Voi vapaapäivän onnea. Nukuin niin pitkään kuin unta riitti, nousin viemään koirat ulos ja palasin sen jälkeen takaisin sänkyyn. Valtakunnassa kaikki hyvin: on koirakainaloiset, kirjoja, särkylääkkeitä ja kämppäkaverin keittämä (ja sänkyyn kantama!) kahvi. Kuluneen viikon varhaisten aamujen jäljiltä on niin järjetön väsymys ja univelka, että onkin ollut korkea aika vähän levätä. En tiedä miksi yhä vaan pitää ajaa itsensä tähän tilaan ennen kuin tajuaa pysähtyä.

Aloitin aamulla uudestaan Anja Kaurasen Syysprinssin, jonka olen lukenut joka syksy siitä saakka kun se julkaistiin 90-luvun puolivälissä. Kirjassa kirjailija kertoo nuoruuden rakastetulleen – ja samalla tyttärilleen – tarinan, jonka masennukseen sairastunut rakastettu on unohtanut. Minähän päätin katkaista ketjun. Minähän halusin kertoa heille totuuden nuoruudesta ja rakkaudesta, sellaisesta tunteesta jonka kokee vain kerran, ja joka voi tehdä niin hulluksi että on valmis antamaan pois kaiken, ja josta ikävöi lopun elämänsä juuri niitä asioita jotka kuvottivat eniten ja tuottivat pahimman kivun. 

Tämän kirjoituksen otsikko on sekin lainattu kirjasta. Se julkaistiin kun olin viisitoista, sen vimma teki lähtemättömän vaikutuksen. Nykyisin Snellmannin nimellä julkaisevan Kaurasen kirja tarjoaa tunnistamisen iloa niille, joita 80-luvun kulttuurivallankumouksen kasvot kiinnostavat: sivuilla seikkailevat tutut Esa Saarisesta Pelle Miljoonaan ja valokuvaaja Kari Riipiseen. Kulttuuripiirejä ravistelleet radikaalit tunnettiin Kiima-ryhmänä, joka rinnasti itsensä kuudenkymmenen vuoden takaisiin Tulenkantajiin.

Syysprinssi, rakastettu jolle tarina kerrotaan, on kirjailija Harri Sirola, joka oli julkaissut kohutun Abiturientti-esikoisensa 80-luvun alussa. Hän oli kirjallisuuspiirien juhlittu punkin prinssi, Kauranen – kirjan sanoja lainaten – punkin papitar. He kulkivat vuosikymmenen alun rinnakkain, kunnes elämä tuli väliin ja tiet erkanivat. Sirola julkaisi Syysprinssiä seuraavana vuonna vastineensa: novellikokoelman Syysprinssin kalaretki, jonka niminovelli kertoo Sirolan suhteesta Kauraseen, naiselle, joka kerran kirjoitti minusta hyvin kauniisti. Masennus vei miehen mennessään muutama vuosi sitten, kun hän käveli Kampissa metron alle. Hän kohtasi junan seisten, ei kyyryssä kuten useimmat. Ajattelen sitä joka kerta kun luen kirjan.

Syysprinssi onkin muuten pitkästä aikaa ajankohtainen, sillä siitä tehdään parhaillaan elokuvaa. Olisipa se hyvä. Yhdeltä kuvaustiimiin kuuluvalta kuulin, että ainakin lavasteet ovat olleet poikkeuksellisen hienot.

Kuvassa uusi lempikahvimuki. Kauniin keraamisen kupin, samoin alimman kuvan lautasen, on tehnyt Leena Kouhia, joka perusti vastikään oman merkin nimeltä Raaka Rå. Merkin rosoisia astioita myydään kuulemma Annankadulla sijaitsevassa konseptimyymälässä nimeltä Lokal Helsinki, jossa en ole vielä käynyt, mutta aion, sillä diggaan putiikin tunnuslauseesta: 72% art 28 % coffee. Omat astiani olen ostanut suoraan Leenalta, tuli kotoisa olo kun Leenan mäyräkoirat auttoivat niiden pakkaamisessa. Näissä käsintehdyissä astioissa ihaninta on se, että jokainen on vähän erilainen ja kätevintä se, että ne kestävät konepesun. Olen laiska.

Simppeliin putkiloon pakattu käsivoide on pelastanut rohtuneet rystyset. Iloitsisin myös sen ruusuisesta tuoksusta, jos flunssan runtelema hajuaistini toimisi. Ajatus siitä lohduttaa silti.

Lautasella eilisen illallisen jämät, jos tätä nyt kehtaa jämäksi kutsua: juustoa, leipää, ystävän leipomaa suklaakakkua, toisen ystävän tekemää mustaherukkahilloa. En osaa selittää, mutta kaikki on jotenkin parempaa kun se on syntynyt jonkun ystävän käsissä.

Viikonlopun lempivaatteet: villahousut, silkkitoppi ja lyhyt, laatikkomainen neuletakki. Kommenttilootan puolelta on kaikunut toiveita (ellei peräti vaatimuksia) että kertoisin tarkemmin, mistä vaatteeni on tehty. Kerrottakoon siis, että tämä Boomerangilta saatu neuletakki on pehmeä sekoitus puuvillaa, mohairia ja villaa: neulos on napakka ja sen pinta on vähän pörröinen. Tunnen siinä oloni Diane Laneksi elokuvassa Unfaithful – on tuulen tuivertamat hiukset, huolettomat valkoiset kauluspaidat ja rennosti olkapäiltä roikkuvat meleeratut neuleet, joihin kietoutua tiukemmin, kun oman elämän käänteet käyvät liian kiihkeiksi. Leffa on keskinkertainen ihmissuhdetrilleri, joka kannattaa katsoa ihan tyyli-inspiraation vuoksi. Ja ehkä siksi, että Oliver Martinez on kohtalaisen komea.

Palaan vielä alkuun: kaduilla leijaili läpikuultava sumu kun olimme koirien kanssa matkalla rantaan. Se oli enemmänkin harso, joka sai pastelliset talot näyttämään entistäkin huurteisimmilta ja puiden paljaat oksat elokuvalavasteilta. Kyllä, olin pukeutunut neuletakkiini ja ajattelin taas Diane Lanea ja New Yorkia. Puiston penkillä istui nuori mies, joka luki taloustiedon kirjaa. Havahduin siihen kuinka lämmin ulkona oli: en palellut, vaikka takkini oli auki ja olin unohtanut huivin kotiin. Koirakaksikko aloitti taktisesti riidan miehen edessä, lehtikasat pöllysivät kun ne narisivat ja jahtasivat toisiaan. Miestä nauratti. Minkäikäisiä nuo ovat, hän kysyi. Tarpeeksi vanhoja, jotta niiden pitäisi osata käyttäytyä, vastasin. Kysyin eikö hänellä ollut kylmä. Hänellä ei ollut edes takkia, mutta ei kuulemma palellut. Mikä syksy! Marraskuun ensimmäinen, ja puistossa tarkenee lukea kirjaa. Oravat täyttävät talvivarastojaan, koirat mellastavat lehtikasoissa, hento harso leijuu kaduilla ja saa kaiken näyttämään elokuvalta, jossa voi tapahtua mitä tahansa.