea sanoiksi, miten paljon pidän Lappi-postauksista ja -storyistä! Niissä on ihan oma tunnelmansa ja ihan selvästi jotain taikaa, joka ulottuu koneen tällekin puolen.
PS: Karkurivasikka <3
♥♥♥
Raukeus on käsinkosketettavaa
♥
<3 Totesin jo Jarnolle kun viimeksi näimme, että odotan näitä Lappi-tarinoitasi aina valtavasti. Seuraan nykyään aika vähän blogeja. En ehdi, tai sitten blogien maailma vain jotenkin kyllästyttää. Nämä postaukset ovat niin uudesta maailmasta, että se virkistää, mutta samalla myös rauhoittaa. Voi kunpa ehtisitte olla enemmän Lapin kodissanne! Silloin ehkä myös me saisimme nauttia pysähtyneestä ajasta ja Lapin rauhasta useammin.
Kiitos Nina, ihana kuulla ♥ Samaa toivon minäkin! Mutta hyvä uutinen on, että näitä juttuja on silti luvassa paljon, koska julkaisemattomia kuvia ja tarinoita on kertynyt keväästä näihin päiviin asti.
Ihana kirjoitus. Ja niin upeita kuvia.
Kiitos! Ihanaa kun tykkäsit.
❤️
♥
Lappi on saanut teidät, eikä se päästä enää irti. Tämä talo, koirat ja se, miten suhtaudutte luontoon ja Ylitornioon (ja naapurin lehmiin!!), tekee teistä vielä inhimillisempiä ja kiinnostavampia kuin muuten, näin 16 vuotta lapissa eläneen näkökulmasta…Nyt asustelen itsekin vähän etelämpänä, mutta kyllä siinä totuutta on, että Tyttö voi lähteä Lapista, mutta Lappi ei tytöstä?
Näköjään se on just näin ♥
En olisi halunnut, että tämä postaus loppuu koskaan, olisin voinut jatkaa lukemista ikuisesti. Ja silti lopetus oli niin kaunis, että tuli kyyneleet silmiin. Ihanaa että teillä on tuollainen todellinen pakopaikka! Ja ihanaa kun kirjoitat siitä.
Hei kiitos, niin ihanasti sanottu ♥ Kiitos kun luet!
Jälleen niin mukaansa tempaava kirjoitus. Ihana paikka.
Kiitos Riikka kun luit!