Makuuhuoneen mustempi ilme

Kaupallisessa yhteistyössä Familon ja Asennemedia

Terveisiä Punavuoresta! Instastoorejamme seuranneet tietävätkin, että palasimme Lapista kaupunkiin muutaman päivän roadtripin päätteeksi juuri sopivaksi Flow-festareille. On ihanaa ja outoa olla kotona. Kesä on mennyt niin nopeasti, että mieli ei ole aivan ehtinyt vielä mukaan tähän loppukesään ja vääjäämättä lähestyvään alkusyksyyn. Onneksi on tämä siirtymäriitti nimeltä Flow.

Olin niin onnellinen siitä, että meitä odotti siisti ja valoisa koti. Viime kesänä alkanut remontti kesti loppukevääseen asti ja koko sen ajan elimme kaaoksen keskellä – pinoja kaikkialla, jääkaappi keskellä eteistä ja kaikki tärkeät pikkuasiat ihan koko ajan hukassa. Ei sitä silloin ehtinyt ajatella, mutta jälkeenpäin tajusin kuinka kuluttavaa se oli. Nyt kun tavarat ovat kutakuinkin löytäneet paikkansa ja kaikki kodin huoneet ovat normaalikäytössä, voi vihdoin keskittyä elämiseen ja arkeen.

Makuuhuone on saanut lähestyvän alkusyksyn kunniaksi mustemman ilmeen. Idea lähti Familonin noen sävyisistä perkaalipuuvillalakanoista, jotka näyttivät vaaleassa makuuhuoneessa yhtäkkiä tosi freeseiltä. Ehkä se on tämä elokuu, jonka pehmeässä valossa mustan ääriviivat näyttävät erityisen skarpeilta. Yöpöytänä toimii musta jakkara, jonka ostimme antiikkikaupan nurkasta pari vuotta sitten. Ihailen joka ilta sen patinoitunutta pintaa, jossa puunsyyt kuultavat himmeän mustan maalipinnan läpi.

Vaatekaapin päällä ajelehtii tuttuun tapaan vaihtuva näyttely lempiesineitä ja -kirjoja. Kaikki paitsi Prologuesta ostettu eettinen koralli ovat vintage- ja kirppislöytöjä. Mustan käsintehdyn ruukun toimme Australiasta, aluslautasen tehtävää toimittaa Arabian vanha tuhkakuppi. Päänmallinen hattuteline on vähän kuumottava, en ole varma pidänkö siitä juuri siksi vai siitä huolimatta. Hattua en uskalla siihen enää sijoittaa, se oli liikaa. Sain slaagin joka kerta kun menin yöllä vessaan ja se osui silmiin eteisen hämärässä.

Perkaalipuuvillasta on tullut jokasyksyinen suosikkini. Kesäisin on ihana nukkua pellavalakanoissa, mutta syksyn lähestyessä myös napakammat materiaalit alkavat kiehtoa. Rapsakasta perkaalipuuvillasta tulee ylellinen, lähes hotellimainen fiilis: kun kangas on ryhdikästä, se ei laskeudu kehoon kiinni, vaan jättää ilmaa ihon ja peiton väliin.

Perkaalipuuvillassa on silti sama ihana ominaisuus kuin pellavassa: se rypistyy rennosti ja näyttää juuri sillä tavoin kaikkein parhaimmalta. Minusta ei tule ikinä ihmistä, joka silittää lakanoitaan – tai edes petaa pedantisti sänkyään. Tykkään, että lakanat tuulettuvat päivän aikana ja tuntuvat raikkaalta kun niihin sujahtaa illalla.

Ripustimme sängyn yläpuolelle Mikko Rasilan mustavalkoisen valokuvavedoksen, jonka ostimme tovi sitten. Rakastuimme molemmat tuohon lähes abstraktiin valokuvaan, joka mattamustine varjoineen näyttää toisinaan enemmän maisemalta kuin alastonkuvalta. Veimme sen kehystämöön ja valitsimme siihen ajattoman tammikehyksen. Vitsi kun en hoksannut ottaa kuvaa, jos teos näkyisi kokonaan. Se saattaa tosin siirtyä tästä jossain kohtaa työhuoneeseen, sillä aavistelen, että se sopii sinne vielä paremmin.

Epäilen joskus, että kihlattuni rakastaa tyynyjä enemmän kuin minua. Niitä on sängyssä aina vähintään neljä, molemmille kaksi, mutta aamuun mennessä hän on ominut itselleen vähintään kolme. Toisina aamuina herään kokonaan ilman tyynyä. Kuvissa on noenmustien lakanoiden lisäksi valkoista, jolla on helppo raikastaa mustaa petausta. Sekaan sopisi myös puuterinväriset lakanat – tai nämä savenväriset perkaalipuuvillalakanat, joka on noen lailla tämän syksyn uutuus. On muuten tosi kauniit sävyt, lämmin savi ja hiilenmusta. Vähän taitetut ja pehmeät, syksyyn täydelliset.

Vaikka loma on ohi, aion pitää kiinni siitä, että illalla viimeisenä luen kirjaa enkä selaa puhelinta. Juuri nyt kesken: no, totta puhuen ainakin neljä kirjaa, mutta kuviin niistä sattui Veronica Pimenoffin Loistava Helena, jonka ostin Ikaalisten vanhalta kirppikseltä eurolla paluumatkalla pohjoisesta. En ole koskaan lukenut hänen kirjojaan, vaikka moni on niitä kehunut, ja ajattelin, että nyt on sopiva tilaisuus korjata asia. (Ne muut yöpöydältä löytyvät kirjat ovat seuraavan vuorokauden nähtävissä Instastooreissani!)

Jarno selvästi pohtii mahtuisiko sänkyyn neljän sijaan kuusi tai kahdeksan tyynyä.

Koira on vähän myrtynyt siitä, että lomasäännöt ovat ohi. Koirat saavat nimittäin nukkua sängyssä silloin kun olemme Lapissa tai reissussa, mutta kotona karvahaalareilla ei ole sänkylisenssiä. Jostain syystä kuitenkin heräsin toissa-aamuna siihen, että joku kuorsasi minun ja Jarnon välissä kuono tyynyllä. Hmm.

En halua kannustaa turhiin hankintoihin, mutta jos kodin liinavaate- tai pyyhekokoelma kaipaa näin syksyn kynnyksellä täydennystä, kannattaa kurkata Familonin syysuutuudet, sillä niistä saa 20% alennuksen syyskuun alkuun asti. Valoa elokuun lopun iltoihin ja aamuihin!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viime tingan Flow-vinkkejä

Flow Festival on täällä taas! Tämä on aina tätä samaa tunnesekamelskaa: onnea, koska tätä on odotettu koko kesä, ja haikeutta, koska Flow on samalla merkki kesän loppumisesta. Toki aurinko voi vielä lämmittää pitkälle syyskuuhun, mutta jollain tapaa Flow’n sunnuntai tuntuu aina kesän viimeiseltä päivältä, jonka jälkeen ajatukset kääntyvät kohti syksyä. Nämä kuvat ovat viime vuoden elokuusta, juuri tältä samalta perjantailta hetkeä ennen kuin festarit alkavat.

Taide- ja tapahtumatila Pink Space kiinnostaa! Tilassa on tarjolla kaikenlaista vaihtoehtoista ohjelmaa runoudesta performanssitaiteeseen, mutta tila itsessäänkin on kokemisen arvoinen: sitä kuvaillaan hohtavan pinkiksi tunne-spaksi. Todellakin haluan vaaleanpunaiseen spahan vilvoittelemaan! Pink Spacen on suunnitellut sisustusarkkitehti Fanni Suvila ja DJ Taika Mannila. Toivon ehtiväni näkemään ainakin sunnuntain vogue-esityksen.

Iittalan Vintage Bar on ehdoton pysähdyspaikka. Tiivistämöön pystytetyssä baarissa tarjoillaan vintagelaseista ikonisia cocktaileja sen kunniaksi, että Iittalan loistava Vintage-palvelu (josta voi lukea lisää Instagramistani) laajenee tänä syksynä kaikkiin brändin myymälöihin. Haluan testata ainakin uudenlaisen twistin saaneen Kelkan, joka sisältää mm. vodkaa, passionhedelmää ja mustaherukkaa.

Nappaan varmasti juoman mukaan myös The Good Guys Kombuchalta. Uskokaa tai älkää, olen onnistunut viimekeväisessä tavoitteessani korvata osan kahvikupillisistani terveellisemmällä kombuchalla.

Flow’ssa on tunnetusti loistava safkatarjonta, jossa on vaikea mennä vikaan. Olen kuullut hyvää erityisesti St. George -hotellin ravintolasta Andreasta ja Bun2bunin vegaanihampurilaisista, joita ei sekasyöjäkään kuulemma erota tavallisesta. Tänä vuonna haluaisin testata myös Munchies by Matti Jämsenin pinkkejä parmesaaniranuja.

Keikoista kiinnostaa tänään eniten Jonathan Wilson, jolta olen kuunnellut viime aikoina mm. tätä kappaletta. Lauantain kruunaa puolilta öin lavalle asteleva Robyn, jonka Dancing on My Own -biisillä on aivan erityinen paikka sydämessäni. En ole osannut ikinä kunnolla kirjoittaa sitä auki, mutta artisti itse luonnehti taannoin musiikkiaan sanaparilla kyyneleitä tanssilattialla ja se oikeastaan kiteyttää koko jutun.

Kaikkein eniten odotan sunnuntaita: silloin lavalle nousee mm. Father John Misty, josta kirjoitinkin tovi sitten. Jarnolle tämä on varmasti koko viikonlopun kohokohta. Heti perään seuraa minun kohokohtani, The Curen keikka. Robert Smith kumppaneineen kävivät Suomessa kolme vuotta sitten 20 vuoden tauon jälkeen ja laadin silloin kuuden kohdan listan syistä mennä katsomaan keikan. Ne pätevät edelleen. Vuonna 1976 perustettu The Cure on ollut yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja on niistä ainoa, joka on yhä mahdollista nähdä keikalla.

Haluaisin nähdä myös sunnuntaina viimeisten joukossa esiintyvän James Blaken, jos vielä olen tolpillani The Curen jäljiltä.

Nämä viimevuotiset kuvat sopivat teemaan täydellisesti, sillä Tapio Wirkkalan suunnittelemat Briljant-kuohuviinimaljat ovat vintage-Iittalaa. Rakastan näitä lysterillä maalattuja, vaaleanpunaisina hohkavia laseja.

Lopulta viikonloppu menee suunnitelmista huolimatta varmasti samalla tavalla kuin aina ennenkin, onnellisesti eksyen ja iltaan unohtuen. The Curen keikka on ainoa, jota en aio missata, vaikka olisi mikä. Nähdäänkö Suvilahdessa?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Sinulle, jota en vielä tunne

Käsitykseni rakkaudesta olivat pitkään yhtä kompleksiset ja yhtä yksiulotteiset kuin rakkaudesta kertovat biisit, joita olin kuunnellut siitä saakka kun olin kaksitoista.

Rakkaus saattoi olla vastaansanomatonta kuin Led Zeppelinin Whole lotta love. Sellaista, joka ei pyytänyt tai odottanut lupaa. Shake for me girl.

Tai yhtä sokaistunutta kuin The Smithsin There is a light that never goes out. Lumoutuneena kelasin edestakaisin kohtaa, jossa huilumelodia (jonka Johnny Marr kirjoitti alunperin kitaralle) alkaa soida taustalla:

And in the darkened underpass
I thought oh God, my chance has come at last

The Doorsin Hello, I Love You esitteli rakkauden ensisilmäyksellä, satunnaisen kohtaamisen nostaman kepeän tunnekuohun.

Rakkauden korkein muoto tiivistyi The Curen Lovesongiin, jonka nokkamies oli kirjoittanut häälahjaksi vaimolleen: However far away I will always love you. Robert Smithin rakkaus oli ehdoton, absoluuttinen, muuttumaton. Mutta sellaisesta en tiennyt mitään, koska vasta etsin.

Ja siitä, suuren rakkauden kaipuusta, Fleetwood Mac -yhtyeen Lindsay Buckinghamin akustinen liveversio Big Lovesta kertoi kaiken olennaisen. Äänitin sen Radiomafialta kun olin kolmetoista ja elin etusormi kasettimankkani rec-nappulalla. Kuljin kuukausitolkulla musiikkikaupoissa soittamassa levykauppiaille rätisevää nauhoitustani ja kyselemässä kenen kappale se oli. Elettiin aikaa ennen internetiä: kesti kolme vuotta ennen kuin joku tunnisti kappaleen. Kiihkeä liveversio oli niin erilainen kuin levytetty ja huipentui välisoittoon, joka alkaa kohdassa 1:41 ja ravissuttaa sisuskalujani yhä tänäkin päivänä.

Olin aina rakastuneempi kuvitelmiini rakkaudesta kuin varsinaiseen rakastumiseni kohteeseen. Mielikuvani siitä, millaista se voisi parhaimmillaan olla ja soundtrack, jonka olin päässäni koonnut tarinan taustalle, oli yleensä parempi kuin todellisuus. Selitin hyviksi asiat, jotka eivät sopineet kuvaan, ja pidin suuria riitoja merkkinä suurista tunteista. Niinhän elokuvissakin päädyttiin onnelliseen loppuun vasta dramaattisten mutkien kautta. Kun lähdin suhteista, syyt vaihtelivat, mutta tunne niiden pohjalla oli aina sama: riippumatta siitä millainen suhde oli tai ei ollut ollut, olin tajunnut että minä en ollut siellä missä minun olisi kuulunut olla.

Kesti kauan opetella erottamaan todelliset toiveeni oletuksista ja odotuksista, jotka olin omaksunut kuvitellen, että rakkauden tulisi olla tietynlainen ja täydellinen, pelastaa minut itseltäni ja ratkaista kaikki mikä elämässäni oli vikana. Oikeastaan vasta tässä suhteessa olen kasvanut jollain tapaa aikuiseksi. Se on pakottanut minut peilin eteen pohtimaan mitä todellisuudessa haluan, kuka minun tunteistani onkaan vastuussa ja mikä on minun osuuteni kahden kaupassa nimeltä parisuhde.

Käsitykseni rakkaudesta ei perustu enää menneiden vuosikymmenten musiikkiin, mutta toki musiikilla on ollut näppinsä pelissä myös tässä käänteessä. Ehkä kaikki alkoi siitä, että lauloimme yhdessä karaokessa Eppu Normaalin Joka päivä ja jokaikinen yö. Tai siitä, että kesken työpäivän hän laittoi soimaan juuri sen Buckinghamin akustisen liveversion Big Lovesta jonka tunnistamiseen olin käyttänyt elämästäni kolme vuotta. En tuntenut ketään, joka olisi tiennyt tuosta 30 vuotta vanhasta kappaleesta tehdyn liveversion saati piitannut siitä niin paljon, että olisi vartavasten valinnut sen soimaan.

Yhdessä oleminen oli alusta saakka helppoa, helpompaa kuin mikään aiemmin, mutta me olimme vaikeita, molemmat pelkäsivät eikä kumpikaan tiennyt kumpaa pelkäsi enemmän, sitä että juttu loppuisi vai että se jatkuisi.
– Mitä täällä tapahtuu, nyyhkin terapeutilleni.
– Olet ensimmäistä kertaa elämässäsi oikeasti rakastunut, hän vastasi.

Mutta sitä ennen oli vielä se kesä, kun olin vasta eronnut ja huojentunut ja kauhuissani, pelkäsin samaan aikaan sitä etten löytäisi enää koskaan ketään ja sitä, että löytäisin montakin, mutten vieläkään osaisi olla aloillani tai onnellinen. Päätin keskittyä omiin asioihini, kunnes vastaani tulisi ihminen, jonka kanssa tuntisin olevani siellä minne kuulun.

Kirjoitin hänelle kirjeen. Se oli oikeastaan lappu, vain muutama rivi:

Sinulle, jota en vielä tunne. Keität aamuisin kahvia, kävelet kadulla. Elät elämääsi etkä tiedä meistä vielä mitään. Jonain päivänä sähkö ritisee oikealla taajuudella ja linjat kohtaavat. Silloin minä tiedän. Silloin tunnistamme toisemme.

Kolme viikkoa myöhemmin oli lokakuun ensimmäinen, minun syntymäpäiväni. Sattumalta se oli myös pitkätukkaisen tuttuni ensimmäinen työpäivä yrityksessä, jonka olimme yhtiökumppanini kanssa perustaneet. Minä olin tullut juuri takaisin reissusta, jossa olin ollut, kun päätös Jarnon palkkaamisesta oli tehty.

Olimme tienneet toisemme kauan. Sattumalta oli ollut hänen syntymäpäivänsä, kun olimme vuosia aiemmin tavanneet ensimmäisen kerran. Sen jälkeen meistä oli tullut naapureita, olimme törmäilleet kaduilla, kuvauksissa ja juhlissa, kerran hän oli nukkunut yönsä minun ja kämppäkaverini olohuoneen lattialla kun oli lukinnut itsensä sukkasillaan ulos pakkaseen. Olimme jatkuvasti osuneet toistemme tielle. Sitä voi pitää johdatuksena tai sattumana, asuimmehan samoilla kulmilla ja tunsimme samoja ihmisiä.

Syyskuussa olin käynyt sokkotreffeillä ja törmännyt matkalla häneen. Olin pyörähtänyt vaatteissani joissa ei ollut mitään erikoista – mustat farkut, musta neule – ja kysynyt näytänkö hyvältä. Hän oli hymyillyt, sanonut kyllä. Jälkeenpäin olin sättinyt itseäni: miksi olin sillä tavoin kysellyt hänen mielipidettään kuin teinityttö, enhän minä hänen kanssaan ollut treffeille menossa.

Ensimmäinen lokakuuta, minun syntymäpäiväni, hänen ensimmäinen työpäivänsä. Työtoverit järjestivät yhteisen merkkipäivän kunniaksi lounaan. Istuimme ravintolassa vierekkäin emmekä katsoneet toisiimme. Emme tienneet sitä vielä, mutta se oli jo siellä, sähkö oli alkanut jo ritistä.

Kun hän suuteli minua ensimmäisen kerran, ajattelin: en pyydä maailmankaikkeudelta enää mitään, jos saan pitää tämän miehen.

Myöhemmin kirjoitin: Näin uusin silmin ihmisen, jonka olin tiennyt kauan. Ei hän enää sama ollutkaan kuin joskus, enkä ollut minäkään. Kaikki jotenkin putosi paikoilleen. Levottomuus loppui.

Kun kuljen hänen rinnallaan, tiedän, että kuulun tähän. Se ei ole täydellistä, mutta se on totta.

Seuraavaa pientä uutista emme ole kertoneet, joskaan emme erityisesti salailleetkaan. Uuden vuoden aattona olimme Meksikossa, Tyynenmeren rannikolla. Piilottelin peiton alla ja hytisin kylmästä, sillä rannikolla oli ollut pari harvinaisen viileää päivää ja bambuverhoista kyhätty majapaikkamme oli enemmän puumaja kuin huone. Kulutin aikaa, keräsin rohkeutta suihkuun menemiseen. Hän kiusasi minua, työnsi kylmiä käsiään vaatteideni alle, sai minut kiljumaan ja nauramaan. Sitten löysin vaatteistani sormuksen.

KIITOS KUVISTA ANU MAKKOSELLE

✖ Heinäkuun kootut

Heinäkuun viimeisen päivän kunniaksi kuluneiden viikkojen kuumat ajankohtaisasiat!

✖ Suomi-matkailu. Olemme tässä kuussa reissanneet pitkin kotimaatamme, käyneet niin Kouvolassa kuin Fiskarsissa ja Billnäsissä ja ajaneet Lempäälän ja Lapuan kautta Lappiin. On tullut entistäkin selvemmäksi, että Suomi on varsinkin kesällä niin pullollaan hienoja paikkoja, että eihän tässä mihinkään ulkomaille kerkeä. Tykkäsimme paljon myös Pietarsaaresta ja Vattajan hiekoista Lohtajalla, palaan niihin pian. Paluumatkallakin ajelemme rannikkoa pitkin ja aiomme pysähtyä ainakin Raahessa ja Kokkolassa, joihin aika ei menomatkalla riittänyt. Vielä uupuu yöpaikka jostain Pohjanmaalta tai Hämeestä – onko suosituksia?

✖ Takaisin terapiaan. Tänä vuonna on ollut niin monenlaista mielen päällä, että menin pitkästä aikaa takaisin terapiaan, jossa kävin aikoinaan säännöllisesti. Vaikka oman kumppanin ja ystävien kanssa voi puhua kaikesta, on silti eri asia jutella ammattilaisen kanssa, joka näkee asiat ulkopuolisin silmin ja osaa usein porautua suoraan niiden ytimeen. Jo muutaman visiitin jälkeen on ollut taas selkeämpi ja rauhallisempi olo. Käyn Suomen Terapiatalossa ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa. Se on toiminut loistavasti juuri näihin tilanteisiin, kun olen tarvinnut tukea, työkaluja ja uusia näkökulmia oman päänsisäisen horisonttini suoristamiseen ja itseni ymmärtämiseen. Olen tosi onnellinen, että Terapiatakuu-kansalaisaloite pääsee nyt eduskunnan käsittelyyn, sillä ihan kaikki apua tarvitsevat pitää ehdottomasti saada terapiapalveluiden piiriin. Ei voi olla niin, että vain he, joilla on varaa yksityisen sektorin palveluihin, saavat apua.

✖ Kirjat. Kerrankin olen ehtinyt lukea niin paljon kuin haluan! Miten aina unohdankin miten onnelliseksi ja vapaaksi lukeminen tekee. Pierre Bergén teoksen jälkeen luettua: Joan Didionin Play It as It Lays vuodelta 1970 oli kaikessa lakonisuudessaan mieleenpainuva lukukokemus, jota piti sulatella tovi. Olen myös penkonut äitini kirjoja, joiden joukosta luin keskinkertaisen trillerin (sen nimi ei ole muistamisen arvoinen) sekä Suomen taiteen kulta-aikaan sijoittuvan romaanin kirjailija Juhani Ahosta, hänen taiteilijavaimostaan Venny Soldanista ja vaimon pikkusisaresta Tillysta. Juhanilla oli lapsia heidän molempien kanssa ja koko joukko eli kolmiodraaman jännitteistä huolimatta yhtenä suurena perheenä. Tillyn näkökulmasta tapahtumia kuvaava kirja on fiktiivinen, mutta tarina on tosi. Ah, draamaa Tuusulanjärven rannalla. Tätä piti tietysti alkaa heti tutkia tarkemmin ja ilmeni, että YLE Areenasta löytyy tv-sarja nimeltä Venny. Sen katsonkin seuraavaksi.

✖ Helleaalto. Saavuimme Lappiin täynnä tarmoa ja remonttisuunnitelmia, mutta mikään ei ole edennyt, kun on ollut liian kuuma minkään järkevän tekemiseen. Olemme vain olleet ja lomailleet, juoneet litratolkulla sitruunavettä, käyneet laiskaa sotaa paarmojen kanssa ja uittaneet koiria Tornionjoessa ja Tengeliönjoessa. No, taisimme ollakin totaaliloman tarpeessa.

✖ Omat projektit. Kun on kerrankin loma, Jarno on myös äänittänyt musiikkijuttujaan ja minä kirjoittanut. Siitä tulee vielä onnellisemmaksi kuin lukemisesta ja hevosista yhteensä. Kunpa ehtisin ja jaksaisin kirjoittaa enemmän. Ja olisipa meillä taloudellinen mahdollisuus olla joskus pidempään täällä pohjoisessa työstämässä näitä omia projektejamme. Täällä on paljon helpompaa keskittyä kuin jatkuvan kohinan keskellä kaupungissa.

Miten teidän heinäkuuhun on kuulunut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Täydellistä taustamusiikkia: Hozier

Meillä on musiikin saralla aina tiettyjä vakionimiä, jotka laitetaan soimaan silloin kun ei jakseta keksiä mitään muuta. Kriteerit ovat tiukat: pitää olla tarpeeksi paljon hyviä biisejä, jotta niitä jaksaa kuunnella kokonaisina levyinä, pitää olla hyvä tunnelma olematta kuitenkaan tekopirteää, pieni melankolia on suotavaa mutta ei sitten mitään ankeaa masistelua, eikä saa olla ärsyttäviä maneereita joihin menee heti hermo. Lisäksi musiikin pitää olla sen verran rauhallista, että se voi soida tuntikausia taustalla häiritsemättä työntekoa tai hengaamista. Listan kärjessä on The National ja heti perässä tulee mm. The War On Drugs ja Father John Misty, joka soittaa muuten Flow’ssa muutaman viikon päästä.

Yksi viime kuukausien suosituimmista vakionimistä on ollut irlantilainen laulaja-lauluntekijä Hozier, jonka vahva, tumma ääni on kietonut meidät pauloihinsa. Musiikkivideoitakin on tutkittu poikkeuksellisen tarkkaan, sillä joissakin niistä tanssii Sergei Polunin (katsokaa vaikka David LaChapellen ohjaama Take Me to Church tai Movement) ja tanssi on yksi niistä aiheista, joista perheessämme on oltu viime aikoina kiinnostuneita. Oikeasti lempibiisini tällä hetkellä on Run, mutta tässä oli hienompi video, joten mennään sillä.


☊ HOZIER ~ TO BE ALONE

Unohdus, olemattomuus

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

En tiedä kuinka monta päivää olemme olleet täällä. Helle on vihdoin sulattanut ajantajuni. Lehmät torkkuvat rantaniityllä, kahlaavat välillä veteen. Joku hurisee veneellä Tornionjokea pitkin ohi. Kun kärpästen taukoamattomaan surinaan tottuu, se alkaa kuulostaa taustamusiikilta. Olen varma että voisin kuulla punaviinimarjojen kypsyvän notkuvissa pensaissaan, jos pysyisin hereillä kuunnellakseni riittävän tarkkaan.

Päivät kuluvat verkkaisesti. Lämpömittari näyttää 33 astetta, ei ole liian kuuma vain remontoimiseen, on liian kuuma mihinkään. Lojun bikineissä varjon alla, toisessa kädessä kirja, toisessa tennismailan näköinen tainnutin, jolla huidon paarmoja. Mailasta kuuluu sähköinen napsahdus joka kerta kun osun, annan raatojen tipahdella vilttini ympärille varoitukseksi muille. Jarno soittelee kitaraa kuistin rappusilla ja koirat nukkuvat kyljellään keskellä pihaa, kunnes ne patistetaan varjoon.

Olimme talolla viimeksi juhannuksena ja sen huomaa. Piha on puhjennut apilamereksi, ladon ympärillä huojuu minun mittaisia nokkosia ja horsmia. Saunan terassilautojen välistä puskee juolavehnää, kuistin portaat ovat lahonneet vähän lisää. Talon päädyssä kasvavista angervoista on tullut läpitunkematon ryteikkö. Kuisti on täynnä perhosia, vintille on ilmestynyt ampiaispesä. Metsän reunaan unohtunut riihi on melkein kadonnut näkyvistä. Luonto ottaa valtaansa kaiken.

Annamme ajan kulua, tuhlaamme sitä surutta ei mihinkään. Enimmäkseen emme edes poistu talolta. Syömme paistettua varsiparsaa ja varhaiskaalia, äidin tuomaa savusiikaa ja graavilohta, keitettyjä kananmunia ja uusia perunoita, mustikoita, loputtomasti mansikoita. Jarno vatkaa mansikoiden seuraksi kuohukermaa, koirat valvovat työtä tarkoin ja hoitavat lopuksi tiskit.

Ensimmäisinä hellepäivinä talo on vielä viileä sisältä, sitten sekin antautuu kuumuudelle. Heinäkuista hiljaisuutta halkoo vain kärpästen surina ja akustinen kitara. Kun kitara hiljenee, soitan toistolla The Nationalin uutta kappaletta Oblivions. Se kiteyttää pelon, jota minäkin joskus ravistelen öisin päästäni. Yritän googlata nimen tarkan suomennoksen. Sellaista ei ole. Unohdus, olemattomuus, ehdottaa internet. On liian kuuma mielipiteen muodostamiseen. Laitan kappaleen soimaan uudestaan.

Käymme joella joka päivä, se on ainoa asia joka helpottaa kuumuudessa. Nuotiorannan hiekkasärkät ovat erityisesti Luna-koiran loputtoman riemun lähde. Vesi on lämmintä kuin linnunmaito, koiraa ei lämpötila kiinnosta, mutta se ilahduttaa suunnattomasti minua, joka uin harvoin Suomen viileissä vesissä. Minunkin talviturkkini on vihdoin lähtenyt, se näköjään vaatii seisovan helteen ja hiekkapohjaisen joen, jonka kirkkaassa vedessä vilisee satoja pikkukaloja. Kannamme Junonkin jokeen viilentymään, se inhoaa joka hetkeä. Muutamaa minuuttia myöhemmin silti näen, kun se menee ensimmäistä kertaa koskaan vapaaehtoisesti veteen ja ui seuraavalle särkälle kuin saukko.

Rannat ovat lähes tyhjiä, mutta kauimmaisiin hiekkasärkiin on rantautunut joukko soutuveneitä. Tuoksusta päätellen siellä paistetaan kalaa. Tein samaa kun asuin täällä teininä kaksikymmentä vuotta sitten, ajelin isoenoni veneellä väylää ylävirtaan särkille, olin sopinut sinne ystävän kanssa tärskyt. Kalaa ei ollut, sillä en ikinä oppinut kalastamaan, mutta teimme silti nuotion ja paistoimme makkaraa. Ihan kuin se olisi ollut eri elämä. Silloin halusin vain täältä pois, nyt en halua lähteä ollenkaan.

Nyt tiedän mitä “seuraa kuin hai laivaa” tarkoittaa.

Säälin helteen hidastamia mehiläisiä, joten teen niille keitaan: haen pihatien varrelta pitkiä sinisiä kukkia, jotka näyttävät vähän lupiineilta mutta eivät ole, sijoitan ne pöydälle syreeneiden varjoon ja asetan viereen pienen kulhon, jossa on sokerivettä. Kaikki on hyvin, kunnes hämähäkki yrittää pilata kaiken ja kutoo koko pöydän ympäri lähes näkymättömän seitin, jonka ensimmäinen saalis olen minä. Tiukan neuvottelun päätteeksi hämähäkki muuttaa (häädetään) kuistin alle ja mehiläiskeidas pysyy avoinna janoisille vieraille. Myös talossa asustelevien hämähäkkien kanssa on käyty erinnäisiä keskusteluita siitä, että kaikille osapuolille olisi paras, että he eivät näyttäytyisi talon asukkaille (minulle), mutta valitettavasti on sattunut sopimusrikkomuksia.

Suukko sille, joka tunnistaa tämän sinisen kukan, joita löytyy kuulemma kaikkien vanhojen talojen pihoilta. Olen yrittänyt tehdä internet-tutkimuksia, mutta toistaiseksi tiedän vain sen, että mehiläiset pitävät niistä (todiste löytyy kuvasta).

Nukun enemmän kuin aikoihin, herään ilman herätyskelloa yhdeksän maissa kun ensimmäinen koira on herännyt jahtaamaan kärpäsiä ja anomaan sänkylisenssiä. Viime kesän helleaallossa yöt olivat tukalia, nukuimme silloin pirtissä, jonka kolmeen suuntaan avautuvista ikkunoista valo ja lämpö alkoi tulvia pimennysverhoista huolimatta jo neljän maissa aamulla. Mutta nyt makuukamarimme on valmis ja se on talon viilein huone, sinne paistaa aurinko vain lyhyen hetken, viimeisenä illalla juuri ennen kuin katoaa naapurin ladon taakse.

Kävelemme tänään lähimmälle hiekkarannalle. Se on postimerkin kokoinen, mutta siellä hiekka on hienoa ja pehmeää kuin trooppisella rannalla. Laskemme varpaat hiekassa viikonpäiviä, sillä ystävämme on tulossa pohjoiseen ja hänet pitää muistaa hakea lentokentältä tiettynä päivänä. Jarno tajuaa, että olemme olleet täällä yli viikon. Miten aika voi mennä näin nopeasti, vaikka päivät ovat niin hitaita, hän sanoo järkyttyneenä. Kulta, ihan kohta me kuollaan.

Nauran, mutta hän on oikeassa, elämä on yksi vilahdus, tajuan sen selvemmin joka vuosi. Aika matelee ja syöksähtelee samaan aikaan, menee vääjäämättömästi eteenpäin silloinkin kun haluaisi pysäyttää sen. Tämäkään hetki ei jää, tuuli kääntyi viime yönä, samaan aikaan kuin aurinko laski Utsjoella ensimmäisen kerran sitten toukokuun puolivälin. Yöttömät yöt ovat tältä kesältä ohi ja kohta loppuu hellekin, ainakin hetkeksi.

Välillä tämä ymmärrys takertuu kurkkuun kuin rakkaudentunnustus. Emme tule aina olemaan tällä tavoin nelisin, me, pieni koira ja sen sisko. Mutta juuri nyt olemme tässä, on heinäkuun viimeinen viikonloppu, Tornionjoki kimmeltää ja säkenöi, hiekka on kuumaa paljaiden jalkojen alla ja nämä toisiinsa sulavat päivät ovat niin onnellisia ja täysiä etteivät mahdu rintakehääni kerralla. Toinen koira kirmaa keppi suussaan takaisin veteen, toinen istuu hiekassa ja nuuhkii pohjoisesta kantautuvia uusia tuoksuja, nenä pitkällä, silmät kiinni.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Heinäkuun helleasu

Viime päivinä ei ole paljoa kiinnostellut pukeutua muuhun kuin bikineihin, mutta silloin kun olen säädyllisyyssyistä tarvinnut ihmisten ilmoilla liikkuessa enemmän päällepantavaa, olen turvautunut ohueen mekkoon, varvastossuihin ja näyttäviin aurinkolaseihin, koska ne onnistuvat tekemään hutaistustakin helleasusta kokonaisen.

Vaaleanpunaiset pyöreät aurinkolasit ovat suosikkini muutaman vuoden takaa, yhä säännöllisessä käytössä, koska maailma näyttää ihanalta niiden läpi katsottuna. Musta mekko on löytö Facebookin kierrätysryhmästä, nappasin sen kympillä kaverin kirppiskasasta ja olen tyytyväinen, vaikka tuuli tarttuu sen helmaan ja saa sen näyttämään raskausmekolta. Näillä keleillä ei voi muutenkaan kuvitella pukevansa mitään ihonmyötäistä.

MASSIMO DUTTI MEKKO SECONDHAND
FRENCY & MERCURY X DANIEL WONG AURINKOLASIT* TREND OPTIC
VARVASTOSSUT HAVAIANAS
KORIKASSI KOKORI BASKETS
*SAATU

Laukun virkaa on saanut toimittaa Ghanassa käsinpunottu korikassi, jossa on superkätevä kuljettaa viinipulloja, mansikoita ja kukkia (on testattu). Ostin sen tovi sitten Kokori Basketsin popup-kaupasta, ja ehkä pari muuta, koska koreja tarvitaan aina. Korit ja korikassit ovat kyllä ikuinen heikkouteni. Puolustuksekseni sanottakoon, että jokaiselle oli valmiiksi määritelty tehtävä, joten ne pääsivät heti käyttöön. Kokorin korit ovat superkauniita ja vastuullisesti valmistettuja, joten suosittelen pitämään tätä uutta pikkufirmaa silmällä, jos korit kiinnostavat.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kylässä kutomolla

Kaupallinen yhteistyö Lapuan Kankurit

Viimeviikkoisen roadtripimme ensimmäisen päivän pääetappi oli pikkukaupunki nimeltä Lapua. Keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia sijaitsee lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu kutomo, johon olin pitkään halunnut tutustua, ja tällä matkalla siihen oli täydellinen tilaisuus.

Oli yhä kuuma, kun kurvasimme illansuussa Lapuan vanhan patruunatehtaan pihaan, Lapuan Kankureiden tehtaanmyymälän eteen. Toinen kutomon omistajapariskunnasta, Jaana Hjelt, otti meidät vastaan halauksin, vaikka oli tainnut odotella meitä jo pitkän tovin. Hänen puolisonsa Eskon vanhemmat, Juha ja Liisa Hjelt, perustivat kutomon vuonna 1973. Juha oli oppinut paljon kutomotoiminnasta työskenneltyään pienestä pitäen sukunsa tehtaalla, vuonna 1917 perustetussa tekstiilitehtaassa, jonka hänen isoisänsä Juho Annala oli perustanut Lapuan Lankilankokselle. Teollinen kutominen alkoi suvun tehtaalla 30-luvulla, kun sinne hankittiin ensimmäiset kutomakoneet. Se oli alku myös Lapuan Kankureiden tarinalle.

Olen seurannut Lapuan Kankureiden tekemisiä jo vuosia, vaikuttuneena sekä tuotteiden laadusta että rehellisesti sanottuna myös sinnikkyydestä, joka kutomon ylläpitäminen 2000-luvun Suomessa vaatii. Se ei takuulla ole helppoa, mutta onneksi perhe on jatkanut, sillä he tekevät takuulla laadukkaimpia pellavatuotteita, joita Suomesta saa. Valikoimaan on tullut viime vuosina perinteisten tuotteiden rinnalle todella kauniita, moderneja tekstiilejä, joista toisia olen itsekin hankkinut kaappeihini, toisia tyytynyt himoitsemaan kaukaa.

Kiinnostukseni suomalaiseen tekstiilituotantoon kumpuaa osin ehkä myös äidin puolen suvustani, jonka kaikki naiset ovat olleet taitavia käsityöläisiä ja joiden töitä on esitelty näyttelyissä ja kirjoissa asti. Jopa äitini kutoi ja ompeli aikoinaan. Ikävä kyllä sukupolvien ketju katkeaa minuun, sillä minulla on kolme peukaloa keskellä kämmentä eikä keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni riitä ymmärtämään miten lankojen pitäisi kietoutua toisiinsa, jotta niistä syntyisi sukka, paita tai esimerkiksi pellavapussilakana. Kudon mieluummin lauseita kirjaimista ja sanoista ja ostan pellavani minua taitavammilta.

Kankureiden tehtaanmyymälä on todella kaunis! Pelkästään uniikki tila vanhassa patruunatehtaassa on vaikuttava. Raikkaan ja hengittävän myymäläsisustuksen on suunnitellut tokiolainen IMA Design, jonka pääsuunnittelijat Mana and Takashi Kobayashi, ovat vastanneet myös Katariinankadulla, Helsingin Kauppatorin tuntumassa sijaitsevan lippulaivamyymälän visuaalisesta ilmeestä.

Pienet koirat eivät voi ymmärtää mikseivät saa testata kaikkia myymälästä löytyviä pellavalla pedattuja lepotuoleja ja sohvia. 

Minulla on kaksi ylivoimaista suosikkia Lapuan Kankureiden laajasta valikoimasta kodin tekstiilejä (joskin nykyään putiikeista löytyy myös asusteita, ekologisia suomalaisia siivousaineita ja jopa tarkoin kuratoitua keramiikkaa). Ensinnäkin rakastan pellavaisia vuodevaatteita, erityisesti niitä keltaisilla, valkoisilla tai tummanharmailla raidoilla varustettuja. Ne ovat samaan aikaan tiukasti kiinni pohjalaisissa perinteissä ja silti tätä päivää, freesit ja modernit. Kaikessa yksinkertaisuudessaan todella onnistunut design kruunaa laatua huokuvat tuotteet.

Toinen ikisuosikkini on Lapuan Kankureiden Terva-pyyhkeet, jotka ovat sekoitus pellavaa ja tencelia. Niitä saa nykyisin lukemattomissa väreissä, mutta minulla on juurikin näitä kuvassa näkyviä tummanharmaita pyyhkeitä, jotka ovat viiden vuoden aikana vain parantuneet, kuluneet ihanan pehmeiksi ja imukykyisiksi. Rakastan erityisesti pyyhkeen isointa kokoa, joka on lähes metrin kertaa kaksi – kerrankin tarpeeksi iso pyyhe, johon kietoutua saunan, suihkun tai uintireissun jälkeen. Niitä voi käyttää myös ranta- tai piknikvilttinä.

Tykkään myös Kankureiden villaisista torkkupeitoista (ilmeisesti Jarnokin). Niissä on samat maanläheiset sävyt ja täydellinen viimeistely kuin pellavatuotteissa. 

Tekstiilien lisäksi on tarjolla mm. ekologista pyykkietikkaa, kauniita saippuoita ja käsintehtyjä harjoja. Myymälöitä voisi tutkia ja ihastella tuntikaupalla.

Kesäisin Vanhan Paukun rannasta lähtee jokilaiva, joka vie opastetulle risteilylle Lapuanjoelle.

Ennen kutomolle lähtöä kiersimme vielä Lapuan keskustassa sijaitsevan vanhan patruunatehtaan ympäristöä. Monet muistavat Lapuan 70-luvulla sattuneesta patruunatehtaan räjähdyksestä, joka on yksi Suomen rauhanajan historian tuhoisimmista onnettomuuksista. Nykyään tehtaan alueella toimii Kulttuurikeskus Vanha Paukku, jonka tiloissa sijaitsee mm. Lapuan kaupungin museot, kaupunginkirjasto, Patruunagalleria ja Pohjanmaan valokuvakeskuksen galleria sekä myymälöitä Lapuan Kankureiden tehtaanmyymälästä Lapuan Taidemuseon museokauppa Paukun Puotiin. Alueella on myös teatteri, elokuvateatteri, musiikki- ja kansalaisopisto sekä taiteilijaresidenssejä.

Lyijylankaosastolta löytyy nykyään taiteilijoiden työtiloja. Saimme yhdeltä heiltä kahvikutsun, tällä kertaa emme ehtineet, mutta ehkä seuraavalla! Vasemmalla ravintola Iso Prässi, jonka lisäksi alueelta löytyy Mallaskuun Panimoravintola. 

Ajelimme Vanhasta Paukusta Lapuan Kankureiden kutomoon, joka sijaitsee keskustan ulkopuolella peltojen keskellä. Jaanan puoliso Esko Hjelt odotti meitä kutomon taukotilaan katetun kahvipöydän äärellä. Se on aina hyvä merkki, että juodaan kahvit ennen kuin ryhdytään mihinkään. Ihailin samalla kuvaa kutomon työntekijöistä: tämä on todellakin perheyritys, sillä töissä on niin sukulaisia kuin ihmisiä, jotka ovat olleet kutomon palveluksessa kymmeniä vuosia.

