Monthly Archives: June 2020

Stella Harasek
Stella Harasek ~

✖ Kesäkuun kootut

6

Kesäkuun kootut olennaisuudet, olkaa hyvä!

✖ Maailma valmiiksi ennen juhannusta. Alkukuukausi sujui sen sortin hässäkässä, etten oikein muista siitä mitään. Lähtö pohjoiseen ajoittui juhannusviikon alkuun, joka on usein maaginen takaraja monille työasioille: juhannuksesta moni jää lomille eikä mikään edisty sen jälkeen, joten ennen keskikesän juhlaa on saatava kuvaukset tehtyä ja kuvat toimitettua, suunnitelmat tehtyä, raportit lähetettyä ja muutenkin valmiiksi kaikki, joka ei voi odottaa elokuuhun. Huh mikä härdelli, mutta nyt se on tehty ja loppukesä saa sujua huomattavasti leppoisammalla tahdilla.

✖ Sarjasuositus! Luin viime vuonna irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn molemmat teokset, Conversations with friends ja Normal People, joista jälkimmäisestä on nyt tehty tv-sarja. Sarjassa seurataan neljää vuotta Mariannen ja Connellin elämässä, pikkukaupungin lukion viime metreiltä yliopistoon, jonne molemmat päätyvät. Sarjassa viehättää samat asiat kuin kirjassakin – tarkasti kuvatut kokemukset, havainnot ja tunteet, jotka moni tunnistaa nuoruusvuosiltaan – mutta sarjassa on kaiken lisäksi mahtava soundtrack! Rooney on ollut itse mukana tuottamassa ja käsikirjoittamassa sarjaa, mikä on varmasti osaltaan vaikuttanut kirjalle uskolliseen ja erittäin onnistuneeseen lopputulokseen. Ah, suosittelen. Sarjan voi katsoa YLE Areenasta.

✖ Black lives matter. George Floydin kuolemasta lähteneet mielenosoitukset ja julkinen keskustelu ovat olleet paljon mielessä ja saaneet pohtimaan rakenteellista rasismia niin yleistasolla kuin omassa ajattelussa. Itsestään se on erityisen vaikea tunnistaa, kun lähtökohtaisesti ajattelee olevansa hyvien puolella, yksi niistä jolle ei tulisi mieleenkään kohdella ketään eri tavalla ihonvärinsä takia. Silti synnymme osaksi kulttuuriamme ja omaksumme pienestä pitäen tiedostamattomia ajatus- ja toimintamalleja, joita emme tunnista syrjiviksi ja joita emme siksi osaa kyseenalaistaa.

Rakenteellista rasismia on ylipäänsä vaikea tunnistaa, kun sattuu kuulumaan monin tavoin etuoikeutettuun joukkoon eikä itse joudu sen kohteeksi. Siksi parasta mitä voi tehdä on kuunnella, oppia ja alkaa aktiivisesti kehittää omaa toimintaansa.

Suosittelen Julia Thurénin Ruskeille tytöille kirjoittamaa juttua siitä miten olla hyvä valkoinen liittolainen. Ida kokosi hyvän infopaketin antirasistiseen toimintaan ja Pupulandian Jenni puolestaan kirjoitti postauksen, joka kaikkien tulisi lukea: Miksi yhä edelleen puhumme rasismista?

On myös tärkeää ja tarpeellista tiedostaa oma etuoikeutettu asema, josta käsin tarkastelee maailmaa ja arvioi sen ilmiöitä. Valkoinen ihonväri on etuoikeus, jota harva tulee edes ajatelleeksi, koska ei tarvitse – emme yksinkertaisesti kohtaa tilanteita, joissa meitä syrjittäisiin ihonvärimme perusteella, vaan päinvastoin pääsemme monin tavoin elämässä helpolla pelkästään siksi, että olemme valkoisia.

Jos tuntuu vaikealta hahmottaa mitä kaikkea etuoikeudet voivat tarkoittaa, kannattaa käyttää neljä minuuttia tämän havainnollistavan videon katsomiseen.

✖ Paluu Lappiin. Ehdimme pohjoiseen juhannukseksi ja se oli kyllä kuukauden kohokohta! Talo ei onneksi ole ollut koko kevättä oman onnensa nojassa: Henriikka asusteli siellä maaliskuussa, vietti koronakaranteenia takuuvarmassa eristyksessä ja lapioi kaksimetrisen lumihankeen polkua (tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa tunnelia) latoon ja saunaan. Tuntui hyvältä palata taloon, jossa oli talven yli seisseen hiljaisuuden sijaan lämmön ja läsnäolon tuntu.

✖ Kesäsuunnitelmia. Meidän oli tarkoitus pitää viimekesäisen naimisiinmenomme kunniaksi Lapissa pihajuhlat, joihin olisimme kutsuneet molempien perheet. Erikoiskevään aikana tuli selväksi, että juhlat eivät toteudu tänä vuonna. Se tarkoittaa, että kesä kuluu lähinnä taloa kunnostellen ja kirjoittaen. Mitään sen kummempia suunnitelmia ei oikeastaan ole ja se tuntuu tällä hetkellä ihanalta. Virallista lomaa ei ole tiedossa, mutta salaa olen ollut vähän lomatunnelmissa siitä saakka kun kaupungin pölyt jäivät taakse.

Mitä teille kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Projekti ruokapöytä

24

Kaupallinen yhteistyö Skanno Finland ja Sovet Italia

Olimme etsiskelleet uutta ruokapöytää siitä saakka kun edellinen hajosi yhden tuotantoryhmän käsissä. Vakuutus korvasi rikkoutuneen pöydän ja olisimme voineet hakea tilalle uuden version, mutta halusimme jotain kestävämpää. Olemme muutenkin pyrkineet viime aikoina selkeyttämään niin rönsyilevää kotiamme kuin asumiseen liittyviä ajatuksiamme. Meillä on enemmän tavaran vähentämiseen kuin uuden hankkimiseen liittyviä suunnitelmia, mutta silloin kun jotain hankitaan, haluamme tehdä ajattomia, pitkäikäisiä hankintoja, joiden kanssa voi jakaa arkensa kauan.

Tärkein kriteeri pöydälle oli käytännöllisyys ja korkea laatu: että pöytä kestää niin arkikäyttöä kuin kotonamme tapahtuvia kuvauksia eikä ole helposti särkyvää tai naarmuuntuvaa sorttia. Emme halunneet esimerkiksi puista pöytää, jonka pintaa joutuisi jatkuvasti varomaan ja huoltamaan, vaan jotain helppohoitoista.

Toinen kriteeri pöydälle oli tietysti koko: meillä käy usein vieraita ja halusimme ehdottomasti, että pöydän ääreen mahtuu ainakin kuusi ystävää. Ruokapöytä toimii usein myös kakkostyöpöytänä silloin kun toinen meistä on vallannut työhuoneen projektiensa kanssa.

Toivoimme uudelta pöydältä myös, että huutokaupasta hankitut käsinojalliset vintagetuolimme mahtuvat vaivattomasti sen alle. Tuolit ovat standardikorkuiset, mutta joissakin pöydissä, kuten näissä kuvissa vilahtavissa väliaikaratkaisuksi hankitussa kirppispöydässämme, on kannen alla sokkelimainen kehikko, joka osuu käsinojiin. Väliaikaratkaisumme jalkojen alla olikin superkätevät pahvista askarrellut korokkeet mahdollistamassa tuolien käytön.

Ruokapöydälle luontevin paikka on olohuoneen puolella, L-mallisen tilan kulmikkaassa päädyssä, josta on myös kulku keittiöön. Tila on kaunis, mutta ikkunoineen, oviaukkoineen ja monikulmaisine nurkkineen vähän haastava. Aiempi pöytä oli tämän väliaikaratkaisumme lailla suorakulmion mallinen kuuden hengen pöytä, joka ei ole tilaan täydellinen, mutta kelvollinen, ja ajattelimme, että uusi voisi olla suunnilleen samanmallinen.

Visuaalisesti toivoimme, että pöytä olisi elegantti ja ajaton, mutta toisi samalla kotiin tuulahduksen jotain uutta ja kiinnostavaa: olisi ehkä muotokieleltään moderni kontrastina vintagepainotteiselle sisustuksellemme.

Metsästimme uutta pöytää melkein vuoden, jonka aikana tuli selväksi, että potentiaaliset pöydät ovat harvassa. Kahlasimme läpi loputtomasti vaihtoehtoja. Väärä koko. Väärä materiaali. Väärät mittasuhteet. Kiva, mutta tylsä. Tyylikäs, mutta hankala. Kaunis, mutta turhan trendikäs. Varsinkin laatua on vaikea löytää: kalusteita tehdään nykyään monenlaisista edullisista materiaaleista, jotka eivät välttämättä kestä kovin pitkäaikaista käyttöä, ja vaikka materiaali itsessään kestäisi, kiinnitysmekanismit saattavat olla heppoiset (juuri ne pettivät edellisessä pöydässämme, joka ei ollut mikään halpa, eikä kaluste ollut enää korjattavissa).

Tänä keväänä päädyimme pöytäprojektimme tiimoilta yhteistyöhön Skannon kanssa. Suomalaisella designmyymälällä on valikoimissaan potentiaalisia vaihtoehtoja oikeastaan joka tarpeeseen: neljäkymmentä laadukasta brändiä ja yhteensä satoja erilaisia malli-, koko-, materiaali- ja väriyhdistelmiä. 1940-luvulla perustettu Skanno on toiminut vuosikymmeniä skandinaavisena porttina eurooppalaiseen designiin tuomalla maahan erityisesti italialaisen muotoilun vanhoja ja uusia klassikoita. Minulle Skanno on vanha tuttu niiltä ajoilta, kun muutin Helsinkiin ja kalustin ensimmäistä ikiomaa asuntoani silloisen avopuolison kanssa. Ullakkoasunnossa oli erikoiset mittasuhteet ja Skannon sisustussuunnittelijoiden neuvoista oli paljon iloa valitessa sinne sopivia kalusteita. Skannon asiakkaiden käytössä on nimittäin veloitukseton suunnittelupalvelu, jossa toiveita ja tarpeita pääsee kartoittamaan yhdessä ammattilaisen kanssa. Siitä on iso apu arvokkaita hankintoja tehdessä, varsinkin silloin, jos ei ole aivan tarkkaa visiota siitä mitä haluaa tai tarvitsee, tai ei tiedä mitä kaikkea kannattaa valinnassa ottaa huomioon. Ammattilainen osaa myös ehdottaa sellaisia vaihtoehtoja, jotka eivät ehkä itselle tulisi mieleen.

Sisustaminen ei tarkoita ensisijaisesti tavaroiden valitsemista tai ylipäänsä ostamista vaan ajattelua ja suunnittelua. Kodin hankintojen kohdalla kannattaa ennen ostospäätösten tekemistä miettiä millaista elämää kodissa on tarkoitus elää, millaiseen ja keiden käyttöön kaluste tulee ja millainen kaluste palvelee parhaiten juuri näitä toiveita ja tarpeita. Se mikä sopii juuri meille ei välttämättä ole paras vaihtoehto jollekin toiselle. Myös budjetti asettaa rajoituksensa, mutta toisaalta on hyvä miettiä tuleeko pitkällä tähtäimellä edullisemmaksi panostaa kerralla ajattomaan, kestävään kalusteeseen kuin vaihtaa halvempi versio uuteen muutaman vuoden välein siksi, että se ei kestä käyttöä tai pintatrendikäs muotoilu alkaa nopeasti tuntua vanhentuneelta. Hyvä muotoilu kestää aikaa ja näyttää tuoreelta vuosikymmenestä toiseen.

Olen toki myös suuri spontaanien löytöjen ja sattumanvaraisuuden ystävä: joskus se päähänpistosta vitosella kirppikseltä ostettu kaluste on tehtäväänsä paras mahdollinen, eikä kaiken toisaalta tarvitsekaan olla täydellistä – on meilläkin nurkkia, jotka ovat sinnepäin, ja epäkäytännöllisiä kalusteita, joita rakastan niiden kauneuden tähden. Olen kuitenkin huomannut, että kodin suurimpien (ja samalla tärkeimpien) kalusteiden kohdalla toimivuus on tärkeää ja määrittää paljon arjen sujuvuutta. Jokapäiväisessä käytössä olevien tavaroiden tarkoitus on helpottaa elämää, ei vaikeuttaa sitä.

Tykkään paljon Skannon toimintafilosofiasta: heillä ei ole varastoa, vaan jokainen tuote tilataan mittatilauksesta juuri siinä koossa, materiaalissa ja sävyssä kuin asiakas toivoo. Suuri osa kalusteista valmistetaan Euroopassa käsin. Tuntuu tulevaisuudelta, että silloin kun tehdään uutta, valmistetaan suoraan tarpeeseen huolella harkittuja, laadukkaita tavaroita eettisesti kestävällä tavalla. Ei suuria varastoja, suoraan kaatopaikalle päätyviä palautuksia tai aggressiivisia alennusmyyntejä, joilla yritetään päästä päättyvän sesongin tavarasta eroon ettei niitä tarvitsisi heittää pois. Eikä tekijöiden kustannuksella poljettuja hintoja! Laadun ei kuulukaan olla halpaa. Massatuotanto on vääristänyt käsityksiämme siitä mitä asioiden pitäisi maksaa. Korkeampi hinta ei kuitenkaan takaa automaattisesti vastuullista tuotantoa, joten aina kannattaa kysyä missä tuotteet valmistetaan ja kuka ne valmistaa.

Tutkimme etukäteen vaihtoehtoja verkkokaupasta. Sieltä ei löydy koko valikoimaa, mutta saa osviittaa. Tykästyimme Skannon brändeistä erityisesti Sovet Italiaan, italialaiseen designtaloon, jolla on 40 vuoden historia ja mallistossaan niin ajattomia, arkkitehtonisia kalusteita kuin näyttäviä malleja, suorannaisia taidepöytiä. Yhteistyöstä tuli kolmen kimppa, kun Italiassa innostuttiin mukaan.

Ennakkosuosikkimme oli linjakas, arkkitehtoninen Slim, joka näytti kuvien perusteella sopivan sirolta ahtaaseen nurkkaansa. Päätimme kuitenkin turvautua valinnassa Skannon sisustussuunnittelijan apuun ja varasimme nettisivujen kautta ajan Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevaan showroomiin. Tapaaminen on mahdollista varata joko tietylle sisustussuunnittelijalle tai kenelle vaan sellaiseen ajankohtaan mikä passaa parhaiten kalenteriin. Me halusimme ehdottomasti tavata juuri Annukan, koska olimme saaneet vihiä, että hän on Lapista ja pitää koirista. Tärkeitä juttuja! Varustauduimme tapaamiseen ottamalla tarvittavat mitat ja pari puhelinkuvaa tilasta, johon pöydän on tarkoitus sopia. Löysimme myös olohuoneen pohjapiirroksen, joka helpottaisi eri vaihtoehtojen sovittelua tilaan.

Showroomilla saa piipahtaa ilman ostopainetta fiilistelemässä upeaa muotoilua.

Svenska Teaternia vastapäätä, toisessa kerroksessa sijaitsevassa showroomissa on kaunista ja inspiroivaa. Se on kaikille avoin kuten mikä tahansa myymälä, ja eroaa myymälästä vain siten, että esillä olevat kalusteet ovat prototyyppejä ja myyntikappaleet tilataan asiakkaille erikseen. Skannon edustamien brändien valikoimista löytyy muotoilun aarteita moneen tyyliin: skandikotiin täydellisesti istuvia linjakkaita, eleettömiä kalusteita, mutta myös riemukkaan muhkeita sohvia, raidallisia jättinojatuoleja ja taideteosta muistuttavia valaisimia. Joukossa on niin vuosikymmeniä vanhoja klassikkomalleja kuin nykymuotoilua.

Istuimme alas Annukan kanssa, saimme eteemme kahvikupit ja kerroimme mitä meillä on mielessä. Kävimme läpi asunnon pohjapiirrosta ja valokuvia, joista Annukka tutki niin tilaa kuin sisustustamme. Hän kysyi heti olemmeko harkinneet pyöreää pöytää. Emme olleet. Meille ei ollut itseasiassa tullut mieleenkään, että pyöreä pöytä olisi vaihtoehto. Kummallakaan ei ollut koskaan ollut pyöreää pöytää yhdessäkään kodissa. Näinkö helposti sitä jämähtää siihen mitä on aina ollut?

Pyöreän pöydän kiistattomat edut: sopii pieniin ja hankaliin tiloihin. On sosiaalisempi, rennompi, luo intiimimmän tunnelman. Kun pöydän jalka on keskellä, tuoleille (ja istujille) jää enemmän tilaa.

Kun ajatuksen pyöreästä pöydästä sai kerran päähänsä, sitä ei saanut sieltä enää pois.

Myös koirat ovat tervetulleita showroomille.

Kävimme kuitenkin läpi Sovet Italian malleja avoimin mielin. Annukka hyväksyi myös ennakkosuosikkimme, Slim-pöydän, johon olisi mahdollista saada myös jatkettava malli. Pöydän sisään piilotetun jatkopalan voisi ottaa esiin tarvittaessa ja silloin pöydän ääreen mahtuisi jopa 8-10 henkeä. Sovet Italian sivuilla on muuten mahdollista testailla simppelin sovelluksen eli konfiguraattorin avulla erilaisia kokoja, pintoja ja sävyjä, kokeile vaikka tästä tuotesivulta.

Messinkiset jalat ovat superhienot!

Klassinen Tulip näyttää upealta eläväpintaisella kivikannella.

Deod on todellinen taidepöytä!

Lambdaa saa messinkisellä tai puisella jalalla, kansivaihtoehtoja on lukemattomia.

Cross on minusta valtavan hieno juuri tässä kombinaatiossa, savunvärisellä lasilla ja messinkisellä jalalla. Johonkin toiseen asuntoon olisimme saattaneet valita juuri tämän.

Pyöreistä pöydistä pidimme eniten Totemista, joka on Sovet Italian alkuperäismalleja vuosikymmenten takaa. Totem huokuu juuri sitä ajatonta eleganssia, jota olemme etsiskelleet. On tyylikäs muttei tylsä, kaunis ja käytännöllinen. Olimme Annukan kanssa samaa mieltä, että malli sopii loistavasti nykyiseen kotiimme ja ajattomuutensa ansiosta suurella todennäköisyydellä myös tuleviin. Pöydästä löytyy myös ovaali muoto, joka olisi jotain pyöreän ja suorakaiteen välimaastosta, mutta pyöreä tuntui klassisemmalta ja selkeämmältä.

Totem kiilasi siis toiseksi vaihtoehdoksi Slimin rinnalle!

Kun mallit oli käyty läpi ja rajattu muutamaan vaihtoehtoon, siirryimme pohtimaan materiaaleja. Sovet Italia aloitti aikoinaan designlasipöydistä, jotka olivat suosittuja 80-luvun Euroopassa. Kiiltävien lasipintojen lisäksi valikoimissa on todella makeita, erikoiskäisteltyjä lasipintoja, mm. kuunpintaa muistuttavaa röpyläistä tummaa lasia, joka näyttää yllättävän modernilta yhä näin 40 vuotta myöhemmin. Myöhemmin brändi laajensi metalliin, puuviiluun ja keraamisiin kivipintoihin. Nykyään mallistoon kuuluu erilaisten pöytien lisäksi myös mm. säilytyskalusteita ja valaisimia. Kaikki tuotteet valmistetaan käsin Italiassa.

Meitä kiehtoi erityisesti marmoria muistuttavat keraamiset pinnat niiden kauneuden ja vaivattomuuden vuoksi. Rakastan marmoria, mutta sen huokoisuus ja herkkyys tekee siitä meille huonon vaihtoehdon ruokapöydän pintaan. Ruokapöytä on kuitenkin niin kovassa kulutuksessa, että sen kanssa ei halua olla koko ajan varuillaan jääkö viinilasista nyt rinkula tai tuleeko kuvauksissa nyt joku tahra (aina tulee!). Keraaminen pinta sen sijaan on yksi kestävimmistä ja helpoimmista vaihtoehdoista, sillä se ei ime mitään itseensä, ei vaadi huoltoa eikä naarmuunnu pienestä. Toki keraaminenkin pinta lohkeaa, jos siihen tiputtaa jonkun valurautapadan, mutta sellaista pöytää ei taida ollakaan, joka ei sellaisesta ottaisi osumaa.

Keraamisia pintoja saa niin kiiltävänä kuin mattana. Mattapinnat ovat kuulemma lapsiperheeseen täydelliset, niissä ei näy edes naarmut, joita kiiltävään voi jäädä. Meitä kuitenkin viehätti kiiltävä pinta, koska olohuoneessa lähes kaikki muu imee eikä heijasta valoa: on patinoitunutta nahkaa, pörröistä mattoa, himmeitä öljyvärimaalauksia ja kulunutta puuta.

Sama kaluste voi näyttää hyvinkin erilaiselta eri pintamateriaaleilla ja väreillä. Katselimme erityisesti mustaa Marquinia-marmoria muistuttavaa keraamista tasoa, sillä mustana pöydästä tulisi todella näyttävä. Pohdimme myös vaaleaa Calacatta-marmorikuviota, joka sai Totemin näyttämään kepeämmältä ja aavistuksen retrommalta.

Saimme seuraavana päivänä Annukalta sähköpostiin olohuoneen pohjapiirrokseen tehtyjä pohjakuvia siitä miten erilaiset pöytävaihtoehdot istuisivat tilaan. (Isompien sisustusprojektien kohdalla Skannon suunnittelupalvelusta saa myös 3D-mallinnuksia, mutta yksittäisessä pöytähankinnassa sellaisia ei yleensä tarvita.) Piirroksiin oli merkitty myös pöydän ympärille asettuvat tuolit ja ne olivat yllättävän havainnollistavia. Olimme etukäteen miettineet tukkisiko pyöreä pöytä olohuoneen ja keittiön välistä kulkua, mutta piirroksista näki heti, että pyöreän pöydän kanssa tilaa jäi itseasiassa enemmän kuin suorakaiteen muotoisen pöydän kanssa. Asia oli sillä selvä – pyöreä pöytä tulisi. Vielä piti lyödä lukkoon koko ja väri.

Koon suhteen oli kaksi vaihtoehtoa, halkaisijaltaan 130- tai 140-senttinen pöytä. Molempien ympärille mahtuisi kuusi tuolia, isompaan kokoon jäisi aavistuksen enemmän tilaa kattaukselle. Teippasimme pöydän paikan lattiaan ja lopulta Jarno rakensi päähänpistosta huojuvan pahviprototyypin, joka nauratti molempia, mutta vahvisti sen minkä Annukan piirroksista jo näki: pöytä istuisi tilaan täydellisesti ja isompi koko mahtuisi hyvin.

Teimme värivalinnan suhteen täyskäännöksen ihan viime tingassa. Olimme jo päätymässä mustaan pöytään marmorikuvioisella kannella, kun aloimme miettiä tuleeko sisustuksesta vähän liiankin linjakas, kun olohuoneessa on muutenkin niin paljon mustaa. Meillä on pari ystävää, molemmat visuaalisen alan ammattilaisia, jotka toimivat usein makutuomareina isoissa hankinnoissamme. He olivat kontrastin kannalla ja niin mekin lämpenimme: vaalea marmoripinta toisi kotiimme jotain uutta ja näyttäisi konjakinruskeiden nahkatuoliemme kanssa sopivasti särmältä ja boheemilta.

Päätös oli tehty. Ilmoitimme Annukalle lopulliset speksit, Annukka hyväksyi ja lähetti tilauksen Italiaan. Sitten vaan jäimme odottelemaan, että pöytämme valmistuisi. Skannon tuotteissa on useimmiten 6-10 viikon toimitusaika. Monen viikon tai jopa kuukauden toimitusaika voi tuntua seuraavan päivän toimituksiin tottuneesta kärsimättömästä nykyihmisestä pitkältä, mutta toisaalta: kun hankinta on huolellisesti harkittu ja on tiedossa, että tämä kaluste valmistetaan nyt tilauksesta juuri minulle, jaksaa kyllä odottaa.

Pöytä saapui juuri ennen kuin lähdimme pohjoiseen. Kuljetusfirman miehet kantoivat huolellisesti pakatun jalan ja kansilevyn sisään ja kokosivat sen suoraan paikalleen. Me pyörimme sen ympärillä hurmioituneena. Se on NIIN KAUNIS, vielä kauniimpi kuin olimme ajatelleet!

Ilon loikka!

Tuolit mahtuvat hyvin pöydän ympärille, kun jalka on keskellä (kuvausta varten siirsimme yhden tuolin sivuun, jotta pöydän jalka näkyisi paremmin). Kiiltävä kivipinta sopii olohuoneeseen hienosti ja heijastaa upeasti valoa. Tykkään myös ajatuksesta, että italialaiset 70-luvun vintagetuolit saivat parikseen italialaisen pöydän, jonka malli on lähes samanikäinen. Vaalea sävy oli tosi onnistunut valinta: valkoinen pöytä tuntuu freesiltä, kun olohuoneessa on niin paljon mustia kalusteita, ja näyttävät tuolit maadoittavat sen paikoilleen.

Olemme kyllä supertyytyväisiä! Ilman ammattilaisen apua emme olisi tulleet koskaan edes harkinneeksi pyöreää pöytää, joka osoittautui asuntoon parhaimmaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi. Suosittelen lämpimästi turvautumaan Skannon veloituksettoman suunnittelupalvelun puoleen, jos olette tekemässä hankintoja tai laajempia muutoksia sisustukseen.

Pöydän hinta kiinnostaa varmasti monia. Sovet Italian Totem-pöytien hinnat alkavat reilusta tonnista ja vaihtelevat laajalla skaalalla valitun koon ja materiaalien mukaan. Keraamisella kannella ja 140-senttisenä pöytämme hinnaksi muodostui noin 3600€. Design, laatu, eettinen tuotanto ja käsityö tekee hankinnasta arvokkaan ja ajatus onkin, että pöytä kulkee mukanamme pitkään. Kun joskus muutamme, kannen saa ruuvattua irti jalasta ja pöytä on helppo kuljettaa kahdessa osassa uuteen osoitteeseen.

Mitä tuumaatte, lämpenettekö valinnallemme? Olisitteko itse valinneet toisin?

Instagram-tilini puolella (@stellaharasek) on nyt käynnissä arvonta, jossa voi voittaa Sovet Italian peilin – käy ihmeessä osallistumassa skabaan! Profiilini kohokohdista löytyy kiinnostuneille myös paljon stooreja pöytäprosessin varrelta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & SOVET ITALIA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Juhannussumu

10

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä pohjoisesta! Saavuimme tänne pari päivää ennen juhannusta ja kerkesimme juuri tuulettaa talon, pedata sängyt ja häätää hyttyset huoneista ennen kuin vieraat saapuivat. Seurue oli sama kuin viime vuonna, samoja ystäviä joiden kanssa vietettiin aiemmin viikonloppuja saaristossa. Kakkoskoti Lapissa on vaivihkaa korvannut vanhan lempisaaren. Sekopäistä mutta ihanaa, että ystävät jaksavat tulla tänne saakka.

Juhannus meni hyvin ja helteisesti. En ole saanut vielä kameraan kertyneitä harvoja kuvia purettua, mutta löysin arkistoista viime vuoden juhannukselta otettuja yökuvia, joissa on niin outo tunnelma, etten malta olla julkaisematta niitä nyt, uudempia otoksia odotellessa. Viikonloppu oli ollut vähän sateinen ja viileä, yöllä joelta nousi usva. Hämärillä niityillä seisova sumu näytti epätodelliselta.

Ehkä suosikkini pihatieltä otetuista kuvista.

Juhlimme viime juhannuksena minun ja Jarnon kihlajaisia, vaikka varsinainen kihlaus olikin tapahtunut jo uuden vuoden aattona puoli vuotta aiemmin. Kihlajaisten huipennukseksi saimme koko joukolla kutsun Aavasaksan juhannusjuhliin. Ne olivat aikoinaan kuuluisat, kansallismaisemiin saavuttiin satojen kilometrien päästä juhlimaan yöttömän yön aurinkoa ja meno oli tiettävästi parhaina vuosina 60-luvulla varsin villi. Sittemmin perinne hiipui, mutta viime vuosina juhlia on alettu taas järjestää (astetta maltillisemmin) perinteisten lavatanssien muodossa. Viime kesänä Aurinkolavalla esiintyi tangolaulaja Saana Sassali, joka tunsi Jarnon isän, kollegoita kun ovat, ja kutsui seurueemme keikalleen, kun olimme kerran seudulla viettämässä juhannusta. Saana tiesi kihlajaisista ja omisti meille myös laulun! Miten ihanaa! Menimme tietysti tanssimaan.

Tansseista ei tullut otettua yhtään kuvaa, mutta tämän nappasin Aavasaksan huipulle johtavan tien varrelta, kun näkymästä tuli mieleen Twin Peaks. Tanssien jälkeen kiipesimme vaaran päälle ihailemaan keskiyön aurinkoa, mutta eihän sitä näkynyt, sumun peitossa koko maisema. Seisoimme sumun keskellä, huidoimme hyttysiä ja Mikko otti meistä kihlajaispotretin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Avatar
Anna Piiroinen ~

Uuden ajan Les Misérables

8

Kaupallinen yhteistyö Cinemanse

Astuin tällä viikolla auringon paahtamalta Eerikinkadulta elokuvateatteri Orionin yksityisnäytökseen. Tai niin luulin. Oikeasti putosin keskelle kipuilevaa nyky-Ranskaa, jossa siirtomaamenneisyyden seuraukset, rasismi ja terrori-iskujen jälkimainingit ravistelevat maata ja sen erilaisista lähtökohdista ponnistavia kansalaisia.

Aloitan kuitenkin kertomalla tämän: Narisin kerran Parkkoselle, että haluaisin edes joskus astua sisään ranskalaiseen bistroon näyttämättä jo kilometrin päähän turistilta. Halusin olla yksi heistä, en aina lähtökohtaisesti joku valmiiksi kielitaidottomaksi oletettu, andouillettelle vieras slaavilaistäti.

Sillä sekunnilla kun marinani ryöpsähti huulieni läpi, koin valaistumisen. Isossa kuvassa mikroskooppisen pienen, mutta aavistuksen siitä, miltä tuntuu olla ulkonäkönsä perusteellla muukalainen. Minä, joka olen niin samaa väriä, samaa yhteiskuntaluokkaa ja samankaltaista kulttuuriperimää kuin nuo ranskalaisen pikkubistron osterilautasten ylle kumartuneet hahmot. Ymmärrät varmaan, etten vertaa kokemustani mihinkään, mitä rodullistetut ihmiset ovat kokeneet ja kokevat koko ajan, mutta ohikiitävän hetken ajan jollain epäilemättä riittämättömällä tavalla ymmärsin, mitä tarkoittaa ulkopuolisuuden tunne. Sitä, mitä en pysty tietenkään koskaan ymmärtämään valkoihoisena ja hyväosaisena on kuitenkin paljon, paljon enemmän.

Victor Hugon vuonna 1862 ilmestynyt romaani Les Misérables on yksi vahvimmista minuun vaikuttaneista kirjoista. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo hyvin nuorena ja useita kertoja sen jälkeen. Olen lukea posottanut sitä lapsilleni ääneen eräänä kesäkuuna, jonka vietin heidän kanssaan autotallintapaisessa majoituksessa jossain Bretagnesta etelään. Minun Kurjani on jaettu kolmeen osaan, joskus 1970-luvulla painettuun pokkariin. Sivut ovat jo kellastuneet ja teksti niin pientä, että sen lukemiseen tarvittaisiin suurennuslasi. Uskon, että kiinnostukseni yhteiskunnallisiin asioihin ja vaatimaton ja edelleen valitettavan pelokas haluni vaikuttaa epäkohtiin ovat ainakin osaksi kirjan peruja. Victor Hugohan ei vahingossa kirjoittanut niin kuin kirjoitti. Hän oli aikansa tunnetuin ihmisoikeusaktivisti ja valisti vahvasti, että kaikkinainen epäoikeudenmukaisuus esimerkiksi lainvalvojien osalta johtaa lopulta tuhoon.

Sillä aikaa kun minä hyvinsyöneenä ja vitivalkoisena murehdin sitä, etten näytä ranskalaisen bistron kanta-asiakkaalta, Montfermeil’n lähiössä ja sen pahamaineisimmassa korttelissa Bosquetsissa Pariisista itään varttui eräs malilaistaustainen nuorimies, Ladj Ly. Hän oli ehkä fyysisesti lähempänä niitä kaihoistasi kaipaamiani bistroja, mutta henkinen välimatka oli minun puolellani. Ladj Lyllä ei todennäköisesti ollut mitään asiaa valkoisten pöytäliinojen ääreen, eivätkä ne häntä olisi voineet vähempää kiinnostaakaan. Ladj Ly nimittäin kuvasi. 17-vuotiaana hankittu videokamera muuttui Lyn käsissä aseeksi taistelussa kaltoinkohtelua vastaan. Videolle tallentui muun muassa eräskin lukuisista poliisin suorittamista, tarpeettoman väkivaltaisista pahoinpitelyistä pidätystilanteessa ja videon julkaiseminen johti lopulta Ranskan historian ensimmäiseen poliisituomioon kuvamateriaalin perusteella. Kuulostaako ajankohtaiselta?

Myös Victor Hugon kurjalisto pyöri Montfermeil’ssä 1800-luvun puolivälissä. Juuri muuta yhteyttä romaaniin ei olekaan, viittaus kantaa silti ja rakentaa pitkän, pitkän sillan. Olisiko matkan varrella voitu oppia jotakin? Olisiko lähiön tulevaisuus voinut olla toinen? Miksi me yhä uudestaan unohdamme ja hylkäämme Montfermeil’n lapset? Vaikka yhtymäkohtia romaaniin on vähän, en silti voi olla ajattelematta kuka elokuvassa onkaan kirjallisuushistorian yksi klassikkohahmoista, Jean Valjean: Isällinen pormestariko, vai sittenkin kebabkuppilan hiljainen jättiläinen Salah, jolla on menneisyytensä. Piinattu, nurkkaan ajettu Issa (sydäntäsärkevä Issa Percia) on tietysti Gavroche.

Aikaisemmin dokumenteillaan vakuuttaneen Ladj Lyn ensimmäinen fiktioelokuva Les Misérables alkaa hilpeissä tunnelmissa. Pariisi juhlii solidaarisen oloisena Ranskan menestystä jalkapallon MM-kisoissa kesällä 2018. Juhlat eivät kuitenkaan ulotu lähiöön saakka, jossa jokainen päivä vaikuttaa taistelulta. Häkellyttävintä on, että vastapuolina ovat hädintuskin teini-ikäiset, turhautuneet lapset ja erilaisiin konflikteihin räjähdysherkästi vastaavat poliisit. Elokuva rakentuu yhden vuorokauden ympärille, kun katupartioon liittyy uusi poliisi maaseudulta, pelokas mutta jollakin lailla rakentava “Rasvis”, konstaapeli Ruiz. Ruizia näyttelevä Damien Bonnard oli elokuvan kuvausten yhteydessä ensimmäistä kertaa Montfermeil’n lähiössä. Kuvittelenko vain, vai onko arkuus ja hämmennys aitoa? Paatuneemmat virkaveljet, valkoinen kuumakalle Chris (Alexis Manenti, joka on myös yksi käsikirjoittajista) ja lähiössä itsekin kasvanut Gwada (hienon, eleettömän roolisuorituksen tekevä Djibril Zonga) koittavat opettaa tulokasta betonigheton tavoille omaamatta itsekään varsinaisesti mitään rakentavia keinoja. Elämä on yhtä tulipalojen sammuttelua.

Les Misérables on poikien ja miesten elokuva. Naiset loistavat poissaolollaan. Pinkiksi possuksi kutsuttu poliisi Chris käpälöi kyllä tyttöjä bussipysäkillä, urheilukentillä vilahtaa muutama räväkkä nuori nainen. Pienissä, ahtaissa keittiöissä seisoo lähes mykkiä maahanmuuttajaäitejä värikkäissä asuissa, yhtäaikaa voimattomina ja toisaalta vahvoina kuin muuri. Melkein minkä muun tahansa elokuvan kohdalla sanoisin, että liikaa toistoa, liikaa väkivaltaa. Kaikkea on liikaa, uhoa, takaa-ajoja, huutamista ja pullistelua. Jollain ihmeen tavalla se kääntyy kuitenkin elokuvan eduksi. Tässä elokuvassa toisto on juuri se keino, jolla meidän pelokkaat takapuolemme sysätään jyrkänteeltä alas ja pakotetaan katsomaan Montfermeil’n ja satojen sen kaltaisten lähiöiden näköalatonta todellisuutta silmästä silmään.

Elokuvassa jotenkin hienointa ja arvokkainta on se, ettei kukaan ei ole yksinomaan hyvä tai paha. Meissä kaikissa on molemmat puolet. Jo Victor Hugo korosti, ettei ole olemassa huonoja taimia, on vain huonoja kasvattajia. Tässä elokuvassa nuoria ei tunnu kasvattavan kukaan. Poliisien ja heidän nimeltä tuntemiensa nuorten välillä on tosin elokuvan alkupuolella havaittavissa aavistuksen ystävyyttä ja huumoriakin, kunnes tapahtuu käänne, jonka jälkeen paluuta ei ole. Kuuntelin taustoitusta varten muutamia Lyn haastatteluja. Ly kieltää elokuvan olevan poliisivastainen, toisin kuin vaikka Kassovitzin La Haine (Viha, 1995), johon hänen elokuvaansa usein verrataan.

Kaikilla on vaikeaa, kaikilla on omat henkilökohtaiset taistelunsa. Elokuvani on herätys tai hätähuuto päättäjille. Historialliset, vuonna 2005 Montfermeil’n naapurilähiöstä Clichy-sous-bois’ta leimahtaneet mellakat eivät lopulta muuttaneet mitään. Elokuva on kuitenkin pohjimmiltaan isänmaallinen. Se on tarina Ranskasta, uudesta Ranskasta.

Kun elokuvateatteri Orionin valot syttyivät, piti puhallella aika pitkään ennen kuin pystyin nousemaan penkistä. Poskeni olivat tulikuumat, kädet tärisivät. Elokuvan loppu on ihan liikaa: ruma, lohduton, vailla mitään vastauksia. Miten tahansa elokuvassa nähtävä vuorokausi päättyykin, huomenna kaikki jatkuu taas ennallaan.

Osa minusta (se nynny) vaikeroi elokuvalle kaunista päätöstä, niitä kuvia, joilla elokuva alkoikin: kaikki kaulailemassa ja laulamassa yhdessä Marseljeesia Riemukaaren alla. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Sieluni olisi halunnut hunajaa ja anteeksiantoa ja ratkaisuja, mutta niitä ei annettu. Koska tiedättekö mitä: meidän on itse oltava se ratkaisu. Sillä jos me emme tee mitään, olemme ikuisesti vain se kirottu, kolhuinen polvi turhaan kuolevan mustan miehen kaulalla.

When you investigate the history of colonialism, neo-colonialism, the looting of Africa’s natural resources, and Europe and the West’s responsibility, then you will begin to understand. – Ladj Ly

Ladj Lyn Les Misérables voitti Cannesissa pääsarjassa arvostetun tuomaripalkinnon (Prix du Jury), rohmusi ansaitusti Césareita ja oli Oscar-ehdokkaana sarjassa paras kansainvälinen elokuva. Ohjaaja asuu edelleen Montfermeil’ssä ja elokuvassa poliisiväkivaltaa dronella kuvaavaa pikkupoikaa näyttelee hänen oma poikansa Al-Hassan Ly. Elokuvan vimmainen loppukohtaus on kuvattu Lyn kotirapussa. Menestystään Ly hyödyntää mm. lähiönuorille perustamansa elokuvakoulun rahoittamiseen.

Elokuvateatterit avaavat taas oviaan koronakevään jälkeen. Alkuvuodesta Suomen ensi-iltansa saanut, mutta pandemian jalkoihin jäänyt Les Misérables esitetään tänä iltana Helsingin Suvilahdessa ulkoilmanäytöksenä ja elokuvateattereissa kautta maan sen mukaan kun se ohjelmistoissa on. Kauniissa elokuvateatteri Orionissa, josta jutun kuvatkin ovat, on mahdollista järjestää tilauksesta turvallinen yksityisnäytös omalla kaveriporukalla. Minä haluaisin kaikista eniten 15-vuotiaan poikani näkevän elokuvan. Elokuvan ikäraja tosin on K16.

Kiitos elokuvanytöksestä ja vuoden kovimmasta elokuvakokemuksesta Cinemanse!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & CINEMANSE

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Lappi mielessä

12

Lappiin lähtöön on vielä jokunen päivä, mutta olemme tehneet valmisteluita ja pakkailleet pakua hissuksiin jo monta viikkoa. Kun lähtee toiselle puolelle maata melkein koko kesäksi, pitää ajatella kaikenlaista. Tänään tuli mieleen, että posti pitää kääntää pohjoiseen, mutta talolla ei ole tällä hetkellä edes postilaatikkoa. No ehtiihän sen.

Mitä kaikkea tarvitsemme seuraavien viikkojen aikana? Haluaisin ajatella, että lähinnä uikkarit, kirjoja ja aurinkorasvaa (olen jopa toiveikkaana ostanut uudet bikinit) mutta jos olen itselleni aivan rehellinen, vähintään yhtä paljon käyttöä on tiedossa oksaleikkurilla ja kumppareilla. Jälkimmäisiä saatamme tarvita jo ennen kuin pääsemme perille, sillä Tornionjoki tulvii tavallista vuolaammin ja tie talolle on tällä hetkellä veden alla. On sinne ennenkin tulvan aikaan soudettu, mutta tällä kertaa haasteena on, että vene on talon pihalla. Ehkä pummaamme naapurilta proomukyydin. Proomulla vietiin ennen lehmiä kesäksi saareen, joten kai sillä yksi paku kulkee.

Tarkoitus on myös kirjoittaa, joten lastaan pakuun myös tietokoneen piuhoineen, kassillisen taustamateriaalia ja printterin. Yök. En haluaisi viedä kauniiseen hirsitaloomme mitään niin rumaa ja rasittavaa, mutta minkäs teet. Toivottavasti talon seesteinen energia tarttuu siihen ja pitää sen suopeana tulostustarpeilleni.

Tarvitaan myös: koirien kynsisakset ja punkkilääke, kyypakkaus, iskuporakone, vitamiinit, joogamatto, hammastahnaa, kaksi kitaraa, yksi syna ja “ihme roinaa” josta syntyy pirtin nurkkaan Jarnon kesästudio. (Ilmaisu on hänen ja päättelen siitä, että se epämääräinen piuhakassi, jonka hän juuri nosti autoon, ei ole hänenkään suosikkinsa.)

Usein matkalle pakatessa lohduttautuu sillä, että periltä saa kaikkea, jos jotain unohtuu. Lappiin se ei päde, ellei ole valmis ajamaan puolitoista tuntia lähimpään kaupunkiin siksi että kameran muistikortit unohtuivat Helsinkiin. Siksi pohjoiseen lähtiessä tulee valmistauduttua tavallista huolellisemmin, tsekattua moneen kertaan onhan nyt akut, reseptilääkkeet ja oikeat laturit.

Paku notkuu kuormasta, vaikka pakkausurakka ei ole vielä edes valmis. Perään on lastattu mm. vanha vaatekaappi, jumppapallo, pellavaöljymaalia, kirppiksiltä löytyneitä bambuverhoja ja neljä pahvilaatikkoa, jonka pakkasimme Lappia varten jo kuukausia sitten eikä meillä ole enää aavistustakaan mitä ne sisältävät. Jostain syystä auto on aina ahtotäynnä, kun lähdemme matkaan, vaikka joka kerta mietimme, että tällä kertaa ei varmaan viedä mitään sen kummempaa. Eipä varmaan!

Ennen lähtöä on tiedossa enemmän tekemistä kuin huvittaisi juuri nyt ajatella, joten sovitaan, että saan kellua näiden viime kesien kuvien tunnelmassa vielä hetken ennen kuin jatkan tehtävälistan kimpussa.

Kuvittelen itseni tuonne syreenin alle. Jossain lähellä surisee mehiläinen, koira kiertyy viereen viltille. Jarno virittää kitaraa. Pihan perällä lämpenee sauna.

Pian. Pian. Pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Nykytanssin Patti Smith

11

Kaupallinen yhteistyö Kekäläinen & Company

Nykytanssi on hiipinyt vähän vaivihkaa elämääni viime vuosina. Minulla on pari ystävää, jotka ovat vieneet minua katsomaan niin balettia kuin nykytanssia, onneksi niin, sillä oma-aloitteisesti en olisi saanut aikaiseksi. Vasta salin pimentyessä olen muistanut miten hurjaa ja lumoavaa on nähdä ihmisten ilmaisevan kehollaan ja liikkeillään niitäkin asioita, jotka eivät taivu sanoiksi. Tanssilla, kuten kaikella taiteella, on kyky möyriä sielun pohjamutia ja nostattaa pintaan tunteita, joita ei tiennyt tai muistanut itsessään olevan.

Sen jälkeen kun Jarno alkoi harrastaa nykytanssia, olemme käyneet säännöllisesti yhdessä katsomassa erilaisia esityksiä. Yllätyin vähän miten laajan kirjon tekemistä otsikon alle mahtuu, vaikka eihän se tietysti ole mikään yllätys, päinvastoin. Kaikki nykytanssi ei ole keskenään samanlaista sen enempää kuin kaikki elokuvat tai kaikki kirjallisuus.

Ilahduin suuresti kun minulle tarjoutui mahdollisuus haastatella suomalaisen nykytanssin pitkän linjan pioneeria, tanssija-koreografi Sanna Kekäläistä, joka aloitti ammattiuransa 19-vuotiaana 80-luvulla. Mikä täydellinen tilaisuus tutustua lähemmin niin Kekäläisen työhön kuin nykytanssiin, josta en tiedä oikein mitään, mutta haluaisin, sillä mitä enemmän näen, sen enemmän kiinnostaa.

Tällä kirjoituksella sukellankin suoraan nykytanssin syvään päätyyn, sillä Sanna Kekäläinen on koko uransa ajan pyrkinyt laajentamaan käsitystä tanssista ja edustaa kentällä kokeellista, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa marginaalia. Syy miksi hän on juuri nyt ajankohtainen on elokuussa ensi-iltaan saapuva If I Would Lose My Voice -teos, joka nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä elokuun puolivälissä. Ensi-illan piti olla jo toukokuun lopussa, mutta se siirtyi koronakriisin takia.

Sannan perustama Kekäläinen & Company on ollut alusta saakka tunnettu nimi nykytanssikentällä, mutta ryhmän toiminta poikkeaa monin tavoin nykytanssin mainstream-nimistä. Tiedän oman työtaustani ansiosta musiikkialasta huomattavasti enemmän kuin tanssista, joten kysyin alalla työskenteleviltä ystäviltä voitaisiinko sanoa, että Kekälänen on indieartisti. Kuulemma kyllä. Vertauksen kautta aukeaa myös millaisia haasteita indietekijä saattaa kohdata maailmassa, jossa valtavirta hallitsee mediatilaa ja myyntilistoja. Toki joka alalla on omat erityispiirteensä, mutta keskustelu Kekäläisen kanssa vahvisti, että näissä on yhtäläisyytensä.

Tapaan Kekäläisen Kaapelitehtaalla, Kekäläinen & Companyn studiolla. Istumme keskellä tyhjää salia, luonnonvalon tulviessa suurista ikkunoista sisään. Olen vähän jännittänyt haastattelua, mutta ihan suotta, Kekäläinen osoittautuu huumorintajuiseksi ja rennoksi naiseksi, joka toki hallitsee asiansa todella moniulotteisilla tasoilla – onhan hän työskennellyt vuosikymmeniä niiden parissa – mutta vastaa mielellään myös uteliaan nykytanssi-newbien peruskysymyksiin perusjutuista. (Olen päättänyt, että ilmaisua “tyhmät kysymykset” ei enää viljellä tässä osoitteessa, koska se sisältää humoristisestikin käytettynä oletuksen, että kaikki kysymykset eivät ole samanarvoisia, ja sellaisesta sanoudun irti!).

If I Would Lose My Voice käsittelee antroposeenia (siitä myöhemmin lisää) ja ilmastonmuutosta, josta Kekäläinen käyttää ilmaisua ilmastokatastrofi, koska siitä on hänen mukaansa kyse. Hän puhuu paljon myös pääomasta ja vallankäytöstä, siitä kuka päättää mikä saa tilaa niin metaforan tasolla kuin konkreettisesti. Aihe on ajankohtainen ja ilmassa on hyviä merkkejä, sillä elokuussa koittava ensi-ilta on samalla ensimmäinen kerta, kun tanssikentän indieartisti pääsee esiintymään näin suurelle lavalle.

Olet ensimmäinen tanssin vapaan kentän tekijä, jonka teos nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä – mikä fiilis? Entä mistä historiallinen yhteistyö lähti liikkeelle?

– Fiilis on mahtava. Alunperin toukokuulle sovitut esitykset siirtyivät epidemian takia, mutta saimme onneksi harjoitella Kansallisteatterissa, joten kaikki on ihan reilassa ja tiedämme mihin olemme menossa. Yhteistyö sai alkunsa klassisesta tilanteesta, sopivan tilan etsimisestä, sillä niitä ei ole liikaa. Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho tarttui aiheeseen, hän on nimenomaan halunnut tätä avautumista yhteistyölle vapaiden tekijöiden kanssa. Tiesin, että heillä on ollut pienellä näyttämöllä esityksiä ulkopuolisten taiteilijoiden kanssa ja olin tyytyväinen. Sitten vasta selvisi, että hän ehdottaakin suurta näyttämöä. Yskin hetken aikaa. En pelkää isoa tilaa, tämä on vaan niin harvinaista herkkua.

Mustavalkoiset kuvat on otettu ryhmän omissa tiloissa teoksen harjoituksista.

Sinut tunnetaan vahvasti kantaaottavista teoksista, joissa olet käsitellyt paljon mm. sukupuolen problematiikkaa. Uudessa teoksessa puolestaan on pääosassa ilmastonmuutos.

– Olen aina kokenut tärkeäksi lähestyä asioita feministisestä näkökulmasta, laajentaen yksityisestä yleiseen. Yksityinen voi olla vaikka muisto, joka teoksen käsittelyssä aukeaa tunnistettavaksi kaikille muillekin. Olen käsitellyt myös vierautta ja esimerkiksi pakolaisproblematiikkaa niin, että ne ovat lähteneet laajenemaan henkilökohtaisesta näkökulmasta. Kaikkihan on poliittista, kyse on näkökulmasta.

En ollut ajatellut ottaa vielä ilmastokatastrofia esiin, mutta kun saimme tämän ison tilan käyttöömme, tuntui että tähän on tartuttava juuri nyt, suurella näyttämöllä. Tällä kertaa halusin lähteä liikkeelle yleisestä: maasta. Maalla tarkoitan sekä konkreettista maata jalkojemme alla että tätä palloa, myös maata metaforan tasolla. Maa ei ole henkilökohtaista, siinä ei ole kenenkään historiaa tai muistoja. Kaikki teoksessa on jostain niinsanotusti yleisestä lähteestä, joka porautuu kohti yksityistä, koska kohtaamiset teoksessa ovat niin intiimejä. Mutta nyt ei puhuta identiteeteistä, vaikka ne ovat siellä mukana.

Miten tällainen aihe löytää muotonsa tanssiteoksessa?

– Olen hakenut uudenlaista tapaa tehdä teoksia ja työstää niitä ihmisten kanssa. Emme esiinny, olemme systemaattisesti poistaneet teoksesta esiintymisen. Olemme ikäänkuin kokemusmaailmassa, joka syntyy siinä tilanteessa. Se on juttutuokio, äärimmäisen strukturoitu, mutta myös äärimmäisen välitön. Juttelemme keskenämme.

Teoksessa on monenlaisia elementtejä: puhetta, tekstiä ja erilaisia materiaaleja, kuten pressuja, sekä yksi vähän rikkinäinen kone. (Kysyn onko se metafora ja Kekäläinen nauraa: kyllä!) Teoksen alussa lähdetään tilasta liikenteeseen ja kuvitellaan siihen maisema, määritellään paikka nimeltä Paikka, ihmisen rakentama miljöö, kuten kaupunki. Tässä on puheosuus, jossa tapahtuu näiden kuvitteellisten paikkojen merkitsemistä näyttämölle, jossa kaikki tapahtuu. Aivan alussa tyyppi vain teippaa lattiaan niitä paikkoja.

Liike on mukana kaikessa, ainakin silloin kun tilanne vie liikkeellisempään ilmaisuun. En tee tavanomaista liikepohjaista tanssitaidetta, jossa tehdään peräkkäin tanssiliikkeitä, vaan teen merkityksiä. Siinä prosessissa tapahtuu kaikenlaista. Merkitykset alkavat elää.

Tapahtuuko siinä vuorovaikutusta yleisön kanssa?

– Kokonaistilanne nimenomaan muodostaa interaktion yleisön kanssa, vaikka emme suoraan keskustelekaan katsojan kanssa. En pidä luennoimisesta ylhäätä alaspäin missään tilanteessa ja erityisesti tämän teeman puitteissa olemme kaikki samalla tasolla niin esitystilanteessa kuin todellisuudessa. Teoksessa elämme samassa kokemusmaailmassa, jossa on liike ja juttelut. Kun sitä seuraa, siitä kiinnostuu, vähän kuin kahvilassa istuessa katselee ohikulkijoita tai muita kahvilan asiakkaita ja kiinnostuu siitä mitä he tekevät. Ihmiset ovat aina kiinnostuneita toisistaan.

Eli yleisö tulee osalliseksi teokseen kiinnostumisensa kautta.

– Kyllä, koska siitä on poistettu se esittäminen, se esityksen suuruus ja fantastisuus.

Taiteessa törmää usein klassiseen lähtökohtaan, että teos on ikäänkuin korokkeella ja sitä katsotaan alhaalta ylös.

– Esittävä taide asettuu melkein aina näin. Mitä isompaan paikkaan sitä menee tekemään, sen enemmän se muuttuu spektaakkeliksi. Olen tosi poliittinen siinä mielessä, että mua kiinnostaa miten paljon tähän tulee se rahan eli pääoman valta. Kenen spektaakkeli se on? Mitä sillä halutaan näyttää? Yleensä halutaan näyttää sitä mikä myy.

Ja se myy mille annetaan tilaa.

– Ja se mikä myy lähtee degeneroitumaan ja muuttuu spektaakkeliksi negatiivisessa mielessä.

Mikä johtaa kompromisseihin ja merkitysten liudentamiseen kun mietitään vaan raha edellä eikä uskalleta ottaa riskejä. Lopputulos on kädenlämpöistä eikä tule sanoneeksi enää yhtään mitään.

– Kun tehdään tuotantoja isolla rahalla, lipunmyyntipaineet ovat kovat. Ajattele mitä kaikkea mielenkiintoista voitaisiin tuottaa, jos ei satsattaisikaan puitteisiin ja siihen että on kaikkea lentelevää härpäkettä, vaan tehtäisiinkin halvalla ja painotus olisi sisällössä.

Teet ylipäänsä hyvin yhteiskunnallisia teoksia, vaikka tanssin kentällä suoraa kantaaottamista halutaan perinteisesti välttää. Oletko tietoisesti valinnut tällaisen lähtökohdan?

– Se on enemmän peräisin jostain tiedostamattomasta kuin tietoisesta päätöksestä. Olen aina halunnut omalla toiminnallani vaikuttaa.

Halu muuttaa asioita on ajanut sun taidetta?

– Ja kriittisyys sitä kohtaan mitä näin tällä toimintakentällä tapahtuvan. Millaisia roolijaot olivat, miten naiskehoa käsiteltiin. Halusin mennä siihen väliin. Naisen keho asetetaan edelleen aivan toisenlaisen katseen kohteeksi kuin miehen keho. Katseen problematiikka yleisemminkin kiinnosti minua heti alusta lähtien. Vastavetona näille toimintakentän konventioille olin kiinnostunut tuomaan niinsanotun hysteerisen tai ruman naisen liikkeen, mielentilan ja habituksen näyttämölle, luoda tästä poetiikkaa.

Miten kuvailisit teosta ihmiselle, joka ei välttämättä tunne nykytanssia?

– Kuvailisin tätä tapahtumana, jossa lähestytään tätä aikakautta, antroposeenia, tai ilmastokatastrofia, siitä näkökulmasta mitä me teimme ja miksi. Oikeastaan en puhuisi ollenkaan nykytanssista. (Nauraa)

Niin, onko tämä kokeellista nykytanssia vai enemmänkin performanssia tai teatteria? Vai tarvitseeko se edes nimeä?

– Se onkin hyvä kysymys. Toki tämä solahtaa nykytanssin kategoriaan, jos ajattelee taustaani ja koulutustani. Pyrkimykseni on kuitenkin aina ollut laajentaa nykytanssin merkityksiä.

Tutkit teoksessa antroposeenia, joka on joidenkin lähteiden mukaan alkanut 50-luvulla, toisten tutkijoiden mielestä jo paljon aiemmin, teollistumisen aikoihin 1800-luvulla. Ydinajatus kuitenkin on, että tällä aikakaudella ihminen on jättänyt maapalloon peruuttamattomia jälkiä, aiheuttanut toiminnallaan geologisia muutoksia.

– Antroposeenin aikana ihminen on alistanut maapallon omaan käyttöönsä siinä mitassa, että perinteinen ero ihmisen ja luonnon välillä on jo kadonnut. Se on hyötysuhde, olemme riistäneet ympäristöä. Juuri tämä on teoksessa keskeistä, juuri tästä kysyn ja esitän ehdotuksia. Nykytanssi tarjoaa kiinnostavan tavan tarkastella aihetta. Näkökulmani ei ole journalistinen, jossa tutkittaisiin informaatiota, eikä dokumentaarinen, jossa kuvattaisiin faktaa. Se ei ole teatraalinen, jossa esitetään jotain, eikä kuvataiteellinen, jossa olisi kolmiulotteista pintaa. Se ei ole video tai elokuva. Se on livetapahtuma, jonka osaksi voi mennä. Tuli muuten hiki, kun pyysit kuvailemaan teosta nykytanssin näkökulmasta! Tanssi on Suomessa usein jotenkin vaikea sana.

Outoa, kun ajattelee, että tanssi on kuitenkin taiteenlajeista se, joka on kaikkein helpoin ottaa intuitiivisesti vastaan. Se on universaali, kehollinen kieli, joka synnyttää kaikissa jonkun reaktion tai tunteen.

– Ehkä se johtuu perinteestä, joka tanssiin helposti kaadetaan. Suomessa on aina ollut hyvin tarkka seula, että millaista tanssin täytyy olla. Ajatellaan, että sen täytyy olla tietynlaista.

Tiesin, että baletissa on tiukka traditio, mutta onko nykytanssissa vastaavaa?

– On ja ei. Tällä hetkellä on paljon ihmisiä, jotka haluavat kyseenalaistaa ja laajentaa sitä, mikä on hyvä asia. He eivät ajattele, että pitäisi tehdä tietyn näköistä, formalistista liikekuviota, vaan tehdään sillä keholla jotain toisella tavalla. Mutta sitä ei juuri kommunikoida isolle yleisölle tai heille, jotka eivät tiedä siitä mitään. Tässä taas mennään median valtaan tai valtaan ylipäänsä: kuka saa tilaa? Suomessa on perinteisesti haluttu määritellä tanssia laadun kautta ja määritelty myös laatu tietynlaiseksi.

Onko yksi laadun mittari juuri se uskollisuus traditiolle? Että se on hyvää ja relevanttia, jos se on sitä mitä on aina ollut ja pysyy ikäänkuin formaatin sisällä? Ja kaikki mikä tulee marginaalista on vierasta?

– Niin, katsotaan, että se mikä tulee niinsanotusta marginaalista ei ole ikäänkuin laadukasta. Että ne eivät osaa, koska eivät tee niin kuin on aina tehty. Nyt tietysti yksinkertaistan. Mutta tämä syö sitä, että uudet asiat voisivat puhutella ihmisiä. Toimintakentän sisäsiittoisuus on vaikuttanut siihen, että uudet ihmiset eivät löydä kovin helposti mukaan. Ilolla seuraan nyt tätä sulkeutuneen kentän aukeamista.

Ilman sinun kaltaisia uudisraivaajia mitään uutta ei ikinä syntyisi eikä mikään kehittyisi. Edelläkävijän rooli on vaan usein tosi epäkiitollinen. Sulla on takana 40 vuoden taiteilijaura, joka on vahvasti yhteiskunnallisen aktivismin värittämää. Saanko kutsua sua suomalaisen nykytanssin Patti Smithiksi?

– Senkun! Olen todella otettu! Rouva Smith on yksi suuria idoleitani.

Palataan vielä sun työhön. Elääkö ja kypsyykö teos vielä paljonkin harjoituskauden aikana?

– Olen tehnyt paljon ajattelutyötä ja suunnitellut rakenteen, eli teoksen muodon, selkeästi päässäni ennen harjoituskauden alkua, joten olen itse hyvin valmis. Mutta kun tulemme tänne harjoitussaliin, ei ole mitään. Vain tyhjää tilaa ja muutama tyyppi. On jännää nähdä miten se alkaa lihallistua ja konkretisoitua niihin ihmisiin ja esineisiin ja miten se alkaa vähitellen muuttua kolmiulotteiseksi.

Tapahtuuko siinä odottamattomia asioita?

– Kyllä! Siinä sitten johdattelen ja ohjaan sitä, mutta sen konkreettisen, fyysisen muodon täytyy myös antaa tapahtua. En usko enkä ole tehnyt pitkään aikaan koreografista tanssia, jossa näytän, että tällaisia liikkeitä me tehdään, vaan lähdemme liikkeelle teemoista ja merkityksistä, joista kehittyy tietynlainen tekniikka, joka on ominaista sille teokselle. Se on aina uniikkia. Se ei koskaan toista itseään samalla tavalla, vaan elää siinä tilanteessa joka kerta. Jos alkaa päsmäröidä niiden pari vuotta hiottujen suunnitelmiensa kanssa, sehän pilaa kaiken.

Tarvitseeko nykytanssista tietää jotain nauttiakseen siitä?

– Ei yhtään mitään! Teosta tehdessä pyrkimys on, että se ei ole tietokirjan kanssa katsottava, vaan se välittyy kenelle tahansa. Meillä on ollut täällä omissa tiloissa esityksiä, ja kerran tänne eksyi eläköitynyt sähköasentaja. Hänestä tuli ihan fani, kävi paljon esityksissämme ja jäi aina esityksen lopussa keskustelemaan siitä mitä oli kokenut. Hänellä ei ollut tanssista yhtään mitään ennakkotietoa.

Ei tarvitse pelätä ymmärtävänsä väärin. Sehän on opittu asia, että pitäisi aina ymmärtää, mutta eihän musiikkiakaan sillä tavalla YMMÄRRETÄ, vaan siihen mennään ja eläydytään ja se voi merkitä yhdelle yhtä ja toiselle jotain ihan muuta. Ymmärtäminen ei ole itseisarvo. Kannattaa tulla avoimin mielin ja antaa itsensä kokea mitä kokee. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Tavoite ei ole, että esitys on kaikkien mielestä KIVA tai IHANA.

Niin, ei taiteen tavoite ole, että kokijassa herää pelkkiä positiivisia tunteita. Taide voi sysätä liikkeelle myös epämukavia tai vaikeita ajatuksia ja tuntemuksia.

– En ole kiinnostunut itseisarvollisesta mässäilystä, mutta henkilökohtaisuus – tai ilmastotilanne voi olla myös kipeää tai vaikeaa. Nykytaide elää aina ajassaan ja kommentoi ajankohtaisaiheita. Joskus se voi olla häiritsevää.

On tervettä ja tarpeellista altistaa itsensä sille. Siten herää kysymyksiä ja syntyy keskustelua. Samalla laajenee ymmärrys itsestä osana tätä maailmaa.

– Ja samalla ilmapiiri muuttuu. Siitä ei ole kymmentä vuottakaan, kun lehdistötiedotteeseen ei voinut kirjoittaa, että teos on feministinen. Se oli ihan kirosana, kuulosti ihmisten korvaan väkivaltaiselta. Se on ihan vasta viime vuosikymmenen loppupuolella muuttunut normaaliksi osaksi keskustelua. Sitä ei tule ehkä tänä päivänä ajatelleeksi, että se on aika uusi normaali.

Kiitos Sanna tuhannesti kiinnostavasta keskustelusta! Se oli todellisuudessa paljon pidempi ja polveilevampi, ja olisi varmaan jatkunut tuntitolkulla, jos olisi ollut aikaa. Odotan kovasti teosta, josta olen nähnyt vasta kuvia sekä trailerin. Kannattaa kurkata! Pidän rätisevästä jännitteestä, joka tihenee kohti apokalyptisiä sfäärejä. Toivottavasti näemme myös mahdollisimman monet teistä Kansallisteatterissa elokuussa! Näytöksiä on kaksi ja liput maksavat 32-38€: klikkaa tästä suoraan lipunmyyntiin. Nopeat syövät hitaat, näytöksiä on todella vain nämä kaksi.

PS. Lisää teoksesta tässä Voima-lehden haastattelusta.

MUSTAVALKOISET HARJOITUSKUVAT JARNO JUSSILA, SANNA KEKÄLÄISEN KUVA STELLA HARASEK JA VIRALLISET PRESSIKUVAT UUPI TIRRONEN

Avatar
Anna Piiroinen ~

Rakastettava sitruunainen linssikeitto

5

Mainitsin keväisessä haikussani keitteleväni sitruunaista linssikeittoa, ja sekös kiinnosti. Piti oikein keittää uudelleen ja painaa mieleen miten sen teen, sillä linssikeitto on niitä selkärankaruokia, jotka syntyvät kuin itsekseen, niistä aineksista mitä ruokakomerossa milloinkin on. Siis kunhan siellä on kuivattuja linssejä!

✖ SITRUUNAINEN LINSSIKEITTO ✖
Perusohje neljälle

Oliiviöljyä tai voita
1-2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
1 tölkki tomaattimurskaa
Reilu litra vettä
(1 kasvisliemikuutio, ei pakollinen)
2 dl punaisia linssejä
Mausteita, riippuen mihin maailmankolkkaan itsesi haluat sijoittaa

Tässä välimerellisessä versiossa:
Pari laakerinlehteä
Suolaa, mustapippuria, chilihiutaleita
Kuivattuja Provencen yrttejä Cannesin torilta

Sitruunanmehua, punaviinietikkaa tai kuten tällä kertaa, veriappelsiininmehua

Linssikeiton juju on siinä, että sitä voi varioida niin paljon kuin sielu sietää. Siitä voi tehdä aasialaisen sopivilla mausteilla tai maustetahnoilla ja pyöristämällä keiton lopuksi kookoskermalla, voi lähteä seikkailemaan Lähi-Itään tai vaikka Somaliaan, tai sen voi pitää hyvin yksinkertaisena, tavoitella jotain ikiaikaista makumuistoa ihmiskunnan aamuhämäristä. Linssikeittoa on keitelty aina, miten ihana ajatus!

Pilko pienenpieneksi sipulit, kuullota kattilanpohjalla runsaassa oliiviöljyssä.

Lisää tomaattimurskaa, anna sen naittua kunnolla mehevien sipuleiden kanssa. Samalla voit ripotella mausteita pikkuhiljaa sekaan. Mikä tuoksu! (Haluaisin kannustaa kaikkia kanssakokkaajia rentoon, nautinnolliseen ruoanlaittoon, jossa rakastetaan raaka-aineita, jutellaan niille, kuunnellaan niitä, käytetään kaikkia aisteja suurenmoisten makuelämyksien saavuttamiseksi.)

Lisää huuhdotut linssit, laakerinlehdet, loput mausteet ja vesi sekä liemikuutio, anna porista kunnes linssit ovat kunnolla pehmenneet. Keiton voi nimittäin halutessaan myös soseuttaa.

Yleensä puristan keittoon lopuksi reilusti sitruunamehua, mutta minulla oli tällä kertaa viimeisiään vetelevä veriappelsiini, kokeilin sitä. Se aivan tiukkui mehua ja oli niin kypsä, että osa hedelmälihastakin hyppäsi keittoon ja vaati aavistuksen kanelia seurakseen. Lopputulos oli taivaallinen!

Usein laitan muuten keittoon myös porkkanaa ja joskus varsiselleriä, nyt kumpaakaan ei ollut. Tätä juuri tarkoitan, loppujen lopuksi keitto syntyy jo sipulista, linsseistä, vedestä, tomaatista ja mausteista.

Viimeistele keitto vielä tuoreella oliiviöljykiehkuralla ja tarjoile vaikkapa murustetun fetan tai ranskankermanokareen kera.

Suunnattoman kiinnostavaa lisätietoa: linssejä on löydetty mm. Franchthin luolasta Kreikan Peloponnesokselta, jossa niitä on käytetty jo noin 13 000 vuotta sitten.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN & TOMI PARKKONEN

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Ei palata ihan vielä takaisin kaikkeen mitä oli

17

Kuulun siihen ihmisjoukkoon, jolle poikkeustila tuli tarpeeseen. Älkää ymmärtäkö väärin, en ajattele, että kylläpä pandemia tarjosi meille kivan hiljentymis- ja hyvinvointiretriitin. Tiedän kuinka paljon se on kylvänyt ympärilleen surua ja stressiä, miten monia se on kohtuuttomasti kuormittanut. Lähipiirimme on ainakin toistaiseksi pysynyt terveenä ja siitä olemme tietysti kiitollisia, mutta taloudellisesti kevät on ollut katastrofi meidänkin yrittäjäperheessä. (Kertoo toki minun etuoikeutetusta asemastani, että minulla on kaikesta huolimatta mahdollisuus keskittyä tilanteen valoisiin puoliin.)

Silti tarvitsin tämän kaiken. Äkillisesti hiljentyneen arjen keskellä huomasin kuinka täyttä elämäni on ollut, viime aikoinakin, vaikka olen kuvitellut hidastaneeni tahtia ja karsineeni kalenterista kaiken liikenevän. Silti kaikkea oli liikaa. Töitä, tapaamisia ja tapahtumia, sosiaalisia menoja, harvat keskittymisen hetket katkaisevia puhelinsoittoja ja sitä kummallista korvienvälistä kohinaa, joka on seurausta siitä kun on liikaa langoilla, aina tavoitettavissa, koko ajan pää täynnä työasioita, ei ikinä oikeasti vapailla.

Pääsääntöisesti pidän kaikista asioista, joita teen. Mutta kivatkin asiat kuormittavat. Huomasin vasta nyt kuinka paljon tarvitsenkaan taukoja, sellaisia kun ei tarvitse olla näkyvissä tai saatavilla ollenkaan. Päiviä, kun olen olemassa vain itseäni ja läheisiäni varten.

Keväästä tuli taloudellisen paineen takia töiden puolesta niin kiireinen, etten tiedä miten olisin selvinnyt siitä, jos töiden ohella muu arki olisi rullannut normaalisti. Onneksi ei ollut tapahtumia, aikaa ei mennyt palavereihin matkustamiseen, sai vain keskittyä tekemään kaiken minkä oli luvannut. Tekemistä oli lähes koko ajan liikaa, mutta nautin silti päivistä, kun mikään tai kukaan ei keskeyttänyt.

Vaikka ehdin jo raivopäissäni kaivata kodin ulkopuolista elämää, huomaan etten olekaan siihen vielä valmis nyt kun kaupunki on muutamassa päivässä herännyt eloon ja kadut täyttyneet ihmisistä. Suhtaudun epäilevästi täpötäysiin terasseihin, ei kiinnosta yhtään ryysiä sekaan. Hilpeässä humalassa halailevista ihmisistä ei ikinä arvaisi, että käynnissä on yhä globaali pandemia. Ei se ole vielä ohi.

Punavuoren koko kesän kestävät festarit ovat virallisesti alkaneet. Lähimmässä puistossa notkuu satoja ihmisiä yömyöhäiseen, nurmikko lainehtii roskia, tyhjiä pulloja ja puoliksi syötyä noutoruokaa. Kierrän puiston kaukaa, mutta koko Punavuorta ei voi kiertää, jos sattuu asumaan sen ytimessä. Kaduilta kantautuva musiikki ja puheensorina ei haittaa, sehän kuuluu kaupunkiin, mutta piittaamattomuus kiristää pinnaa. Heräsin aamuviideltä meteliin: joku paiskoi ikkunan alla lasipulloja sille samalle kadulle, jonne astuisin muutaman tunnin päästä koiran kanssa. Olen villin nuoruuden, juhlien ja kesäyön jatkojen suuri kannattaja, mutta tätä en tajua. Maailmassa, jossa voi olla mitä vain, miksi olla ääliö?

Oma elämäni on palannut kohti jonkinlaista uutta normaalia, käyn kerran viikossa turvavälijoogassa, piipahdan kirppiksillä ja taidenäyttelyissä, näen viimein ystäviäni. Se on ihanaa, mutta olen aivan poikki. Kiireisestä työputkesta ilman kunnollisia vapaapäiviä, kahdesta ikkunan takana humisevasta rakennustyömaasta, näistä viikoista joihin hiipii taas tekemistä enemmän kuin mihin voimavarani tällä hetkellä riittävät.

Edelleen pitää karsia. Edelleen pitää hidastaa.

En halua takaisin kaikkea mitä oli. Haluan joka puolelle levittäytyvän sirpaleisen arjen sijaan poikkeusajan rauhalliset työpäivät, kun sain istua alas aamulla, tehdä töitä keskeytyksettä lounaaseen asti, jatkaa iltapäivällä ja lopettaa, kun oli valmista.

Onkohan tämä joku salakavala aikuistumisen merkki, että huomaa tarvitsevansa mielenterveytensä vuoksi juuri niitä säännöllisiä rytmejä ja rutiineja, joiden TYLSYYTTÄ JA TASAISUUTTA vastaan on koko elämänsä ajan taistellut.

Tahdon myös vapaapäiviä, taukoja, vapaita viikonloppuja. Miksi se on niin vaikeaa, vaikka olen kokenut tämän monta kertaa ja tiedän tasan tarkkaan kuinka tärkeää palautuminen on? Miksen pääse eroon ajatuksesta, että kaikki luhistuu, jos minä en koko ajan tee tee tee? Yhä näköjään harjoittelen. Itsepä olen puhunut keskeneräisyydestä, siitä kuinka omista toimintamalleista poisopettelu ei ole mikään yksittäisestä oivalluksesta syttyvä valaistuminen ja selviytymistarina, vaan tuskallisen hitaasti etenevä prosessi. Kaksi askelta eteen ja yksi taakse, satunnainen sivuluisu, vähän kompuroiden takaisin kurssille.

Mitä kovemmin kaupunki kohisee, sen enemmän ikävöin Lappiin. Ajattelen syreeneitä, niittyjä talon ympärillä, marjapensaita ja metsänreunaa, saunanpesää joka syttyy rätisten. Suuntaamme sinne juhannukseksi enkä ole ikinä odottanut sitä näin paljon. Ja nyt kun tiedän, että saamme olla elokuuhun asti keskellä hiljaisuutta, yritän nauttia tästä horroksestaan heränneestä kaupungistakin nämä viimeiset viikot ennen lähtöä kesäsiirtolaan.

Kuvat ovat viime sunnuntailta, kun lojuimme koko iltapäivän Tähtitorninmäellä, puistossa joka levittäytyy Helsingin yliopiston vanhan observatorion ympärille ja muodostaa tiheine puineen suojaisan turvapaikan. Jarno soitti kitaralla toisiinsa kiertyviä melodioita, minä luin kirjaa, koira söi kärpäsiä ja kerjäsi maistiaisia eväistämme. Siellä tavoitin sen, kaupungin jota rakastan, tauon joita tarvitsen. Sitä kohti. Sitä lisää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Viikon musiikkivinkki ~ girl in red

6

Viikon musiikkilöytö internetin ihmemaasta, olkaa hyvät! Marie Ulven Ringheim, artistinimeltään girl in red on 21-vuotias norjalainen laulaja-lauluntekijä, jonka tekemisiä kannattaa selvästi pitää silmällä. Hän on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kiertää jo kaikki suurimmat festivaalit, päässyt NME-musiikkilehden kanteen ja tullut nimetyksi newyorkilaisen Paper-lehdessä aikansa queer-ikoniksi. Bedroom pop anthems about queer romance and mental health, kiteyttää toimittaja Andrew Hannah parin vuoden takaisessa haastattelussa.

Lähtökohtaisesti kyllä risoo kaikki artistit, joiden nimi pitää kirjoittaa pienillä kirjaimilla, mutta annetaan se nyt tämän kerran anteeksi, koska olen aivan armottoman koukussa tähän muutama viikko sitten julkaistuun kappaleeseen: kaikuvan laulun ja tukahdutetun kitaranäppäilyn yhdistelmä hiipii ihon alle.


☊ GIRL IN RED ~ MIDNIGHT LOVE

Ringheim tekee kuulemma kappaleensa omassa makuuhuoneessaan, mutta niiden tunnelmassa on paljon kaikuja vuosilta, kun sellainen ei vielä ollut mahdollista. Jos pidät vanhasta kitaravetoisesta indiepopista, säröisistä soundeista ja shoegaze-surinasta, käy kuuntelemassa myös muuta girl in redin (nnngggghhhh) tuotantoa, kuten indiehitiksi noussut I Wanna Be Your Girlfriend.