Dark side of the gym

Kirjoitin viime syksynä The Nationalin uudesta levystä, joka on soinut jatkuvalla toistolla siitä saakka. On jännää kuinka albumista alkaa nousta esiin uusia sävyjä ja uusia suosikkeja kun sitä kuuntelee tarpeeksi kauan. En aluksi edes pitänyt kovinkaan paljon levyn loppuun sijoittuvasta kappaleesta nimeltä Dark Side Of The Gym, mutta nyt sen utuinen tunnelma on alkanut hitaasti hivuttautua ihon alle. Paras on hengästyttävä loppu, jouset joiden jännite hätkähdyttää hetkittäin vieläkin, vaikka levyn osaa melkein ulkoa. Lumoavalla videolla tanssii Patricia Delgado ja New York City Baletin koreografi Justin Peck, joka on työskennellyt aiemmin mm. Sufjan Stevensin kanssa.


☊ THE NATIONAL – DARK SIDE OF THE GYM

Hyvät & huonot juuri nyt

Iltaa! Tänään tarjolla peruskuulumisia, en olekaan kirjoitellut niitä aikoihin. Välillä on niin vauhdikasta, ettei oikein itsekään ehdi kelailla mitä kuuluu, mutta nyt on onneksi vähän iisimpi vaihe.

3 x hyvät jutut juuri nyt

✖ Lähiaikoina ei ole tiedossa yhtään pidempää matkaa ja se tuntuu just nyt tosi hyvältä. Emme ole ehkä ikinä olleet varsinaisia rutiini-ihmisiä eikä meidän arki ole muutenkaan kovin säännöllistä, mutta tuntuu ihanalta saada kiinni katkolla olleista perusasioista, kuten treenaamisesta ja kotona kokkaamisesta. Ikävöin Kanervan bootcampia ja Katjan joogaa. Sitä, että jääkaapissa on muutakin kuin valo ja kaapista löytyvistä aineksista voi noin vaan koota jonkun yksinkertaisen illallisen.

✖ Työrintamalla menee paremmin kuin pitkiin aikoihin. Työmäärä alkaa vuosien rimpuilun jälkeen vihdoin tasaantua kohti jonkinlaista normaalirytmiä, jonka ohella on aikaa ja energiaa ylläpitää muutakin elämää. Asennemedian vaikuttajaverkostoon liittymisellä on ollut pelkästään positiivisia vaikutuksia – olin siihen saakka tehnyt kaiken blogin taustalla tapahtuvan, teille useimmiten näkymättömäksi jäävän työn itse, mutta nyt kun suurin osa siitä on ulkoistettu, kalenterini on väljempi ja sähköpostitulva laskenut akuutista kaaoksesta lähestulkoon inhimmilliselle tasolle. On ihanaa, kun kirjoittamiseen, kuvaamiseen ja juttujen sisällön suunnitteluun jää aiempaa enempää aikaa. Tulossa onkin vaikka mitä kivaa: kiinnostavien tyyppien työelämään keskittyvä juttusarja, kirppisopas ja sisustusjuttuja, joissa kurkistelen toisten ihmisten koteihin.

Työhuoneen sohvatyynyihin on maastoutunut eläin.

✖ Sain koottua monen kuukauden kuitit ja kiikutettua ne tänään tilitoimistolle. Ei kuulosta ehkä hauskimmalta mahdolliselta tavalta aloittaa viikko, mutta yrittäjät tietävät miten suuri helpotus on, kun saa kuittikaaoksen selätettyä. Työhuone on hurrikaanin jäljiltä (kuitit pitää luonnollisesti säilyttää mahdollisimman monessa eri paikassa, jotta hommaan saa ekstrahaastetta) ja olo on euforinen kuin olisin viime hetkillä vapautunut kuolemansellistä.

3 x harmitukset juuri nyt

✖ Sain reissussa flunssan, joka ajoittui juuri meidän roadtripille halki Marokon ja huipentui Saharaan, kun nukuimme ohuessa berberiteltassa alle kymmenasteisessa aavikkoyössä. Olin tietysti varustautunut lämpimillä tamineilla ja nukuin kaikki vaatteet yllä, mutta eipä se silti varsinaisesti edistänyt paranemista. Pahin flunssa on jo poissa, mutta keuhkoja repivä yskä ja räkätauti jäi päälle: olo on koko ajan puolikuntoinen, joinakin aamuina pahempi kuin toisina. Yrittäjänä ei ole mahdollisuutta heittäytyä sängynpohjalle lepäämään, teen siis töitä kahdet villasukat jalassa ja inkiväärillä terästetty teekuppi tietokoneen vieressä ja toivon, että tämä ei muutu (tai ole jo muuttunut) poskiontelontulehdukseksi. Treeneihinkään ei ole asiaa ennen kuin olo paranee.

Vähän nauratti tämä nukkuma-asento.

✖ Olen katsonut Netflixista kaikki mahdolliset järkevät sarjat (kts. kohta “flunssa”). Okei okei, en varmaan ole, en vaan keksi minkä sarjan parissa jaksaisin seuraavaksi tehdä tätä hidasta jälkitautikuolemaa työpäivän jälkeen. Kriteerit: viihdyttävä, mutta ei katsojaa aliarvioiva. Helposti seurattava juoni, josta pysyy mitenkuten perässä, vaikka torkahtaa kesken jakson. Ehdottomasti ei kuolevia koiria, lapsia tai isiä.

✖ Kotirintamalla tuulee. Keittiön katosta läpi valunut vesi ei onneksi aiheuttanut lopulta sen suurempaa remonttia, mutta muut juonenkäänteet pitävät kyllä huolen, ettei kotona pääse rentoutumaan liikaa. Tämä on ollut suoraan sanottuna vähän tälläistä alusta saakka enkä jaksa enää juuri stressata aiheesta, mutta alkaa tuntua, että olisi kiva löytää koti, johon voisi rauhoittua.

Mitäs teille kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kokemuksia Skin Revival -mikroneulaushoidosta

Kaupallisessa yhteistyössä Swiss Clinic ja Asennemedia

Kokeilin kotiolosuhteissa mikroneulausta ensimmäistä kertaa viime syksynä ja jäin kerrasta koukkuun. Ihon omaa kollageenintuotantoa buustaava hoito osoittautui tehokkaaksi ja tarpeeksi helpoksi jopa kaltaiselleni laiskalle ihonhoitajalle.

Nopea kertaus teille, jotka ette ehkä ole vielä kuulleet kauneusalan kuumimmasta uutuudesta, mikroneulauksesta: menetelmä on yksinkertaisuudessaan nerokas, sillä se perustuu ihon omien luonnollisten toimintojen aktivoimiseen. Pienellä pistävällä rullalla luodaan ihon pintaan tuhansia mikrokanavia, jotka tehostavat ihon uudistumista. Samalla ihonhoitotuotteet imeytyvät tavallista tehokkaammin, sillä aktiiviaineet kulkeutuvat ihoon mikrokanavia pitkin. Monet hoitolat tekevät mikroneulausta, mutta Swiss Clinic valmistaa kotikäyttöön soveltuvia mikroneulaushoitoja niille, joilla ei ole aikaa käydä hoitoloissa tai ovat kiinnostuneita edullisemmista vaihtoehdoista. Lisää voi lukea viimesyksyisestä kirjoituksestani.

Palaan aiheeseen, sillä olen viime viikkojen aikana kokeillut Swiss Clinicin uusinta hoitoa nimeltä Skin Revival, joka edellisen tapaan yhdistää mikroneulausrullan ja supertehokkaan seerumin, tällä kertaa hyaluronihappopohjaisen. Hoidon juju on nimenomaan tuo kahden tuotteen yhdistelmä: rullalla luodaan ihoon mikrokanavat, joita pitkin seerumi pääsee imeytymään tavallista tehokkaammin. Viittä erilaista hyaluronihappoa ja saman verran peptidejä sisältävä Face Serum on erityisesti kehitetty hidastamaan ihon vanhenemista ja antamaan iholle kauniin hehkun ja kimmoisuuden.

Valitsin tällä kertaa pidemmän eli 0,5 mm neulanpituuden. Ei sattunut, mutta eron tunsi iholla: rullaaminen pisteli aavistuksen enemmän kuin aiemmalla 0,2 mm rullalla. Pistely tuntuu enemmänkin kihelmöintinä, johon jää vähän koukkuun, sillä siitä tulee fiilis, että kappas tämähän tepsii. Ensimmäisellä kerralla iho punoitti hiukan käsittelyn jälkeen, mutta rauhoittui nopeasti seerumin levittämisen jälkeen. Käytin hoitoa iltaisin kuuden päivän ajan, sen jälkeen pidin samanpituisen tauon ja aloitin uudestaan.

No entä tulokset, tuliko niitä ja millaisia olivat? Parhaat tulokset tulevat tietysti pitkäaikaisessa käytössä, niistä voin raportoida teille sitten muutaman kuukauden kuluessa. Tätä kirjoittaessani takana on vasta kaksi viikon pituista kokeilujaksoa, mutta sehän ei estä malttamatonta tarkkailemasta tilannetta ensimmäisten havaintojen varalta.

Olin jo kolmen päivän jälkeen huomaavinani, että iho näytti paremmalta kuin aloittaessani, mutta päätin odottaa ainakin ensimmäisen testiviikon loppuun. Siihen mennessä muutos oli selvä: ihohuokoset poskissa – siinä silmien alla kohdassa, joissa auringon ja vanhenemisen merkit eniten ihollani näkyvät – olivat selvästi hiukan pienentyneet ja alkava sibeliusryppy silmien välissä otsassa oli melkein kadonnut. Iho näytti myös hivenen kirkkaammalta ja jotenkin napakammalta kuin aloittaessani, mutta halusin vielä kuulla toisen mielipiteen.

Tykkään käyttää poikaystävääni puolueettomana tuomarina, kun testailen kosmetiikkaa, teinpä sen sitten työn puolesta tai omaksi iloksi. En kerro mitä milloinkin kokeilen, saatan vaan jonkun ajan päästä kysyä huomaako hän minussa mitään erilaista. Niin tein nytkin ensimmäisen kuuden päivän kokeilujaksoni jälkeen.

Jarno tarkasteli kasvojani hetken ja totesi: Sun iho on jotenkin… vähemmän kulahtanut. VÄHEMMÄN KULAHTANUT? toistin äänensävyllä, joka olisi seisauttanut jonkun heikkohermoisemman veren, mutta pohjalaisia ei noin vain säikäytetä. Niin, kyllä sä tiedät mitä mä tarkoitan. Harkitsin hetken veristä loukkaantumista, mutta päätin sitten keskittyä pointtiin. Se on sileämpi ja tasaisempi, ikään kuin blurratumpi, poikaystävä jatkoi analysointia. Ja vaati tietää mitä olin tällä kertaa käyttänyt, koska halusi testata sitä itsekin. Täytyy ehkä tilata hänelle oma rulla.

Edelliseen kokeiluun verrattuna tuntui, että tällä kertaa näkyviä tuloksia tuli hivenen nopeammin. Uskon itse, että se johtuu rullan suuremmasta neulapituudesta, mutta aion kuitenkin jatkaa myös pienemmän käyttöä, sillä se sopii myös silmänympärysiholle. Ajattelin muutenkin rullata seuraavat kuukaudet ahkerasti, sillä talvi on tehnyt valitettavasti taas tehtävänsä ja kesään mennessä olisi kiva olla tosi fresh.

Jos kiinnostuit ja haluat kokeilla, koodilla STELLA20 saa 20% alennuksen mikroneulaushoidoista. Swiss Clinicin sivuilla on mikroneulausopas, josta löytyy vastaukset useimmiten kysyttyihin kysymyksiin, kuten siihen mikä neulanpituus ja hoito sopii parhaiten omiin tarpeisiin.

Vielä muutama vinkki:

✖ Hoito suositellaan tehtäväksi iltaisin, sillä iho saattaa punoittaa rullailun jälkeen ja yöllä sillä on aikaa levätä. Itse en ole ensimmäisen kerran jälkeen huomannut punoitusta, joten olen rullaillut silloin tällöin myös aamulla.
✖ Seerumi tarvitsee reilusti aikaa imeytymiseen, vaikka tuntuukin, että iho imaisee sen hetkessä. Siksi kannattaa hoitaa rullailu hyvissä ajoin noin tuntia ennen kuin levittää muita ihonhoitotuotteita.
✖ Rullailu tehdään aina puhtaalle iholle.
✖ On tärkeää huolehtia myös rullan puhtaudesta: itse käytän puhdistamiseen Swiss Clinicin e-vitamiinia ja aloe veraa sisältävää Sanitizing Spray -suihketta, jonka voi nakata verkkokaupassa ostoskoriin samalla kun tilaa mikroneulaushoidon.
✖ Rulla on henkilökohtainen, älä lainaa kaverille (tai kateelliselle poikaystävälle).
✖ Rullaile rauhallisesti muutaman minuutin ajan poskia, otsaa, leukaa ja nenää horisontaalisesti, vertikaalisesti ja viistoon. Toiset suosittelevat jopa 6-7 minuutin rullailua, oma kärsivällisyyteni riittää noin 3-4 minuuttiin.
✖ Suosittelen Skin Revival -hoitoa kenelle vaan, joka haluaa nuoremman näköisen ja kimmoisamman ihon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ota varovasti mut

Yksikään musiikin ystävä ei ole tällä viikolla voinut välttyä tiedolta, että 23-vuotiaan Vestan ensimmäinen albumi Lohtulauseita on kaupoissa. Sitä on poikkeuksellisesti kiitetty sekä taiteellisesta kunnianhimosta että kaupallisesta potentiaalista, joka tuntuu olevan Suomessa melko harvinainen yhdistelmä. Omista levy-yhtiövuosistani muistan, että samaa oli Chisussa: kylmät väreet kiipivät pitkin selkärankaa, kun kuuntelimme neukkarissa toisen studioalbumin demoja.

Helsingin Sanomat kirjoitti arviossaan, että Vesta Burmanin esikoislevy käsittelee rakkauden jälkeistä elämää. Hyvä tiivistys. Levyn kappaleissa sanoitetaan kyllä hienosti monia vaikeasti sanoitettavia tunteita, niissä on korutonta suoruutta, jossa on tässä mitäänsanomattoman popin kyllästämässä maailmassa jotain tosi virkistävää.

Levyn on tuottanut Jori Sjöroos, joka muistetaan varmasti parhaiten PMMP:n tuottajana, mutta minulle hän on ikuisesti Suomen kovin The Cure -fani. Sellainen ei voi olla jättämättä jälkensä. Jorin omassa musiikissa on aina ollut juuri niitä haikeita kaikuja, joille popparinsydämeni sykkii: teistä monet varmasti muistavat Magenta Skycoden, jotkut ehkä jopa aikaisemman kokoonpanon nimeltä This Empty Flow.

Mutta Vestasta vielä. Viime kuukausien hype on ollut melkoista ja olin tähän viikkoon asti vähän sitä mieltä, että ääh miksi tämä tyyppi on ihan koko ajan kaikissa mun somekanavissa, mutta sitten lievä ärsyyntyminen muuttui mielenkiinnoksi ja päätin selvittää, että niin tosiaan – miksi?

No onhan tässä jotain ihanaa, vilpitöntä. Matalasti kumiseva elektropop imaisee melko nopeasti salakavalasti mukaansa. Vestan tulkinnassa on leikkisyttä, laulamisen lisäksi hän kuiskailee, juttelee ja nauraa. Tuotanto on maltettu jättää sopivasti viimeistelemättä, siitä ei ole hiottu kaikkea elämää pois. Kiinnostavinta ei ole täydellisyys, vaan inhimmillisyys ja pieni keskeneräisyys. Tässä keitoksessa on mukana myös annos kokeellisuutta ja hyvä niin, kyllä tätä kotimaista popkenttää sietääkin vähän ravistella.

Lempibiisini levyltä on Turvallista sotaa, joka löytyy Spotifysta, vaan ei YouTubesta. Mennään siis kappaleella Ota varovasti, joka on levyn suoraviivaisimpia kappaleita ja sellaisena varmasti pätevä johdatus Lohtulauseille. Mitäs ruudun toisella puolella tuumataan?

☊ VESTA – OTA VAROVASTI

Pohjanmaan poika

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja OLVI

Siitä on viisitoista vuotta, kun pakkasin tavarani pakettiautoon ja lähdin synnyinseuduiltani. Lähtö oli samaan aikaan vapauttava ja jännittävä. Takaraivossa kaihersi ikävä, jota tunsin kun jätin taakse ystävät, lapsuuden maisemat ja osan perhettäni. Pelotti jättää kaikki tuttu ja turvallinen, mutta uteliaisuus vei eteenpäin – uusi elämä ja uusi kaupunki odotti.

OLVI haastoi mut pohtimaan suhdettani kotiseutuuni ja suomalaiseen luontoon. Tähän oli helppo tarttua, koska olen käyttänyt paljon kehnompiakin syitä saadakseni puhua Pohjanmaasta. Kotiseuturakkaus liittyy läheisesti panimon uuteen tuotteeseen, Iisalmi Gin Lonkeroon, joka kumartaa suomalaiselle luonnolle ja käsityöosaamiselle. Pohjoisessa maussa yhdistyy iisalmelainen pohjavesi, Kainuun metsistä poimitut puolukat, yrtit ja Helsinki Dry Gin, joka on tislattu käsityönä pienissä erissä. Olen perinteisen gin&tonicin ystävä, joten tykkään ginin ja sitruksisten aromien raikkaasta yhdistelmästä. Puolukan maku ei ole päällekäyvä, vaan tasapainoinen osa makua. Mahtavaa, että suomalaisista luonnonantimista syntyy tällaisia artesaanituotteita.

Iisalmesta ei itseasiassa ole kuin reilu sata kilometria Ylivieskaan, pikkukaupunkiin jossa kasvoin. Olen aina ollut ylpeä juuristani Pohjois-Pohjanmaalla. Vaikka olen reissannut ympäri maailmaa, mun mielenmaisema tulee aina olemaan suomalainen metsä, joka on ollut mulle lapsuudesta saakka läheinen paikka. Aikuistuttuani – ja Ylivieskaa isompiin kaupunkeihin muutettuani – aloin ymmärtää kuinka rikas ja monimuotoinen luonto meillä on.

Vietin pienenä paljon aikaa mummolassa, jossa oli siihen aikaan maatila. Pystytin sisarusten kanssa pihalle teltan, jossa leikimme ja joskus yövyimmekin. Mummo lypsi lehmiä ja teki maidosta leipäjuustoa, kanat pyörivät pihapiirissä. Possuja pidettiin perheenjäseninä, vaikka joulun aikaan niistä joku päätyikin ruokapöytään. Peltohommia riitti ja perheen pienimmätkin saivat kokeilla raitojaan talikon kanssa (omat heinähommani loppuivat tosin lyhyeen, kun seivästin ensimmäisenä jalkapöytäni). Pappa sirkkelöi ladossa isoista tukkipinoista lautoja. Miehet kävivät metsällä ja palasivat riistasaaliin kanssa. Tilalla elettiin oman maan antimilla, joka opetti minutkin kunnioittamaan luontoa.

Aina sama meininki: mitä tahansa syömmekään, koirat ovat paikalla ja vaanivat eväitämme.

Lähes kaikki lapsuuteni parhaat muistot liittyvät luontoon. Kävimme kesäisin uimassa, kahlasimme kaupungin läpi virtaavan Kalajoen yli, kalastimme. Samoilimme metsissä ja olimme ninjoja, paistoimme nuotiopaikoilla makkaraa. Tutkimme lähimetsien hylättyjä autiotaloja, joskus vain makoilimme peltojen kupeessa tuijottaen tähtitaivasta. Rakensimme majoja ja söimme niissä eväitä. Hevostallilla kävimme ruokkimassa heppoja ja rohkeimmat koittivat silittää siellä asuvia villikissoja. Se oli ihanaa aikaa, niin viatonta. Äidille huikattiin vaan lähtiessä, että me mennää mehtään!

Muutin täysikäisenä kaupunkiin, ensin Tampereelle ja sitten Helsinkiin. Olen ehtinyt vahvasti kaupunkilaistua enkä enää palaisi kotiseudulleni, vaikka kaipaan sinne aika ajoittain. Se ei vaan palvelisi mun nykyistä elämää, mutta liittyy siihen muutakin: haluan jollain tavalla säilyttää sen taian, joka siellä vallitsi kun olin pieni. Aina kun käyn kotikulmilla, mielen täyttää ilo ja haikeus, joita on vaikea selittää.

Kaikkien maailmalle tehtyjen matkojemme vastapainoksi olen alkanut suunnitella ensi kesäksi reissua Pohjois-Pohjanmaalle. Edellisestä ajan kanssa tehdystä visiitistä alkaa olla aikaa, olen viime vuosina ollut aina vaan ohikulkumatkalla. Haluan käydä kaikissa paikoissa, joissa vietin siellä aikaa, ja pakottaa Stella kuuntelemaan kaikki ne stoorit kuin olisin turistioppaana. Voin jo kuvitella sen nostalgiaryöpyn ja yksityiskohtaiset selostukset – voi Stella-parkaa. Toisaalta kävimme viime jouluna Lapissa, jossa sain puolestani oman osani Stellan nuoruusvuosien tarinoista. Tulevan Ylivieskan matkan jälkeen puntit ovat siis tasan.

Haluan viedä Stellan uimaan Kettukalliolle. Näyttää hänelle Hamarin padon, hevostallin ja paikan, jossa mun vanha skeittiparkki oli. Haluan käydä vanhojen koulujen pihoilla, entisillä kotikaduilla. Kulkea tuttuja metsäreittejä pitkin, kiivetä viljavaraston katolle, josta näkee koko Ylivieskan. Sen jälkeen menisimme piknikille joenrantaan.

Pohjanmaan matkaa odotellessa viritin piknikin meidän olohuoneeseen. Söimme eväsleipiä ja maistelimme uutta puolukkaista Gin lonkeroa, joka sopi piknikiin kuin poika Pohjanmaahan. Stella teki mustikkapiirakan, olisi tehnyt kuulemma puolukoista, jos olisi vaan löytänyt kaupasta. Kesällä mennään sitten puolukkametsään.

Millaisia muistoja sun kotiseudusta herää? Alkoholilain mukaan alkoholiaihetta ei saa kommentoida, mutta kaikesta muusta saa tietysti jutella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Esittelyssä eteinen

Kuvaan kotoamme usein samoista kulmista. Niistä nurkista, joihin olen tyytyväinen – ja joissa ei sillä hetkellä satu olemaan puoliksi purettua matkalaukkua, lattialle levitettyä kuittikasaa tai kuvausrekvisiittakasseja. Köh. Asunnossa on reilusti neliöitä, mikä on tietysti hillitöntä ja harvinaista luksusta pääkaupunkiseudun niukkoihin neliöihin tottuneelle pariskunnalle. Sen ainoa nurja puoli on, että keskeneräiset projektit ja kaaospesäkkeet on vähän liian helppo jättää lojumaan. Aina voi sulkea oven ja leikkiä, että sotku katoaa, kun sitä ei näe.

Yksi harvemmin kuviin päätyneistä paikoista on eteinen. Siellä on tähän saakka ajelehtinut vaihteleva lajitelma kalusteita, jotka eivät ole löytäneet sillä hetkellä paikkaansa muista huoneista. Hiljaa hyvä tulee: nyt sillä nimittäin alkaa vihdoin olla oma ilme, joka ei tunnu väliaikaiselta kyhäelmältä. Sellaiselta olkoon vaikka noin -luovuttamiselta odotellessa jotain fiksumpaa ratkaisua.

Roomagesta hankittu 50-luvun senkki on eteisen kuningatar ja kätkee sisäänsä kenkiä sekä kaikkia niitä epäesteettisiä, mutta välttämättömiä asioita, joita koiranomistajan eteisestä löytyy (koiranomistajat tietävät). Se toimii myös laskutasona avaimille, postille, pikkulaukuille ja muulle päivittäiselle pikkutavaralle, jota täytyy pitää käden ulottuvilla.

Koko eteisen sisustus on Annosta ostettua harmaata villamattoa lukuunottamatta syntynyt kirppisaarteista ja vintagelöydöistä. Suuri tiikkikehyksinen peili on suomalaista käsityötä 70-luvulta, nahkajakkara sen alapuolella on palvelusvuosistaan huolimatta yhä tukeva. Vanhassa korissa on sateevarjoja vaikka muille jakaa, niitä tuntuu unohtuvan tänne jokaisesta illanvietosta. Ystäville tiedoksi, että jos olette kadottaneet sateenvarjonne viimeisen kolmen vuoden aikana, se löytyy 90% todennäköisyydellä täältä.

50-luvun pikkupeili on pelastettu ystävän kirppispinosta, Robert Mapplethorpen juliste tuli puolestaan hankittua parin vuoden takaisen taidenäyttelyn yhteydessä. Peilin ja julisteen ympärille on koottu niitä sun näitä pikkutöitä, kokoelma karttuu vielä kunhan ehdin kehystää muutaman grafiikkavedoksen. Ikuisuusprojekti.

Messinkinen pöllö on paheksunut elämääni jo monen vuoden ajan. Se on kolikkolipas, joka nielee taskujen pohjalla kilisevät pikkukolikot, niitä kaivetaan sieltä sitten takaisin kun joku tarvitsee bussirahaa. Pöllön seuraksi löytyi pari kuukautta sitten kirppikseltä vähän samanhenkinen messinkikulho, johon koitan muistaa pudottaa avaimen aina kun tulen kotiin. Lähdöt sujuvat kummasti paremmin silloin kun ei tarvitse ensin etsiä kymmentä minuuttia avaimia, repiä hiuksiaan ja kiljua poikaystävälle mihin sä oot ne piilottanut vain löytääkseen ne lopulta oman takkinsa taskusta.

Suosikkiyksityiskohtani tällä hetkellä ovat nuo sieltä sun täältä kirppiksiltä löydetyt keraamiset vintagepurkit, joissa säilytetään kuulokkeita ja miessälää. Siis kaikkea sitä kummallista pikkuroinaa, jota Jarno kuljettaa taskuissaan: plektroja, pieniä ruuveja, purkkaa, kadulta löydettyjä esineitä ja onnenkiviä. Niille pitää olla oma paikka, muuten ne lojuvat pitkin pöytää ja tekevät minut hulluksi. Olen jostain syystä todella hyvä sietämään isoa kaaosta, kuten keskellä huonetta seisovia ylimääräisiä kalusteita tai käytävää tukkivaa pyykkikasaa, mutta kaikenlaiset pikkutavarat ja säläkasat ajavat minut kuilun partaalle.

Sisustus on meillä semmonen konsepti, joka on ikuisesti liikkeessä. Ison peilin alla oleva jakkara on ehtinyt näiden kuvien ottamisen jälkeen muuttaa jo toiseen huoneeseen ja sen tilalla on siro 50-luvun nojatuoli. Sen suuremmille muutoksille ei ole kuitenkaan tällä hetkellä tarvetta, koska tykkään eteisestä tälläisenään tosi paljon: lämpimät sävyt luovat kutsuvaa tunnelmaa ja harmaa matto tekee tilasta rauhallisen. Tällä mennään – kunnes saamme taas jonkun keskiöisen päähänpiston ja alamme raahailla kalusteita huoneesta toiseen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

I’m happy with what I got

Brittiläinen indiepop-yhtye Wild Beasts pisti viime syksynä pillit pussiin ja julkaisi sen kunniaksi viimeisen albuminsa, Lontoossa RAK Studioilla äänitetyn livelevyn joka sai nimekseen Last Night All My Dreams Came True. Hienointa albumilla on hidas ja hypnoottinen The Devil’s Palace, johon yhtye on yhdistänyt kaksi vanhempaa kappalettaan. Kummallista on, että yhdistelmä toimii paljon paremmin kuin kumpikaan aiemmista biiseistä sellaisenaan – ehkä olisi sittenkin kannattanut vielä jatkaa? No, aikansa kutakin. Onneksi äänitetty musiikki on kuolematonta! Tätä on soitettu meillä toistolla nyt muutaman viikon, pakko jakaa että saan sen ulos systeemistäni ja voin kuunnella jotain muuta.


☊ WILD BEASTS – THE DEVIL’S PALACE

Long way home

Kuvittelin joskus, että kotini ei ole täällä Suomessa. Ajattelin, että jossain muualla on paikka, jonne kuulun ja joka on minua varten. Matkasin monet kerrat reppu selässä mahdollisimman kauas etsimään tuota utopiaa. Ajattelin, että jos se ei löydy, ehkä tarkoitukseni onkin olla kulkija. Nähdä maailma sen jokaiselta puolelta, vaeltaa päämäärättömästi, olla oikea citizen of the world. Romantisoin ajatusta mihinkään kuulumattomasta oman tien kulkijasta, matkailijasta ja maailmankansalaisesta, joka tarvitsi vain hyvät kengät, riippumaton ja retkiveitsen. Into The Wild -leffan inspiroimia reissaajia on kaikki maailmankolkat täynnä ja jokin siinä vapaudenkaipuussa minuakin veti puoleensa.

Maailmaa tuli sitten nähtyä. Kiersin Intiaa ja Kiinaa. Vietin puoli vuotta Uudessa-Seelannissa: asuin pakussani, työskentelin kiivitarhassa, hypin laskuvarjolla, opettelin surffaamaan ja kolusin siinä sivussa saaren päästä päähän. Toisen puoli vuotta matkustin rinkka ja kitara selässä pitkin Etelä-Amerikkaa, tutustuin paikallisiin, asuin uuden tuttavan nurkissa ja opettelin puhumaan espanjaa. Matkustaminen on inspiroinut, laajentanut maailmankuvaa ja tarjonnut uusia näkökulmia melkein kaikkeen. Päänsisäinen kliseegeneraattorini toteaisi, että matkailu todellakin avartaa. Puujalkavitsigeneraattorini lisäisi, että varsinkin lompakkoa. Onneksi itse saa päättää kumman kokee tärkeämmäksi.

Yhteistä kaikille reissuilleni oli koti-ikävä: ikävä kotiin, jota ei ollut. Se oli vahva kokemus ja siitä outo, että se ei loppunut edes silloin kun palasin Suomeen. Oli samaan aikaan tunne, että ei kuulu mihinkään, ja kaipuu johonkin, joka tuntuisi kodilta.

Varsinkin kuluneen vuoden aikana mulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä niin paljon enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella. Viime viikonloppuna tulimme takaisin Marokosta. Sain tältäkin reissulta mukaani muutakin kuin paikallisia matkamuistoja, sillä joka kerta kun olen jossain kaukana, ymmärrän aina hiukan enemmän siitä mistä olen ja minne kuulun – mikä on se kuuluisa, kaivattu koti. Olen tajunnut, että se on enemmänkin tunne kuin mikään fyysinen paikka. Mun paikka on siellä missä mun on hyvä olla, oli se missä tahansa päin maailmaa.

Solmu alkoi aueta, kun vuosi kaksi sitten ymmärsin, että omia tunteita ei voi paeta eikä ne muutu, ellei niitä kohtaa ja käsittele. Mun suurin ongelma ei ollut kuulumattomuuden tunne, vaan se, että en voinut hyvin itseni kanssa, en elänyt omien arvojeni mukaista elämää enkä osannut tarttua mahdollisuuksiin, jotka olisivat vieneet mua eteenpäin. Turhautti, mutta suossa piti tarpoa silti tosi kauan ennen kuin kyllästyin siihen lopullisesti ja päätin, että nyt kaikki muuttuu.

Kukaan toinen ei voi tietenkään pakottaa meitä muuttumaan, mutta oikeanlainen tyyppi voi töniä meitä kohti omaa polkua. Yksin on nimittäin usein vaikea hahmottaa asioita, jotka joku muu voi nähdä selvästi.

Onneksi mun kohdalle osui just sellainen ihminen. Stella oli ehkä ensimmäinen, joka oli oikeasti kiinnostunut mun asioista ja sai mut kysymään itseltäni oikeita kysymyksiä. Siitä se lähti, mutta muutos vaati pirusti töitä. Vaati paljon henkistä kanttia kohdata omat vajavaisuudet ja ajattelun heikkoudet, käsitellä tehtyjä virheitä, opetella uusia ajatusmalleja ja päästää irti vanhoista. Kiitän terapeuttiani siitä, että hän sai mut heittäytymään syvään päähän, ja Stellaa siitä, että hän oli vastassa kun räpiköin sieltä takaisin. En ole vieläkään mikään valmis ihminen, mutta sentään ihan toisenlainen tyyppi kuin pari vuotta sitten. Tasapainoisempi, juurtuneempi. Läsnä.

Murheeni ovat nykyään pieniä ja arkisia, ja hyvä niin. Osaan kyllä yhä kehitellä kauhukuvia ja ajautua eksistentialistisiin kriiseihin oman pienuuteni kanssa, mutta tiedän, että nämä ovat enää jäänteitä niistä paljon isomman mittakaavan jutuista, joita olen joskus pyörittänyt päässäni. Pelot kiertävät poimunopeudella ajatuksien andromedaa ja sen jälkeen palaan todellisuuteen, jossa mulla on kaikki hyvin. En tunne enää tarvetta lähteä kauas etsimään itseäni tai paikkaa, jonne kuulun. Tiedän olevani tärkeä itselleni ja muille. 

Olo on rauhallinen.
Olen kotona nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Pari ajatusta tasa-arvosta

Missasin Naistenpäivän, koska olin matkoilla. Marokossa ei paljoa naisia juhlittu. Sosiaalisen median ja sähköpostin kautta pääsin toki osaksi suomalaista juhlatunnelmaa: kaikki kanavani olivat täynnä kasvohoitotarjouksia, alusvaatemainoksia, korulauseita naisten upeudesta, suklaarasioita ja ruusuja. Alkoi ärsyttää niin paljon, että suljin somen loppupäiväksi.

Tänään on tasa-arvon ja Minna Canthin päivä. Maaliskuun yhdeksäntenätoista, siis tänä päivänä, vuonna 1844 syntynyt Minna oli aikansa radikaali: kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja sellaiseen aikaan kun se ei ollut naisena kovin helppoa. Minna edisti naisten asemaa mm. parantamalla tyttöjen koulutusmahdollisuuksia. Kuulostaa sopivalta hetkeltä palata viikon takaiseen Naistenpäivään ja siihen miksi aivoni alkoivat kiehua.

En vastusta Naistenpäivää. Naiset tarvitsevat oikeuksilleen omistetun päivän niin kauan kuin naisen asema ei ole tasavertainen. Harmi vaan, että huomio on karannut alkuperäisestä aiheesta kovin kauas ja hukkunut jonnekin ruusukimppujen ja pitsihepeneiden alle.

Suklaa, samppanja ja kukat ovat ihania asioita, mutta tuntuvat Naistenpäivän kontekstissa kummalliselta lohdutuspalkinnolta. Hei, sukupuoltasi on systemaattisesti syrjitty, sorrettu ja väheksytty vuosituhansien ajan, mutta tässä sulle suklaata! Ruusuja enemmän ilahtuisin siitä, että uskaltaisin kävellä öisin kadulla pitämättä hätänumeroa varmuuden vuoksi hollilla, tai siitä, että saisin viettää baari-illan ystävieni kanssa ilman, että minulle ehdotellaan seksiä vessassa. Enkä ole varmasti ainoa, jota korulauseita enemmän lämmittäisi, että naisille maksettaisiin samasta työstä saman verran kuin miespuolisille kollegoille, että ikä ja ulkonäkö lakkaisivat määrittämästä naisen arvoa ja että politiikassa tehtäisiin päätöksiä, jotka konkreettisesti edistäisivät seksuaalisen häirinnän kitkemistä yhteiskunnasta.

Kovin moni Naistenpäivään vakiintuneista jutuista tuntuu vain vahvistavan niitä sortavia valtarakenteita, joita sen olisi tarkoitus päivastoin purkaa. Kaikkein irvokkaimmilta tuntuivat ne alusvaatemainokset. Hei, tämä päivä on omistettu teille naisille, mutta älä vaan unohda tänäkään päivänä ajatella sitä miltä näytät vaatteidesi alla! Olen niin kyllästynyt siihen, että koko ajan pitäisi ajatella kehoaan tai sitä mitä muut siitä ajattelevat, ihan kuin naisena olemisessa olisi ennen muuta kyse siitä millaisessa vartalossa sattuu elämään. Olisipa virkistävää, jos Naistenpäivänä ei tarvitsisi puhua pikkuhousuista ollenkaan.

Eniten silti vituttaa, että ruusuihin ja suklaarasioihin hukutetaan Naistenpäivän alkuperäinen pointti: että kaikki saisivat sukupuoleen katsomatta elää ilman syrjintää tai väkivallan uhkaa. Että kaikilla olisi sukupuoleen katsomatta samat mahdollisuudet osallistua sosiaalisiin, poliittisiin ja taloudellisiin prosesseihin. Minun puolestani ne ruusurahat olisi voinut kohdistaa vaikka naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön, siellä sitä tarvitaan paljon enemmän kuin minä ruusuja. Ehkä ensi vuonna?

Matkat maailmalle ovat antaneet perspektiiviä myös tasa-arvokeskusteluun. En usko, että kovinkaan monessa paikassa on naisena paremmat oltavat kuin Suomessa. Länsimaissa on moniin verrattuna asiat hyvin: olen saanut valita kiinnostuksen kohteeni, ystäväni ja kumppanini, sen miten pukeudun, mille alalle kouluttaudun ja mihin hakeudun töihin. Kiitos siitä kuuluu edellisten sukupolvien naisille, kuten Minna Canthille, jotka paiskivat töitä raivatakseen tietä tuleville. Siitä voi olla kiitollinen, mutta ennen muuta siitä kannattaa inspiroitua, koska urakka ei suinkaan ole vielä valmis ja raivaustöitä riittää yhä. Monia epäkohtia on viime vuosina nostettu esiin ja alettu asia kerrallaan korjata, tuoreena esimerkkinä #metoo -keskustelu, joka toivon mukaan johtaa konkreettisiin rakennemuutoksiin. Näennäisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme on vielä paljon korjattavaa, eikä se tapahdu suklaarasioilla.

Emme ehkä kaikki voi ryhtyä oman elämämme minnacantheiksi, mutta uskon, että jokainen meistä sukupuolesta riippumatta voi tehdä arjessaan asioita ja valintoja, jotka vievät kohti tasa-arvoisempaa maailmaa.

Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Lempiherkut lähileipomosta (addiktiovaroitus)

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Moro Helsingistä! Palasimme reissusta viime yönä, tuttu pakkanen odotti lentokentän ovien ulkopuolella. Haimme koirat kotimatkan varrelta mukaan, ne heiluttelivat häntäänsä kuin olisivat osanneet odottaa meitä. Koti odotti kutsuvana, kasvit oli käyty kastelemassa ja postit nostettu siistiin pinoon eteisen pöydälle. Heräsin aamulla valoon, tuntui yhtäkkiä ihan keväältä. Ihanaa olla kotona, purkaa laukkuja, pestä pyykkiä. Ainoa reklamaation aihe on, että jääkaappi on tyhjä. Jarno lähti juuri leipomoon hakemaan meille jotain syötävää, joten on oiva hetki keskittyä yhteiseen lempiaiheeseemme, hiilareihin! Aah.

Parhaat päivät alkavat piipahduksella leipomoon. Varsinkin viikonloppuisin, monesti arkisinkin. Tuoreet leivät ja leivonnaiset maistuvat molemmille vähän liiankin hyvin, sillä voisimme elää niillä. Jarno syö leipää joka päivä, se on hänelle polttoainetta. Itse koitan suhtautua leipään enemmän herkkuna kuin jokapäiväisenä juttuna, koska muuten en söisi yhtään mitään muuta. Minulla on myös erittäin läheinen suhde pullaan: olen tullut äitiini siinä, että ilman pullaa ei ole elämää. Olemme Jarnon kanssa samoilla linjoilla tärkeistä jutuista, kuten siitä, että korvapuusti käy vallan hyvin aamupalasta ja jos ei ole iso nälkä, illallisen voi hyvin korvata voileivällä.

Sanomattakin selvää, että meistä ei olisi karppaajiksi. Onneksi ei tarvitsekaan. Uskon tasapainoon, siihen että voidakseen hyvin ihmisen (minun) pitää syödä ravitsevan ruoan lisäksi silloin tällöin herkkuja. Tiukat tai ehdottomat ruokavaliot eivät muutenkaan oikein sovi meidän epäsäännölliseen elämään, vaikka perusarjessa koitetaan tietysti syödä fiksusti ja pitää kiinni jonkinlaisista ruokarytmeistä.

Loikkasimme ilosta, kun meiltä kysyttiin kiinnostusta yhteistyöhön artesaanileipomo Gateaun kanssa. Ai että kiinnostaako?! Hiilarihiiret palveluksessanne!

Gateau on perinteinen ruotsalainen artesaanileipomo, joka on rantautunut rytinällä Helsingin katukuvaan Keisari-leipomoketjun tilalle. 30-luvulla perustettu Gateau on tullut Ruotsissa tunnetuksi tuoreista, käsintehdyistä leivistä ja leivonnaisistaan ja puhtaista raaka-aineistaan. Taikinajuureen tehdyt leivät kohoavat pitkään ja paistuvat arinauunissa. Kakut, pullat ja leivokset tehdään aina aitoon voihin. Monet Gateaun leivistä ovat maidottomat, muutamat jopa vegaaniset, eli kaikista ei löydy voita. Myös rakastetuimpia Keisari-tuotteita on säilytetty valikoimissa ja hyvä niin, koska esimerkiksi Pistaasisolmua olisi tullut hirvittävä ikävä. Perinteisen leipomotuotteiden lisäksi Gateaussa myydään erikoiskahveja ja täytettyjä leipiä, jotka on helppo napata mukaan nopeaksi aamiaiseksi tai välipalaksi.

Suomessa myytävät leivät ja leivonnaiset tehdään suomalaisista raaka-aineista Helsingin Sörnäisissä, joka onkin Jarnolle valokuvausduuniensa puolesta tuttu paikka, sillä hän on käynyt siellä valokuvaamassa leipureiden aherrusta. Hän tuli kuvauspäivän jälkeen kotiin kahden herkkukassin kanssa. Voi se oli niin onnellinen viikko.

Olemme tässä maistelleet valikoimaa läpi ja listasimme tähän juttuun makeat ja suolaiset suosikkimme Gateaun notkuvista hyllyistä. Kuvat on napattu herkutteluhetkistä viime viikkojen varrelta.

Paras leipä ~ Grand Blanc

Puolen metrin pituinen leipä on näky, joka ei jää kadulla huomaamatta. Ostamme sen usein brunssille, sillä ilmava, ihanasti hapan leipä maistuu aina kaikille ja leivästä riittää isommallekin porukalle. Jarno rakastaakin Grand Blancia maun lisäksi siksi, että ei tule paniikkia siitä, että leipä loppuu ennen kuin nälkä.

Leipä sisältää vehnäjuurta ja ripauksen ruishapanjuurta, jotka antavat leivälle sen hiukkasen happaman maun. Leivälle voi tietysti pinota päällisiä oman maun mukaan, joskin se toimii myös todella hyvin yksinkertaisesti voin ja juuston kanssa – isken monesti leivän seuraksi brunssipöytään pari kiekollista juustoa, ehkä suolakurkkuja, ja kaikki menee joka kerta. Minusta leipä on silti parhaimmillaan ihan sellaisenaan dipattuna hyvään oliiviöljyyn ja balsamicoon, jonka päälle on ripoteltu suolahiutaleita.

Jos jättileipä on liian suuri, siitä voi ostaa myös puolikkaan, tai pienemmän version nimeltä Petit Blanc. Leipomoiden hyllyiltä löytyy niin vaaleaksi jätettyjä kuin tummemmaksi paistettuja leipiä, joista jokainen voi valkata oman maun mukaisen.

Herkutteluun ~ Saaristolaisleipä

Makea ja maltainen saaristolaisleipä kuuluu ikisuosikkeihimme. Se on helppo valinta kahvin tai viinin seuraksi niin kaksin kuin ystävien kanssa. Maidoton leipä taipuu helposti herkutteluun myös maitotuotteita välttelevän pöytään: sen voi syödä lohen tai klassisen skagenin kera. Teen skagenin muutenkin nykyisin kaurapohjaisilla tuotteilla, tulee hyvä ja raikas.

Saaristolaisleipä säilyy kuulemma superpitkään, mutta emme rehellisesti sanottuna ole päässeet testaamaan sitä ominaisuutta. Ahmaisemme sen yleensä ystävien kesken kertaistumalta, kaksinkin se loppuu yleensä samana päivänä.

Kakkujen kuningas ~ Hollantilainen suklaakakku

Jarno rakastaa tätä syntisen tuhtia ja tummaa suklaaunelmaa, eikä ole selvästi ainoa, sillä testiin saatu kakku ei kestänyt meillä kauaa. Kävi muuten yllättävän paljon kahvivieraita, kun kaveripiirissä levisi sana, että meillä on jääkaapissa kahdeksan hengen suklaakakku. Itse en normaalisti ole suklaakakkujen ylin ystävä, mutta tästä tykkäsin – maku vivahtaa ihan inasen kahviin! Tarjoilimme tuoreiden vadelmien ja vaniljakastikkeen kera, mutta olisi kyllä maistunut sellaisenaankin.

Kirpeänmakean ystäville ~ Sitruuna-marenkitartaletti

Rakastan kirpeän ja makean yhdistelmää, ja muutenkin kaikkea missä on sitruunaa, joten ehkei ole ihme, että tämä jumalainen ihanuus nousi meikän kakkusuosikiksi. Murotaikinapohja, kirpeä sitruunacurd ja pehmeä italialainen marenki… Ooh. Tartaletti on kuulemma kuudelle hengelle, vaikka itsehän en mielelläni tätä jakaisi kenenkään kanssa.

Pakko antaa kunniamaininta myös Gateaun juustokakulle, joka on yksi parhaimmista maistamistani. Se oli tehnyt myös Pupulandian Jenniin suuren vaikutuksen.

Paras pulla ikinä ~ Pistaasisolmu

Pistaasisolmu on parasta mitä kaupungista saa alle kolmella eurolla! Pistaasin, mantelin ja voin liitto on jumalainen eikä kaipaa sen enempää selitystä. Maista, jos et usko ja sohi sontikalla kauemmas, jos joku yrittää apajille. Aina joku yrittää.

Klassikko ~ Korvapuusti

Jatketaan vielä pulla-aiheen parissa, sillä vaikka pistaasisolmu on täydellinen, ei sovi unohtaa ikiklassikkoa! Korvapuustien koostumuksista puhutaan kaveripiirissä useammin kuin kukaan uskoisi. Tämä on tietysti niitä kuuluisia makuasioita, mutta minusta Gateaun puusti on täydellinen: se on tuore, hiukan kostea ja tahmea kanelitäytteestä. Toimittaa pätevästi aamupalan tai välipalan tehtävää, sopii tietysti myös kahvipöytään. Korvapuustilla ei voi mennä vikaan.

Joukon yllättäjä ~ Kardemummakierre

Olen löytänyt myös uuden suosikin, josta myös pullaraadin muut jäsenet tykkäsivät: kardemummakierteessä on rehellistä, pehmeää pullaa ja kardemummaa yksinkertaisimmillaan. Täytteen karamellisoitu maku syntyy tietysti aidosta voista ja sokerista. Kelpaa myös koirille. No, niille kyllä kelpaa nuo muutkin.

Apua mikä pullahimo tämän listan tekemisestä tuli! Onneksi Jarno tuli juuri rapiseva kassi kainalossa kotiin. Meidän lähin Gateau löytyy niinkin läheltä kuin korttelin päästä Korkeavuorenkadulta, mutta Gateaun sivuilta löytyy lista kaikista myymälöistä sekä tietysti herkullisilla kuvilla varustetut tuotteet. Kurkkaa omalla vastuulla.

Kertokaapa te: mitkä on teidän suurimmat leipomoherkut? Leivät vai pullat vai molempi parempi? Mikä on paras pulla?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~ Bändipaitainen tyttö

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran talvella 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Maanisen päivitystahtini keskellä vuorokauden tauon jälkeen tuntuu kuin olisi ollut kauankin poissa. Syy hiljaisuuteen oli työ ja – siihen erottamattomasti liittyen – ennen syntymääni perustettu brittiyhtye, jonka riffit määrittelivät maailmani rajoja silloin kun olin kolmetoista. Äitini nimitti bändiä kunnioittavasti Raakuksi.

Kymmenettuhannet mustiin farkkuihin ja Maiden-paitoihin pukeutuneet raskaan rokin ystävät olivat vallanneet Stadikan ja huusivat nyrkit tanassa koko keikan ajan. Kentän nyrkkimeri kaikessa mykistyttävyydessään muistutti elävästi omista teiniajoistani, kun haparoivaa identiteettiä ja tyyliä määritti ennen kaikkea musiikki. Tiettyyn viiteryhmään kuuluminen oli yhtä tärkeää kuin kaikista muista erottautuminen: lahkeista ratkotut mustat farkut, maihinnoususaappaat ja paidan rintaan painettu bändin nimi kertoivat muille mistä minut oli tehty.

Myöhemmin tarvetta erottautua vahvemmaksi nousi yhteenkuuluvuuden kaipuu. Käytin mieluiten bändipaitoja, joita koristi vain sanaton symboli tai kiertuepäivämäärät. Yhtyeen logo ei ollut tarpeen, sillä paidan tehtävä oli toimia salaisena koodina, jonka vain muut salaseuraan kuuluvat tunnistivat. Itselle tärkeää ja rakasta ei halunnut enää julistaa koko maailmalle, joka ei olisi sitäpaitsi kuitenkaan ymmärtänyt.

Isommissa kaupungeissa alakulttuurit olivat todennäköisesti toisenlaisia, mutta minä vietin teinivuoteni pienessä pohjoisessa paikkakunnassa, jossa minä ja kourallinen kavereitani edustimme oikeastaan kaikkia musiikkivetoisia alakulttuureita. Koodit olivat olemassa, mutta ne elivät mukanamme: kaikki lähti kasarirokista kun olimme kaksitoistavuotiaita, myöhemmin kuuntelimme sulassa sovussa niin Led Zeppeliniä kuin Slayeria eikä Danzigilla, The Doorsilla ja Neil Youngilla ollut mitään ongelmia mahtua samalle kokoelmakasetille.

15-vuotiaana minulle alkoi valjeta, että musiikista voi nauttia myös ilman uniformua. Bändipaidat vaihtuivat tavallisiin mustiin t-paitoihin eikä se horjuttanut maailmankuva tai identiteettiä. Musiikin merkitys pysyi, mutta pukeutumiseni ei enää perustunut itseni rajaamiseen jonkin ryhmän sisälle ja toisten ulkopuolelle. Musiikki sai toki yhä vaikuttaa tyyliini, mutta en halunnut enää näyttää lempiyhtyeideni jäseniltä tai bändäriltä.

Jokainen tulee tyylivalinnoillaan määritelleeksi itseään ja identiteettiään, halusi tai ei. Myös piittaamattomuus omasta ulkomuodosta tai vaatteista on omanlainen tyyli ja kannanotto. Vaikka en enää pukeutumisellani asetu tietoisesti osaksi tiettyä viiteryhmää, tulen silti kertoneeksi itsestäni paljon sen perusteella mitä valitsen aamulla ylläni. Viestit ovat toisenlaiset: aiempaa hienovaraisemmat ja alttiimmat väärille tulkinnoille, mutta yhtä kaikki olemassa. Mitä vieraampi ihminen, sen enemmän vaistonvaraisesti luemme niitä ja teemme niistä tulkintoja.

Kun seuraa yli neljänkymmenentuhannen lähes identtisesti pukeutuneen armeijaa, jonka riveissä seisoo niin kymmenvuotiaita kuin keski-ikäisiä, tulee samaan aikaan mieleen monta asiaa.  Onko kyse samasta yhteenkuuluvuuden tarpeesta, jota itse tunsin teini-ikäisenä, vai yksinkertaisesti siitä, että toisilla musiikki ylittää kaiken ja tyyli vain seuraa perässä? Onko mustanpuhuvalle tyylilleen koko elämänsä uskollisena säilynyt neljäkymmentävuotias löytänyt jotain mitä minä en, vai onko hän jäänyt nuoruudenaikaisen uniformunsa vangiksi? Kuvittelenko itse olevani vapaa kun valitsen vaatteeni oman makuni ja fiiliksen perusteella, vaikka todellisuudessa noudatan pillifarkkuineni ja kauhtuneine villapaitoineni täsmälleen niitä koodeja, joita musiikin parissa työskentelevältä melkein-kolmekymppiseltä odotetaan? Onko millään tällä mitään merkitystä, jos sekä minä että nelikymppinen hevirokkari olemme tyytyväisiä ja viihdymme vaatteissamme?

Näin kymmenen vuotta myöhemmin huomaan, etten ole ajatellut viime vuosina koko asiaa. Aika vähän kiinnostaa millaisia tulkintoja muut tekevät tyylistäni, valitsen vaatteet sen mukaan mikä tuottaa itselle iloa ja inspiraatiota. No, aika usein valitsen vaatteet myös sen perusteella mikä on mahdollisimman mukavaa, lämmintä ja rentoa, mutta eivät nämä asiat välttämättä sulje toisiaan pois.

*Alkuperäisessä kirjoituksessa ei ollut kuvaa, joten parin vuoden takainen bändipaitakuva toimikoon kuvituksena.

Postikortteja matkalta Saharaan

✖ OUT AND ABOUT MOROCCO

Moro Marokosta! Tulimme juuri takaisin Marrakeshiin. Takana on kolme pölyistä matkapäivää, joiden aikana ylitimme Altasvuoret mennessä ja tullessa, näimme marokkolaisia kyliä ja berberileirejä ja aavikkokaupunkeja, otimme kuvia vuorista ja rotkoista, elimme tajinella ja huoltoasemakahveilla, vietimme yön telttaleirissä Saharassa ja opimme mikä on kamelin ja dromedaarin ero. Pidempiä matkajuttuja on luvassa myöhemmin kun olemme takaisin kotona. Sitä odotellessa muutama mustavalkoinen postikortti matkalta Saharaan.

PS. Henriikka on muuten kirjoittanut loistavan jutun lentomatkailun ekologisuudesta ja haastanut myös meidät ottamaan osaa keskusteluun. Luonnoksissamme on roikkunut jo tovin keskeneräinen teksti samasta aiheesta, joten palaamme varmasti pian asiaan. Kiitos Henkalle hyvästä ja tärkeästä keskusteluavauksesta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA