Postikortteja matkalta Saharaan

✖ OUT AND ABOUT MOROCCO

Moro Marokosta! Tulimme juuri takaisin Marrakeshiin. Takana on kolme pölyistä matkapäivää, joiden aikana ylitimme Altasvuoret mennessä ja tullessa, näimme marokkolaisia kyliä ja berberileirejä ja aavikkokaupunkeja, otimme kuvia vuorista ja rotkoista, elimme tajinella ja huoltoasemakahveilla, vietimme yön telttaleirissä Saharassa ja opimme mikä on kamelin ja dromedaarin ero. Pidempiä matkajuttuja on luvassa myöhemmin kun olemme takaisin kotona. Sitä odotellessa muutama mustavalkoinen postikortti matkalta Saharaan.

PS. Henriikka on muuten kirjoittanut loistavan jutun lentomatkailun ekologisuudesta ja haastanut myös meidät ottamaan osaa keskusteluun. Luonnoksissamme on roikkunut jo tovin keskeneräinen teksti samasta aiheesta, joten palaamme varmasti pian asiaan. Kiitos Henkalle hyvästä ja tärkeästä keskusteluavauksesta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ensi kertaa taideostoksilla

Minun ja taiteen suhde on ollut viime vuosina vähän monimutkainen, mutta olemme pikkuhiljaa päässeet takaisin samalle aaltopituudelle. Taiteesta on tullut taas se mikä se aiemmin minulle oli: henkireikä, keino kosketella todellisuutta. Tapa tuulettaa päätä ja ravistaa ajatuksia, herättää inspiraatiota, työntää energiaa liikkeelle. Taide on myös toimiva tapa purkaa stressiä ja irtaantua hetkeksi arjesta: taidenäyttely tai taidekirjaan uppoutuminen voi parhaimmillaan olla minimatka muihin maailmoihin. Muutaman aivan liian kiireisen työputkessa vietetyn vuoden jälkeen olen alkanut taas käydä kiinnostavissa näyttelyissä, joita Helsingissä onneksi riittää, ja avannut silmäni myös uusille kiinnostaville taiteilijoille.

SIELTÄ SUN TÄÄLTÄ HANKITTUJA VANHOJA TÖITÄ

Viime vuosien aikana olen havahtunut siihen, että taiteesta voi nauttia myös kotioloissa. Olen toki tiennyt, että taiteen ostaminen omaan kotiin on mahdollista, mutta ajatellut että se ei koske minua, vaan muita ihmisiä – keräilijöitä, jotka ymmärtävät taiteesta paljon enemmän kuin minä, tai varakkaita tyyppejä, joilla on mahdollisuus sijoittaa tuhansia euroja yhteen teokseen. Lopulta tulin järkiini ja tajusin, että taidetta saa ostaa ihan kuka vaan, joka saa iloa siitä, eikä sitä varten tarvitse olla menestynyt pörssimeklari tai perijä, vaan kohtalaisen pienilläkin summilla pääsee alkuun. Raha on tietysti aina suhteellinen juttu, mutta samalla summalla, jonka monet pistävät illalliseen fiinissä ravintolassa, viikonloppumatkaan Pariisiin tai uuteen laukkuun, voi saada kotiinsa palan taidetta, joka ilahduttaa ja inspiroi joka päivä. Toiset ovat tyytyväisiä löydettyään kotiinsa yhden tai kaksi oikealta tuntuvaa teosta, toisille se voi olla koko elämän jatkuvan keräilyharrastuksen alku.

MARIANNE NIEMISEN ÖLJYVÄRIMAALAUS ON AURINGONNOUSUNA SÄNKYMME YLLÄ

Olen huomannut, että taideteos on aivan eri tavalla läsnä kuin tavallinen sisustusesine, se hohkaa ympärilleen energiaa ja voi tehdä tilasta suuremman tai elävämmän. Kodistani on tullut paljon viihtyisämpi ja inspiroivampi paikka sen jälkeen, kun seinille alkoi joitakin vuosia sitten ilmestyä taidetta. Siis muutakin kuin omia valokuvia, jotka ovat tietysti tärkeitä, mutta enemmän muistoina kuin varsinaisina taideteoksina.

Oma taidekokoelmani on vielä pieni, mutta rakas. Se on karttunut hiljalleen: olen saanut lahjakkailta ystäviltäni vuosien varrella lahjaksi muutamia valokuvia ja maalauksia, ja tehnyt myös omia hankintoja aina kun rahatilanne on sen sallinnut. Osalla teoksista on kotona oma paikka, johon ne ehdottomasti kuuluvat, toiset liikkuvat huoneesta toiseen fiiliksen mukaan. En halua ripustaa kaikkia roikkumaan, toiset saavat nojailla rennosti seinään. Viime aikoina olen alkanut kiinnostua myös taidekeramiikasta, mutta omaan makuun ja budjettiin sopivaa työtä ei ole tullut vielä vastaan. Tekstiilitaide kiinnostaa myös ja löysinkin tovi sitten upean 60-luvulla tehdyn ryijyn, joka päätyi makuuhuoneemme seinään.

MUSTAT TYÖT MARIANNE NIEMINEN, MUSTAVALKOINEN VALOKUVA ON MIKKO RASILAN

Olen hankkinut (tai saanut lahjaksi) töitä tähän asti lähinnä taidetta keräävien ystävien kokoelmista ja suoraan tutuilta taiteilijoilta, joten taiteen ostamisen maailma on minulle melko uusi. En tiedä muutenkaan taiteen ostamisesta paljoakaan, mutta haluaisin! Siksi päätin kysyä vähän vinkkejä Heli Mäenpäältä, helsinkiläiseltä galleristilta ja superinspiroivalta tyypiltä, johon olen saanut tutustunut työn ja yhteisten ystävien kautta joitakin vuosia sitten.

VILLE VARUMON “GOLD” VALOKUVASARJASTA PLAYGROUND

Heli, aloitetaan ihan alusta: miksi taidetta ostetaan? Minulla on tietty omat ajatukseni aiheesta, mutta haluaisin kuulla ammattilaisen näkökulman.

– Taide tuo kotiin sellaista henkeä ja kerroksellisuutta, mitä ei pelkästään sisustuselementeillä voi saavuttaa. Taideteokset tekevät kodista persoonallisen ja lisäävät sen henkilökohtaisuutta. Kotien tai sisustuksen vaihtuessa toimii taide kiinnekohtana ja linkkinä eri aika- ja tyylikausien välillä. Taiteella on inspiroiva ja energisoiva vaikutus, aina hieman hymyilyttää kun katsot rakasta hankintaasi. Lisäksi on ihana ajatus olla tukemassa taidetta ja taiteilijaa henkilökohtaisesti, olet konkreettisesti mukana varmistamassa rakastamasi taiteilijan elinkeinoa. Ja kun taiteen keräämisestä tulee harrastus on oman kokoelman kartuttaminen myös todella hauskaa ja palkitsevaa.

KERAMIIKKATAITEILIJA LEENA KOUHIAN TEOKSET “ALKUPALA” JA YKSITYISKOHTA ISOMMASTA SEINÄTEOKSESTA “MEIDÄN JOKAPÄIVÄINEN NÄLKÄMME”. LEENA TUNNETAAN MYÖS RAAKA RÅ -ASTIAMERKISTÄÄN.

Millaisista taidehankinnoista on helpointa lähteä liikkeelle?

– Taiteen hankkimisen voi aloittaa mistä tahansa materiaalista tai tyylistä, ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa aloittaa, vain oma kiinnostus ja mielipide ratkaisee. Itse kerään valokuvataidetta ja ensimmäinen kaupantekoni oli myös ehkä mieleenpainuvin: olin kuplivassa jatkoseurueessa aamuyöllä tutun luona ja ihastuin hänen seinälleen ripustettuun suurehkoon teokseen. Se olikin vain säilytyksessä tässä kodissa ja seuraavalla viikolla kävin hakemassa sen olohuoneeseeni, se on yksi rakkaimmista teoksistani edelleen. Helppoa ja mielekästä on myös tukea nuoria ja aloittelevia taiteilijoita, vaikkapa ostamalla taidekoulujen myyjäisistä tai yhteisnäyttelyistä. Itse olen muuten vasta alkanut kiinnostua veistoksista, ihmettelen itsekin miksi vasta nyt, sillä mielenkiintoisien veistosten kirjo on valtava. Miksi koristella kotiaan yhdentekevillä koriste-esineillä kun kodin showstopper voisi olla vaikka keramiikka- tai lasiveistos?

HEIDI PIIROINEN “ALAMEDA BEACH” VALOKUVASARJASTA LEFT COAST

Mistä ja miten taidetta voi ostaa? Luin Suomen Taiteilijaseuran ja Taidehallin laatiman osto-oppaan, jossa oli perusjuttuja ja keskeistä sanastoa, mutta kerrotko vähän lisää?

– Taidetta voi toki ostaa taiteilijayhdistysten ja -liittojen myyjäisistä ja tapahtumista, mutta itse suosin ja suosittelen myös suoraan taiteilijalta tai galleriasta ostamista. Henkilökohtaisen suhteen luominen taiteilijaan on kummallekin osapuolelle palkitsevaa ja suhde saattaa kestää vuosikymmeniä. Nykyään tutustuminen on tehty helpoksi; sosiaalisessa mediassa voit seurata ketä tahansa, joka vähääkään kiinnostaa ja jopa aloittaa yhteydenpidon. Suurin osa taiteilijoista (ja varmasti kaikki galleriat) on mielissään kyselyistä ja kiinnostuksesta.

Kannattaa seurata useampia taiteilijoita ja kahlata myös näyttelyitä läpi, näin alat pikkuhiljaa myös ymmärtää mikä sinua itseäsi miellyttää. Tai sitten jos joku teos iskee aivan täysillä ja salamarakastut, silloin kannattaa luottaa intuitioon ja hankkia teos itselleen, ole rohkea! On myös tärkeää kannattaa gallerioita, ei ole helppoa tehdä galleriatoiminnasta kannattavaa ja sekä yleisö että tietenkin taiteilijat tarvitsevat kipeästi gallerioita.

ANNICK LIGTERMOETIN VALOKUVIA SARJASTA ET SPIRITUS SANCTI

Millaisia juttuja kannattaa miettiä taideostoksilla? Onko esimerkiksi tärkeää, että taiteilijalla on jo nimeä, vai kannattaako keskittyä siihen mikä puhuttelee itseään? Entä olisiko hyvä valita joku tietty taiteenlaji, tyyli tai värimaailma, jota ehkä haluaisi keräillä?

– Pitäsin ainakin alussa vaihtoehdot avoimina, enkä loisi alkavalle kokoelmalleni liian tiukkoja kriteereitä. Intuitio ja oma vahva tunne ovat tärkeimpiä. Kun itse olen näihin luottanut en ole hankkinut huteja, en luopuisi yhdestäkään teoksestani. Keräilijää usein rajoittaa tietenkin taiteen hinta, ja jos on taloudellisesti tiukempaa, niin silloin tietenkin kannattaa ostaa nuorten ja nousevien tekijöiden töitä. Mutta jos vain on mahdollista niin miksipä et sijoittaisi nimekkäisiin tekijöihin: ikuisen teoksen saa hyvän sohvan hinnalla.

KIMMO METSÄRANTA “HELSINGINKATU ST” VALOKUVASARJASTA NOTES ON A PLACE

Taideteosten hinnat vaihtelevat tosi paljon eikä utelias aloittelija välttämättä tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Miten taiteen hinta siis määräytyy?

– Taideteosten hinta saattaa tottumattomasta tuntua korkealta, mutta kun hintaa alkaa purkamaan ei se sitä kuitenkaan yleensä ole. Hintaan vaikuttavat tietenkin teoksen koko, materiaalit ja tekniikka. Suurimman osan hinnasta muodostaa kuitenkin taiteilijan nimekkyys, kokemus ja status. Kuinka esillä hän on juuri ostohetkellä, kuinka arvokas on hänen brändinsä. Täytyy muistaa myös, että yhden yksittäisen teoksen taustalla on paljon opintoja, kokemusta ja näkemystä ja useita työvuosia. Teosmyynti on merkittävä osa taiteilijan palkkaa. Kannattaa muuten kysyä myös osamaksusopimusta, useat galleriat ja taiteilijat suhtautuvat positiivisesti siihen.

JOUKO LEHTOLAN VALOKUVIA SARJASTA DREAM OF LIGHT

Kannattaako taiteen hankkimiseen suhtautua sijoituksena? Mistä tietää kenen taiteen arvo säilyy ja kenen voisi jopa kasvaa?

– Itse kerään intuitiolla ja rakkaudella. Sijoitusmielessä taiteen ostaminen on arpapeliä kuten sijoittaminen yleensäkin.

Millä tavoin taidekenttää ja potentiaalisesti kiinnostavia taiteilijoita voi seurata?

– Neuvoisin seuraamaan gallerioita ja taiteilijoita somessa. Ei heitä niin paljoa ole Suomessa, etteikö voisi vaikka Instassa seurata kaikkia vähänkään kiinnostavia. Itse kaivan Instasta tai netistä aina esiin uudet kiinnostavat nimet, vaikka vain yhden nopeasti näkemäni teoksen tai jonkun maininnan tai suosituksen perusteella. Kannattaa myös liittyä gallerioiden postituslistoille, näin pääset näkemään näyttelyt jo avajaisissa.

Kiinnostaa millaista taidetta olet muuten hankkinut kotiisi?

– Olen kerännyt kymmenen vuotta valokuvaa. Minulla on nyt noin kolmisenkymmentä suomalaista teosta, 1960-luvun Ismo Höltöstä tämän päivän Markus Jokelaan. Kokoelmassani on joitakin klassikkoja Jouko Lehtolalta, Pentti Sammallahdelta ja Jyrki Parantaiselta, mutta myös juuri valmistuneilta valokuvataiteilijoilta. Lisäksi joitakin printtejä mm. Laura Laineelta ja Martin Bergströmiltä. Martinilta tilasin myös maalauksen puulattiaani, annoin hänelle vapaat kädet ja nyt yksi teoksistani asuu lattiassani. Rakastan kokoelmaani! Siinä harmittaa ainoastaan se, että alussa toimin kuin tatuointeihin addiktoitunut tv-kokki: ensimmäisen hankittuani täytin nopeasti kaikki vapaat pinnat kuvilla. Tällä hetkellä kotiini ei mahdu yhtään uutta teosta, jostain on siis jossain vaiheessa luovuttava.

HEIDI PIIROINEN “GRIZZLY PEAK BOULEVARD” VALOKUVASARJASTA LEFT COAST

Kiitos Heli! Olen nyt asteen viisaampi ja ehkäpä tästä oli iloa teillekin. Kerrotaan vielä, että Heli Mäenpää on helsinkiläinen galleristi, luennoitsija ja taiteen rakastaja, joka työkseen auttaa taiteilijoita urallaan ja opettaa Aalto-yliopistossa taideopiskelijoille henkilöbrändäystä. Bang Bang Galleryssaan hän esittelee nuorten ja nousevien valokuvaajien töitä – jos valokuvataide kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti ottaa galleria seurantaan.

Taiteesta kiinnostuneille tiedoksi, että Taidemaalariliiton maalaustaiteeseen keskittyvä myyntinäyttely Teosvälitys ja Teollisuustaiteen Liitto Ornamon vuosittainen Teosmyynti ovat alkaneet Kaapelitehtaalla ja kestävät tämän viikon loppuun eli sunnuntaihin 18.3. saakka. Myyntinäyttelyt ovat helppo tapa tutustua uuteen taiteeseen ja pitää silmät auki kiinnostavien taiteilijoiden ja teosten varalta. Jos löydät jotain johon rakastut, saat teoksen samantien mukaasi kotiin. Maalaukset löytyvät Merikaapelihallista ja Ornamon keramiikka-, metalli-, lasi- ja tekstiilitaideteokset, pienoisveistokset ja muut uniikit esineet aulan toiselta puolelta Puristamosta. Harmittaa, että olemme reissussa emmekä pääse paikalle, mutta menkää te.

Löytyykö teidän kotoa taidetta, tai haluaisitteko, että löytyisi? Sana on vapaa! Kiinnostaa teidän vinkit, kokemukset ja ajatukset.

Valokuvataiteilijoiden teoskuvista kiitos Jouko Lehtolan Säätiölle ja Bang Bang Gallerylle, jonka kautta valokuvateoksia voi myös ostaa
Keramiikkateoskuvista kiitos Leena Kouhialle
Loput kuvista on otettu kotoa omista kokoelmista

Lähdössä aavikolle

✖ MARRAKESH, MOROCCO

Pikainen viikonlopputervehdys tien päältä! Marokkon maaliskuu kohtelee meitä kauniisti ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Olemme kuljeskelleet kaduilla ja eksyneet soukeihin, piipahtaneet minttuteelle pieniin kahviloihin, valinneet lounaspaikat huumaavien tuoksujen perusteella ja löytäneet itsemme puolivahingossa mattokaupoilta. Uskon, että olemme kaikessa tässä melko autenttisten Marrakesh-kokemusten äärellä. Tänään kävimme marokkolaiselle valokuvataiteelle omistetussa museossa, siitä lisää myöhemmin.

Olemme asuneet ensimmäiset päivät pienessä riadissa Marrakeshin vanhassa kaupungissa. Marokkolainen pariskunta isännöi viiden huoneen kokoista riadia, joka on halvoista huonehinnoistaan huolimatta kiva ja kodikas. Söimme siellä ensimmäisenä iltana illallisen. Oveemme koputettiin kun ruoka oli valmis, meille oli katettu riadin sisäpihalle paikat samaan pöytään saksalaisten vieraiden kanssa. Omistaja kantoi koppikokoisesta keittiöstä höyryäviä patoja toisensa perään ja myhäili tyytyväisenä, kun lautaset tyhjenivät.

Muikeana siellä nahkalakin alla! Liukuvärjätyt aurinkolasit ovat uudet, peräisin Trend Opticin kevään valikoimista. Olen käyttänyt aiemminkin Frency & Mercuryn laseja, ne ovat taidokkaasti tehdyt ja niin kevyet, että niiden olemassaolon melkein unohtaa. Valonarat silmäni valuvat vettä pilvisinäkin päivinä, joten käytän aurinkolaseja melkein aina (no, paitsi Suomen pimeimpinä kuukausina, kun valoa ei yksinkertaisesti ole). Lempeästi liukuvärjätyt linssit ovat täydelliset tilanteisiin, kun aurinko ei paista kohtisuoraan silmiin, sillä niitä ei tarvitse riisua jokaisella piipahduksella sisätiloihin.

SECOND FEMALEN MEKKO* DOTS
FRENCY & MERCURY AURINKOLASIT* TREND OPTIC SS18
SANDAALIT, LAKKI, MOKKALAUKKU & RIIPUS MATKAMUISTOJA MAAILMALTA
KAPEAT HOPEISET RANNEKORUT PERNILLE CORYDON
*SAATU

Marokossa on suotavaa pukeutua melko peittävästi, vaikka katukuvassa näkeekin vähän kaikenlaista. Mietin pakatessani onko polvet paljastava mekko liikaa, mutta otin sen kuitenkin mukaan sellaisia päiviä varten, kun suunnitelmissa ei ole visiittejä moskeijoihin tai muihin uskonnollisiin maamerkkeihin. Varmuuden vuoksi kuljetan kuitenkin mukana isokokoista huivia, josta saan viritettyä itselleni pitkän hamosen – se toimi vallan mainiosti myös Istanbulin reissulla.

Pakkasin mukaan myös Meksikosta tuodun vuorikristallisen onnen amuletin. Se lähtee mukaamme huomisaamuna, kun lähdemme kolmeksi päiväksi Atlasvuorten kautta kohti aavikkoa. AAH! En tiedä miten päin olisin – olen uneksinut aavikoista niin kauan kuin muistan, ja samaan aikaan jännittää. Epäilen, että vuoristoteiltä tai aavikolta ei paljoa somekanavia päivitellä, joten älkää ihmetelkö, jos meistä ei kuulu mitään seuraavina päivinä. Emme ole hukassa, olemme vain jossain päin Saharaa, katselemassa kangastuksia ja ystävystymässä kamelien kanssa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Dorian, carry on

Viikon kappale tulee Tanskasta! Laulaja-lauluntekijä Agnes Obel hurmasi ensikuulemalla, kun muutaman vuoden takaisella albumilla julkaistu Dorian kantautui Jarnon soittolistoilta korviini. Pahaenteisen matalat jouset ja hypnoottisen yksinkertaiset pianomelodiat ovat suosikkiasioitani niin yhdessä kuin erikseen, en yksinkertaisesti voi vastustaa. Agnes kuuluu niihin raivostuttavan lahjakkaisiin ihmisiin, jotka säveltävät, soittavat, laulavat, äänittävät ja tuottavat koko materiaalinsa itse. Siitä ja tämän kappaleen tunnelatauksesta tulee itseasiassa vähän mieleen Suomen oma Astrid Swan. Päivän trivia: unenomaisen videon on toteuttanut Agnesin puoliso Alex Brüel Flagstad, valokuvaaja ja animaatiotaiteilija. Tiimityötä, tykkään.


☊ AGNES OBEL – DORIAN

Hello Marrakesh

✖ MARRAKESH, MOROCCO

Terveiset Marokosta! Tänne me sitten päädyimme. Kiitos kaikille matkakohdekeskusteluun osallistuneille, teidän vinkeistä ja kokemuksista oli iso ilo! Marrakesh oli lopulta helppo valinta: olimme haaveilleet siitä jo kauan ja se alkoi jotenkin kimmeltää mielessä heti kun olimme tehneet päätöksen olla lähtemättä Kuubaan. Löysimme kohtuuhintaiset liput sopiville päiville, paluumatka vieläpä suoralla lennolla. Majoituksen varasimme vain ensimmäisiksi päiviksi, koska haluamme ehkä lähteä aavikkoretkelle emmekä vielä tiedä mihin, milloin tai kuinka moneksi yöksi.

Ihan hellekelejä ei tähän aikaan keväästä satunnaisia kuumia päiviä lukuunottamatta vielä ole, mutta samapa se. On kuitenkin aurinkoista ja suht lämmintä, samanlaista kuin Suomessa toukokuussa tai surkeana kesänä elokuussa. Nettikin toimii eikä tarvitse stressata siitä saammeko täältä työt tehtyä – työagendasta huolimatta alkaa tosin tuntua lomalta. Tässä muutamia kuvia ja havaintoja ensimmäiseltä päivältä.

Ensimmäinen huomio: tämä koko kaupunki on vaaleanpunainen! Melkein kaikki rakennukset ja muurit on rakennettu punaisesta hiekkakivestä, joka on haalistunut auringossa vaaleanpunaiseksi sen kaikissa eri sävyissä. Valokuvaajana on vaikea olla sekoamatta kaiken kauneudesta: on rosoiset pinnat ja seinistä kimpoileva vaaleanpunainen valo, ornamentit, mosaiikit ja lohjenneet kaakelit. Röykkiöittäin hedelmiä aasien vetämissä puukärryissä, suuria mansikoita ja mandariineja, kuivattuja kukkia ja mausteita kuluneissa tynnyreissä.

Tuntuu, että kaikki tapahtuu täällä muurien sisällä tai suljettujen ovien takana. Kadut ovat vaaleanpunaisia käytäviä, vähän kuin kivisiä putkia, joita pitkin ihmiset, aasit ja mopot etenevät sekopäisen sulassa sovussa. Muureissa on kapeita aukkoja, joihin voi pujahtaa, seinissä valurautaisia ja painavia puisia ovia, joiden takaa saattaa paljastua mitä tahansa. Labyrinttia muistuttava souk eli marokkolainen markkinapaikka loputtomine käytävineen, täpötäytenä kuhiseva ravintola, puusepänpaja jossa kipinät sinkoilevat, riadin sisäpiha täynnä kukkivia pensaita ja suihkulähteitä. Museo, puutarha tai hämyisä mattokauppa, jonne valo siivilöityy korkealla katonrajassa olevista aukoista.

Marokkolainen ruoka on niin tolkuttoman hyvää, että tekee mieli maistaa ihan kaikkea. Onneksi on kymmenen päivää aikaa. Kiinnostaa katujen varsilla seisovat ruokakärryt, ne lyhdyin valaistut ravintolat joita kaikki suosittelevat, ja varsinkin paikallisten suosimat kadunvarsiraflat, joissa on muovituoleja ja pöydän alla nukkuvia kissoja. Niiden nimistä ei ota ikinä selvää, ne on niitä joita kuvaillaan myöhemmin ystäville selvittämällä miltä sivukujalta se löytyykään ja minkävärisestä seinästä sen tunnistaa ja mitä annosta seinään sutatusta listasta kannattaa osoittaa.

Kaupunki on kuhiseva, kaaoottinen sokkelo, jossa kartoista ja osoitteista ei ole paljoakaan apua. Vaelsimme ensimmäisen päivän minne nokka näytti ja luotimme siihen, että joku neuvoo meidät illan tullen takaisin riadiimme. Niin kävi. Paikalliset tarjoavat apuaan pyytämättäkin, jotkut pyytävät palveluistaan muutaman dirhamin maksun, toiset tahtovat muuten vain esitellä kulmia, kunnes kuljettavat eksyneen matkailijan sukunsa maustekauppaan minttuteelle ja sen jälkeen tuliaisostoksille. Loput haluavat vilpittömästi vain auttaa.

Matot, tyynyt ja muut tekstiilit ovat pökerryttävän kauniita ja haluaisin tuoda ne kaikki kotiin. Yritän malttaa mieleni, koska muuten joudun oikeasti kohta perustamaan matkamuistoputiikin. Puolityhjässä matkalaukussamme olisi tosin tilaa matolle – tai ehkä kahdelle pienelle? Hmm.

Joka paikasta saa makeaa minttuteetä ja se maistuu ihanalta. Se kaadetaan koristeellisesta pikkukannusta siroihin kuppeihin mahdollisimman korkealta – tarjoilu on osa elämystä – ja nautitaan ilman kiirettä. Olemme maistelleet myös herkkukojujen ja leipomoiden mantelikeksejä, niin tahmeita, niin hyviä! Pienessä sokerihumalassa ja suupielet hunajassa jaksaa taas koluta kaupungin sokkeloita.

Marrakesh on kissojen kaupunki, niitä on kaikkialla. Yksi nukkuu tyynykasan päällä, toinen nuolee tassuaan kauppiaan tuolin alla, kolmas istuu kassakoneen päällä ja katsoo tyynesti suoraan silmiin. Ruokakojun vieressä lorvii kolme samannäköistä kissaa, ehkä sisarukset, jotka yhdessä paheksuvat ohikulkevaa kattia. Monet marokkolaisista kissoista ovat uteliaita ja ystävällisiä, tulevat toiveikkaasti kehräten tarkistamaan onko taskussa herkkuja tai irtoaisiko rapsutusta.

Marrakeshin valo on erilaista kuin missään muualla, samaan aikaan kirkasta ja utuista. Kun aurinko on laskemaisillaan, kivisillä kaduilla leijuu hetken sokaiseva valo. Kun ei näe, muut aistit terävöityvät: mausteiden ja kuivatun teen tuoksu täyttää pään, ympärillä kaikuu aasien kavionkopse, kauppiaiden huudahdukset ja jalankulkijoiden välissä sukkuloivien mopojen malttamaton pärinä. Päivän viimeiset säteet lämmittävät otsaa ja poskia. Tuntuu unelta, kun pidän kuhisevalla kadulla Jarnon kädestä kiinni ja kävelen mitään näkemättä kohti valoa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~ Päivän asu

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Blogini täytti juuri kuukauden. Olenkin puhtaasti tutkimustarkoituksissa kolunut viime viikonlopun aikana läpi mittavan määrän muita muotivetoisia blogeja, joita pitävät ilmeisesti lähinnä teinitytöt – mitähän se kertoo tämän blogin 25 vuoden rajapyykin ylittäneen kirjoittajan henkisestä tasosta? Hmm.

Empiiristen tutkimusteni päätteeksi on helppo todeta, että kuuminta hottia on nyt päivän asu. Se tarkoittaa, että bloggaaja napsii itsestään peilin kautta kuvia lähtiessään ulos ja lataa kuvat blogiinsa lukijoiden kommentoitavaksi. Harkitsin ajatusta puolitosissani nanosekunnin ajan todetakseni, että idea on kohdallani kuolleena syntynyt. Nimittäin:

1 ~ Kaikki tätä blogia lukevat ystäväni kuolisivat nauruun.

2 ~ Kaikki muut kuolisivat äärimmäiseen tylsyyteen. Maanantai: mustat pillifarkut, mustat prätkäsaappaat, harmaa t-paita, musta neuletakki. Tiistaina: mustat pillifarkut, mustat prätkäsaappaat, hiukan erilainen tummanharmaa t-paita, musta neuletakki. Keskiviikkona: nahkaiset leggingsit, mustat nilkkurit, harmaa t-paita, musta neuletakki.

Satunnainen asu illanvietolta syksyllä 2007.

3 ~ Joutuisin ostamaan uusia vaatteita, kts. edellinen. (Hmmm. Ehkä tämä ei sittenkään ole ihan umpisurkea idea.)

4 ~ Joutuisin kuvia varten siivoamaan ainakin yhden nurkan asunnostani, jotta minut erottaisi laatikkopinojen ja muun muuttokaaoksen seasta.

5 ~ Joutuisin kohtaamaan kiusallisen todellisuuden huomatessani, etten näytä kuvissa ollenkaan samanlaiselta töröhuuliselta mallitytöltä kuin ne bambimaiset teinit.

6 ~ Joutuisin muotibloggaavien teinibambien mustalle listalle häpäistessäni heidän konseptinsa ja nähdessäni minut kadulla he pieksisivät minut kuoliaaksi Asokselta tilatuilla tekonahkalaukuilla.

No, ehkä tässä oli tarpeeksi rienausta yhdelle aamulle. Oikeasti olen tietysti vain kateellinen siitä, että jonkun pukeutuminen on esittelemisen arvoinen joka päivä, omani kun on mitä on. Työympäristössäni haahuilee onneksi enimmäkseen kahvikuppi kädessä kulkevia kolmekymppisiä yllään levy-yhtiötyöntekijän uniformu, kulahtaneet farkut ja vanha t-paita. Sulaudun lohdullisella tavalla kaltaisteni joukkoon.

Tässä se arkityyli kaikessa juhlavuudessaan.

Mitä ajattelen asiasta kymmenen vuotta myöhemmin? No, eihän siinä sitten kauaa kestänyt kun söin sanani ja aloin yleisön pyynnöstä julkaista juurikin niitä rienaamiani asukuvia. Konsepti on pysynyt blogimaailmassa pitkälti samana näihin päiviin asti, joskin tekninen toteutus on toki kehittynyt valovuosien päähän suttuisista peilikuvista ja moni panostaa kuvalaadun lisäksi myös asuihin.

Pakko myöntää: päivän asu on konseptina minusta yhä vähän kiusallinen. Ei muiden blogeissa, vain omassani. Olen kymmenen vuoden aikana tottunut seisomaan kuvissa, mutta se ei ole koskaan ollut suosikkihommaani. Parhaat kuvat minusta ovat syntyneet aina niin, etten huomaa kameraa (ainakaan ennen kuin on jo myöhäistä). Mutta samaan aikaan kun asujen kuvaaminen tuntuu yhä hiukan hassulta, minusta on toisaalta ihanaa kirjoittaa tyylistä ja pukeutumisesta, enkä ole keksinyt parempaakaan tapaa kuvittaa ja havainnollistaa noita ajatuksia kuin, niin: kuvilla minusta vaatteissani. 

Suurin osa nykyisistä asukuvistani otetaan muun tekemisen ohella, samalla kun lähdemme leffaan tai kauppaan tai syömään. Se on minusta luontevin tapa, dokumentoida sitä mitä on oikeasti päällä – vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että kuvia otetaan harvakseltaan, koska käytän niin paljon samoja vaatteita.

Tässä taidettiin olla lähdössä gaalailemaan, luomivärit ja kaikki!

Vierastan asukuvia, joissa vaatteet on puettu ja stailattu ainoastaan kuvaa varten. Ei siinä ole mitään väärää, sehän on oma taiteenlajinsa, jota myös stailistit muotilehdissä tekevät – bloggaaja vain stailaa mallin sijaan itseään. Se on vaan karannut kauas alkuperäisestä ideasta, joka oli jakaa aitoa arkipukeutumista, oikeita asukokonaisuuksia. En ikävöi blogimaailman alkuaikojen kellertäviä eteiskuvia, mutta tykkäsin siitä, että kuvissa oli vaatteita sellaisena kuin niitä oikeasti käytettiin. Talvisin näkyi villasukkia, paksuja neuleita. Nykykuvien paljaat nilkat keskellä tammikuuta ja avonnaiset silkkipaidat ohkaisen takin alla tuntuvat kovin kaukaisilta minun talvisessa todellisuudessani, jossa pinoan villakerroksia päällekkäin joka kerta kun astun ulos ovesta. Mutta toisaalta toki ymmärrän, että muotilehtimäinen fantasia on monille inspiroivampaa kuin ne villasukkakuvat.

Ajatuksia, mietteitä? Kuten aina, kommenttiloota on teidän.

 

Katso ainakin tämä Black Mirror -jakso: San Junipero

Olemme viime viikkoina ahmineet läpi Netflixin Black Mirror -sarjan tähänastisen tuotannon. Kirjoittaja Charlie Brookerin luomaa brittisarjaa on hiukan hankala määritellä, mutta yritetään: jaksot ovat toisistaan irrallisia ja itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka kertovat teknologian ja sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisten elämään ja erityisesti siitä millä kaikilla tavoilla se voi mennä aivan liian pitkälle. Jokaisessa jaksossa on eri tarina, eri henkilöt ja oma tyylilaji, joka liukuu mustasta komediasta draamaan kautta kolkkoon dystopiaan.

Melkein kaikki jaksot sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, mutta toiset voisivat tapahtua nykyhetkessäkin – ja ne ovatkin ehkä kaikkein kuumottavimpia. Toiset sarjassa esitellyistä painajaisista ovat osittain jo käyneet tai käymässä toteen. En ole varma onko sarja oikeastaan kovin viihdyttävä – osa jaksoista ovat nimittäin todella ahdistavia – mutta se on kiinnostava ja tarpeellinen. Uskon, että se voi ravistella ainakin herkimpiä yksilöitä (lue: minua) somehorroksestaan ja muistuttaa, että teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Mutta syy miksi kirjoitan tästä on oikeastaan yksi tietty jakso, joka on niin hieno, että se kannattaa katsoa, vaikka skippaisi kaikki muut. San Junipero poikkeaa niin kerronnaltaan, tunnelmaltaan ja lähtökohdaltaan sarjan muusta tuotannosta: vain tässä jaksossa teknologia esitetään uhan sijaan mahdollisuutena, vaikka tässäkin nousee esiin moraalikysymyksiä. Jakso vuoroin ihastuttaa, itkettää ja saa jalan vipattamaan loistavan soundtrackin tahdissa. Se on superkaunis, samaan aikaan surullinen ja jollain selittämättömällä tasolla lohdullinen – ja ennen muuta syvästi inhimmillinen.

Tunnin jakso on tehty niin hienosti, että siihen voi suhtautua vähän kuin elokuvaan. Musiikki ja visuaalinen toteutus on enemmän kuin kohdallaan, mutta parasta on silti tarina kahdesta naisesta, jotka rakastuvat todellisuuden tuolla puolen. On monta asiaa, jotka haluaisin vielä sanoa, mutta ei spoilata tätä teiltä, jotka ette ole vielä sitä nähneet. Sanotaan vaan, että Mackenzie Davisin ja Gugu Mbatha-Raw’n kemiat ovat täydellisesti kohdallaan.

Huomasitteko, tarkoituksella en maininnut sanaa scifi, koska teistä osa olisi lopettanut lukemisen saman tien. Vaikka et normaalisti välittäisi tulevaisuuteen sijoittuvasta viihteestä eikä Black Mirror kiinnostaisi pätkääkään, suosittelen että annat silti tälle jaksolle mahdollisuuden.

☊ BLACK MIRROR S03E04 ‘SAN JUNIPERO’

Helpompi tie yrittäjäksi

Kaupallinen yhteistyö, UKKO.fi ja Asennemedia

Perustin parikymppisenä graafisen suunnittelun opiskelijana toiminimen. Olin alkanut tehdä opintojen ohessa enemmän tai vähemmän oman alaani liittyviä freelance-töitä ja törmännyt nopeasti tilanteeseen, jossa yrityksen perustaminen oli ainoa vaihtoehto: vain harva asiakas oli valmis maksamaan palkkioita verokortilla. Olen aina ollut toiminnan nainen, joten sen enempää miettimättä täytin lomakkeet, maksoin käsittelymaksut ja ilmoitin toiminimeni kaupparekisteriin.

Tein sekalaisia hommia laajalla skaalalla. Suunnittelin julisteita, logoja ja verkkosivustojen ulkoasuja. Tein kuvismaikan sijaisuuksia. Otin suttuisia valokuvia, joita kehitin pimiössä indielevy-yhtiöiden flaijereita ja levynkansia varten. Taitoin pari kirjaa. Tein mainostoimistolle alihankintana baarimainoksia – HAPPY HOUR KOKO ILLAN! Toimin projektipäällikkönä graafikkokollektiivissa, jonka perustin parin opiskelukaverin kanssa, ja istuin asiakaspalavereissa teeskentelemässä aikuisempaa ja pätevämpää kuin olin. Työt tein suurimmaksi osaksi kotona kauhtuneessa villapaidassa ja lähettelin kaikesta laskuja toiminimellä, jonka nimen olin poiminut levyhyllyssäni olleesta albuminkannesta.

Työt sujuivat kyllä, mutta muutoin nuoren yrittäjän alkutaival oli kivikkoinen, sillä kärsivällisyys ja keskittymiskyky ei riittänyt (silloinkaan) kaikkiin niihin byrokratian kiemuroihin, joita yrittäjyyteen liittyy. Kompastelin lähes kaikkiin mahdollisiin aloittelijavirheisiin. Ensimmäiset kaksi toiminimiehdokastani eivät menneet läpi ja kesti lopulta kuukausia ennen kuin sain y-tunnuksen ja pääsin aloittamaan laskutuksen. Arvioin tuloni reteästi yläkanttiin ymmärtämättä seurauksia ja löysin itseni maksamasta ennakkoveroja tuloista, joita minulle ei ollut. Valitsin huolimattoman kirjanpitäjän, jonka tekemän virheen vuoksi sain pulittaa yli kymppitonnin veromätkyt. Toiminimen pyörittämiseen ja siihen liittyviin sotkuihin meni toisina kuukausina enemmän aikaa ja vaivaa kuin niihin varsinaisiin töihin.

Mikon lähettämä kaaviokuva naurattaa yhä vuosienkin päästä.

Jos silloin olisi ollut tarjolla joku kevyempi tapa lähteä yrittäjyyteen, olisin takuulla tarttunut siihen, mutta ei ollut. Opin asiat kantapään kautta, varsinkin sen kuinka tärkeä hyvä kirjanpitäjä on. Alun vaikeuksista huolimatta jäin sille tielle. Olin välillä vuosia päivätöissä musiikkimaailmassa, mutta tein koko ajan rinnalla omia freelance-töitäni: lehtijuttuja, satunnaisia graafisia projekteja ja vähän myöhemmin, tätä blogia. Vuosia myöhemmin, kun olin lähtenyt levy-yhtiöhommista, perustin ensin yhden osakeyhtiön ja sitten pian perään toisen. Jälkimmäistä pyöritän yhä ja teen nykyisin sen kautta kaikki työni.

Siitä toiminimen perustamisesta alkaa olla toistakymmentä vuotta, mutta täyspäiväinen yrittäjä katson olleeni siitä saakka, kun jättäydyin pois vakituisista päivätöistä. En ole vieläkään erityisen innoissani yrityksen luotsaamiseen liittyvästä paperisodasta, joten maksan ilomielin pitkän pennin tilitoimistolle siitä, että he hoitavat sen puolestani.

Yrityksen pyörittämiseen liittyvä byrokratia ei ehkä sovi meikäläisen luonteelle, mutta elämäntapana yrittäjyys on minulle ainoa oikea. Olen saanut vuosien varrella tehtyä elämästäni omannäköiseni, ja saan tehdä työkseni asioita, joissa olen hyvä ja joita rakastan. Yrittäjyydessä on niin paljon hyvää, etten pystyisi edes kuvittelemaan meneväni joskus takaisin päivätöihin – eihän sitä ikinä tiedä, mutta näiden vuosien jälkeen tuntuu jo absurdilta ajatukselta, että työskentelisin joskus jonkun toisen palveluksessa. Vakituisissa työsuhteissa on puolensa, kuten esimerkiksi vakituiset tulot, mutta valitsen milloin tahansa oman vapauteni taloudellisen turvan ohi. Saan laatia itse aikatauluni, valita itse asiakkaani ja hinnoitella itse työni. Voin vaikuttaa myös työmäärään: tehdä enemmän jos jaksan ja ehdin, tai vähentää, jos toivon lisää vapaa-aikaa tai jokin projekti vaatii tavallista enemmän aikaa. Tässä elämäntavassa, jossa esimerkiksi matkustaminen on olennainen osa työtäni ja liikkuvia osia paljon, ei oikeastaan mikään muu kuin yrittäjyys toimisikaan.

Minusta on varmaankin pitkän ja vaiheikkaan yrittäjähistoriani ansiosta tullut tuttavapiirissäni yksi niistä, joille monet yrittäjyyttä harkitsevat soittavat kysyäkseen ajatuksia ja vinkkejä. Todella monella on sama lähtökohta: yrittäjyys kiinnostaa, mutta tyhjän päälle heittäytyminen arveluttaa. Heittäytyminen ei onneksi ole ainoa vaihtoehto: oman työn ohella voi nimittäin turvallisesti kokeilla yrittämistä ja ennen suurempien päätösten tekemistä katsoa miltä yrittäminen tuntuu, miten se lähtee etenemään ja miten se sopii omaan elämään. Se on monille sopivampi (ja takuuvarmasti rennompi) lähestymistapa kuin kaiken muuttaminen kerralla.

Kokopäiväinen yrittäjyys ei muutenkaan ole ollenkaan ainoa yrittämisen muoto. Työelämä on viime vuosina muuttunut paljon siitä mitä se joskus oli ja yhä useampi tekee varsinaisen päätyönsä ohessa jotain muuta, josta saa sivutuloja. Se voi olla intohimoisesta harrastuksesta alkunsa saanut sivubisnes, tietyn aihepiirin asiantuntijuuteen perustuvaa konsultointityötä tai vaikka keikkaluontoista esiintymistä. Monilla on tietoja ja taitoja, jota ei pääse päivätyössään hyödyntämään – tai joita voisi hyödyntää nykyistä laajemmassa tai vapaammassa muodossa. Ja nykymaailmassa hyvin monenlaiselle osaamiselle löytyy joku, joka on valmis maksamaan siitä.

Satunnaiset, osa-aikaiset tai keikkaluontoiset sivutyöt ovat myös monen opiskelijan arkea: töitä tehdään opintojen ohessa eikä oman toiminimen kokopäiväiseen pyörittämiseen ole aikaa, energiaa tai edes tarvetta.

Kevytyrittäminen on moneen tarpeeseen mukautuva ketterä ratkaisu tälläisiin tilanteisiin. UKKO.fi -palvelu tarjoaa stressittömän vaihtoehdon, jolla pääsee laskuttamaan vaikka heti, sillä kevytyrittämiseen ei tarvita kuin voimassaoleva verokortti ja tunnukset palveluun.

Kevytyrittäjyys tarkoittaa joustavaa työmuotoa, joka mahdollistaa yrittäjän elämän aloittamisen ilman omaa y-tunnusta tai paperisotaa – sen avulla yrittäjyyteen voi siirtyä asteittain, tai sitä voi testailla rauhassa eikä tarvitse pelkkää kokeilua varten perustaa omaa yritystä. UKKO.fi -palvelun kautta voi laskuttaa asiakkaitaan ilman toiminimeä tai mitään sen kummempaa tietoa alveista, ennakkoveroista, tilinpäätöksistä ja yrittäjän eläkevakuutuksista. Ei tarvitse kuin kertoa palvelulle ketä laskutetaan ja mistä summasta on sovittu – UKKO.fi hoitaa kaiken muun pakollisen byrokratian. Tämän helpompaa yrittäjyyden aloittaminen tai testaaminen ei voi olla.

Laskun loppusummasta veloitetaan 5% komissio, muuten palvelu on käyttäjälle maksuton (kurkkaa hinnasto).  Komissio on minusta varsin kohtuullinen, sillä yrittäjänä maksaisit jokatapauksessa kirjanpidosta, myös niinä kuukausina kun et laskuta. Rahaakin olennaisempaa kuitenkin on, että kevytyrittäjänä säästää valtavasti voimavaroja: siis aikaa, vaivaa ja energiaa. Ihmiset ovat erilaisia ja tiedän, että on toki heitäkin, jotka nauttivat lomakkeiden ja lukujen kanssa touhuamisesta. Itse olisin kuitenkin ollut valmis pulittamaan isommankin komission, jos yrittäjäntaipaleeni alkuvuosien unettomina öinä olisi ollut tarjolla jokin helpompi vaihtoehto selviytymiseen toiminimen paperisodan keskellä.

Loppuun lista syistä ryhtyä yrittäjäksi, tai kokeilla miltä se tuntuu.

Saat tehdä sitä mitä rakastat

Tottakai myös muiden palveluksessa on mahdollista tehdä asioita, joita rakastaa – ja niin moni onneksi tekeekin. Yrittäjänä on ihan eri tavalla kaikki ovet auki: et ole sen varassa sattuuko sinulle rakkaille asioille ja niihin liittyvälle osaamisellesi olemaan työmarkkinoilla kysyntää, vaan voit rakentaa itsellesi paikan, joka tuntuu omalta. Ei tarvitse muuttaa muualle sopivan työpaikan perässä. Ei tarvitse pohtia vastaako työnantajan arvomaailma omaa.

Muistetaan myös, että joidenkin intohimot liittyvät asioihin, joita he tekevät päivätyössään, mutta toisten ei. Monissa tilanteissa yrittäjyys voi olla paras tai jopa ainoa tapa elättää itsensä intohimollaan, tai tehdä siitä itselleen sivutyö.

Intohimon lisäksi on hyvä tietysti olla kyky tuotteistaa osaaminen muotoon, josta muut ovat halukkaita maksamaan, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Oma vapaus

Minulle oma vapaus on tärkeämpää kuin mikään muu. Se, että saa itse täyttää kalenterinsa eikä tarvitse suunnitella arkeaan jonkun toisen määrittelemillä ehdoilla. Aamuisin keittelen villasukat jalassa kahvia. Usein naputan tietokonetta sohvalla koira torkkuen saman viltin alla, ja rakastan joka hetkeä. Tämä on tietysti luonnekysymys, sillä toiset taas nauttivat siitä, että palkkatyö tuo arkeen tietyn struktuurin (ja taloudellisen turvan). Kumpikaan ei ole sen huonompi tai parempi, kyse on vain siitä mitkä asiat ovat itselle tärkeimmät. Yrittäjänä saa paljon, mutta luopuu myös monesta. Palkkatyössä käyvät tekevät vaihtokauppaa myös, se on vain toisenlainen.

Omannäköinen elämä

Yrittäjyys joustaa erilaisissa elämänvaiheissa ja mahdollistaa työnkuvan muokkaamisen muun elämän ehdoilla. Tuttavapiirissäni moni on ryhtynyt yrittäjäksi esimerkiksi saatuaan lapsen tai aloitettuaan aikuisiän opinnot. Monesti yrittäjyys on luonteva vaihtoehto myös alan vaihtamisen yhteydessä, kun muutoksia on muutenkin edessä.

Olen itsekin yrittäjyyden ansiosta saanut rakennettua itselleni elämän, joka tuntuu omalta ja mahdollistaa asiat, joita haluan tehdä. Olen siitä tosi kiitollinen ja tiedostan toki olevani etuoikeutettu, sillä minulla on ollut alun byrokratiasotkuista huolimatta hyvät lähtökohdat. Olen kasvatukseni ansiosta sosiaalinen ja luontainen verkostoituja, jolle on aina riittänyt töitä. En ole heittäytynyt yrittäjyyteen kertarysäyksellä, vaan tukena on ollut aluksi opiskelupaikka ja yhteiskunnan myöntämät tuet sekä opiskelukaverit, joiden kanssa tein yhteistyötä, myöhemmin pitkäkestoiset työt joista olen saanut yritykseeni säännöllisiä tuloja. On ollut myös yhtiökumppaneita, loistavia kirjanpitäjiä ja tietysti kaikki ne minua kokeneemmat ja viisaammat yrittäjäystävät, joilta olen itse saanut apua silloin kun sitä on tarvittu. Tiedostan, että kaikilla ei ole yrittäjyyteen samat lähtökohdat, mutta onneksi nykyisin on olemassa palveluita, jotka laskevat kynnystä siihen ryhtymiseen.

Oma visio

Yrittäjänä saa toteuttaa omaa näkemystään juuri sillä tavoin kuin haluaa – sopii kaltaiselleni jääräpäälle, jolla on voimakas visio lähes kaikesta. Muilta ei tarvitse kysellä mielipiteitä. Mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki olisi tehtävä yksin! Minusta on ihanaa tehdä tiimityötä, kunhan saan vaikuttaa itse siihen millaisten tyyppien kanssa työskentelen: tiimityö on parhaimmillaan silloin kun kemiat kohtaavat, ideat sinkoilevat ja kaikki tuovat pöytään jotain oman näkemyksensä. Ei ole sattumaa, että teen paljon töitä ystävieni kanssa: heistäkin lähes kaikki ovat yrittäjiä ja tarvitsemme toisiamme tuon tuosta.

Visio liittyy vahvasti itse tekemisen lisäksi myös tulevaisuuteen. Tavoitteiden asettaminen ja niihin kurkottaminen takaa omassa työssään kasvamisen ja kehittymisen: eivät ne olisi tavoitteita, jos niiden saavuttaminen onnistuisi helposti, heti ja ponnistelematta.

Raha

Raha ei ole uhka, vaan mahdollisuus! En yhtään jaksa sitä vanhanaikaista yrittäjäkäsitystä, jonka mukaan yksityisyrittäminen on yhtä raatamista ja sillä just ja just pärjäilee, jos elää säästeliäästi ja järsii keittiönnurkassa kuivunutta leipää. En usko myöskään, että pelkkä intohimo riittää ja rakkaudesta lajiin jaksaa elää nälkärajalla. Työllä ei tarvitse rikastua, mutta kyllä työn minusta pitää olla sen verran kannattavaa, että sillä saa laskut maksettua. Osittain se on tietysti ammatinvalintakysymys. Itse vaihdoin aikoinaan taideopintoni graafisen suunnittelun opintoihin ja valmistuin kuvataiteilijan sijaan visuaaliseksi suunnittelijaksi, koska arvelin, että niillä eväillä olisi helpompi elättää itsensä ja taiteen pariin voisin aina palata myöhemminkin.

Yrityksiä on tietysti erilaisia ja toiset on helpompi saada kannattamaan kuin toiset – joissakin on pienet katteet ja raskas kulurakenne, toiset taas perustuvat ajatustyöhön, johon ei tarvita henkisen pääoman lisäksi kuin tietokone ja toimiva netti. Toiset myyvät monistettavia tuotteita, toiset työaikaa jonka määrä on rajallinen. Konseptilla kuin konseptilla voi kestää vuosia ennen kuin työ palkitaan ja yritys alkaa kannattaa saati tuottaa voittoa. Yrittäjänä on kuitenkin ihan toisenlaiset mahdollisuudet tienata, jos on valmis tekemään töitä enemmän tai fiksummin kuin muut – toisin kuin palkkatyössä, kattoa ei ole. Jokainen oman yrityksen rakentamiseen käytetty työtunti on myös sijoitus omaan tulevaisuuteen ja varallisuuteen työnantajan tai osakkeenomistajan sijaan.

On myös täysin mahdollista, että homma alkaa kannattaa nopeammin kuin uskotkaan: ideasi voi olla loistava, osaamisesi juuri sitä jolle on tällä hetkellä kysyntää tai saatat sattua muuten vain oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Ei ole olemassa mitään tiettyä polkua, jota pitkin  yrittäjänä pitää edetä. Maailma muuttuu koko ajan ja työelämän mahdollisuudet sen mukana. Yrittäjyys voi olla juuri niin kevyttä, ketterää ja kannattavaa kuin olet villeimmissä haaveissasi maalaillut.

Loppuun linkkivinkit. Jos kevytyrittäjyys kutkuttaa, kannattaa tutustua UKKO.fi:n sivuilta löytyviin oppaisiin ja podcasteihin. Suosittelen myös entisen työtoverini, ystäväni ja blogikollegani Natan kirjoitusta samasta aiheesta – paljon asennetta ja ajatuksia sekä nippu käyttökelpoisia vinkkejä yrittäjyyttä pohtiville.

Päivän kysymys: mitä tekisit työksesi, jos voisit tehdä mitä tahansa?


Minne matkustaa?

Nopeiden käänteiden nainen täällä terve! Meidän piti lähteä varhain maanantaiaamuna kolmeksi viikoksi kohti Kuubaa. Varasimme lennot viime syksynä aika spontaanisti – tarkoitus oli jokatapauksessa lähteä maaliskuun tienoilla jonnekin lämpimään tekemään pari työprojektia ja eteen sattui niin halvat lennot Havannaan, että päätös oli helppo. Kuuba on kiehtonut aina, ei ole vaan aiemmin osunut vastaan sopivaa hetkeä matkustaa sinne.

Olimme ajatelleet viettää osan matkasta Havannassa paikallisten pitämissä kotimajoituksissa, ja lähteä sen jälkeen reput selässä kiertämään pikkukaupunkeja ja rantakyliä. Työt hoituisivat siinä samalla, kunhan pääsisin parin päivän välein muutamaksi tunniksi nettiin julkaisemaan blogikirjoituksia, lähettämään sähköposteja ja edistämään kaikkia niitä asioita, jotka täällä Suomessa ovat kesken.

Mutta kuten alkuviikosta avasin, tässä nyt on ollut ns. vähän kaikenlaista.

Blogin kaatuminen kolmeksi päiväksi pisti julkaisuaikataulut sekaisin. Suomen surkein palveluntarjoaja myöntää mokanneensa isosti, mutta pesee pokkana kätensä korvausvastuusta. Mutta se on onneksi vain työasia – pahempi juttu on, että Jarno kaatui alkuviikosta portaissa niin pahasti, että päässä pyörii yhä. Kyllä hän siitä toipuu, mutta aikataulut ovat menneet kokonaan uusiksi ja puolet niistä asioista, joiden piti tähän mennessä olla valmiita, ovat yhä tekemättä.

SEURAAVAKSI keittiön katto alkoi vuotaa vettä, kun ullakkokerroksen asukas pesi kylpyhuonettaan. Huoltoyhtiö “selvittää asiaa” mikä muutaman päivän perusteella näyttää tarkoittavan sitä, että huoltoyhtiö tekee asialle jotain sitten kun vettä tulee parin litran sijaan se parisataa. Kyllä tässä jo kaivattiinkin vähän lisäjännitystä arkeen!

Minimanaajat osaavat luoda aavemaisen tunnelman keväiseen aurinkolänttiinkin.

Kaiken kukkuraksi Jarno ei ole ainoa, joka on kirjaimellisesti törmännyt naama edellä todellisuuteen: Juno-koira paineli eilen pitkin koirapuiston alaspäin viettävää rinnettä kun jää vei tassut alta, koira luisui kiihtyvällä vauhdilla alamäkeen ja mäjähti naama edellä aidanpylvääseen. Nyt on puolet pikkunaamasta turvoksissa, mutta mikään ei tainnut onneksi mennä rikki – antaa koskettaa eikä aristele. Hampaat ovat tallessa ja lempiharrastus eli syöminen sujuu vallan hyvin.

Tässä ohella olemme kuumeisesti yrittäneet löytää Kuubasta majapaikkoja, joissa pääsisimme varmuudella nettiin silloin kun pitää. Olin kyllä kuullut Kuuban kehnoista verkkoyhteyksistä ja siitä kuinka monimutkainen prosessi koko nettiin pääsy on, mutta lopulta selvisi, ettei ole minkäänlaisia takeita siitä, että pystyisin esimerkiksi lataamaan blogiin kuvia tuon kolmen viikon aikana, saati lähettämään Suomeen isoja tiedostoja. Kolme viikkoa ilman toimivaa verkkoyhteyttä on kyllä kutkuttavan ihana ajatus, mutta tässä työssä ja tilanteessa mahdottomuus.

Voi saatana mikä viikko. Viimeinen niitti tähän spektaakkeliin oli, kun turistikortin saamisesta tuli aivan uskomaton säätö. Ei edes mennä siihen. Alkoi tuntua, että meille väännetään ratakiskosta kuinka tämä ei ole oikea hetki lähteä Kuubaan. Koska tämän vuoden tavoite on elää vähän rennommin ja olla kuolematta stressiperäiseen sydänkohtaukseen, ajattelimme suosiolla uskoa.

Päätimme mennä tällä kertaa jonnekin muualle, vaikka viikoksi, ihan minne vaan, kunhan aurinko paistaa siellä. Lähdemme vasta pari päivää myöhemmin – tehdään ensin täällä pakolliset asiat alta pois alta, ja annetaan samalla miehelle ja koiralle pari lisäpäivää aikaa toipua kolhuistaan. Parempi lähteä kaikessa rauhassa ja hyvillä mielin, luottaen siihen, että saamme tehtyä työt paikan päällä ilman suurempia ongelmia. Silloin jää aikaa myös iisisti ottamiseen ja lomailuun.

Mutta minne matkustaisimme, tällä muutaman päivän varoitusajalla? Viime tingassa varatessa täytyy miettiä vähän budjettia ja suosia kohteita, joihin pääsee sopuhintaan. Mietimme Marokkoa, Marrakech on kiinnostanut jo kauan emmekä ole kumpikaan käyneet siellä – harmi vaan, että siellä ei ole tällä hetkellä ihan niin lämmintä kuin toivoisin. Mauritiukselle saisi just nyt superhalvat äkkilähtöliput, mutta matka kestäisi kaksi viikkoa ja me olisimme poissa mieluiten korkeintaan kymmenen päivää.

Keksittekö meille muita kohteita? Pitää olla lämmintä, auringon pitää paistaa ja netin pitää toimia. Hyvä ruoka on plussaa, mutta keskivertosapuskallakin pärjää, kunhan on kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Näyttelyvinkkejä taiteen nälkään

Hei tyypit, seuraa menovinkki viikonloppuun: TEOS 2018 on auki Helsingin Kaapelitehtaalla vielä tämän viikonlopun! Kyseessä on Suomen taidegraafikoiden ja Suomen kuvanveistäjäliiton järjestämä myyntinäyttely, josta löytyy nousevien taidegraafikoiden ja kuvanveistäjien töitä: osa nousevia nimiä, toiset tunnetumpia. Sisäänpääsy on vapaa ja ovet ovat avoinna nyt lauantaina ja sunnuntaina klo 11-17.

Kaapelitehtaan Valssaamo ja Puristamo on täytetty taiteella, jota voi halutessaan ostaa heti mukaansa. Hinnat vaihtelevat teosten koon, käytetyn tekniikan ja taiteilijan tunnettuuden mukaan, mutta alkavat edullisimmillaan satasesta, joten pienelläkin sijoituksella voi saada kotiinsa palan ajankohtaista taidetta. Ilmainen näyttely on tietysti avoin ihan kaikille taiteesta kiinnostuneille, oli ostoajatuksia tai ei.

Suosittelen lämpimästi piipahdusta vaikka viikonloppukävelyn varrelta. Runsas näyttely on täynnä todella hienoja töitä ja tarjoaa samalla hyvän läpileikkauksen suomalaisen taidegrafiikan ja veistostaiteen nykytilasta. Siitä on helppo napata korvan taakse kiinnostavat taiteilijat, joiden töitä haluaa pitää jatkossa silmällä.

Kaapelitehtaan aulasta löytyy myös pieni, mutta hyvinvarustettu kirjakauppa (en pysty koskaan ohittamaan kirjakauppoja) ja kahvinhimoon rento rafla Hima & Sali. Minulle se on vähän liiankin tuttu paikka, söin siellä lounaan lähes joka päivä kaikkina niinä vuosina kun olin töissä naapuritalossa sijaitsevassa levy-yhtiössä.

Yksi suosikeistani oli Katri Heinäsen Pilviä ja peilityyniä -teokset, joissa vaneripohjalle on yhdistetty piirroksia ja akryyliväriä.

Samaan syssyyn toinenkin vinkki taiteen nälkään: maalaustaiteeseen keskittyvä myyntinäyttely Taidemaalariliiton Teosvälitys alkaa Kaapelitehtaalla viikon päästä ja palvelee 10. – 18.3. Samaan aikaan Kaapelitehtaalla järjestetään myös Teollisuustaiteen Liitto Ornamon vuosittainen Teosmyynti, jossa on myynnissä keramiikka-, metalli-, lasi- ja tekstiilitaidetta, pienoisveistoksia, koruja ja uniikkeja esineitä yhteensä noin sadalta muotoilijalta ja taiteilijalta. Harmi, että olemme silloin reissussa, mutta menkää te! Maalaukset löytyvät Merikaapelihallista ja Ornamon aarteet aulan toiselta puolelta Puristamosta.

Jenni Niskalan monotypia Watermelon go go osui jo ovelta silmiin.

Tuomas Hallivuon mustavalkoisissa töissä on yhdistetty kuivaneula- ja mezzotinto-tekniikkaa, molemmat satoja vuosia vanhoja syväpainomenetelmiä.

TEOS 2018
Puristamo ja Valssaamo @ Kaapelitehdas
Tallberginkatu 1, Helsinki
Auki vielä viikonlopun, la-su klo 11-17

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Starting storms

Huomenta! Ennen kuin menen kahvinkeittohommiin laitetaanpa jakoon päivän kappale, joka passaa hyvin ikkunan takana vallitseviin pakkastunnelmiin. Se on lohkaistu kanadalalaisen laulaja-lauluntekijä Malditon viimeisimmältä pitkäsoitolta Kingdom Of Coldness, joka ei muutenkaan ole hullumpi – suosittelen varsinkin kaikille Bon Iverin kuuntelijoille ja muille melankolian ystäville. Löytyy Spotifysta!


☊ MALDITO – ALONE MADE OF ICE