Yhteistyössä Gasum
Kolmas viikko kaasuauton kanssa käynnistyi jotenkin euforisissa merkeissä. Aloimme jo tottua auton olemassaoloon ja sen tarjoamaan vapauteen – että voi vaan pakata elukat ja kamat kiesiin, ja kääntää nokka ihan mihin huvittaa! Kyllä me sitten kääntelimmekin. Maanantaiksi ajelimme Mäntsälään, keskiviikkona Vihtiin. Molemmista löytyy tukku kuvia, täytyy tuupata niitäkin eetteriin. Minkäs teet, kun kuvia kertyy kahmalokaupalla enemmän kuin ennätän kirjoittaa tekstejä niiden kaveriksi.


Loppuviikosta varustimme auton vähän pidempää retkeä varten ja lähdimme porukalla kohti Hankoa. Määränpää – kuten monet parhaista asioista – oli sattuman oikku tai ehkä pikemminkin onnenkantamoinen. Olimme puolilaiskasti haaveilleet pikkuretkestä Hankoon laittamatta tietenkään tikkua ristiin asian eteen, kun ystävältämme Ira tuli yhtäkkiä kutsu tuohon maan eteläisimpään kärkeen. Hän oli siellä perheineen ja ystävineen viettämässä kesäloman loppua, oli ajatellut että voisimme tulla tervehtimään kun meillä on kerran auto. Tartuimme tietysti kutsuun. Kun maailma avaa oven, on mentävä! Ja pakattava bikinit.


Minä olin seurueesta ainoa, joka oli käynyt aiemmin Hangossa – siitäkin on tosin niin kauan, etten muistanut muuta kuin loputtomat hiekkarannat. Niitä siellä piisaa, sillä meri ympyröi Hangon kolmesta suunnasta. Koitin autossa virittää keskustelun Hangon historiallisesta merkityksestä Suomen sodissa, aihe josta en luonnollisestikaan tiennyt itse mitään, vaan toivoin, että joku muu tietäisi. Mysteeriksi jäi, Jarnolla oli kiire ajaa ja spekuloida Audimme maksiminopeudella, Mikolla täysi työ pohtia seuraavaa kappaletta Spotify-diskoon. Koirat olivat tapansa mukaisesti hyödyttömät, olivat nukahtaneet takapenkille jo ennen kuin ehdimme edes kaupungista ulos. Kesäpäivän lämpö ja moottorin hurina ilmeisesti takaavat – ainakin mäyräkoiramatkustajille – makoisat unet.


Kaasuautolla kulkiessa tuli tottuneeksi siihen, että kiesi herättää melkein kaikkialla positiivista huomiota. Ihmiset ovat uteliaita ja tulevat kyselemään, haluavat tietää miten kaasuauto eroaa tavallisesta, onko sillä ajaminen kalliimpaa tai jotenkin hankalampaa. Ymmärrän kyllä – ei ollut meilläkään ennen tätä yhteistyötä mitään mielikuvaa biokaasuautoista, ei edes ennakkoluuloja. Nyt kun tietää miten homma toimii, biokaasusta on tullut samantien varteenotettava vaihtoehto bensalla liikkumiselle. Siitä kertoo muillekin enemmän kuin mielellään, eipä siis haitannut rupatella ihmisten kanssa huoltoasemilla ja kadunvarressa.
Melkein kaikki ovat yllättyneet siitä, että sen tankkaamisen lisäksi mitään merkittävää eroa ei ole. Yllätyksenä on tullut monille myös se, että biokaasu on bensaa edullisempaa, että kaasuautossa on varmuuden varalle bensatankkikin – ja varsinkin se, että kaasutankin voi asentaa mihin tahansa tavalliseen autoon. Jos haluaa siirtyä autoilussa vihreämmälle linjalle, ei ole siis ainoa vaihtoehto ostaa kaasuauto, vaan kaasutankin voi asentaa melkeinpä mihin tahansa nykyaikaiseen autoon jälkikäteen. Jos ajaa paljon, parin tonnin asennuskulut ovat kohtalaisen nopeasti säästetty polttoainekuluissa.


Ei meidän kaasuauto silti niin paljon huomiota herättänyt kuin helikopteri, joka oli pysähtynyt huoltoaseman pihalle tankkaustauolle Hankoon vievän tien varteen. Tuli vähän kopterikateus. Kuvitelkaa Junolle ja Lunalle pienet lentäjänlakit, joiden alta niiden korvat lepattavat. Luna olisi niin pätevä apukopterikuski, että varsinaista lentäjää ei ehkä edes tarvittaisi. Juno toimisi kartturina. Kunhan joku ensin laittaisi sille kartan oikeinpäin tassuihin.

Perillä meitä odotti kaunein majapaikka naismuistiin: Ira oli järjestänyt ystävänsä Tomi Parkkosen valokuvastudion meille yöpaikaksi. Olin nähnyt valokuvia vanhaan polkupyörätehtaaseen rakennetusta tilasta – Nest Factorylla oli juuri ollut siellä popup-putiikki ja Instagram oli ollut täynnä tunnelmaa huokuvia otoksia – mutta en ollut silti tajunnut lainkaan mikä meitä odotti. Avarassa studiossa oli ties kuinka monen metrin huonekorkeus ja tehdasikkunoista tulviva luonnonvalo, suuri parvi, katosta roikkuvia keijuvaloja, valtava määrä valokuvakirjoja ja vinyyleitä ja mikä odottamattominta – täydelliseksi viimeistelty vastaanotto Helsingin vieraille.

Tomin vaimo Anna – saatatte tuntea hänet Kirjatoukkana kauniista blogistaan – oli valmistellut studion meille sellaisella pieteetillä, että oli tulla tippa linssiin. Sitä loppuun asti ajateltujen yksityiskohtien määrää! Sänkyihin oli pedattu pellavalakanat, minulle ja pitkätukalle mustat, Mikolle keltaiset, sillä vampyyrikin voi joskus olla valon lapsi. Jääkaappi oli varustettu rentoon viikonlopunviettoon jäähdytetyllä roseeviinillä, lempilimullamme (mistä hän sen tiesi?) ja aineksilla saaristohenkisiin skagen-leipiin, joiden ohje oli kirjoitettu jääkaapin oveen. Hän oli myös laatinut vinkeillä varustetun kartan vierailuamme varten. Karttaan oli merkattu mm. kauneimmat rannat, paikan jossa voi bongata surffaripoikia sekä ravintola, josta löytyy kaupungin edullisin samppanja. Anna, tuhannet kiitokset – voisitko alkaa järjestää muillekin viikonloppumatkoja Hankoon?! Sanokaa jos olen väärässä, mutta tämän kokemuksen jälkeen uskon, että niille olisi vankkaa kysyntää. Ihanampi vastaanotto kuin yhdessäkään bed&breakfastissa, jossa olen koskaan käynyt.


Polkupyörätehtaan sisäpihalla oli tilaa temmeltää. Myös koirilla. Auringon lämmittämä asfaltti inspiroi eräät myös nokosiin sillä välillä kun me muut tutkimme nurkkia, selailimme kirjoja ja vaihdoimme kuulumisia. Iran kanssa on vaikea muistaa, ettemme ole todellisuudessa tunteneet kuin vuoden tai kaksi. Olen onnellinen ja kiitollinen isosiskomaisesta läheisyydestä, joka välillemme on vahingossa syntynyt. On minulla sellainenkin sisko, jonka suonissa virtaa sama veri, mutta häntä en ole koskaan tavannut – siskomaisille tyypeille on siis tilaa.


Studiolla olisi voinut helposti hengata koko illan, mutta otimme kuitenkin suunnan kohti seuraavaa etappia, hiekkarantaa – olimmehan helteisessä Hangossa vailla mitään sen kummempaa suunnitelmaa. Suunnistimme Annan kartan avulla rannalle, joka oli kuulemma kaunis, hiljainen ja koiraystävällinen. Hanko on sen verran pieni kaupunki, että moniin paikkoihin pääsee kävellen – ainakin jos ei ole kiire päästä perille. Matkan varrella oli rantabulevardi täynnä ravintoloita, monenlaista villaa ja pitsihuvilaa, pihoja täynnä omenapuita. Niin paljon katseltavaa, kamera unohtui kassiin. Tunnelma oli samanlainen kuin muistin, epätodellinen sekoitus menneiden vuosikymmenten kylpylälomia ja punavalkoraidallisia uima-asuja, eteläistä Ranskaa ja suomalaista saaristoa. Tuli mieleen myös Baz Luhrmannin ohjaama versio The Great Gatsbysta ja kappale nimeltä Together, jonka The XX teki elokuvan soundtrackille. Hanko olisi muuten täydellinen paikka järjestää loppukesän puutarhajuhlat. Jos joku järjestää, voitteko kutsua minut?!




Vapautimme hiekkarannalla koirat hihnoistaan ja samantien selvisi kaksi asiaa. Molemmat mäyräkoirat rakastavat rantaa, mutta täysin vastakkaisilla tavoilla. Luna löysi kepin ja loikkasi sen perässä aaltoihin, ui ja polski rantavedessä kuin norppa eikä tullut pois vedestä ennen kuin pakotettiin -Instagramista löytyy loikkelehtimista myös videomuodossa. Juno nuuski rannan läpi herkkujen varalta, kellahti sitten kyljelleen lämpimään hiekkaan, huokaisi onnesta ja nukahti.





Kun Luna oli riehunut meressä monta tuntia ja sisko sillä välin ruskettanut napaansa samassa asennossa koko sen ajan, Jarno herätti laiskamadon ja kantoi sen veteen uimakouluun. Selvisi, että Junokin osaa uida – ainakin karvatorpedon vauhdilla takaisin rantaan. Äänivalli saattoi rikkoutua kun närkästynyt nakki singahti vedestä. Tuo kuvasarja naurattaa yhä joka kerta kun näen sen. VIUUUH.




Tuli jokunen keppiriita. Junoa eivät kepit voisi vähempää kiinnostaa, se kinaa niistä ihan vaan kiusatakaseen keppihullua siskoaan. Välillä molemmat uuvahtivat viltille välitorkuille. Me kaivelimme kassista roseepullon vain huomataksemme, että pullonavaaja oli unohtunut. Hätätilanteiden varalta on onneksi hallussa pettämätön tekniikka, jolla saa viinipullon auki kengällä. Tyylipisteitä ei lasketa.



Mäyräkoiran onni on, että Hangon hiekkarannat ovat melko matalia: voi uida kauaskin kepin perässä joutumatta syvään veteen, päinvastoin tassut yltävät pohjaan vähän siellä sun täällä. Ihmiset sen sijaan joutuvat kahlaamaan nilkkoihin ulottuvassa rantavedessä kilometrin päähän, jos aikovat kastautua kokonaan – silloinkin siihen vaaditaan luova kierähdystekniikka. Jarno kävi kierähtämässä, ja sai saaliikseen pikkuisen kalan! Kala vapautettiin takaisin mereen kasvamaan, vaikka Luna olisi mielellään pistellyt sen poskeensa. Välipala mikä välipala. Vesipedot polskivat meressä, samaan aikaan toisaalla maakravut viihtyvät viltillä turvallisen kaukana vesirajasta.



Tarvitseeko erikseen kertoa, että ilta oli ihana? Tänä kesänä on ollut aivan liian vähän luppoaikaa rannalla loikoiluun ja tuntuu etteivät kelitkään ole osuneet oikein kohdalle silloin kun olisi ollut mahdollisuus ulkona olemiseen. Hangon helle ja tuo täydellinen, hiljainen ranta tulivat siis akuuttiin kesänkaipuuseen. Ei ollut seurassakaan valittamista, kaksi lempi-ihmistäni ja pari (märkää, mutaista ja enemmän tai vähemmän onnellista) norppaa.


Puistelimme hiekkaiset tassunjäljet pyyhkeistä, pakkasimme laukut ja kävelimme takaisin kaupunkiin kun aurinko alkoi laskea. Yhteiskuvan meistä otti Mikko – kiitos kaunis. Molemmilla meistä on yleensä kamera kädessä, harvemmin osumme linssin eteen yhtäaikaa.

Poikkesimme paluumatkalla Hangon Makaronitehtaaseen syömässä paikallisten kehumaa pastaa. Kanttarellipasta taltutti kirkuvan nälän, ei ehtinyt ottaa kuvia. Matkalla majapaikkaan olikin sitten energiaa testailla reitin varteen unohdettuja kulkuneuvoja. Tuo pikkuinen pickup ei taida kyllä käydä kaasulla. Tai enää millään muullakaan.
Harkitsimme vielä piipahdusta Hangon yöelämään, mutta parhaat kemut ovat aina omalla terassilla – niin nytkin. Oli viinipullo, lyhdyt ja vinyylisoitin. Löysimme levyjen joukosta aivan mahtavaa musaa. Kaikkien yhteinen suosikki oli tälläkin kertaa Hectorin Yhtenä iltana, joka hiipii ihon alle, ryömii kylkiluiden välistä rintaonteloon ja jättää ihmiseen sietämättömän haikeuden. Sen jälkeen joku laittaa yleensä soimaan vielä Daven kappaleen Pieni ja hento ote ja sen jälkeen onkin vaikea keksiä enää mitään soitettavaa tai puhuttavaa. Ainakaan kolmeen minuuttiin.





Ira kolkutteli aamulla studion oveen lähileipomon vielä lämmin paperipussi kainalossaan. Keittelimme aamukahvit ja heräilimme. Skagen-leipäset oli kiskottu pikkutunneilla yöpalaksi, rippeet katettiin aamiaispöytään. Vinyylivalikoimasta löytyi aamuunkin kaikenlaisia helmiä, kuten David Bowien vanhoja levyjä, joilla on erikoinen kyky olla melkein missä tahansa tilanteessa juuri sitä mitä tarvitaan.


Vielä vähän studiofiilistelyä. Haittaisikohan Tomia hirveästi, jos muuttaisin sinne asumaan? Menen pieneen tilaan ja pystyn kuuntelemaan musiikkini myös kuulokkeilla, jos toistohulluus alkaa käydä hermoille. Teen hyvää ruokaa, pidän kahvipannun kuumana ja – kun siihen kerran ryhdyn – siivoan saksalaisella tarkkuudella.




Läksimme kaupungille seikkailemaan. Pihakirpputoreja, puutalokortteleita, pikkukahviloita, jäätelökojuja. Kirppislöytöjä emme tehneet, mutta söimme jonkun tekemää tuoretta pullaa. Piipahdimme myös pikavisiitille Annan ja Tomin luo. Voi apua. Studio on kaunis kuin kuva, mutta pariskunnan koti se vasta pakahduttaa pienen ihmisen sielun. Kannattaa käydä sieltä blogista kurkkimassa palasia. Jos tulee toiste tilaisuus kyläillä, täytyy kysäistä saisinko ottaa muutaman kuvan. Sanomattakin selvää, että molemmat osoittautuivat huipputyypeiksi – kiitos vielä kerran vieraanvaraisuudesta.


Onkohan se niin, että minä löydän hevosia kaikkialta missä kuljen, vai löytävätkö hevoset minut? Hangossa oli jokatapauksessa käynnissä estekisat: sitä ei voinut olla huomaamatta, koko kaupunki oli täynnä hevoskärryjä ja ratsukkoja. Koirat katselivat kentällä laukkaavia hevosia lumoutuneina. Luna halusi varmaan syödä hevosen, Juno haaveili ehkä omasta, jolla ratsastaa (tosin Juno on se, joka kuvassa nuolaisee huuliaan… hmm). Mikkoa jännittivät kaksimetriset hevoset, minua jännittivät ne samankokoiset esteet. Jarno olisi varmaan loikannut selkään ja kokeillut molempien kanssa onneaan, ellei yleinen mielipide olisi estänyt.



Olisi ollut ihanaa jäädä Hankoon pidemmäksikin aikaa, mutta Vihreässä talossa odotettiin meitä jo – matkan oli siis jatkuttava. Monta kiinnostavalta kuulostavaa paikkaa (ja ne surffaripojat) jäivät Hangosta vielä näkemättä, mutta onpahan syy mennä pian takaisin. Kävimme ennen lähtöä vielä kahvilla Neljän tuulen tuvassa, jota itse marsalkka Mannerheim 20-luvun lopussa isännöi. Mäntysaaren rantakalliolle rakennetussa kahvilassa ei itsessään ollut mitään erityisen unohtumatonta, mutta merelle saarten keskeltä avautuva maisema sen sijaan on huikea – ja nuo kalliolle pystytetyt kivipöydät! Suosittelen tupaa pysähdyspaikaksi, jos sää vaan sallii. Siitäkin löytyy tietysti vierestä pieni hiekkaranta, koska Hanko. Pakko rakastaa.


Matkalla Vihreään taloon koitin miettiä miten tiivistäisin kokemukseni kaasuautoilusta kolmen viikon kaasuttelun jälkeen. On oikeastaan aika vaikeaa kertoa mitään mullistavaa, koska kaasuautolla ajaminen on niin kovin samanlaista kuin millä tahansa autolla liikkuminen. Merkittävin ero on siinä, että kaasuautolla ajaessa on hyvä omatunto. Se onkin itseasiassa aika iso juttu – jokainen tiedostava kansalainen on kuitenkin tietoinen autoilun haitallisista ympäristövaikutuksista. Toivon, että biokaasuautoilusta tulisi mahdollisimman monelle vaihtoehto omaa tai vuokra-autoa valitessa. On jokatapauksessa selvää, että uusiutuvaan energiaan perustuva autoilu on tulevaisuutta. Samaan malliin emme voi jatkaa enää kauaa, jos aiomme asuttaa tätä palloa jatkossakin.
Tämä oli juttusarjan kolmas ja viimeinen osa – ensimmäisessä otettiin tuntumaa uuteen kulkupeliin, toisessa tehtiin retki Pori Jazzeille. Kaasuautoilusta löytyy vielä paljon lisää Gasumin sivuilta sekä osoitteesta Ajakaasulla.fi. Kommenttiloota on teidän, saa vapaasti kysellä jos aihe kiinnostaa.
PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA