Yhteistyössä Gasum
Kirjoitin tovi sitten biokaasuautosta, jonka saimme muutamiksi viikoiksi kokeiluun. Ensimmäinen etappimme autoretkeilyn saralla oli Pori Jazz, joka houkutti monen vuoden tauon jälkeen vetonautoilla nimeltä Richard Ashcroft, Seal ja kirsikkametrilaku. (Tämä ei ole vitsi. Rakastan kirsikkametrilakua.) Heinäkuinen maakuntamatkailu, tuttuihin törmäily jazzkadulla ja Yyteri kiinnostivat myös, joten päätöstä ei tarvinnut pohtia sen kauempaa. Hankimme liput ja lastasimme auton kaikella mitä suomalaisena kesäviikonloppuna voi vaan tarvita. Hellehepeneillä ja paksuilla villapaidoilla. Bikineillä ja sateenkestävillä teltankokoisilla takeilla. Unohtamatta aurinkorasvaa, hyttysmyrkkyä ja ritsaa varastelevia lokkeja varten (vain vähän vitsi).
Ajelimme kaasukiesillä Poriin maailmanlopun kaatosateen läpi. Elättelimme toiveita, että sateet jäisivät matkan varrelle ja perillä odottaisi pilvetön taivas, mutta turha toivo – sama märkä harmaus oli vastassa Porissakin. Edes sade ei voinut himmentää riehakkuutta, joka valtaa kaupungin joka vuosi jazzien aikaan. Kaikki olivat hyväntuulisia, jopa Ärrän myyjä joka joutui isoja kahvejamme varten täyttämään kahvipannun, sitten maitokannun ja vielä metsästämään lisää kansia pahvimukeihin. Sillä ensimmäinen asia, joka suoritetaan missä tahansa määränpäässä, on hakea kahvit. Vasta sen jälkeen voi alkaa pohtia muita tähdellisiä, kuten ruokaa tai sitä oliko jossain joku majoitus.
Hotellihuoneet oli tietysti buukattu täyteen jo kuukausia sitten, joten olimme vuokranneet Porin kaupungin kautta Mikonkadulta kaksikymmentäneliöisen viikonloppuluukun. Pieni asunto oli täynnä hevoskisoissa hankittuja palkintopokaaleja ja kehystettyjä Raamatun jakeita. Alkovista löytyi nitisevä sänky, josta tuli mieleen opiskeluvuosien vähän liian kapeat laverit ja kaverilta toiselle kierrätetyt runkopatjat. Siihen oli pedattu puhtaat lakanat huolellisesti kuin kauan odotetuille vieraille.
Festivaalialueella oli samanlaista kuin kaikkialla muuallakin länsirannikolla, märkää. Richard Ashcroft, tuo kolholla tavalla karismaattinen britti, seisoi lavalla kitaran kanssa ja soitti Bitter Sweet Symphonya. Sadeviittoihin verhoutunut yleisö kahisi kertosäkeen tahtiin kuin lauma muovihuppuisia hattivatteja. Löysimme ensimmäiset huonotuuliset ihmiset – kärttyisiä järjestysmiehiä, jotka olivat seisoneet piiskaavassa sateessa arvatenkin koko päivän. Kärttyisyys oli vähälllä tarttua, mutta päätin, että mikään ei pääse pilaamaan meitsin keikkatunnelmaa kun The Verven nokkamies soittaa ensimmäisen kerran Suomessa.
Ei sitä keikkatunnelmaa kauaa koeteltu. Löysimme ystävämme Iran seurueineen, sitten viinipaviljongilta paikan – sellaisen, jossa pysyi kuivana kaatosateen keskellä ja kaiken lisäksi näki päätä kääntämällä molemmille suurimmille lavoille. Oli penkki, vilttejä ja pullo kuohuviiniä, yksi vanha ystävä ja muutama uusi. Ei haitannut paviljongin kattoon hakkaava sade tai kaikkialle hiipivä kosteus. Jokilavalla vetänyt John Newman teki vaikutuksen energiallaan, vaikka artistin tuotantoon perehtymättömän korvaan kuulosti siltä, että hän soitti saman hittinsä ainakin kuusi kertaa. Sade oli loppunut siihen mennessä kun kävelimme Kirjurinluodon läpi kaupunkiin.
Lauantai valkeni laiskana ja mikä tärkeintä, aurinkoisena. Kävelimme lounaalle sinne minne kaveritkin olivat päätyneet ja unohduimme terassipöydän ääreen pitkälle päivään. Muut lähtivät venähtäneen lounaan jälkeen takaisin Helsinkiin, me painelimme kaksin Kirjurinluotoon. Oli parhaat eväät: pullo kuohuviiniä ja pussillinen kirsikkametrilakua puoliksi ennen illan keikkoja. Puoliksi. Ainoa huono puoli miehessä, jolla on hyvä (eli sama) maku, on se, että joutuu jakamaan. Pitää seuraavalla kerralla ostaa molemmille oma metrilakupussi.
Lauantai-iltana muistin millainen Pori Jazz on parhaimmillaan: päivästä pitkälle yöhön venyvä piknik, vierailleen lämmin ja lempeä. On pimenevään iltaan syttyviä valoja, lavoilta kantautuvaa musiikkia. Jokaiselle löytyy passeli paikka puun alta tai tarpeeksi tilaa viltin levittämiseen nurmikolle. Järjestysmiestenkään hermot eivät olleet enää ihan niin kireällä kuin edellisenä päivänä.
Seal – Suomessa ensimmäistä kertaa hänkin – odotetusti houkutteli päälavan eteen kaikista suurimman yleisömeren. En oikein tiennyt mitä odottaa keikalta, vaikka halusin ehdottomasti nähdä sen. Pidin monista kappaleista, keikan tunnelmasta, tietysti siitä samettisesta äänestä. Rutinoituneet välispiikit ja suoritukselta kalskahtava kokonaisuus jättivät kylmäksi. Yleisö tuntui odottavan koko keikan ajan sen itsestäänselvää loppuhuipennusta, Kiss From A Rose olikin kaunis kuten aina. Kun oli katsellut tunnin lavalla yksinään huojuvaa Sealia, alkoi tuntua ettei siellä ollut enää mitään nähtävää, joten makasimme nurmikolla ja kuuntelimme. Sillä tavoin nautittuna ne kappaleet olivat ehkä parhaimmillaan, sopivat siihen pehmeään pimeään.
Lauantain – ja samalla koko tapahtuman – päätti Olavi Uusivirta. Olen nähnyt Olavin livenä työkuvioiden kautta varmaan sata kertaa, mutta aina ne kappaleet jaksaa kuunnella vielä kerran. Olavissa on hillittömyyttä ja poikamaista iloa, joka sulattaa mustan kyynkin sydämen. Päädyimme vielä viinipaviljongille. Suurin osa yleisöstä oli jo painellut yön selkään – saimme valita parhaat paikat ja kahmia vilttejä hiipivään viluun. Lähdimme viimeisten joukossa sitten kun suurin vaellus luodon läpi takaisin kaupunkiin oli ohi. Sillalla oli silti ryysis, se kuuluu jotenkin kokemukseen.
Sunnuntaiksi huristelimme meren ääreen, vakaana suunnitelmana pyhittää pyhäpäivä ei-yhtään-minkään tekemiseen. Suunnitelma onnistui yli odotusten. Lojuimme viltillä, katselimme leijoja. Työnsin varpaat syvälle hiekkaan. Oli mansikoita, karjalanpiirakoita ja kirsikkatomaatteja, eikä kukaan odottanut meitä missään. Tuuli kuljetti ihmisten äänet jonnekin kauas.
Yyterissä tulee käytyä aivan liian harvoin, varmaankin juuri siksi, että autottomana rantaretket vähän kauempana kaupungeista sijaitseviin kohteisiin ovat hiukan haastavat. Bussit kulkevat, mutta onhan se nyt kummasti kätevämpää, kun ei ole riippuvainen muista aikatauluista eikä tarvitse roudata kaikkea hauisvoimin. Laiskuuspäissäni valitsen milloin tahansa mieluummin sen lähimmän kelvollisen paistattelupaikan. Siksi päätimmekin näyttää kiesille mahdollisimman montaa kivaa paikkaa, joissa ei ole hetkeen käyty, niin kauan kuin tätä biokaasuautoilijan onnea kestää.
Hiekkadyynien keskellä on niin hyvä ja helppo olla. Kotoisaa, vaikka minulle ja pitkätukalle Kalajoen hiekat ovat paljon tutummat – ne sijaitsevat huomattavasti lähempänä Ylivieskaa ja Ylitorniota, joissa olemme nuoruusvuosinamme luuhanneet. Ehtisiköhän tänä kesänä vielä Kalajoellekin?
No miten kaasulla käyvä menopelimme pärjäsi pidemmällä matkalla? Ilman mitään ongelmaa. Tätä oikeasti kysyttiin pariinkin otteeseen. Viime viikkojen aikana on nimittäin selvinnyt, että kaasuautoiluun liittyy kaikenlaisia kummallisia ennakkoluuloja, kuten esimerkiksi se, että kaasulla kulkeva auto olisi jotenkin hitaampi, huonompi tai rumempi kuin tavallinen. Sehän on staili, huudahti yksikin ystävä yllättyneenä kun kurvasimme kadulla hänen eteensä, ilmoitti odottaneensa rumilusta. Nauratti. Sinne Poriinkin se porhalsi noin vaan, ja toipa vielä takaisinkin.
Kahden viikon käytön jälkeenkään en ole huomannut biokaasukärryssä minkäänlaista merkittävää eroa tavalliseen autoon, paitsi sen, että tankkaaminen on aivan eri tavalla sosiaalinen tapahtuma. Tankilla käydessä saa ympärilleen sekä uteliaita kyselijöitä (hyvä, että biokaasu kiinnostaa) että muita kaasuautoilijoita, jotka ilahtuvat tavattomasti törmätessään kanssakaasuilijaan. Yksi heistä osoittautui Gasumin työntekijäksi, terveisiä!
Itse tankkaamisestakin on kysytty. Biokaasua tankataan aivan samalla tavalla kuin bensaakin – letku sisään ja odotellaan, että tankki täyttyy. Oikeastaan ainoa yllätys tuli vastaan kaasuautomaatin kuitissa: biokaasu on todellakin bensaa edullisempi. Aika jees, että on olemassa tapa autoilla totuttua ekologisemmin ja edullisemmin. Kuulostaa tulevaisuudelta.
Muutama kysymys on tipahtanut myös siitä miten auto vaihtaa biokaasusta bensaan, jos kaasutankki tyhjenee kesken ajon eikä kaasuasemaa löydy läheltä. Se tuli testattua matkalla Porista takaisin: vaihtoa ei edes huomaa, se tapahtuu nimittäin automaattisesti ajon aikana. Mukavuudenhaluinen kuski kiittää kun mitään ei tarvitse tehdä. Kunhan muistaa tankata kaasua kun seuraava asema osuu kohdalle, sillä kuka hullu haluaisi ajella auton bensatankilla, kun on olemassa viisaampikin vaihtoehto. Lisää kaasuautoilusta löytyy Gasumin sivuilta sekä osoitteesta Ajakaasulla.fi.
Sananen autoilusta. Siihen koukuttuu petollisen nopeasti. On käsittämättömän kätevää, kun kaikkea ei tarvitse etukäteen suunnitella, päättää ja aikatauluttaa julkisen liikenteen ehdoilla. Ja sen, paljonko kamaa jaksaa kantaa ja montako koiraa pystyy sen kaiken kaman ohella pitämään käsissään! Olen kyllä matkustanut kahden mäyräkoiran, matkalaukun, kamerarepun ja kahden ruokakassin kanssa junalla joulunviettoon, mutta se on yksi niistä kokemuksista, joita ei tarvitse tässä elämässä toistaa.
Kahden yhteisen viikon jälkeen ehdin jo kiintyä kaasukiesiin, ei tehnyt yhtään mieli luopua siitä. Mutta onneksi ei ihan vielä tarvinnutkaan, sillä edessä oli vielä viikon verran muita retkiä. Palataan niihin pian.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