Yllätyin siitä miten valtavia koneet olivat. Ne ovat valtavia myös investointeina. Osa niistä on hankittu muiden suomalaisyritysten tehtailta, jotka ovat myyneet koneensa tuotannon siirryttyä ulkomaille. 

Lapuan Kankurit käyttää kutomollaan vain luonnollisia raaka-aineita, kuten pellavaa, tenceliä, puuvillaa, villaa ja mohairia. Aloitimme tehdaskierroksen sieltä mistä kaikki alkaa, loimilangoista. Loimauksessa langat syötetään rullilta koneen rummuille ja siitä loimitukille. Päivän ihanin yksityiskohta: loimikonetta käyttää loimaaja, joka tunnetaan kutomokielellä nimellä “luoja”.

Kävimme kutomolla sen ollessa suljettu. Työvuoron aikana olisi ollut vaikeampi kuulla mitä Esko kertoo, sillä kutomokoneista lähtee melkoinen ääni.

Kuten olin arvannut, kutomon pyörittäminen vaatii jääräpäistä, pohjalaista periaatteellisuutta. Kutojia on vaikea saada, sillä käsityöosaaminen katoaa Suomesta. Lapuan Kankurit kouluttavat nykyään kutojansa itse oppisopimuksella. Meneehän tämä vähän idealismin puolelle, että haluaa tehdä itse, vaikka osaaminen riittäisi myös samojen tuotteiden teettämiseen toisaalla, Esko sanoi ja jatkoi uskovansa siihen, että kun keskittyy siihen missä on hyvä, yrittämisellä voi vaikuttaa, esimerkiksi heidän tapauksessaan siihen
onko Suomessa kohtuullista osaamista ja koulutusta tekstiilialaan. Ei ole kyse siitä, että Suomessa pitäisi alkaa tuottaa isoja määriä tekstiilejä, vaan siitä, että olisi riittävästi osaamista uusien innovaatioiden syntyyn ja tekstiilitekniikoiden kehittämiseen.

Kutomokoneita on suuressa hallissa yhteensä 33 ja jokaisellä niistä tehdään yhtä tiettyä tuotetta. Kuvassa ylävasemmalla syntyy puuvillasta ja pellavasta tehtyä froteeta. Alavasemmalla tehdään Marja Rautiaisen suunnittelemaa Paanu-kuviota.

Sekä suomalaisen kutomotoiminnan vähäisyydestä että Lapuan Kankureiden teknisestä taituruudesta kertoo se, että Aalto-yliopiston tekstiilisuunnittelun opiskelijoita matkustaa joka vuosi Lapualle Kankureiden kutomolle tutustumaan kutomotoimintaan. He kutovat tutustumisjakson aikana myös itse omia tekstiilejään, mikä herättää kuulemma suuria tunteita syvästä epätoivosta (voin samaistua) euforiseen iloon, kun työ alkaa edetä ja lopputulos onnistuu. Monista heistä on tullut Kankureiden uusia suunnittelijoita.

Kutomolla on myös vankkaa jacquard-osaamista. Ranskalaisen keksijänsä mukaan nimetty kudontatekniikka mahdollistaa erilaisten kuviokudosten ja monikerroskankaiden tekemisen sekä erilaisten, vaikeidenkin rakenteiden yhdistelyn. Tämä tekninen taituruus erottaa Lapuan Kankureiden tuotteet suurimmasta osasta kilpailijoitaan. Kysyin heti olisiko heidän mahdollista tuottaa pellavaa, jossa on kuviona minun ranteeseeni tatuoitu ruksi. Kuulemma helppoa kuin heinänteko! Kiinnostuin.

Tehdasta kierrellessä valkeni hyvin selkeästi, että oma kutomo on Kankureiden toiminnan sydän. He eivät vain tuota tekstiilejä, vaan kehittelevät intohimoisesti uusia tekniikoita, malleja ja materiaaleja. Klassikkotuotteet pysyvät valikoimissa vuodesta toiseen, sillä niitä ei ole sidottu sesonkeihin, mutta jotain uutta on aina työn alla, kuten ensi syksyllä kauppoihin saapuva superkevyt Nyytti-pyyhe (kuvassa yllä) joka esitellään Habitaressa. Rakastan sitä, että uutuudetkin ovat linjassa kutomon viisikymmentävuotisten perinteiden kanssa: tavoite on tehdä ajatonta, kaunista ja kestävää laatua, joka pysyy käytössä vuodesta toiseen. Nykypäivän tiedon valossa ei mitään muunlaista kannattaisi tehdäkään, mutta siihen on tässä halpatuotantoon hukkuvassa maailmassa vielä pitkä matka.

Pellavat pestään huolella ennen kuin kuin ne päätyvät ompelimoon. Naurattaa vähän tämä pesukoneen koko.

Piipahdimme lopuksi kutomon valoisalla showroomilla tutkimassa ensi syksyn tuotteita. Yksi ihanimmista uutuuksista on tämä villainen torkkupeitto, jonka tuotot ohjataan Saimaan norpan suojeluun. Kuosi on tietysti norpista inspiroitunut.

Oli tosi kiinnostavaa tutustua pohjalaiseen kutomoon ja jutella ajan kanssa intohimoisen yrittäjäpariskunnan kanssa – kiitos molemmille kivasta vierailusta. Tuli todella inspiroitunut olo ja sellainen fiilis, että tällaista toimintaa todellakin haluan kannattaa ja tukea niin ostovalinnoissani kuin näkyvyydessä kanavieni kautta.

Haluan myös pian takaisin Lapualle tutustumaan kaikkeen muuhun mitä paikkakunnalta löytyy. Ehkä paluumatkan varrella.

Kutomon ompelimossa Esko ja Jaana Hjelt sekä illan valossa tanssiva pellavapöly. Tästä tuli minusta visiitin ihanin kuva. 

Kuuma vinkki teille, jotka satutte liikkumaan paraikaa Pohjanmaan suunnalla: kutomolla vietetään tänään ja huomenna vuosittaisia myyntipäiviä. Niistä on tullut vuosien varrella odotettu perinne, jota varten tuhannet ihmiset matkaavat Lapualle kauempaakin. Tarjolla on superedulliseen hintaan viime kauden poistotuotteita, II-laatua, harvinaisia koekappaleita, metri- ja palakankaita sekä näytekappaleita. Tarjolla on myös elävää musiikkia, kahvia, pikkupurtavaa ja pohjalaista kesätunnelmaa.

Ei hätää, vaikka et pääsisikään kutomomyyntiin mukaan: Lapuan Kankureiden verkkokaupassa, Helsingin myymälässä ja Lapuan tehtaanmyymälässä on myyntitapahtuman kunniaksi tänään ja huomenna koko valikoimasta -20% alennus. (Itsekin tilasin juuri täydennystä Lappi-kotimme pellaviin, koska avopuolisoni on ankea eikä suostu ajamaan kanssani takaisin Pohjanmaalle vain tätä tapahtumaa varten. En ymmärrä.)

Kutomon myyntipäivät palvelevat tänään pe 26.7. klo 19 asti ja la 27.7. klo 9-17 osoitteessa Tervaspuuntie 1, 62100 Lapua. Lämmin suositus!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hellepäivien soundtrack: City Of The Sun

Päivän musiikkilöytö, olkaa hyvä! Tai no, voiko sitä kutsua musiikkilöydöksi, jos se tuodaan suoraan eteen muusikkopuolison toimesta? Mutta älkäämme takertuko epäolennaisuuksiin. City of the Sun on newyorkilainen post-rock -trio, jonka akustisessa musiikissa on vaikutteita niin flamencosta kuin indierockista. Instrumentaalikappale nimeltä Second Sun on täydellistä hellepäivän musiikkia: ei ole lyriikoita ohjailemassa ajatuksia, vaan pelkkä pehmeästi soljuva kitaramelodia, joka kuljettaa pilvien mukana kauas.


☊ CITY OF THE SUN ~ SECOND SUN

Letters to Yves

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Lapissa on tällä hetkellä niin kuuma, että remontointi ei tule kuuloonkaan. Olen siis ottanut helleaallon loman kannalta, lojunut pihalla ja lukenut. On ollut vihdoin sopiva hetki lukea loppuun myös pieni kirja, joka on ollut kesken iät ja ajat. Ostin Pierre Bergén kirjoittaman teoksen viime vuonna Marrakechista, Majorelle Gardenin puutarhan yhteydessä sijaitsevasta pienestä kirjakaupasta Yves Saint Laurent -museon takana. Ranskasta englanniksi käännetty Letters to Yves on kokoelma kirjeitä, jotka Bergé on kirjoittanut Yvesille hänen kuolemansa jälkeen.

Teos sai alkunsa Bergén hautajaispuheesta, jonka hän piti 5. kesäkuuta 2008. Puhe oli oikeastaan Yvesille osoitettu kirje, sen jälkeen kirjeitä tuli lisää. Kirjan alussa Bergé kirjoittaa, ettei halua vielä lopettaa keskustelua, katkaista yhteyttä. Lopussa, vuotta myöhemmin hän toteaa, että kirjeet ovat myös tapa kertoa maailmalle heistä, siitä millainen heidän viisikymmentä vuotta kestänyt suhteensa oli. Pieni kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 2010, englanninkielistä käännöstä on saatu odottaa vuoden 2017 loppuun saakka.

Jotkut kirjeistä ovat lyhyitä, yksi on kaikessa paljaudessaan vain lauseen pituinen: Kikou, I miss you terribly. Toiset polveilevat ystävien kuulumisista taidehistorialliseen pohdintoihin ja tietysti yhteisiin muistoihin, siitä mistä kaikki alkoi ja mihin se päättyi. Fragmenttinen teos ei kerro koko tarinaa, mutta kirjeiden henkilökohtaisuus ja rehellisyys tekee vaikutuksen. Bergé ei yritä kaunistella asioita, mutta ei toisaalta kauhistelekaan, kertoo vain miten kaiken koki.

Teksteistä piirtyy kuva maanisdepressiivisen taiteilijan elämänkaaresta, joka oli alussa pelkkää valoa ja tummui kohti loppua. Kun he tapasivat, Yves oli nuori ja energinen, avoin elämälle ja valmis heittäytymään seikkailuihin. Bergé oli lähtenyt 10-vuotisesta suhteestaan ollakseen hänen kanssaan. Viimeiset vuodet olivat vaikeita, alkoholi ja kokaiini veivät Yvesin mukanaan ja vaikka hän pääsi niistä lopulta irti, jotain oli menetetty. Hän oli vanha ja vihainen, ei tullut enää koskaan ennalleen. Väliin mahtui menestyksen vuosia, matkoja ja illallisia ja juhlia, riitoja ja draamaa, taideostoksia ja monia monia Marrakechissa vietettyjä hyviä hetkiä, joista mieleen jäi erityisesti Yves Saint Laurent ja Andy Warhol kikattamassa pilvipäissään. Marokko oli Bergélle ja Saint Laurentille pakopaikka hektisestä elämästä Pariisissa.

Kirjeissä on hetkittäin melko melodramaattinen sävy, joka muistuttaa siitä, että ne on tosiaan kirjoittanut ranskalainen ranskalaiselle. Kirja on täynnä julistuksia, kuten: To love, you need to forget everything, which is what I’ve never stopped doing. Ranskalaisuus leimaa tekstiä sen heti ensimmäiseltä sivulta alkaen: Bergé on omistanut kirjansa ei suinkaan Yvesille, vaan senhetkiselle poikaystävälleen, Madison Coxille, miehelle joka oli melkein erottanut hänet ja Yvesin toisistaan.

Yves ja Pierre olivat paitsi toistensa rakastettuja ja elämänkumppaneita, myös bisnespartnereita. En aiemmin ollut tajunnut miten merkittävä Bergén asema oli Yves Saint Laurentin muotitalossa. Hän oli se, joka teki bisnestä ja Yves sai keskittyä omaan työhönsä, olla välittämättä numeroista, hän ei koskaan edes tiennyt tarkalleen paljonko talo tienasi. He olivat vankka tiimi myös yksityiselämässään, keräsivät yhdessä vaikuttavan taidekokoelman ja sisustivat kotejaan erehtymättömällä eklektisellä maullaan. Saint Laurentin kuoltua iso osa aarteista myytiin eittämättä yhdestä loisteliaimmista huutokaupoista, joka Pariisissa on koskaan nähty.

Yves kuoli aivosyöpään kotonaan Pariisissa. 71-vuotias suunnittelija ei itse tiennyt lähestyvästä kuolemastaan. Kun terminaalivaiheeseen edennyt syöpä oli löydetty ja elinaikaa oli jäljellä vain viikko tai kaksi, Bergé päätti yhdessä lääkärin kanssa, että Yvesille ei kerrota. Kirjassa hän perustelee, että Yves ei olisi kestänyt tietoa, ja kuka tietää, ehkä hän oli oikeassa.

Yvesin tuhkat on siroteltu Marrakechiin Majorelle Gardeniin, puutarhaan, jonka hän omisti Bergén kanssa vuodesta 1980 asti ja jossa sijaitsevassa talossa pariskunta oli Bergén sanojen mukaan onnellisimmillaan. Hautajaisissa Bergé sanoi: But I also know that I will never forget what I owe you and that one day I will join you under the Moroccan palms.

Bergé kuoli syyskuussa vuonna 2017, yhdeksän vuotta Yvesin jälkeen.

Why am I telling you all this? Because it’s my last letter. You know, Yves, I could keep on writing for much longer, but what good would that do? I thought that writing to you would ease my pain, whereas it has only deflected it. Deep down, these letters had a single goal: take stock of our lives. Explain to those who read them who you were, who we were. Share my memories, and tell you that, when all’s said and done, that I was happy with you, and that it was thanks to you. 

Pierre Bergé, Letters to Yves (Éditions Jardin Majorelle)

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Suomi-roadtrip ja vinkkejä Lempäälään

✖ LEMPÄÄLÄ ~ VASKIVESI ~ MAKSAMAA

Terveisiä pohjoisesta! Olen tätä kirjoittaessani jo Lapissa, mutta palataan hetkeksi matkamme alkuun. Kysyin ennen lähtöämme vinkkejä reittimme varrelle ja sainkin niitä roppakaupalla – kiitos! Joitakin niistä hyödynsimme menomatkalla, loput vinkit ovat tallessa paluumatkaa varten. Ajamme takaisin etelään elokuun puolella ja ainakin tämänhetkisten suunnitelmien mukaan pudottelemme alas suunnilleen samaa reittiä pitkin, sillä se osoittautui menomatkalla ihanaksi. Laitetaan hyvä kiertämään: seuraa kuvia ja hyväksi osoittautuneita vinkkejä roadtripin ensimmäisen osan varrelta.

Kahvila Siirin pihalla kuullaan kuulemma toisinaan elävää musiikkia.

Päätimme siellä sun täällä pysähtelyn sijaan keskittyä matkan varrella muutamaan taukopaikkaan, jossa oli enemmänkin nähtävää. Ensimmäinen etappi Helsingistä lähettyämme oli Tampereen jälkeen sijaitseva Lempäälä. Se oli täydellinen hetki pysähtyä, Jarno oli ehtinyt päästä yli tamperelaiskohtauksestaan (maaninen tarve puhua tamperetta kun olemme Tampereella) ja olimme kumpikin (minä enemmän) kahvin tarpeessa.

Kahvila Siiri vilahti niin monen suosituksissa, että suuntasimme sinne sen enempää miettimättä – eikä tarvinnut todellakaan katua, Kahvila sijaitsee kuvankauniissa huvilassa Kuusirannassa, sen verran mutkittelevan pihatien päässä että aivan vahingossa paikalle ei eksy. Olimme vasta valitsemassa terassilta pöytää emmekä olleet vielä ehtineet edes piipahtaa sisälle, kun pihalle tuli tarjoilija kysymään saako koirille tuoda vettä ja huolisivatko he kenties myös välipalaa. Hännät alkoivat heilua (koirat tajuavat kyllä tälläiset tärkeät asiat) ja hetken päästä hän kantoi ulos vesikupin ja kaksi pikkukulhollista herkkuraksuja. Arvaatte varmaan, että Siiri kiilasi palvelullaan heidän lempikahviloidensa listan kärkeen. He saivat vielä rapsutuksia ja tarjoilija sai suukkoja.

Lumouduin kahvilan tiskistä niin että unohdin ottaa kuvan, mutta muistin kaivaa kameran sentään esiin sentään ennen kuin herkut oli syöty. Tarjolla olisi ollut keittoakin, mutta päätimme vetää perinteisen korvapuustilounaan. Erittäin hyvä päätös, kyllä puusti naisen tiellä pitää. Varsinkin tälläinen paikan päällä leivottu tuore, lämmin, pehmeä jättipuusti! Aah. Ei ihme, että paikka on kuuluisa korvapuusteistaan. Juustokakkukin oli hyvää, mutta ei pärjännyt kilpailijalleen. Kaikki kahvilan tuotteet puusteja lukuunottamatta ovat muuten gluteenittomia.

1800-luvun lopulla rakennettu huvila narisevine puulattioineen on pieni matka menneeseen aikaan. Huoneita on useita ja ne ovat täynnä antiikkikalusteita, kristallikruunuja ja suuria kukkakimppuja. Kaikkein perimmäisin huone, Kirkkojärvelle avautuva Järvisalonki, tuntuu olevan pelkkää ikkunaa ja valoa. En viitsinyt ottaa kuvaa, sillä huone oli täynnä kahvila-asiakkaita, joita en tohtinut häiritä.

Kahvilan pihalta pääsee suoraan Kirkkojärven rantaan ja laiturilta olisi varmasti saanut pulahtaa uimaan, mutta jätimme talviturkin heittämiseen johonkin myöhempään hetkeen.  Luin jostain, että lähellä olisi myös luontopolku, joten kahvilavisiittiin voi yhdistää kesäisin myös kävelyretken – talvisin taas järven jäällä on luistelurata. Myös 20-luvulla perustettu luontaiskylpylä sijaitsee lähellä, ehkä tulen Lempäälään joskus ajan kanssa ja otan sieltä täyshoitomajoituksen ja ihanasti nimetyn hoitopaketin kolmen päivän lomanen.

Lueskelin Kahvila Siirin historiasta sen verran, että ihana paikka on saanut alkunsa Kalajoella, jossa se oli antiikkikaupan ja kahvilan yhdistelmä. Vinkkinä rannikolla asuville ja liikkuville, että paikka toimii edelleen kesäkahvilana Kalajoen Havulassa! Ilmeisesti myös Lempäälän kahvilasta voi hyvällä onnella saada ostettua mukaansa tuolin tai taulun, ainakin kannattaa kysyä, jos ihastuu johonkin kovasti.

Kahvitauon jälkeen olimme ravittuja, virkistyneitä ja valmiita tsekkaamaan Lempäälän kirppiskenen ennen matkan jatkamista. Kävimme ensimmäisenä Toivontorilla, Lempäälän Vesilahden Työttömät Ry:n ylläpitämällä kirppiksellä. Se olikin kiinni, mutta kävi säkä: yhdistyksen puheenjohtaja sattui olemaan paikalla ja päästi meidät sisään yksityisvisiitille. Koirat saivat juosta vapaina, heille tuotiin vesikuppikin, kaikkialla Lempäälässä näköjään lellitään koiria. Löysimme nipun kauniita, käsintehtyjä lautasia ja Saara Hopean suunnittelemia jälkiruokamaljoja, jotka maksoivat kaksi euroa kipale. Rakastan maakuntakirppiksiä.

Uniikkia Kahvila ja Kirpputori on aika perinteinen pienen paikkakunnan itsepalvelukirppis, sellainen josta löytyy sekalaista tavaraa lastenvaatteista pölyisiin dekkareihin ja perintöastioihin. Kahvilapuoli on maalattu vaaleanpunaiseksi ja tuoreita leivonnaisia saa ostaa myös mukaan. En voinut vastustaa lempääläisen mummon leipomia lusikkaleipiä. Niiden tekemisessä on niin hirveä homma, että sitä viitseliäisyyttä on pakko arvostaa ja tukea (sitäpaitsi tuoreet lusikkaleivät ovat superhyviä). Löysimme täydennystä vintageviinilasikokoelmaan, jota keräämme kirppiksiltä eräitä juhlia varten. Olisi ollut myös akustinen kitara, jonka Jarno tietysti spottasi sekunnissa, mutta onneksi pakuun pakatut neljä kitaraa (kolme akustista ja yksi sähköinen) estivät häntä tekemästä enempää kitarahankintoja.

Klaffi ja piironki oli Lempäälän kirppiskierroksemme viimeinen etappi. Eteisessä katse hakeutui ensimmäisenä kuvassa näkyvään pikkuhuoneeseen täynnä antiikkiaarteita, mutta sen jälkeen aukesikin valtava halli täynnä itsepalvelupöytiä ja huonekaluja. Kupittaan saven 50-luvun kippoja olisi löytynyt muutamalla eurolla vaikka kuinka paljon. Ihmiset eivät selvästikään tajua niiden rujoa hienoutta! Vähän harmitti, etten ostanut jalallista marmoritarjotinta, johon kuului marmorinen omena ja päärynä. Se olisi ollut täydellinen alku jonkun italialaisen Call me by your name -henkisen villan aavistuksen eksentriseen sisustukseen. Kirppisostoksesta olisi tosin tullut odotettua hintavampi, kun olisi pitänyt sitten hankkia se villakin.

Matka jatkui kohti Pohjanmaata. Näimme karvalehmiä! Tiedän, että heillä on oikeakin nimi, mutta tykkään enemmän karvalehmästä. He olivat yhtä uteliaita kuin vähemmän karvaiset serkkunsa, tulivat heti lähemmäs tarkastamaan kuka olen ja mitä teen. Mietin onkohan heillä kuuma (varmaan on) ja millaistakohan olisi lojua niityllä lueskelemassa kirjaa nojaten kyljellään torkkuvaan karvalehmään (varmaan ihanaa).

Pysähdyimme Vaskivedellä, kun törmäsimme kantatie 65:n varrella Kesämakasiiniin, joka myy lähituottajien ruokatuotteita ja käsitöitä. Elintarvikevalikoima oli ajan hermolla: tarjolla oli luomuvihannesten ja -kananmunien lisäksi mm. gluteenitonta leipää, härkäpapupastaa ja muuta erikoisruokavalioihin sopivaa. Piipahdimme myös vintillä, jonka hämärässä toimii pieni kirppis. Ihana paikka, todellakin vierailun arvoinen.

Ruokaa emme raaskineet ostaa kuumaan autoon, sillä matka jatkuisi vielä seuraavan päivän iltaan, mutta ostimme matkaeväiksi Anttilan tilan limonadeja. Pirskahteleva omenalimu oli suosikkini näistä kahdesta, karviaislimonadi oli makeampi. Ostan suomalaisten pikkutilojen tuotteita aina kun siihen on passeli tilaisuus, vimmaisesti haluan pitää niitä pystyssä, kannattaa roposillani asioita joita haluan nähdä maailmassa lisää. Huomasin muuten tilan sivuja tutkiessani, että marjatilan ja pikkuisen limonaditehtaan yhteydessä Satakunnan Kokemäellä on mahdollisuus myös yöpyä hostelliksi muutetussa kartanossa.

Vietimme loppupäivän Lapualla, siitä onkin luvassa oma kirjoituksensa. Yöksi ajelimme rannikolle Maksamaalle, josta olimme varanneet pikkuisen mökin. Tai no, olin kuvitellut varanneeni pikkumökin, mutta se olikin oikeastaan pieni talo olohuoneineen ja kuisteineen. Majapaikkamme sijaitsi isäntäväen vehreällä pihalla, he olivat vähäsanaisia ja ystävällisiä, jättivät meidät lyhyen esittelyn jälkeen rauhoittumaan yöpuulle. Ruokimme omasta mielestään nälkäkuoleman partaalla horjuvat koirat, löhösimme niiden kanssa hetken sohvalla ja tutkimme seuraavan päivän ajoreittiä ennen kuin kömmimme puhtaiden lakanoiden väliin ja nukahdimme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ihan kuin kesä olisi nyt vasta alkanut

Kaksi tämän kirjoituksen kuvista on julkaistu Instagramissa osana kaupallista yhteistyötä. Tämä kirjoitus ei ole osa yhteistyötä.

Pohjoiseen lähtöä edeltävänä iltana emme pesseet pyykkiä ja pakanneet pakua, vaan menimme Eiranrannan kallioille. Monen viileän viikon jälkeen oli yhtäkkiä lämmintä, ilma oli sillä tavoin sakea kuin vain heinäkuussa on ja tajusin, etten ole koko kesänä ollut rannalla. Päätimme pakata yöllä ja pestä pyykit aamulla, sujautin kassiin viiniä ja kaksi kirppislasia ja haimme lähikaupasta eväitä. Sinnikkäästi rakastan aprikooseja ja kirsikoita, vaikka olen vähän allerginen kivellisille hedelmille ja marjoille. Kallio oli lämmin ja viini kylmää, suussa kutisi ja yhtäkkiä tuntui kuin kesä olisi nyt vasta vihdoin täällä, saapunut hitaana ja kuumana, seisauttanut ajan aaltojen kohinaksi ja lokkien kirkunaksi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA