Kylläpä Yle Areena nyt hemmottelee meitä. Tarjolla on tällä hetkellä sellaisia helmiä, että tunsin pakottavaa tarvetta koota teille muutamia viime aikojen dokkarivinkkejä. Pelkään, että muuten ajaudutte onnenne ohi kaikenmaailman kardashianien ääreen.

Vasta tätä kirjoittaessani ymmärrän, että näitä kaikkia dokumenttielokuvia yhdistää luovuus. Usein luomisen tuska, mutta myös palo, suorastaan himo. Ja ihminen, pieni ihminen sen valtavan voiman pyörityksessä. Painetaan siis play.

Varda, Agnèsin silmin

Agnès Varda oli ranskalainen elokuvaohjaaja, joka loi omanlaisensa kuvallisen kerronnan uuden aallon liepeillä, omilla säännöillään. Fiktioelokuvat ja dokumenttielokuvat vuorottelivat ja limittyivät, molempia rakastettiin ja myös palkittiin.

Varda, Agnèsin silmin on Vardan viimeinen elokuva, dokumentti hänestä itsestään. Eräänlainen testamentti ja toisaalta tarpeellinen oppitunti niille, jotka eivät häntä tunne. Katso samaan syssyyn Vardan läpimurtoelokuva Cléo viidestä seitsemään vuodelta 1962, se on jo rakenteeltaan uskomaton taidonnäyte. Dokumenttielokuva Kasvot kylät puolestaan ei ole tällä hetkellä Areenassa, mutta siinä Varda kiertää 89-vuotiaana Ranskaa kolmekymppisen katutaiteilijan JR:n kanssa ja on jälleen kerran hauska, tarkkasilmäinen ja kantaaottava oma itsensä. Sympaattinen elokuva!

Agnes Vardan kotikatu Rue Daguerre Pariisissa roikkui pitkään Pariisin-listoillani, mutten ollut koskaan ehtivinäni sinne kahviloissa notkumiseltani. Nyt surettaa, Agnés Varda otti ja kuoli maaliskuussa 2019. Yhdeksänkymppisenäkin Varda oli tuttu näky kulmillaan, olisi ollut hienoa nähdä tuo rohkea ja itsenäinen uranuurtaja ja mestariohjaaja edes vilaukselta. Seuraavalla kerralla tieni vie Montparnassen hautausmaalle, jossa Varda lepää pienen perunavuoren alla miehensä, elokuvaohjaaja Jacques Demyn rinnalla. Vardan ihailijat vievät nimittäin haudalle kukkien sijaan perunoita, kiitokseksi arkisen Ranskan dokumentoinnista. Siis jos lepää: Agnés, kuriton.

Kylmäverisesti Truman Capote

Kirjailija ja toimittaja Truman Capote rakensi koko elämänsä jonkinlaisen roolin ympärille, kiiveten jo hyvin nuoresta systemaattisesti tikapuita pitkin siihen maailmaan, johon hän tunsi kuuluvansa. Hahmonsa suojista Capote tarkkaili seurapiirejä usein vain sivaltaakseen ylhäisiä ystäviään myöhemmin teksteissään. Trumanin elämän kannalta käänteentekevä teos ei kuitenkaan ollut ehkä tunnetumpi Aamiainen Tiffanylla, vaan romaani (eräänlainen true-crime edelläkävijä) Kylmäverisesti, joka perustui todelliseen murhenäytelmään ja vei Capoten hyvin lähelle (liian lähelle sanoisi moni) kahta murhaajaa, varsinkin heistä toista. Sen jälkeen kirjoittaminen, ja elämäkin, vaikeutui. Myyttisiin mittasuhteisiin paisunut, työn alla oleva kaikkien aikojen romaani Answered prayers olikin pelkkä bluffi. Muutamaa kustantajaa ja nälkäistä lukijakuntaa varten kirjoitettua otetta lukuun ottamatta mitään käsikirjoitusta ei koskaan löytynyt. Capote kuoli alkoholin ja huumeiden nujertamana 1984.

Hienossa dokumentissa käydään antoisasti läpi Capoten eriskummallinen, hiukan surumielinen, lahjakas elämä. Tulee tarve etsiä lisätietoa hänen kärsivällisestä miesystävästään, kirjailija Jack Dunphystä sekä valtavista, ylenpalttisista naamiojuhlista, jotka Capote järjesti New Yorkin Plaza-hotellissa menestyksensä huipulla vuonna 1966. Myös kirjailija Harper Leen (Kuin surmaisi satakielen) ja Capoten jo lapsuudessa alkanut ystävyys kiehtoo.

Dokumentin jälkeen on vielä ehdottomasti katsottava hyytävän hieno elokuva Capote, joka kertoo kirjan Kylmäverisesti syntyvaiheista, pääosassa ilmiömäisen taitava Philip Seymor Hoffman, ilmettynä Truman Capotena.

Roy Andersson: Ihmisenä olemisesta

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Roy Anderssonille elokuva on paitsi monimutkainen ihmismielen kuvallinen kudelma myös hidasta, konkreettista rakennustyötä. Mikään ei ole merkityksetöntä, ja harva asia ihan sitä miltä se ensisilmäyksellä näyttää. Kaikki on lavastettua, jokainen kuvassa näkyvä pistorasiakin on käyty läpi sinnikkään, uskollisen mutta uupuneen oloisen tekijäjoukon toimesta, Anderssonin valvovan silmän alla. Andersson häilyy koko ajan taustalla, hidastaen muutenkin laahaavaa tekotapaa alkoholismillaan. Dokumentti on hyvin intiimi, Andersson avoin, hänen työryhmänsä lähes vereslihalla. Kun kaikki on vain Anderssonin päässä, ei sitä voi saada kukaan muu sieltä ulos, ei nopeuttaa. Verkkaisen tekemisen lomassa palkittu ohjaaja pudottelee viisauksia elämästä ja yhteiskunnasta ja kaipaa lopulta hänkin vain hyväksyntää.

Areenasta löytyy myös Roy Anderssonin kummallisia, usein syyllisyydestä kumpuavia elokuvia, joita katsoo dokkarin jälkeen ihan uusin silmin. Varsinkin elokuvaa Kohti ääretöntä, jonka kivuliaasta ponnistusvaiheesta kaunis, savunsininen dokumentti kertoo.

Kirjakauppiaat

New Yorkin kirjakauppojen historiaa, vanhojen kirjojen keräilijöitä ja kauppiaita, kirjamessuja, paljon tweediä and all that jazz. Täydellinen puolitoistatuntinen hurmaavia hahmoja ja palavaa kirjarakkautta, mutta varoitus: tämän dokumentin jälkeen jokainen kirpparille viety kirja kyllä kaduttaa. Haluan kaikki vanhat kirjani takaisin! Mukana myös kaikkien meidän kyynikkojen äiti, Fran Lebowitz.

Jacques Brel ja elämän jano

Chanson-legenda Jacques Brelin armoitetut sanoittajanlahjat aukeavat tämän dokumentin myötä häntä vähän vähemmän tuntevillekin, eikä edes tarvitse osata ranskaa. Samoin avataan elämää, rosoista on jälleen. Menestys ei ole onnen tae, eikä itsestään voi antaa määräänsä enempää. Mutta voi pojat Brel kyllä antaa! Hiki vain roiskuu kun rakkaus riepottelee ja poroporvarit saavat huutia. Dokumentin edetessä Brelin posket painuvat kuopalle siinä silmiemme edessä, värisevän vedenvärisissä arkistomateriaaleissa. Vain 49-vuotiaana kuollut Brel on haudattu Gauguin viereen Ranskan Polynesian Marquesas-saarille, Atuonan kaupunkiin, ainoaan hengähdyspaikkaan.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN