Meren kohina, ei muuta

Tämä uusi elämä ei hirveästi eroa omalla kohdallani tavallisesta arjestani. Istun kuten ennenkin tiilirotiskoni keittiössä, teen vähäisiä töitäni, hämmennän hajamielisesti sitruunaista linssikeittoa. Maljakossa aurinkoa päivystävä magnoliapuun oksa puskee kukkaa kukan perään, vaaleanpunaiset, vahamaiset lehdet kolahtelevat ikkunalaudalle ja jäävät siihen muuttuen melkein läpinäkyviksi. Löydän itseni seisomasta peilin edessä suttaamasta mustalla kajalilla viivoja silmiin, vaikken ole nähnyt juuri ketään kahteen viikkoon. Epätavallista: petaan joka aamu sängyt kuin raivokas sotilas.

Eräänä aamuna alkaa sataa lunta. Ensin sievästi kuin puuterisokeria ripsottelisi, sitten tyynyliinan kokoisia hiutaleita. Talon kulmalla laventelit ja puksipuut peittyvät lumeen. Kaikki on vähän sekaisin, vuodenajat, viikonpäivät, aikakin. Lumi kinostuu dyyneiksi pitkin pikkukaupunkia.

Eriskummallisessa keväässämme meidän on löydettävä iloa ja kiitollisuutta pienistä asioista ja läheltä. Minusta tuntuu, että se on meille ihan oikein.

“Jäimme vaieten lieden ääreen istumaan iltamyöhäiseen saakka. Tunsin jälleen kuinka onni asuu yksinkertaisuudessa ja kohtuullisuudessa – lasi viiniä, kastanja, pieni vaatimaton liesi, meren kohina, ei muuta. Tunteakseen, että tämä on onnea, tarvitaan vain yksinkertainen ja tyytyväinen sydän.”

Nikos Kazantzakis, Kerro minulle Zorbas
(Kirjasta lisää täällä: Tanssin Zorbaksen rannalla)

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN

13 thoughts on “Meren kohina, ei muuta

  1. Kyllä, se on meille ihan oikein.
    PS. Minäkin olen alkanut pedata. Se on kummallista.

  2. Kiitos Anna tästä – kaunis rauhoittava teksti, tunnelma ja kuvat.

    Melkein näin sinut kajalisi kanssa. Ikkunasta lumisateen läpi magnoliankukat ikkunalaudalla. ♡

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.