Särestöniemi ~ taiteilijan kotona

✖ KITTILÄ, LAPPI

Viime tiistaina vietettiin lappilaisen taiteilija Reidar Särestöniemen syntymäpäivää! Loikataanpa merkkipäivän kunniaksi viimekuiseen Lapin roadtripiimme, jonka varrella poikkesimme myös Kittilään. Olin nimittäin pitkään halunnut vierailla Kittilän Kaukosen kylässä, Särestöniemen suvun tilalla, jossa Reidar syntyi ja eli lähes koko elämänsä. Syrjässä kaikesta sijaitsevaan Särestöön ei kulkenut hänen elinaikanaan edes tietä, mutta se oli Lapin luontoa rakastavan taiteilijan koti, työskentelypaikka ja sielunmaisema.

Keskellä metsää sijaitsevan tilan komeita hirsirakennuksia ei tarvitse tyytyä ihailemaan pelkästään ulkoa, sillä tilalla toimii nykyään Särestöniemi-museo. Pääsylipun hinnalla saa koluta nurkkia sydämensä kyllyydestä ja nähdä lähietäisyydeltä missä vuonna 1925 syntynyt Reidar asui, työskenteli ja saunoi nimekkäiden vieraidensa, kuten Kekkosen kanssa. Museolla on hallussaan noin kolmannes Reidarin uran aikana syntyneestä 1500 teoksesta ja tilalla on esillä vaihtuva näyttely, johon lainataan töitä myös muualta.

Loputtoman, mutkittelevan savitien päässä sijaitsevaan Särestöön ei kulje julkista liikennettä, vaan visiittiin tarvitaan oma auto. Vaivannäöstä huolimatta suosittelen lämpimästi vierailua, jos löytää itsensä Kittilän suunnalta. Esimerkiksi Leviltä sinne ei ole kuin vajaa 50 km, mikä on Lapin mittakaavassa yksi poronkusema.

Särestöniemi oli kiehtova tyyppi, joka herätti kiihkeää keskustelua niin taiteellaan kuin värikkäällä persoonallaan. Lapin mies oli loistava tarinankertoja ja seuramies, jota kutsuttiin usein Kittilän shamaaniksi tai Pohjolan Picassoksi. Hän oli 70-luvun aikakauslehtien suosikkihahmo ja poseerasi kuvissa silmät hohkaen mustina kuin miilunpolttajalla milloin afgaaniturkissa, milloin lähes alastomana. Kuvat eivät nostattaisi tänä päivänä suuria tunteita, mutta 70-luvun Suomi oli toisenlainen ja Reidar herätti huomiota kaikkialla missä kulki.

Särestöniemessä hän asui koko elämänsä lukuunottamatta 50-luvun opiskeluvuosiaan Helsingissä ja Leningradissa. 50-luvun lopussa hän piti Helsingissä yksityisnäyttelyn, josta hänen uransa lähti nousukiitoon: villejä, värikylläisiä öljymaalauksia tehneestä kittiläläisestä tuli kolmekymppisenä aikansa tunnetuin lappilainen taiteilija. Nykyään hänen teoksistaan maksetaan moninkertaisia hintoja ja ne ovat taidekeräilijöiden kestosuosikkeja.

Reidar ehti tehdä uransa varrella monenlaista grafiikasta pastellitöihin, mutta pian pienet muotokuvat ja maisemat alkoivat liukua siihen mistä hänet parhaiten tunnetaan: valtaviin, värikkäisiin öljyvärimaalauksiin ja Lapin luonnosta ammentavaan puoliabstraktiin ilmaisuun. 60-luvulla Reidarin tyyli muuttui entistä kokeilevammaksi, hän sekoitti paksuun maaliin erilaisia aineksia ja teki joistakin töistään lähes kolmiulotteisia. Luin jostain, että taidekeräilijät ja konservaattorit ovat olleet kokeiluista enemmän kauhuissaan kuin innoissaan, sillä erikoistekniikoilla tehtyjä maalipintoja on jouduttu konservoimaan uudelleen.

Gallerian sisäänkäynti ja Mukka-ikoni, jonka Reidari teki 70-luvulla lappilaisen kirjailija Timo K. Mukan muistolle.

Monimerkitykselliset eläinaiheet ja arktinen maisema olivat ominta Reidaria: hurjissa teoksissa vilisee ilveksiä ja riekkoja, rakastuneita hylkeitä, koivikkoja, jokia, jänkää, tuntureita. Ne ovat kaikki metaforia, monet niistä taiteilijasta itsestään – joskus hän oli karhu, toisinaan jänkä. Syvät värit olivat tärkeitä, niillä hän kuvasi ruskaa, suopursujen kukintaa, kesäyön aurinkoa, tunturin ensilunta.

Äitini rakastaa Lappia vähintään yhtä paljon ja muistelee Reidarin Huurrekoivikkoa, joka roikkui 70-luvulla Oulun Osuuspankin aulassa. Hän kävi opiskeluvuosinaan istumassa sen äärellä silloinkin kun ei ollut pankkiin mitään asiaa.

Rakastan sitä, että Reidar maalasi Lapin paratiisin väreissä ja sitä kuinka raivokkaasti elossa hänen työnsä ovat yhä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Rakastan maalausten nimiä: Yhdessä yössä Pohjantuuli puhalsi jängän kukkia täyteenKielto ja kaipausYössä kukkii kummat kukat. 

Lempiyksityiskohta: valtava signeeraus jokaisen teoksen alakulmassa.

Visiitti Särestöniemessä syvensi ymmärrystäni taiteilijasta, joka kuoli vain muutamia kuukausia ennen kuin minä synnyin. Jos hän eläisi nyt, hän olisi melkein satavuotias. Särestössä kulkiessa tuntuu kuin olisi päässyt hetkeksi taiteilijan saappaisiin, näkemään samat maisemat kuin hän, tuntemaan metsän ympärillään ja virtaavan veden voiman.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” – Reidar Särestöniemi

Hesari julkaisi muuten viime vuonna Reidarista jutun, jossa avataan Reidarin kirjeenvaihtoa rakastettunsa, runoilija Yrjö Kaijärven kanssa. Heidän suhteensa päättyi vasta 70-luvun alussa Kaijärven kuolemaan. Kirjeet ovat lumoavaa luettavaa, mutta en tiedä mitä olisin mieltä yksityisen kirjeenvaihdon julkistamisesta. Tulee olo, että näitä sanoja ei ole tarkoitettu minun silmilleni.

Juuri kukaan ei ollut tiennyt Reidarin homoseksuaalisuudesta. Hesarin haastattelemien aikalaisten mukaan kylillä juoruttiin lähinnä Särestöniemen hurjista juhlista. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti ja sairaus vuoteen 1981 – siis Reidarin kuolinvuoteen – asti. Hän ei ehtinyt nähdä maailmaa, jossa olisi saanut avoimesti olla oma itsensä. Enpä tosin tiedä elämmekö sellaisessa maailmassa vieläkään.

Reidar oli monissa asioissa aikaansa edellä. Hän oli intohimoinen luonnonsuojelija, joka murehti arktisen luonnon tuhoutumista ja suhtautui kriittisesti muoviin. Hän rakasti Särestöniemen ohi virtaavaa Ounasjokea ja kutsui jokea veljekseen. Metsän keskellä sijaitsevalle tilalle pääsi Reidarin elinaikana ainoastaan veneellä sulan veden aikaan eikä hän halunnut rakennuttaa sinne tietä. Periaate saattoi koitua taiteilijan kohtaloksi: kun hänen sydämensä petti, ambulanssin henkilökunnan piti noutaa hänet vesiteitse. Kun he pääsivät vihdoin terveyskeskukseen, 56-vuotias taiteilija oli jo poissa.

Vanha Särestö

Museoalueen vanhin rakennus on Särestöniemen suvun talo, Vanha Särestö, joka on Reidarin lapsuudenkoti. Viimeisimpänä talossa asui Reidarin veli Anton, joka isännöi Särestöniemeä vielä pitkään Reidarin kuoleman jälkeen, 90-luvulle saakka, kunnes aika jätti hänestäkin. Vanhan Särestön peräpohjalaista rakennusperinnettä edustava päätalo piharakennuksineen entisöitiin ja avattiin vieraille 2000-luvun alussa. Kuvilla ja kertomuksilla varustettu talo kertoo suvun tarinan ja avaa taiteilijan varhaisia vaiheita. Reidarin ensimmäinen ateljeetilansa sijaitsi Vanhan Särestön pirtissä.

Eniten minua kiinnosti kuitenkin ns. Reidarin Särestö, eli taiteilijan itsensä rakennuttamat galleria ja ateljeekoti. Arkkitehtipariskunta Reima ja Raili Pietilä suunnittelivat 70-luvulla näyttävät galleria- ja ateljeerakennukset, jotka edustavat modernia suomalaista puuarkkitehtuuria. Niin pökerryttävän hienoja, etten ole päässyt niistä vieläkään yli, enkä osaa päättää kumpaa rakastan enemmän: rakennuksia itsessään vai Reidarin sisustusta, jossa on sulassa sovussa taidetta ja kirjallisuutta, pohjoista mielenmaisemaa ja matkamuistoja maailmalta.

Erillinen galleriarakennus tarvittiin, kun Särestössä alkoi kuuluisan taiteilijan houkuttamina liikkua kiinnostuneita vieraita taiteen ystävistä valtiovieraisiin. Galleria on huikaisevan hieno kelohonkarakennus, joka sulautuu saumattomasti ympäröivään metsään. Rakastan arkkitehtuuria, joka ei riitele ympäristönsä kanssa, vaan solahtaa maisemaan kuin olisi aina kuulunut juuri siihen. Galleriassa on korkea päätytila, jossa Reidarin suuret, värikkäät teokset ovat omassa elementissään, mutta museon kokoelmiin kuuluvia töitä on ripoteltu muuallekin rakennukseen, sinne sun tänne portaikkojen eteen ja nurkkien taakse.

Suurin yllätys odottaa rakennuksen toisessa kerroksessa: siellä on edustuskäyttöön rakennetun saunan lisäksi valtava uima-allas, joka on selvästi rakennuksen sydän. Hehkuvan vihreäksi maalattu allas on niin syvä, että se ulottuu kelohonkarakennuksen perustuksiin asti. Sieltä se omassa surrealistisessa tyyneydessään hohkaa lämpöä ympäröivään kittiläläiseen maisemaan.

Näky oli niin absurdi, että leuka loksahti auki. Tila on tietysti järisyttävän kaunis: valo väreilee ikkunoista, maalaukset hohkavat altaan ympärillä ja altaan toisesta päädystä näkee suoraan galleriatilaan. Gallerian uima-altaassa Särestöniemi sai uida kuin hylje taulujensa keskellä, lukee museon sivuilla. Mielikuva parrakkaasta taiteilijasta polskimassa altaassaan naurattaa yhä.

Varhainen monotypia.

Särestöniemen ensimmäinen ateljeekoti, Honkapirtti, tuhoutui uuden vuoden yönä vuonna 1977 alkaneessa tulipalossa. Talon mukanan tuhkaksi paloivat myös taideteokset, jotka Reidar oli halunnut pitää itsellään, lapsuudenmuistot, kirjakokoelmat sekä omat runot ja päiväkirjat, joista hän oli suunnitellut tekevänsä kirjan. Koko taiteilijan elämän niellyt tulipalo oli paha kolaus. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut siitä, eikä hän elänytkään montaa vuotta tulipalon jälkeen. Hänen elämäntyylinsä oli muutenkin kuluttava, alkoholinhuuruinen juhlinta ja julkisuudessa paistattelu vuorottelivat masennusjaksojen kanssa. Taiteilija kärsi myös todellisen identiteettinsä peittämisestä. Olen lukenut tulkintoja siitä kuinka Reidar veti julkisuudessa mystisen, joskin viihdyttävän Lapin samaanin roolia, ja vasta Särestössä läheisten keskellä roolit karisivat ja hän saattoi olla oma itsensä, tavallinen ihminen iloineen ja suruineen.

Uusi koti valmistui vuonna 1978 kivenheiton päähän galleriasta ja vanhan kodin kivijalasta – ja millainen ateljeekoti siitä tulikaan! Enemmänkin hirsilinna, kolmikerroksinen monumentti, jonka ikkunoista valo virtaa sisään kaikista suunnista. En tiennyt mitä tehdä kaiken sen kauneuden äärellä, joten sekoilin huoneesta toiseen pienen hysterian vallassa ja hoin Jarnolle kato tätä, miten ihana, voidaanko muuttaa tänne, miten tää kaikki on niin ihanaa.

Valtava ateljeesali on kaunis ja avara: sinne on helppo kuvitella Reidar työtakissaan suurten maalaustensa ääreen. Taiteilijan päivärytmi vaihteli vuodenaikojen mukaan: pisimmät päivät hän teki keväisin ja kesäisin, kun valoa piisasi yöt läpeensä. Kaamosaikaan työnteko oli vaikeaa, silloin Reidar matkusteli paljon. Sydäntalven valottomuus oli hänelle raskasta, hän eli auringosta ja valosta.

On surullista, että taiteilija ehti asua uudessa kodissaan alle kolme vuotta. Hän kuoli ateljeehensa 56-vuotiaana, toukokuun lopussa jäiden lähdön aikaan vuonna 1981. Ateljee on jätetty suunnilleen siihen kuntoon mihin se taiteilijan kuoltua jäi. Näyttää siltä kuin Reidar olisi vain piipahtanut ulos, mennyt tervehtimään jokea tai hakemaan puita.

Yläkerrasta löytyy taiteilijan makuuhuone kirjoituspöytineen sekä pikkuinen vierashuone, jonka seinät on vuorattu valokuvilla Reidarin matkojen varrelta. Talon ylimmässä kerroksessa on tilava ullakko, joka on harmi kyllä suljettu vierailta. Reidar oli halunnut kotiinsa kolmannen kerroksen, jotta näkisi sieltä Ylläksen tunturirivistön.

Rakastan tätä kelohongasta tehtyä päiväsänkyä. Taljan päällä torkkui aikoinaan Sielu-koira, jolle rakennettiin talossa kuulemma omat, bernhandilaisen valtaville tassuille sopivat portaat. Oven takaa aukeaa talon päädyn kokoinen terassi.

Ateljeesalin taidenäyttely vaihtuu kolme kertaa vuodessa ja salissa järjestetään myös konsertteja, teatteriesityksiä ja taidetapahtumia. Meidänkin vierailumme aikana korkeaan ateljeetilaan kannettiin tuoleja illalla alkavaa esitystä varten. On ihanaa, että Reidar on alkanut kiinnostaa ihmisiä uudelleen viime vuosina, sen myötä museonkin kävijämäärät ovat vilkastuneet. Tila ei varsinaisesti sijaitse kenenkään kulkureitin varrella, sinne pitää hoksata mennä. Suosittelen varaamaan aikaa – tämä on poikkeuksellinen paikka, jota ei halua juosta läpi kiireessä. Museossa on lipunmyynnin yhteydessä myös kahvila ja pieni puoti, jossa myydään julisteiden, postikorttien ja kirjojen lisäksi Halón vaatteita, jotka säkenöivät Reidarin maalausten väreissä ja kuvioissa. Yhteys on luonteva – ehkä muistattekin, että toinen merkin perustajista on kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi. Minullakin on pari Reidar-malliston vaatetta, vihreän ja punaisen sävyissä loimuava minimekko ja upea kimono, joka hohtaa näissä kuvissa.

Taiteilijan työtakki roikkuu maalaustelineessä kuin odottaisi, että Särestöniemen isäntä saapastelee sisään minä tahansa hetkenä jatkamaan töitään.

Särestöniemi-museo
Avoinna ti-la 12-18 vuoden ympäri (lipunmyynti sulkeutuu klo 17)
Särestöntie 880 
99110 Kaukonen 
Kittilä, Lappi

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kyllä se siitä

Välillä on näitä viikkoja. Päivät ovat tahmeita eikä niistä saa silti otetta. Puhelimet pirisevät väärällä hetkellä, tietokone jumittaa, aikataulujen setvimiseen menee puoli päivää ja juuri kun kalenteritetris on saatu toimimaan, tulee taas joku hemmetin puhelu ja kaikki menee uusiksi.

Ei varsinaisesti kiire, mutta pienempää ja suurempaa säätöä. Pienempiä ja suurempia pettymyksiä. Koko ajan vatsa kipeä ja kun kipu lopulta erinnäisten kivunlievityskeinojen avulla hellittää, tulee uupumus, niin suuri uupumus että nukahdan sohvalle kahdeksalta illalla ja herään siitä vain siirtyäkseni sänkyyn jatkamaan unia.

Kotona on samaan aikaan käynnissä päättyvä keittiöremonttiprojekti ja alkava maalausprojekti. Kyllä se siitä, hoen ja visualisoin eteeni ajan, kun kotona ei ole käynnissä yhtään mitään muuta kuin tavallinen arki. Mutta tuleeko sellaista? Ehkä pitäisi pikemminkin visualisoida itselleen mielenlujuus, joka ei notku säädön alla, sillä sen määrä näyttää olevan vakio. Tätä lausetta kirjoittaessani sain Jarnolta puhelun, että pakun viime viikolla paikattu rengas onkin taas tyhjä, mikä tarkoittaa että huomisen kuvaukset eivät toteudu sellaisena kuin suunnittelimme, mikä tarkoittaa että koko maanantain ja tiistain aikataulu menee uusiksi kolmannen kerran parin päivän sisään. Tämä oikeastaan kiteyttää kaiken olennaisen.

Kukaan ei ole kuollut, hoen sitten kun kyllä se siitä ei enää riitä. Mikään tästä ei ole niin vakavaa, tämä on vain elämää ja joskus se on tälläistä. Sotkuista säätöä. Tyhjiä autonrenkaita. Sitä etten löydä ainoita puhtaita housujani, koska kaikki vaatteeni ovat sikinsokin makuuhuoneen lattialla odottamassa sitä hetkeä, että jatkan siivousprojektia.

Ulkona on tolkuttoman kylmää, vaikka on toukokuu, mutta ei sekään oikeastaan haittaa. Kohta on kesä ja kyllä ne lämpimät päivät sieltä vielä tulevat. Sitä odotellessa luuhaan mohairloimessani, heiluttelen tukkaani, viis veisaan hienoisesta kuivashampoopilvestä ympärilläni.

Toimivia kivunlievityskeinoja ei missään erityisessä järjestyksessä: CBD-öljy. Vyöhyketerapia. Pitkät yöunet ja mahdollisimman rennot päivät, sillä väsymys ja stressi ovat kivun pahimmat viholliset. Seksi. Meditaatio. Yinjooga, kevyt liikunta, rantakävelyt. Vadelmanlehtitee. Torkut (mieluiten kahden) koiran kanssa. New Girlin jaksot nähtynä sadannen kerran.

Onneksi kaikilla näillä on myös onnelliseksi tekevä vaikutus. Kyllä se siitä!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

✖ Huhtikuun kootut

Jahas, vappuaatto on täällä – on siis just hyvä hetki jakaa kuumat, kiinnostavat ja muuten ajankohtaiset asiat kuluneen kuukauden varrelta!

Paluu pohjoiseen. Hirsitalomme talvikausi on pitkän odotuksen jälkeen ohi, niinpä vietimme yli puolet huhtikuusta Lapissa. Oli ihanaa. Tein sielläkin paria pääsiäispyhäpäivää lukuunottamatta ihan normitahdilla töitä, mutta tuntui lähes lomalta. Nukuin paremmin ja enemmän: lopetin herätyskellon käyttämisen ja heräsin silti joka päivä kahdeksan maissa ilman aamuraivoa. En olisi millään malttanut vielä tulla takaisin etelään, mutta minkäs teet, kun työvelvollisuudet ja viimeistelyä vaille valmis keittiöremontti kutsuvat. Onneksi kesällä on mahdollisuus viettää pohjoisessa kerralla pidempiä aikoja. Paljon kuvia luvassa vielä blogin puolelle tältä reissulta.

Joku sanoi kerran, että näytän kaikissa kuvissani niin seesteiseltä. Tämä otos taitaa olla lähempänä arkista totuutta.

Kesäsuunnitelmat. Viime viikolla vasta valkeni, että kesä on todellakin just kulman takana ja kesäsuunnitelmia voi alkaa punoa ihan täyttä häkää! Lista on toistaiseksi lyhyt: kiinnostaa Lapissa oleminen, Sideways ja Flow Festival (THE CURE ♥). Ainiin, kiinnostaa myös loma. Heinäkuussa on tiedossa yksi työkeikka, mutta muuten olisi tarkoitus lomailla pohjoisessa. Eli hikoilla raksalla, mutta se käy lomasta, koska olemme sekaisin ja teemme sitä omasta vapaasta tahdostamme.

Tavaratetris. Isommasta asunnosta pienempään muuttaminen ja muutosta saakka kestänyt remontti on tuottanut monenlaista pähkäilyä tavaroiden kanssa. Uuteen kotiin tuoduista kalusteista osa ei löytänytkään paikkaansa muuttuneiden remonttisuunnitelmien takia, ja päätimme lopulta karsia muitakin, sillä niukkuus ja väljyys kiinnostaa. Käytämme asuntoa paljon niin omissa kuin ulkopuolisten kuvauksissa, ja mitä vähemmän huoneissa on siirreltävää tavaraa, sen helpompaa.

Nämä astiakaappia odottavat lasit EIVÄT ole lähdössä kirppikselle.

Myös pohjoisen kakkoskotia on tyhjennetty turhasta kamasta, jota on totisesti riittänyt, sillä vintin ja ladon lisäksi kaksi asuinhuoneista olivat olleet 60-luvulta saakka varastokäytössä. Mitään talon historiaan kuuluvaa emme tietenkään sieltä vie, vaan muualta tulleet, uudemmat tavarat, jota kukaan ei enää tarvitse. Olemme viime kuukausina myyneet ja antaneet tavaroita pois vähän siellä sun täällä, mutta nyt päätimme, että myymme loput kamat Parolan aseman rompetorille 8. kesäkuuta. Luvassa alkukesän ihanin kirppistapahtuma, kannattaa pistää kalenteriin! Parola sijaitsee tunnin päässä Helsingistä ja paikalle pääsee niin autolla kuin junalla.

(Hitaasti etenevä) ruokavalioremontti. Luulin vielä pari vuotta sitten, että olisi vaikeaa vaihtaa tavallinen kahvimauito kauramaitoon, mutta ei se sitten ollutkaan. Lehmänmaito alkoi pian maistua pahalta ja nykyään valitsen kauramaidon eettisten syiden lisäksi myös siksi, että se yksinkertaisesti on minusta parempaa. Maidon jälkeen moni muukin maitotuote on vaihtunut kauraversioon, mutta turkkilaisen jugurtin korvaajaa en ole onnistunut löytämään. Olen testaillut monia kaura- ja soijajugurtteja, joista monet ovat hyviä (kuvissa yksi lukuisista soijajugurttikokeiluistani) mutta ei ollenkaan sama asia. Kaipaan hapanta, paksua, lusikalla paloiteltavaa! Pitääkö vaan vierottautua? Kysyin tätä Instagraminkin puolella ja moni ehdotti kookosjugurttia, mutta eihän se auta, jos hakusessa on jokin hapan.

Syy karsia ruokavaliosta loputkin maitotuotteet ovat tällä hetkellä eettisten ja ekologisten lisäksi terveydelliset: olen yrittänyt diagnoosini jälkeen vähentää tulehdusta aiheuttavia tai ylläpitäviä ruoka-aineita ja maitotuotteet ovat listan kärjessä. Kokonaan en ole ajatellut luopua juustosta, mutta haluaisin pitää sen harvinaisena herkkuna eikä päivittäisenä itsestäänselvyytenä. Ehkä turkkilaiseen jugurttiin pitää valita sama herkuttelulinja.

Auta Antti. Olemme viimeisenä maailmassa rakastuneet Antti Holman hurmaavaan podcastiin ja kuuntelimme koko ensimmäisen kauden paluumatkalla pohjoisesta. Ah! Jaksot paranevat vaan matkan varrella, kun Antti rentoutuu ja on jakso jaksolta enemmän oma inhimmillinen, räävitön ja sekopäinen itsensä.

Ihanaa vappuaattoa! Jos olette vielä langoilla: mitä kuuluu, miten huhtikuu meni?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA