Uusi vuosi Sayulitassa

✖ SAYULITA, MEXICO

Saavumme Sayulitaan viidakkoista pikkutietä pitkin kymmeneltä illalla. Taksi jättää meidät korttelin päähän määränpäästämme, koska keskellä tietä on käynnissä breakdance battle ja kadulla pauhaa ysäriräp. Uuden vuoden juhlinta on ilmeisesti jo alkanut, vaikka aatto on vasta huomenna. Nostamme reput takakontista ja luovimme tien väkipaljouden läpi. Olemme varanneet huoneen bed&breakfast -paikasta, josta en tiedä muuta kuin että se on lähellä rantaa. Sayulitassa tosin kaikki on lähellä rantaa: surffikylä on pieni ja kaikki sijaitsee muutaman hassun kadun varrella.

Majatalo löytyy kulman takaa pienestä porttikongista. Respassa istuu ystävällinen nuori mies, jolle kokki ja häkissä nuokkuva papukaija pitävät seuraa. Kokilla on kaksi suurta koiraa, nekin nukkuvat, tiukoilla kerille kiertyneinä keittiön lattialla. Katson niitä haikeasti, salaisesti haluaisin rapsuttaa jokaista koiraa jonka näen.

Huoneemme on sisäpihan perällä ja sinne kivutaan kapeaa ja jyrkkää portaikkoa pitkin, en saa pimeässä selvää onko se puumaja vai baaritiskin yläpuolelle rakennettu laavu. Sen erotan, että seinien tilalla on bambusermejä, sängyn yllä on hyttysverkko ja pressulla vahvistettu olkikatto. On jo myöhä, riisumme hikiset vaatteet, kaivamme repuista hammasharjat ja kipuamme repaleisen hyttysverkon sisään.

Ensimmäinen yö kestää ikuisuuden. Jarno nukahtaa heti, mutta minä en saa unta: muutaman kymmenen metrin säteellä on ainakin kolme baaria ja jokaisesta raikaa musiikki. Äänieristystä ei ole ja tuntuu kuin yrittäisi nukkua keskellä tanssilattiaa. Kakofonia jatkuu aamuviiteen, onneksi aamulla ei ole kiire mihinkään. Katselen pimeyttä kunnes kyllästyn, kaivan repusta kirjan ja taskulampun. Varpaita palelee, mereltä käy viileä tuulenvire ja peittonamme on pelkkä lakana ja puuvillasta kudottu meksikolainen viltti. Kääriydyn niihin tiukemmin ja liimaudun Jarnon kylkeen.

Vuoden viimeinen päivä koittaa aurinkoisena, alakerran terassilta kantautuu kahvin tuoksu. Syömme aamiaiseksi paistettuja munia, paahtoleipää ja mustia papuja. Chiliäkin olisi tarjolla, heti aamusta ei maistu. Kahvi on kitkerää, mutta sitä on ja se on kuumaa. Krapulaisen näköinen poika kysyy haluammeko mantelimaitoa, sitä emme ole kuulleet aiemmin Meksikossa. Joku nukkuu riippumatossa.

Toiveeni toteutuu ja tutustumme kokin koiriin, jotka ovat juuri ja juuri jaksaneet herätä olemaan vahtikoiria. Toinen on vanha ja toinen vielä pentu, molemmat hellyydenkipeitä jättiläisiä, jotka heittäytyvät lattialle kun niitä rapsuttaa. Kokki kertoo, että amerikkalainen vieras oli yrittänyt ostaa pennun isolla summalla, mutta hän ei ollut myynyt. Kokki oli yhtä järkyttynyt kuin minä olisin, jos joku yrittäisi ostaa Juno-koiran. Suuri musta koiranpentu ei ollut moksiskaan vaan makasi onnellisena selällään ja otti kaiken hellyyden vastaan.

Meillä on Sayulitassa ystäviä, jotka tapaamme keskellä katua värikkäiden viirien alta. Jälleennäkemisen riemu on suuri, vaikkei siitä niin kauaa ole, kun viimeksi näimme Suomessa. Tiedossa on kuitenkin monta monta kiireetöntä päivää, yhteistä lomaa, joka on suurinta luksusta jonka voimme kiireisen syksyn jälkeen kuvitella. Kenenkään ei tarvitse katsoa kelloa tai vastailla puheluihin tai laskea montako tuntia ehtii nukkua, jos tilaa vielä yhden.

Vuosi vaihtuu hiekkarannalla, aallot pauhaavat muutaman metrin päässä. Meillä on kimaltavat mekot ja sandaalit ja samppanjaa, olemme nyysineet rantaravintolan naapuripöydistä paljettinaamareita joista emme saa tarpeeksemme. Vieressä istuu vanha koira, joka haluaa osansa illallisestamme eikä onneksi välitä tuon taivaallista raketeista, joita ihmiset paukuttelevat vain muutaman metrin päässä. Tähtisädetikut ritisevät, niiden rikinkatku muistuttaa asioista jotka olivat kauan sitten totta, mutta nyt olen tässä, katselen pimeässä sinkoilevia kipinöitä eikä mikään voisi olla paremmin.

Uusi vuosi on tunnin tai parin ikäinen, kun päätämme lähteä rannalta ja mennä uuden vuoden drinkeille, kavereiden kesken rinkeille. Haluamme punaiseen baariin, jossa on kuulemamme mukaan kylän parhaat margaritat. Muutkin ovat selvästi kuulleet niistä, sillä punainen baari on täpötäysi ja bileet ovat levinneet kadulle asti. Saamme margaritamme pienen jonottelun jälkeen ja juomme ne istuen vastapäisen talon portailla. Kello on jo paljon kun päätämme lähteä nukkumaan. Kaikkialla soi musiikki, kadulla tanssitaan taas ja arvaan, että juhlat jatkuvat tänäänkin aamuun asti. Kävelen mukulakivikaduilla varvastossuissani, ohuessa mekossani, nojailen mieheen vieressäni. Tämä on neljäs uusi vuosi, jonka kohtaamme yhdessä.

Uuden vuoden ensimmäiset päivät kuluvat maleksien rannoilla ja kaduilla. Pieneksi kyläksi Sayulita on yllättävän äänekäs ja värikäs. Livemusiikki raikaa iltaisin joka kulmalla, vaikka uusi vuosi on juhlittu. Talot on maalattu kirkkailla väreillä, jotka ovat haalistuneet auringossa. Yksi kylän läpi kulkevista kaduista on nimeltään Avenue Revolucion. Sana Revolucion on maalattu isoin kirjaimin monen talon seinään kuin vallankumous saattaisi alkaa minä tahansa hetkenä. Meri tuoksuu kaikkialla. Kapeat kadut ovat täynnä paikallisia kahviloita ja ravintoloita: rakastan sitä, että amerikkalaiset ketjut eivät ole vallanneet tätäkin paikkaa. Ruoka on hyvää melkein kaikkialla. Syömme cevichea ja tacoja ja quesadilloja, maistelemme asioita joiden nimiä emme tiedä tai osaa lausua. Ämpärinkokoiset margaritat maksavat rannalla kolme dollaria ja yhdellä saa aikaan kevyen humalan.

Ravintoloiden lisäksi kylä on täynnä pieniä taidegallerioita ja boheemeja pikkukauppoja, joissa myydään koruja, kristalleja ja neonvärisiä tupsuja. Unisieppareita, maalattuja lehmänkalloja. Rauhanmerkkejä roikkuu joka ovessa. Kylän hippitunnelma on viehko, joskin siitä taitaa olla kiittäminen pitkälti expateja, joiden perustamat puodit ja surf shopit näyttävät tismalleen samalta niin Balin Canggussa kuin kymmenissä muissa samankaltaisissa surffikylissä ympäri maailman. Meksikolaisen kulttuurin kanssa sillä on melko vähän tekemistä.

Monista putiikeista löytyy ilokseni kuitenkin paljon paikallisia käsitöitä, kuten keramiikkaa, tekstiilejä, nahkaisia laukkuja ja kenkiä. Jarno ostaa pienen sovittelun päätteeksi nahkakengät, jotka on tehty käsin lähikaupungissa. Siihen asti hän on kävellyt kaduilla paljain jaloin erottumatta oikeastaan mitenkään joukosta, sillä lauta kainalossa vaeltavat surffarit eivät keskimäärin näytä pitävän kenkiä kovin suuressa arvossa.

Päällimmäisin havainto on, että kylässä on kokoonsa nähden ihan liikaa ihmisiä – liikaa surffareita, muualta uuden vuoden viettoon saapuneita meksikolaisia, talveksi lämpimään muuttaneita amerikkalaisia ja eurooppalaisia turisteja kuten me, reppu selässä saapuneita talvenpakoilijoita, jotka haluavat hengittää meksikolaisen surffikylän letkeää tunnelmaa. Letkeä se onkin, reggae soi siellä sun täällä eikä kenellekään näytä olevan kiire, vaikka ravintolat ovat täynnä ja joka paikkaan saa jonottaa. Väkimäärä on silti saanut kylän ratkeilemaan liitoksistaan ja puhtaan veden kanssa on ongelmia. Jopa meri kylän edustalla on kuulemma saastunut, sillä kylästä lasketaan likavettä suoraan mereen.

Olemme kuulleet varoituksia ja teemme kaikki mahdolliset varotoimenpiteet, mutta tietysti mekin sairastumme, ensin ystävämme, sitten Jarno, ja lopulta, juuri kun kuvittelen välttäneeni täpärästi luodin, se osuu minuunkin. Oksennan yhden yön ja vietän seuraavan päivän sulkeutuneena siniseen huoneeseen. Olemme juuri vaihtaneet majapaikkaa ja juuri nyt osaan arvostaa suurta, kaunista ja kunnollisilla seinillä varustettua kylpyhuonettamme. Olin tosin ajatellut nauttia siitä toisenlaisilla tavoilla, mutta kaikkea ei saa aina valita.

Vessanpytyn äärellä vietetyn yön jälkeen ei tarvitse miettiä mitä seuraavana päivänä tekisi. Olen liian heikko lähtemään ulos, pääsen hädin tuskin vessaan ja sitäkin varten täytyy ottaa seinästä tukea. Silmät eivät suostu tarkentamaan kesken olevan kirjani riveille, joten kaivan repusta tietokoneen ensimmäisen kerran päiviin ja katson elokuvia. Frida Kahlosta tehdyn leffan, koska ollaan Meksikossa. Aloitan Roman, mutta nukahdan ensimmäisen vartin jälkeen. Katson myös Joan Didionista tehdyn dokumentin The Center Will Not Hold ja muistan, että Joan ja John poimivat tyttärelleen nimen Meksikon kartasta: Quintana Roo.

Kun olen maannut vuorokauden sängyssä ja tuijottanut leffoja ja sinisiä seiniä ja holvikaarista tiilikattoa, miettinyt miten on mahdollista että Frida-elokuvassa on täsmälleen samanlainen vihreä pöytä kuin hotellihuoneessamme, kuunnellut ikkunasta kantautuvaa musiikkia ja kadun hälinää ja arvioinut kuinka paljon vettä uskallan juoda, ettei se tule takaisin ylös, tajuan, että tämä on se jota olen kaivannut koko syksyn: hetkeä, kun ehtisin levätä niin paljon, että tylsistyn. Nukkua niin paljon kuin nukuttaa, olla nousematta sängystä koko päivänä. Jos tarvittiin pöpö tainnuttamaan minut tähän tilaan, olkoon niin.

Seuraavana aamuna herään pirteänä täynnä uutta virtaa ja herätän Jarnon: nyt sitä kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & JUUSO AALTO

Osana kuohua

✖ SAN PANCHO, MEXICO

Tein Meksikossa juuri niitä asioita, joita olin kaavaillut tekeväni: enimmäkseen en mitään. Nukuin pitkään ja heräsin ilman herätyskelloa. Vetelehdin rannoilla, katselin kun surffarit kisasivat aalloista. Rapsuttelin koiria ja luin. Luin kerrankin kaikki kirjat, jotka olin pakannut mukaan. Kolme loistavaa, yhden kehnon, mutta sekin sai surkeutensa anteeksi, sillä se tainnutti minua spontaaneille päiväunille. Söin joka päivä cevichea kunnes sain ruokamyrkytyksen, sitten menikin tovi ennen kuin happokypsennetty kala maistui seuraavan kerran. Mutta ei se mitään. Ajatellaan, että se on osa elämystä siinä missä rusketusrajat.

Teen työssäni päätöksiä koko ajan, viime syksynä sai remontin takia tehdä niitä vapaallakin. Siksi reissussa oli ihanaa, kun ei tarvinnut päättää oikeastaan mitään. Tutussa porukassa sellainen onnistuu: jollakin on aina joku visio, jota voi vaan kompata. Minne suunnataan seuraavaksi kun tämä kylä on nähty, missä syödään tänään, otetaanko vielä yhdet.

Kerran valitsin biisin, kun heräilimme uuteen päivään porukalla vuokratusta bungalowista. Se oli Fleetwood Macin Everywhere, laitan sen aina kun en jaksa miettiä muuta. Siitä tulee aina hyvälle tuulelle, eikä vähiten siksi, että siitä on vähän varkain tullut minun ja Jarnon kappale.

Antauduimme rannikon vuorokaudenrytmille, kuumilla leveysasteilla se käy helposti. Silmiä alkaa painaa iltaisin heti auringonlaskun jälkeen, aamuisin herää aurinkoon. Ostin rantaviltiksi valkoisesta puuvillasta kudotun pyyhkeen ja koomisen kokoisen aurinkolippaan suojelemaan kasvojani, koska mitkään suojakertoimet eivät nykyään riitä estämään kiusallisen tumman läiskän ilmestymistä ylähuuleni päälle. Viikset. Ei kiitos.

Kerrankin olisi voinut valvoa yömyöhään ystävien kanssa ilman huolta seuraavan päivän aikatauluista, mutta olimme nukkumassa melkein joka ilta puoleen yöhön mennessä. Taisimme tarvita unta enemmän kuin margaritoja, vaikka ne ovatkin Meksikossa ihan omaa luokkaansa. Ja oli niillekin aikansa, yleensä joka päivä heti lounaan jälkeen. Koska Meksiko.

Kun sallii itsensä vihdoin nukkua tarpeeksi, aivot alkavat kummasti herätä horkastaan. Tuntuu, että pää alkoi loman aikana toimia kunnolla ensimmäistä kertaa kuukausiin. Olin ajatellut liian kauan puolikkaita ajatuksia ja ilmeisesti myös puhunut liian pitkään puolikkailla lauseilla, sillä sain Jarnolta osakseni suurta ihailua, kun kykenin esittämään kokonaisia asioita alusta loppuun unohtamatta sanoja tai sen mistä olin puhumassa. En erityisesti suosittele tätä kenellekään, mutta siinä on kieltämättä puolensa, kun tulee laskeneeksi kumppaninsa odotukset näin alas. Sain pisteitä myös siitä, etten koskenut kahdeksaan päivään tietokoneeseen (tämä on kieltämättä kohdallani jonkinlainen ennätys) ja siitä, että söin joka päivä aamiaisen ja illallisen.

Kesti hetken saada ajatukset pois työasioista ja remonteista, mutta viimeisetkin arkiajatukset sulivat jonnekin aaltoihin sen jälkeen kun saavuimme Sayulitasta San Panchoon. Vuosi oli vaihtunut, olin saanut nukkua akuuteimmat univelat pois ja olin ihanasti irti kaikesta. Iloitsin lomasta ja seurasta, pienistä oivalluksista, joille oli vihdoin tilaa päässäni. Otin pikkukameralla lomakuvia, matkamuistoja. Kuljeskelin hiekalla, join auringossa lämmennyttä vino blancoa pahvimukista. Annoin meren huuhtoutua ylitseni, olin osa kuohua. Samaa kohinaa aaltojen kanssa.

Korvissani on todennäköisesti yhä hiekkaa ja matkalaukku on vielä purkamatta, mutta loma on ohi. Ilmeisesti en ollut kuitenkaan levännyt vielä ihan tarpeeksi, sillä sairastuin paluumatkalla flunssaan. En muista milloin olisin viimeksi ollut kipeä – ja nyt kahdesti parin viikon sisään! Sitä se stressistä irtipäästäminen teettää. Viime päivät ovat kuluneet sängyn pohjalla, mutta taidan olla jo paranemisen puolella, sillä vaakataso alkaa kyllästyttää ja polttelee päästä vihdoin hommiin. Kuullaan pian – ja tervetuloa takaisin langoille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & ANU MAKKONEN

Out of office

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Uskomatonta mutta totta, lähdimme lomalle! Oikealle lomalle, jossa sähköpostiin laitetaan lomavastaaja eikä loman aikana ole yhtään dedistä, kuvausta tai muutakaan projektia päällä. Stella epäilee, että konsepti on joku yrittäjien kiusaksi keksitty urbaani myytti, mutta on valmis antamaan sille mahdollisuuden. On kuulemma kuullut siitä paljon hyvää.

Olemme reissanneet paljon työmme puolesta. Yhtä muutaman päivän piipahdusta lukuunottamatta itseasiassa jokainen yhteinen matkamme tähän mennessä on ollut työmatka. Tällä kertaa emme aio kahteen kokonaiseen viikkoon edes lukea sähköpostejamme ja sovimme, että jos jompikumpi mainitsee työt joutuu ostamaan toiselle oluen. Saa nähdä tuleeko tästä helppoa vai hiton vaikeaa. Laukut on jokatapauksessa pakattu, lentopäästöt kompensoitu ja päätetty, että kamerakalusto jää kotiin. Mukaan lähtee vain pikkukamera, jolla voi ottaa lomakuvia – jos tuntuu siltä.

Tauko tulee täsmälleen oikealla hetkellä. On ollut hektinen syksy, töitä on piisannut enemmän kuin ikinä ja remontti on vaatinut veronsa. Vapaapäiviä ei olla juuri pidetty ja sen huomaa. Akku riitti nipinnapin jouluun asti, viimeisten töiden ja velvollisuuksien kohdalla homma alkoi rakoilla. Kaiken kruunasi puhelin, jonka unohdin taksiin matkalla lentokentälle – en edes huomannut sitä ennen kuin puuskuttava uberkuski juoksi meidät kiinni just ennen kuin olimme menossa turvatarkastukseen. Sitten olin unohtaa passini turvatarkastukseen, sitten olimme unohtua lounaalle lähettämään viimeisiä sähköposteja. Sitten olimmekin onneksi jo lentokoneessa eikä kukaan voinut unohtaa enää mitään. Terveisiä yläilmoista. Hullua elää ajassa, jossa keksitään asioita kuten kilometrien korkeudessa toimiva wifi.

Olen seikkailijaluonne ja aina valmis valloittamaan tuntematonta, mutta nyt alan tajuta miksi ihmiset matkustavat takaisin tuttuihin paikkoihin. Aina ei tarvitse nähdä ja kokea uusia asioita, joskus riittää että pääsee pois arkiympyröistä ja saa imeä itseensä jotain ihan muuta energiaa. Eikä aina tarvi sekoilla ja seikkailla. Kerrankin emme ole kiipeämässä keskellä yötä tulivuorelle katsomaan toista purkautuvaa tulivuorta (ollaankohan me kerrottu tämä tarina?) tai ajamassa tuhansia kilometrejä pitkin kapeita rannikkoteitä tai trekkaamassa kameleilla Saharan autiomaahan. Ajattelimme tällä kertaa kerrankin vaan olla ja ladata ne tyhjiin käyneet akut, tankata lämpöä ja aurinkoa ja fish tacoja – ja nukkua niin paljon kuin nukuttaa.

Fish tacot mainittu! Palaamme siis Meksikoon, Puerto Vallartaan, jonne jäi vuosi sitten pala sydäntämme, tarkemmin sanottuna koiranpentu nimeltä Gilbert. Tuo kuusi kuukautta vanha rescue-pentu oli hilkulla lähteä mukaamme Suomeen, mutta saimme lopulta sen pelastaneen miehen ylipuhuttua pitämään sen – ja olemme pitäneet yhteyttä ever since. Tämä tarina ansaitsee vielä oman postauksensa, mutta lupasimme heille tulla takaisin ja nyt on se hetki.

Muutenkin mahtavaa palata Meksikoon, sillä edellinen reissumme teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vietimme silloin aikaa sekä itä- että länsirannikolla, molemmat ovat näkemisen arvoisia. Idässä minua puhutteli muinainen mayakulttuuri ja koko Jukatanin niemimaan historia, joista menen ihan sekaisin. Karibianmeressä on sitäpaitsi omaa taikaansa. Länsirannikko on rennompi, paikallisempi, jotenkin mutkattomampi. Kun palasimme itärannikolta takaisin Puerto Vallartaan, tuntui kuin olisi tullut takaisin kotiin. Jännää, että johonkin itselle uuteen ja vieraaseen kaupunkiin voi kiintyä niin nopeasti. Ehkä lainakoiralla oli osuutensa asiassa – paikalliseen rytmiin solahtaa yllättävän äkkiä, kun herää seiskalta aamulla ulkoiluttamaan sinkoilevaa koiranpentua ja vastaantulijat alkavat moikkailla.

Tarkoitus on Puerto Vallartassa hengaamisen lisäksi kierrellä myös vähän lähiseutuja ja vietämme vuodenvaihteen Sayulitassa, pienessä surffikylässä Puerto Vallartan pohjoispuolella, vuorten toisella puolella. Suunnittelin jo, että vuokraamme prätkän, jolla ajelemme Sierra Madren vuoriston yli, kun Stella muistutti jetlagista ja meksikolaisista vuoristoteistä. Onneksi toinen meistä on aina vuorollaan järkevä. Ehkä mennään bussilla ja vuokrataan se prätkä vasta siellä.

Suljen nyt tietokoneen ja avaan sen toivottavasti vasta parin viikon päästä. Blogiin on ajastettu matkamme ajaksi muutamia kirjoituksia, kommentteihin vastaamme todennäköisesti vasta palattuamme. Instagramin puolelta voi mahdollisesti bongailla lomakuulumisia!

PHOTOS FROM JANUARY 2018 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pellavassa kohti kevättä

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ TULUM, MEXICO

Meksikon matkakertomus on ehtinyt Tulumiin saakka ja minun Meksiko-ikäväni pahenee vaan pahenemisestaan. Tuntuu, että viikot, jotka vietimme siellä, eivät riittäneet alkuunkaan. Pääsin vasta raapaisemaan pintaa! Olisin halunnut uida enemmän meressä. Syödä enemmän tacoja. Ymmärtää enemmän musiikista. Halailla enemmän koiria. Oppia vähän enemmän espanjaa. Ottaa enemmän kuvia hennossa tuulenvireessä huojuvista palmuista. No, ehkä niistä on tarpeeksi kuvia.

Pysähdytään hetkeksi Karibianmeren rannalle, jossa vietimme pari päivää sinä aikana kun olimme Tulumissa. Löysimme majapaikan, joka oli oikeastaan enemmän boheemi telttakylä kuin hotelli, ja varasimme viime tingassa itsellemme viimeisen vapaan teltan. Nukuin meren äärellä makeammin kuin pitkään aikaan, heräsin linnunlauluun. Aamupalan söin paljain jaloin varpaat työnnettynä lämpimään hiekkaan. Se oli unenomaisuudessaan täydellinen paikka ottaa kuvia Nanson Sarastus-pellavamallistosta, jonka olin pakannut reppuun.

Olin tästä mallistosta innoissani jo etukäteen, sillä rakastan pellavavaatteita. Pellava on yksi ehdottomista suosikkimateriaaleistani varsinkin matkoilla, sillä se on kevyt, hengittävä ja näyttää vain entistä paremmalta vähän ryppyisenä. Lisäksi se on viileä helteellä, mutta lämmittää viileässä – sanalla sanoen nerokas! Ja tietysti parhaimmillaan juuri tälläisillä matkoilla, kun tilaa on repussa rajallisesti ja samoilla vaatteilla on selvittävä monenlaisissa olosuhteissa.

Nanson pellavamalliston vaatteet ovat pellavaa parhaimmillaan: yksinkertaiset ja ajattomat leikkaukset, väljät mallit ja kauniit yksityiskohdat. Kaikista sarjan vaatteista löytyy kaksi väriä, syvä musteensininen ja hohtava valkoinen. Valitsin niistä mukaani valkoiset versiot, mutta nyt harmittaa vähän etten ottanut myös tummansinisiä. Nämä vaatteet ovat nimittäin aivan ihanat, en keksi osuvampaa sanaa, siis ihanat tavalla kuin vain yksinkertainen, puhdas, koruttoman kaunis pellava voi. Ne olivat täydelliset Meksikon auringon alle, mutta tiedän, että niistä tulee olemaan paljon iloa myös Suomen keväässä ja kesässä. Osa on tosin jo jatkuvassa käytössä kotona.

Sarastus-takki on ehdoton suosikkini mallistosta. Edestä solmittava pellavatakki palveli matkan aikana aamutakkina, hengailuasuna iltaisin hotellihuoneissa, lämmittävänä kerroksena ohuiden hellevaatteiden päällä ja tietysti rantakaftaanina bikinien kaverina. Plussaa suurista taskuista. En oikeastaan keksi miten pellavainen aamutakki voisi olla vielä täydellisempi. No ehkä niistä taskuista voisi kasvaa tuoreita mangoja.

Sarastus-tunikassa on äärettömän kaunis leikkaus: olkapäitä korostava hartialinja, holkkihihat jotka tekevät käsivarsista kapoiset ja a-linjaisesti laskeutuva helma, jonka halkiot saavat ohuen pellavan liikkumaan kantajansa mukana. Maailman vaivattomin loma-asu: pellavatunika ja farkkushortsit. Toinen helppo versio viileisiin iltoihin: pellavatunika ja pillifarkut. Ja tietysti tunika näyttää ihanalta myös sarjaan kuuluvien pellavahousujen parina.

Tunikasta löytyy muuten myös pidempi versio, jossa on myös hiukan pidemmät hihat: Sarastus-mekko olisi ollut enemmän kuin tervetullut reissureppuun, mutta ei harmikseni ennättänyt mukaan. Mekko näyttää ihanalta Henriikan päällä, kurkatkaapa Tansaniasta otetut upeat kuvat. Eri puolilla Afrikkaa reissaavat kollegat ja kaverit ovat saaneet aikaan myös sinne kohdistuvan matkakuumeen.

Melkein sattuu katsoa näitä kuvia, kun ulkona vihmoo räntää. Olisipa nyt riippumatto ja pimenevä ilta palmujen keskellä. Kerron tästä paikasta teille vielä lisää myöhemmin, kuvia on vielä vaikka ja kuinka. Kahta valokuvaajaa ei pitäisi päästää tälläisessä ympäristössä vapaaksi ilman jonkinlaista valvontaa. Meidän perässämme juoksi kyllä yksi joogaohjaaja, joka yritti ylipuhua meitä tuotapikaa alkavalle meditaatiotunnilleen. Se olisi varmasti tullut ihan tarpeeseen, mutta puhuimme sekavia pellavista ja utuisesta iltapäivävalosta ja auringonlaskuista, kunnes hän jätti meidät rauhaan.

Sarastus-housujen S-koko oli minulle vähän pitkä, mutta ei se mitään, hilasin ne navan yli tai käärin lahkeita. Näihin otoksiin on tallentunut ehtaa reissutunnelmaa, sillä päällä oli vähän sattumanvarainen sekamelska asioita, joissa kuljin tuona iltapäivänä, joogatoppi ja sen päälle heitetty poikaystävän farkkutakki. Olin vaihtamassa vaatteita housukuvaa varten, kun Jarno sanoi älä, kuvataan tuo asu juuri sellaisena kuin se nyt on.

Pellavahousut ovat klassikko, joka ei mene ikinä muodista. Olen metsästänyt pitkään täydellisiä pellavahousuja, joissa nyanssit olisivat kohdallaan: rento kiristysnyöri, viistoon leikatut sivutaskut, suorat lahkeet ja laadukkaasti kudottu pellava. Tässä ne ovat! Täytyy vaan tilata pienempi koko.

Päädyin itsekin vielä kameran taakse, sillä niinhän tässä lopulta kävi, että minulle himpun isoista pellavahousuista tuli reissussa poikaystävän suosikkivaate. Mikäs siinä, pellavahousut nyt sopivat sukupuoleen katsomatta kenelle vaan.

Kuuma vinkki kiinnostuneille! Kaikki Nanson normaalihintaiset tuotteet ovat 15% alennuksessa sunnuntaihin 18. helmikuuta asti verkkokaupassa – on siis hyvä hetki täydentää vaatekaappia keväthankinnoilla.

Myymälöissäkin tapahtuu: niissä on juuri nyt käynnissä myös tasarahakampanja, jossa paljon meidänkin Nanso-kuvissa vilahtaneita vaatteita irtoaa keskusvaraston muuton vuoksi edullisiin tasarahahinnoin.


** Skaba on päättynyt, kiitos kaikille! Lahjakortin voittivat tällä kertaa Janita, Sini ja Anne. **

Lopuksi tuttuun tapaan arvonta. Kerrohan mikä pellavamalliston vaatteista on suosikkisi! Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon keskiviikkoon 21. helmikuuta saakka. Arvontailoa ja valoa ystävänpäivään!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Elämää Puerto Vallartassa

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Palaan vielä hetkeksi Puerto Vallartaan ennen kuin Meksikon matka jatkuu maan toiselle rannikolle, Yukatanin niemimaan maisemiin. Mihin jäimmekään? Niin: olemme löytäneet maailman kauneimman hotellin ja alkaneet tutustua kaupunkiin.

Puerto Vallarta ehtii parissa päivässä löytää paikan sydämestämme. Ihmiset ovat niin valloittavia, avuliaita ja ystävällisiä. Meille puhutaan hyväntuulista espanjaa, jota Jarno kaikeksi onneksi ymmärtää ja kääntää minulle olennaisimmat. Mistä olemme, haluammeko tequilaa, olemmeko naimisissa? Kaikki haluavat tietää olemmeko naimisissa ja heti sen jälkeen syyn miksi emme. Sitten voikin palata tequilaan.

Monet puhuvat myös englantia, kuten käsityöläismarkkinoilla kojunsa edessä päivystävä mies, joka huutaa kyllästyneenä ohikulkijoille: Buy another piece of mexican junk! Kaikki lähellä olevat räjähtävät nauruun. Ehkä hän on kaupitellut mattojaan, ryijyjään ja koristeellisia astioitaan liian kauan, tai sitten tänään turhauttaa ihan muuten vaan.

Hortoilemme gallerioissa, niitä riittää vanhan kaupungin mukulakivisillä kaduilla. Seinillä roikkuu paikallisten taiteilijoiden töitä, toisissa paikoissa niin paljon, että loput nojailevat toisiinsa lattialla. Sisäpihoille on piilotettu veistoksia ja patsaita kukkivien pensaiden sekaan. Värit vyöryvät verkkokalvoille kuin aallot, herättelevät aikaerosta nuokkuvia aivosoluja melkein väkivalloin. Synapsit surisevat visuaalisen ilotulituksen keskellä.

Päädymme pienellä sivukadulla sijaitsevaan baariin. Se on tavallinen puertovallartalainen pikkukapakka, joka on jostain syystä täynnä kanadalaisia. Kello on vasta neljä iltapäivällä, mutta musiikki raikaa korttelin päähän ja asiakkaita istuskelee kadulla asti, koska sisälle ei mahdu enempää. Tilaan margaritan, saan käteeni ämpärinkokoisen muovimukin. Cocktail on koostaan huolimatta tiukkaa tavaraa, sellaisia joita ei voi juoda montaa, jos aikoo päästä lähtemään omin jaloin. Pian meillä on monta uutta kanadalaista ystävää, enimmäkseen ruskettuneita vanhoja herroja jotka esittelevät meille vaimojaan ja haluavat tietää kaiken Suomesta, he ovat tarjonneet meille monta lasia baarimikkojen tislaamaa tequilaa (you guys REALLY need to taste this stuff), minä olen humalassa eikä kello ole edes kuutta.

Meillä on myös uusi karvainen ystävä, hotellissamme pyörivä puolivuotias pentu, joka tykästyy meihin yhtä paljon kuin me siihen. Gilbert on ensimmäistä päivää omistajansa mukana töissä ja opettelee elämää hotellikoirana. Molempia taitaa vähän jännittää miten se sujuu. Olemme ostaneet Gilbertille kaupungilta uuden hihnan ja siihen sopivan pannan, sillä sen oma hihna on viety aamulla hotellin edestä ja pentupantakin on käymässä pieneksi. Puemme pennulle uutuuttaan natisevan nahkapannan ja se pyörähtelee ylpeänä, kun ihastelemme sitä joukolla.

Viemme Gilbertin ensimmäistä kertaa hotellin korkeimpaan paikkaan, kattoterassille, josta näkee koko kaupungin ylle. Aurinko laskee, haluamme katsella kaupunkia vielä ennen kuin ilta pimenee. Koirakin nauttii maisemista, mutta katselee niitä mieluiten turvallisesti jommankumman sylistä.

Joku nero on rakentanut kattoterassille porealtaan! Haemme hotellin baarista – siis vieraille varatusta jääkaapista – kylmät oluet ja pulahdamme lämpimään veteen katselemaan kun kaupunki hämärtyy ympärillämme. Koira nukkuu aurinkotuolissa kerällä pyyhkeen päällä. Niitä hetkiä, kun maailmassa on hetken ajan aivan kaikki kohdallaan. Jos siihen ajatukseen pysähtyy, tulee melkein syyllinen olo: ansaitsemmeko tosiaan kaiken tämän, saammeko vaan olla ja nauttia?

Luottavainen pieni lepakko ikuistettuna itse teossa, nyysimässä sydämeni.

Lilluttelun jälkeen tulee nälkä ja lähdemme kolmisin etsimään iltapalaa. Löydämme ruokakojun ja tilaamme tacoja, tietysti tacoja. Olen vihdoin päässyt tacojen luvattuun maahan eikä mikään voi estää minua syömästä niitä aina kun saan tilaisuuden. Me syömme maissitacojemme sisällä kalaa ja kasviksia, mutta Gilbertille tilaamme pienen lautasellisen lihaa. Koiran silmät levähtävät, minulleko? Muruakaan ei jää yli. Siinä suhteessa Gilbert on kovin samanlainen kuin kanssamme asuva mäyräkoiraneiti.

Katusoittajat pysähtyvät pienen ravintolan kohdalla: kaksi miestä soittaa kitaraa, toinen laulaa, toinen yhtyy kertosäkeisiin stemmoilla. Haikea kappale tuo mieleen ihmisiä, jotka tunsin kauan sitten. Joistakin asioista on niin kauan, että tuntuu kuin ne kuuluisivat johonkin toiseen elämään. Niiden yllä leijuu hienoinen pöly kuin ne olisivat esineitä, joihin ei ole koskettu viiteentoista vuoteen.

Seurueeseen kuuluu myös kuski ja toisen muusikon vaimo, he hymyilevät joukolla ensin koirallemme ja sitten kameralle. 

Kotimatkalla törmäämme katukoiraan, joka näyttää täsmälleen samalta kuin Gilbert, se on vain aikuinen versio. Se jolkottelee suoraan luoksemme kuin tuntisi meidät, leikki syntyy samantien. Katselemme painivaa parivaljakkoa ja syttyy valo: voisiko se olla Gilbertin äiti? Juuri kun pohdin pitäisikö palata vielä tacokojulle ostamaan ruokaa sillekin, kulmakaupasta astuu tyttö koiranruokapurkki kädessään ja antaa sen sisällön koiralle. Tekee mieli halata tyttöä – tulee niin hyvä mieli aina kun muistamme ettemme suinkaan ole ainoat, jotka ruokkivat katukoiria.

Pentu saa omistajaltaan luvan viettää yön kanssamme. Naurattaa: olemme olleet Meksikossa alle 24 tuntia ja meillä on jo lainakoira, joka nukkuu jaloissamme yön. Tuntuu kotoisalta.

Viimeinen asia, jonka kuulen ennen kuin nukahdan on kavion kopse kadulta. Jarno käy katsomassa parvekkeelta: hattupäinen mies ratsastaa ohi aasilla. Kuulostaa ihan elokuvakohtaukselta, mutta on kuulemma totta.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
RIVERA DEL RIO
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pitsiä ja paljaita olkapäitä

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Pakkasin Meksikoon repullisen vaatteita tietämättä yhtään mitä odottaa säiden suhteen. Tarkoitus oli lentää matkan aikana yhdeltä rannikolta toiselle ja tuohon maahan, iso kun on, mahtuu peräti kolme erilaista ilmastollista vyöhykettä. Mukana oli siis kaikenlaista farkkushortseista ja helletopeista pitkähihaisiin neuleisiin ja farkkuihin – ja onneksi oli, sillä kaikkia niitä lopulta tarvittiin, monesti jopa saman vuorokauden sisällä.

Päivisin lämpötilat kipusivat helposti kolmeakymmentä hipoviin hellelukemiin, mutta öisin saattoi olla vain viitisentoista astetta ja melko tuulista. Aamukahvin äärellä istuessa teki mieli riisua bikinisilleen, jos pöytä sattui osumaan aurinkoon, mutta jos olimme varjossa, hytisimme pitkissä hihoissamme ja hamusimme huivia lämmikkeeksi.

Yhdeksi matkan suosikkivaatteeksi kipusi kevyt pitsipaita, joka oli kevyiden hihojensa ja paljaiden olkapäidensä ansiosta sopiva melkein kaikkiin tilanteisiin. Mos Moshin* valkoinen pitsiunelma on vaatekappale, johon en ehkä puritaanisimpina vuosinani olisi uskonut pukeutuvani: se on naisellinen, jopa tyttömäinen tavalla, joka ei olisi millään sopinut silloiseen androgyyniin minimalismiini. Ilmeisesti (ja onneksi) niistä ajoista on tullut relattua ja oman tyylin sisällä mahtuu nykyisin leikittelemään muillakin elementeillä ilman, että minäkuva vajoaa identiteettikriisiin. Meksikossa tuo paita näytti sitäpaitsi niin paljon luontevammalta kuin kulahtanut bändipaitani, jonka toki pakkasin mukaan myös.

MOS MOSHIN FARKUT* & PITSIPAITA* DOTS
NAHKALAKKI MATKAMUISTO ROOMASTA
VARVASTOSSUT HAVAIANAS
*SAATU

Pitsipaita näyttää hyvältä niin pillifarkkujen kuin farkkushortsien kanssa ja toimii kauniisti myös nahkatakin alla, vaikka on toki parhaimmillaan silloin kun olkapäät näkyvät. En malta odottaa kevättä, kun näillä yhdistelmillä tarkenee Suomessakin! Siihen taitaa mennä vielä tovi, vaikka vankkumattomana optimistina olen tietysti alkanut heti tammikuun alussa odottaa selkää lämmittäviä auringonsäteitä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Rivera Del Rio

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Ilta on jo pimentynyt, kun taksi pysähtyy vaaleanpunaisen villan eteen. Finally, sanoo kuski ja pyyhkii hien otsaltaan. Hän on etsinyt pientä hotelliamme pitkään, pysähdellyt Puerto Vallartan mukulakivisten katujen kulmissa kysyäkseen neuvoa. Mutissut rattia käännellessään Zona Romantica, Zona Romantica – se on nimitys, jolla tätä vanhassa kaupungissa sijaitsevaa – kieltämättä tunnelmallista – kaupunginosaa kutsutaan.

Rivera Del Rio* kohoaa korkeana samannimisellä kadulla, jonka rinnalla solisee pieni Rio Cuale -joki. Sitä ei erota pimeässä, mutta sen kuulee puiden takaa. Rantatörmän edustalla on pieni pöytä ja sitä valaiseva lyhtypylväs, joka loistaa hämärtyneessä illassa.

Koputamme villan ovelle. Katu on hiljainen, viereiset talot seisovat pimeinä. Paikka vaikuttaa enemmän kodilta kuin hotellilta. Ehdimme jo epäillä olevamme väärässä paikassa, kun portaikkoon syttyy valo ja alas rymistelee leveästi hymyilevä mies, joka huudahtaa venyvällä englannilla: You must be Stella! We’ve been waiting for you!

Hän esittäytyy Grantiksi, kipuamme hänen perässään portaat yläkertaan ja astumme aulaan. Talo näyttää sisältä vielä enemmän kodilta – harvinaisen kauniilta ja eklektiseltä kodilta. Aula on oikeastaan olohuone: siellä on takka ja marmoripylväitä, valtavia kynttelikköjä, turkoosinsinisiä samettisohvia, jopa pieni allas, jossa kelluu puisia sorsia – voikohan siinä uida? Seiniin on ripustettu suuria maalauksia, valtavia saniaisia rönsyilee kaikkialla. Vastaanottotiskiä ei ole, vain läppäri jonka valo hohtaa iltahämärässä sohvapöydällä. Selviää sekunnissa, että tämän täytyy olla yksi kauneimmista hotelleista, joihin olen ikinä astunut.

Istahdamme parvekkeelle, se aukeaa kadulle, jolle taksi juuri jätti meidät. Eteemme nostetaan kulhollinen guacamolea, nachoja ja valtavat margaritat. Parin seuraavan päivän aikana opin, että Puerto Vallartassa kaikki margaritat ovat isoja.

Vasta kun silmäni alkavat tottua parvekkeelta avautuvaan pimeään, huomaan valot, jotka kohoavat joen takana melkein pystysuoralta näyttävässä linjassa kohti taivasta. Is that, what’s that, yritän aloittaa kysymystä, Grant nauraa. Kaupunkia ympäröivät vuoret ovat tosiaankin lähempänä kuin kuvittelin: kapean joen toisella puolella kohoavan kukkulan valot välkkyvät kuin olisivat vieressä, melkein kuin voisin ojentaa käteni ja koskettaa niitä.

Grant kertoo meille putiikkihotellin historiasta: 60-luvulla rakennettu talo on tosiaan ollut alunperin jonkun koti. Silver Maria Cortez osti valtavan talon aikoinaan kodiksi perheelleen ja bed&breakfast-henkiseksi majataloksi vieraille, joihin on lukeutunut vuosien varrella myös vanhan ajan Hollywood-glamouria tihkuvia nimiä. Kun hän kuoli, Marian pojanpoika Alex kunnosti vuosien varrella ränsistyneen meksikolaisen villan alkuperäiseen kukoistukseensa ja teki siitä kokonaan hotellin. Huoneita on nykyisin kahdeksan, jokainen tunnelmaltaan ja sisustukseltaan uniikki, osa pieniä ja toiset enemmän sviittejä keittiöineen kaikkineen. Huone, jonka me varasimme muutama päivä ennen matkaamme, on nimeltään Green Room ja sijaitsee talon ylimmässä kerroksessa.

Juttelemme pitkään Grantin kanssa: saamme kuulla missä on maukkainta meksikolaista ruokaa, kauneimmat rannat, homojen suosimat paikat joista löytyy suurimmat margaritat, parhaat kemut. Saamme myös vinkkejä mistä kohtaa kukkuloita saa parhaat valokuvat tästä Sierra Madren vuorten keskellä kuhisevasta pikkukaupungista.

Hän on muualta Meksikoon muuttanut valokuvaaja, joka tekee hotellissa lähinnä yövuoroja. Hän on myös tuore koiranomistaja, sillä hän on antanut vastikään kodin kadulta löydetylle koiranpennulle. Hellyn välittömästi ja ilahdun kun kuulen, että hän aikoo tuoda sen mukanaan töihin seuraavana päivänä: tiedossa on poikkeuksellisesti tuplavuoro eikä pentu pärjää niin pitkään yksinään.

Heitämme laukut huoneeseen ja lähdemme iltapalalle. Toivomme löytävämme tacokojun eikä tarvitse kävellä kuin korttelin kaksi ennen kuin lupaava tuoksu alkaa leijailla ilmassa: lähes jokaisen kadun kulmassa loistaa pieni katuruokakoju, josta saa pikkurahalla syötävää. Seuraan hämmästyneenä kun poikaystäväni tilaa sujuvalla espanjalla meille ruokaa. Hän ei ole tullut ikinä maininneeksi oppineensa reissuillaan hiukan kieltä.

Istahdamme muovituoleihin syömään. Olen tietysti erehtynyt luulemaan vihreistä kastikkeista paksumpaa guacamoleksi, ja nälkäisenä lastannut sitä tacoihini reippaalla otteella. Onkin jalopenokastiketta – hups. Tälläisiä virheitä Meksikossa tulee tehtyä vain kerran. Onneksi Jarno on napannut meille kulmakiskasta kylmät oluet ruoan kyytipojaksi.

Katselen pimeää kaupunkia ympärillämme: mukulakivisillä kaduilla ei ole valoja, ruokakojujen valaisemat kadunkulmat toimivat navigointiapuna sen jälkeen kun pimeys on pudonnut. Kissat vilahtelevat varjoissa, koirat kipittävät keskellä katua kuin kaupunki olisi yksin heidän.

Ensimmäistä kertaa Meksikossa. Rakastan tätä kaikkea jo nyt.

Herään seuraavana aamuna kotoisiin ääniin: keittiön kolinaan, kahvipannun vihellykseen ja vaimeaan puheensorinaan. Kiintiökukko kiekuu jossain naapurissa. Haemme kahvin heti, vasta myöhemmin maltamme istahtaa parvekkeelle aamiaisen ääreen. Keittiössä kaadetaan kuppiin täydennystä niin monta kertaa kuin tarpeen.

Näemme hotellin koko komeudessaan vasta silloin, räpytellessämme silmiämme aamun valossa. Vihreän huoneemme leveät haitariovet aukeavat talon ylimpään kerrokseen, kaiteen yli näkee alakerran olohuoneeseen. Huomaan vasta nyt, että talon katto on osittain auki taivasalle: kun sataa, vesi ropisee suoraan talon keskimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan altaaseen.

 Huoneemme sivuovesta pääsee pujahtamaan suoraan uima-altaalle. Altaan takana on baari – sellainen, josta voi itse ottaa jääkaapista oluen ja merkata sen pieneen mustaan kirjaan – ja kierreportaat talon korkeimpaan kohtaan, kattoterassille jonka pylväitä pitkin kiemurtelevat muratit. Pikkuisella terassilla on poreamme – näen jo itseni katselemassa siellä auringonlaskua ja sen jälkeen syttyvää tähtitaivasta.

Kaikessa hurmaavuudessaankin kattoterassi häviää huoneemme kylpyhuoneelle: se on kaunein, jonka olen nähnyt hetkeen. Kuluneet mustat laatat, vihreäksi maalatut seinät, suuri saniainen ja öljyvärimaalaus. Ikkunasta tulvii valoa kylpyammeeseen, jossa on suihku. Avaan ikkunan siristellen, sieltä aukeaa näkymä koko kaupungin ylle ja sen ympärillä kohoaviin viidakkoisiin vuoriin.

Muistan Grantin koiran ja ryntään alakertaan. Puolivuotias pentu loikkelehtii hotellin pihalla selvästi innoissaan ensimmäisestä päivästään uudessa paikassa, ja kipittää uteliaana tervehtimään. He’s Gilbert, esittelee Grant, mutta olemme jo poimineet pennun syliin ja saaneet kasapäin suukkoja. Uusi ystävyys on syttynyt.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hello Mexico

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Terveiset Meksikosta! Kahdentoista tunnin suora lento meni nopeasti vähän kuin olisi istahtanut Helsinki-Vantaalla mustaan putkeen ja havahtunut vasta siihen, kun Puerto Vallartaa lähestyvän mustan putken pikkuruisesta ikkunasta alkoi kajastaa laskevan auringon punainen kajo. Se hohti mustien vuorten yllä ja sai maiseman näyttämään unelta. En voinut ottaa kuvaa, sillä minun ja ikkunan välissä oli kaksi samaan tahtiin tuhisevaa miestä, jotka nukkuivat suut auki. Teki mieli tuikata niihin suolapähkinä.

Parin päivän perusteella on varmasti liian aikaista sanoa oikeasti yhtään mitään, mutta sanon silti: rakastan Meksikoa. Tiesin tosin jo etukäteen, että rakastaisin. Olen ehkä ollut edellisessä elämässäni meksikolainen pyykkärimuija. Kaikki on oudolla tavalla tuttua, solahdan rytmiin vaivattomasti kuin olisin ollut täällä aiemmin. Värit lämmittävät silmiä ja sielua, äänimaisema on lempeä sekoitus puheensorinaa, mukulakivikaduilla rämiseviä autoja ja musiikkia. Espanja tuntuu tutulta kuin kieli, jonka olen osannut joskus: sanat ovat ihan kieleni päässä, en vaan saa niistä kiinni. Voisin elää meksikolaisella ruoalla, en koskaan kyllästy tähän makumaailmaan. Ja tietysti, tietysti rakastan tequilaa!

En tietenkään tiedä meksikolaisesta kulttuurista juuri enempää, mutta siksi olenkin täällä nyt. Olen halunnut matkustaa tänne niin kauan kuin muistan.

(Jarno on muuten sitä mieltä, että olin mafiajohtaja enkä pyykkäri. Tiedä sitten. Täkäläisiä kuitenkin.)

Olemme ajatelleet lähestyä tätä matkaa hiukan eri tavalla kuin monia aiempia, joilla olemme ajelleet autolla satoja tai tuhansia kilometrejä ja pysähdelleet reitin varrelle osuneisiin paikkoihin korkeintaan pariksi yöksi. Roadtrippailu on tietysti mitä mahtavin tapa seikkailla ja sillä tavoin näkee paljon lyhyessäkin ajassa, mutta toisaalta se voi olla matkustustyylinä vähän uuvuttava, jos aikaa on vähän, nähtävää paljon ja välimatkat valtavia. Esimerkiksi Australiassa emme todellakaan aina jaksaneet pitkän päivän jälkeen motellissa edes purkaa matkalaukkua yhtä yötä varten, vaan kaaduimme sänkyyn suorilta jaloilta ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa samoissa vaatteissa. Tekisin sen uudestaan, mutta en ehkä ihan näin nopeasti.

Tällä kertaa vedämme mahdollisimman kevyin varustein pelkät reput selässä, ja otamme muutenkin iisimmin. Meksiko on nimittäin siitä vaarallinen maa, että täällä voi vähän seota, sillä nähtävää on aivan liikaa vain kahden viikon matkalle. Siksi päätimme, että emme edes yritä nähdä kaikkea yhdellä reissulla, vaan valitsemme pari paikkaa, joissa viihdymme pidempään ja joihin ehdimme rauhassa tutustua. Emme myöskään aio tällä matkalla käyttää hirveästi aikaa ajamiseen ja kartan tutkimiseen, vaan taitamme matkat suurimmaksi osaksi lentäen tai paikallisten kuskien kanssa.

Instagramissa seuraavat tietävät jo kuka on tämä pieni pystykorvainen tyyppi! Kerron pian lisää täälläkin.

Toinen paikoista on Puerto Vallarta*, joka valikoitui vähän sattumalta: Finnair avasi syksyllä uuden lentoreitin tänne ja tartuimme edullisiin suoriin lentoihin, jotka löysimme yhteistyökumppanimme momondon kautta. Olen siitä juuri nyt tosi iloinen, koska tämä on ensihavaintojemme perusteella hurmaava paikka: todella kaunis rantakaupunki, jonka ympärillä kohoavat viidakkoiset vuoret. Paluulentomme Suomeen lähtee tietysti samasta paikasta mihin menolento laskeutui, joten tulemme pienen mutkan jälkeen Puerto Vallartaan vielä takaisin matkan viimeisiksi päiviksi. Ehkä käväisemme samalla lähellä sijaitsevassa Sayulitassa, tosin kuulimme jo paikallisilta että turistit ovat jo ylikansoittaneet tuon tunnelmallisen pienen surffikylän.

Entäs se toinen paikka? Se oli ehkä pönttö, mutta sentään yhteinen päähänpisto: meitä molempia kiehtoi aivan toisella puolella maata – sillä toisella rannikolla – sijaitseva Jukatanin niemimaa, sillä siellä on eniten muinaisen mayakulttuurin raunioita. Valitsimme ainakin ensimmäisten päivien tukikohdaksi Tulumin, katsotaan päädymmekö muutamaksi päiväksi vielä jollekin läheiselle saarelle tai muuhun pikkukaupunkiin. Meksikolaiset suurkaupungit saavat odottaa nyt seuraavaa reissua, vaikka lennämmekin Mexico Cityn kautta.

Koitan ennättää päivittää blogiin kuvia ja kuulumisia, mutta paras tapa pysyä mahdollisimman reaaliajassa reissussa mukana on ottaa meikäläisen Instagram (@stellaharasek) seurantaan: sinne tipahtelee valokuvien lisäksi Instastories-videoita aina kun pääsen internetin ääreen. VIVA MÉXICO!

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Minne matkustamme seuraavaksi?

Huh, viime keväänä alkanut seikkailuvuosi senkun jatkuu! Loppuvuoden ja vuodenvaihteen matkasuunnitelmat alkavat olla selvillä, joten mitäpä niitä pihtaamaan. Seuraa siis lyhyt lista seuraavien kuukausien kohteistamme, joista ensimmäinen starttaa itseasiassa jo ihan pian.

Seuraava yhteistyössä momondon kanssa toteuttamamme reissu alkaa reilun viikon päästä, kun suuntaamme kohti Australiaa – tiedossa pisimmät lentomatkat hetkeen, huh. Teistä monet tietävätkin, että vietin lapsuuteni Ausseissa ja tämä on siksi tavallista tärkeämpi matka, sillä en ole käynyt siellä kertaakaan lapsuusvuosieni jälkeen. Haluan käydä tervehtimässä vanhoja perheystäviämme ja isäni hautaa – en ole koskaan nähnyt sitä, sillä hän kuoli sen jälkeen kun matkustimme Lappiin lomalle ja unohduimme sille tielle. Ehkä pitäisi käydä veneilemässä vanhojen perinteiden kunniaksi. Mietin vielä pitäisikö vierailla myös Suomesta Australiaan muuttaneen sisarpuoleni luona: emme ole nimittäin koskaan tavanneet, vaikka asuimme aikoinaan monen vuoden ajan vain parinsadan kilometrin päässä toisistamme.

Lennämme vanhaan kotikaupunkiini Melbourneen ja olemme buukanneet majoitukset ensimmäisille öille, mutta minne tie vie sen jälkeen, emme vielä ole päättäneet. Olemme varanneet auton, mutta mietimme vielä vietämmekö reilun kahden viikon matkan Melbournen lähiympäristössä vai lähdemmekö sieltä pois ja jos, niin kuinka kauas tuossa ajassa kannattaa kaahata. Australiassa etäisyydet ovat valtavat, joten kaikkialle ei yksinkertaisesti ehdi. En osaa edes päättää haluaisinko käydä tutuissa paikoissa, kuten Wilsons Promissa, johon liittyy paljon muistoja, vai keskittyisimmekö kokonaan uusiin paikkoihin, jotka jäivät lapsuusvuosina näkemättä. Tai joita en enää kunnolla muista, vaikka olisin ne nähnytkin – en ole esimerkiksi ihan varma ajoimmeko koskaan Great Ocean Roadin läpi vai olenko nähnyt siitä vain elokuvan tai unen. Vuosistani Australiassa on niin pitkä aika, että kaikki on ehtinyt sen jälkeen muuttua, joten otamme kaikki mahdolliset vinkit suurella kiitollisuudella vastaan. Jos olet matkustellut Australian eteläisissä ja itäisissä osissa, saa jakaa: missä kannattaa käydä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti ei saa missata? Mitkä ovat kiinnostavimmat ja ihanimmat ajoreitit, kansallispuistot, majapaikat ja rannat, entä ravintolat, museot, hotellit ja galleriat?

Kun tulemme takaisin Australiasta, ehdin juuri purkaa matkalaukkuni ja pakata sen uudestaan, sillä lähden marraskuun puolivälissä ystäväni kanssa Balille, siis samaan paikkaan, jossa vastaanotimme joulukuun myös viime vuonna. Ihanaa. Reissu toki edellyttää, että saarella sijaitseva tulivuori, joka on osoittanut poikkeuksellisen paljon elonmerkkejä viime viikkoina, ei räjähdä eikä tuhkapilvi pysäytä lentoliikennettä! Tulivuoritutkija on samaan aikaan täpinöissään ja hiukan huolestunut, mutta toivotaan parasta. Emme vietä koko matkaa kaksin, sillä perässämme lentää lisää lempi-ihmisiä. Tälläkin matkalla tulee tehtyä töitä, mutta tarkoitus on myös ottaa iisisti ja lomailla. Alustavia suunnitelmia on laadittu, kuten: etsi ihana talo läheltä rantaa, syö joka päivä tuoreita ananaksia, välttele purkautuvia tulivuoria (tai älä ainakaan mene liian lähelle). En malta odottaa, tästä tulee varmasti rento ja ihana reissu!

Jos joku muuten nyt ihmettelee miksi ihmeessä en jää Australiaan ja matkusta suoraan sieltä Balille, joka on siellä ihan samassa kolkassa maapalloa, se johtuu siitä etten pysty olemaan ihan kuutta viikkoa putkeen poissa Suomesta – täytyy käydä hoitamassa muutamat kuvaukset, purkaa matkalaukusta Australiassa tarvitut työkamat, pakata sinne ne joita tarvitaan Indonesiassa ja tietysti halailla yhtä mäyräkoiraa, jota on varmasti ehtinyt tulla jo ikävä.

Näiden reissujen ei myöskään pitänyt osua näin lähelle toisiaan: olimme alunperin lähdössä Australiaan jo lokakuun alussa, mutta matka-aikataulut menivät vähän uusiksi, kun lentoyhtiö meni konkurssiin ja alkuperäiset lennot peruttiin. Minkäs sille mahtaa, onneksi yrittäjän työ mahdollistaa joustavuuden matkapäivien kanssa. Ja onneksi olimme niin viisaita, että ostimme lennot firman luottokortilla, jonka ansiosta saamme todennäköisesti lennoista rahamme takaisin.

Joulun vietämme kotona, mutta seuraava reissu odottaa heti vuodenvaihteen jälkeen tammikuun alussa, kun momondo-lähettilyys jatkuu Meksikon reissun muodossa! Olisi tehnyt  mieli laittaa tuohon sata huutomerkkiä, mutta tyydyn nyt yhteen. Meksiko on nimittäin meidän molempien pitkäaikainen haave, Jarno on siellä pyörähtänyt pikaisesti mutta minä en kertaakaan. Lennämme Puerto Vallartaan, jonne löysimme momondon kautta superhyvät suorat lennot – sen enempää emme vielä itsekään tiedä. Inspiraatiokansiooni on tähän mennessä kertynyt kuvia pääasiassa vaaleanpunaisista hiekkarannoista ja meksikolaisesta ruoasta, mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa miettiä mitä kaikkea muuta teemme matkan aikana. Kaikenlaiset Meksiko-vinkit kiinnostavat siis kovasti, joten antakaa tulla, jos niitä löytyy hihasta! Kiinnostaa paikallinen taide ja kulttuuri, kauniit luontokohteet hiljaisista rannoista vuoriin, tunnelmalliset hotellit ja tietysti se ruoka. Meksikolainen ruoka on vaan parasta.

Huh! Loppuvuoden tahti tulee siis olemaan melkoinen, mutta nyt mennään kun kerran voidaan – työ mahdollistaa ja elämäntilanne sallii. Kaikista reissuista on tietysti luvassa blogiin tarinoita ja kuvia, saa ja kannattaa siis kertoa jos teillä on toiveita tulevien juttujen suhteen. Vielä kun ehtisi ennen näitä seuraavia seikkailuja purkaa arkistoista edellisten reissujen julkaisemattomat muistiinpanot ja kuvat! Matka-asiaa siis tiedossa varmasti jo ennen Australiaa – palataan aiheeseen pian.

PHOTOS FROM VIEQUES, PUERTO RICO BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Meksikolaista maniaa

Perjantai, täällä taas! Sitä on nyt odotettu tavallistakin enemmän, koska illalla suunnataan treenin jälkeen Eerikinkadulle yhteen lempipaikoistani, Puebloon. On miljoona syytä rakastaa Puebloa ja suurin osa niistä liittyy tacoihin, drinkkeihin ja tacoihin. Mainitsinko jo tacot? Ihan hirveä tacohimo on riivannut koko viikon, ei varmaan huomaa.

2015-06-26-stellaharasek-pueblo-12015-06-26-stellaharasek-pueblo-22015-06-26-stellaharasek-pueblo-3

En voi olla vilauttamatta paria kuvaa viikon tai kahden takaa, kun kävimme Lucan riemuksi taas syömässä keittiön tyhjäksi ja haimme samalla haltijakoiran hoitoon. Nella-koira pitää aika usein vastaanottoa Pueblossa – siinä taas yksi syy lisää viihtyä siellä. Ja kun sanoin “pari kuvaa” tarkoitin parikymmentä, koska kuvia vahdatessa tuli taas nälkä enkä kyennyt päänsisäiseltä surinaltani karsimaan yhtään ruutua.

2015-06-26-stellaharasek-pueblo-62015-06-26-stellaharasek-pueblo-42015-06-26-stellaharasek-pueblo-5

Tilaamme useimmiten saman setin. Alkuun nachokulho, koska kastikkeet. Niitä on monia ja kaikki ovat yhtä koukuttavia. Pueblossa ymmärretään myös creme fraichen päälle. Sitä ei nimittäin kaikista paikoista saa, mikä on vähintään keskikokoinen skandaali. Myös quesadilloja on tilattava alkupalaksi joka kerta, koska juusto. Niitä saa kyllä vaikka kuinka monella eri täytteellä, mutta valitsen aina sen simppelimmän, pelkän juuston, koska on säästettävä tilaa meksikolaisen fiestan päätähdelle. TACOILLE!

2015-06-26-stellaharasek-pueblo-132015-06-26-stellaharasek-pueblo-82015-06-26-stellaharasek-pueblo-9

Tacoja on listalla monenlaisia, kannattaa tilata pöytään useita, vaihdella kaverin kanssa ja valaa niiden päälle kaikkia niitä kastikkeita, joita nachojen kanssa tuli pöytään. Älkää siis ikinä antako tarjoilijan viedä niitä mukanaan! Luca ymmärsi kerrasta, kun Mikko uhkaili haarukalla. Ei silti hätää, vaikka kastikekulhot olisi nuoltu tyhjiksi jo nachojen kanssa. Tacojen kanssa kannetaan pöytään ainakin pari erilaista itsetehtyä salsaa. Joskus muutakin. Epäilen, että Luca lellii meitä aika paljon.

2015-06-26-stellaharasek-pueblo-112015-06-26-stellaharasek-pueblo-102015-06-26-stellaharasek-pueblo-12

Lempidrinkkini täällä on margarita, mutta oikeasti tilaan aika usein “mitä tahansa hyvää”. Kaikki mitä tiskin tuolla puolella tehdään, on kekseliästä, kaunista ja huippuhyvää, ja jos tilaisin aina saman, en saisi ikinä tietää. Enkä esimerkiksi saisi appelsiininkuoresta kerittyjä sydämiä.

2015-06-26-stellaharasek-pueblo-152015-06-26-stellaharasek-pueblo-142015-06-26-stellaharasek-pueblo-7

Tykkään myös meksikolaisista oluista, joita paikasta saa, mutta olen viime aikoina yrittänyt vähän vierottaa itseni oluesta. Niin paljon kuin olutta rakastankin, kipuileva vatsa ei oikein mahdu samaan lauseeseen huolettoman illanvieton kanssa. Pysyttelen siis drinkkilinjalla, sitäpaitsi kaunis lasi kädessä on jotenkin kevyempi fiilis heilua musiikin tahtiin.

2015-06-26-stellaharasek-pueblo-162015-06-26-stellaharasek-pueblo-17

Ehkä parasta Pueblossa on silti Nella ja se, että saamme Nellan silloin tällöin mukaamme leikkitreffeille mäyräkoiramuijien kanssa. Ja se, että sinne saa aina mennä uudestaan! TACOTAIVAS TÄÄLTÄ TULLAAN!

Pueblo Bar y Taqueria
Eerikinkatu 27, Helsinki

Lääke meksikolaiseen matkakuumeeseen

Olen seurannut Eevan valmistautumista tulevaan Meksikon matkaansa onnellisena, kateellisena ja ennen muuta nälkäisenä, sillä rakastan meksikolaista safkaa. Meksikoon asti on joku päivä päästävä, mutta sitä odotellessa ei tarvitse ainakaan kärsiä nälästä.

2015-03-11-stellaharasek-luchaloco-12015-03-11-stellaharasek-luchaloco-2

Kulman taakse Vuorimiehenkadulle on nimittäin aukeamassa ravintola, jonka ikkunan peittäviin pahveihin on tussattu lupaava sana taqueria – ja ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, Korkeavuorenkadulle aukesi juuri uusi meksikolainen cantina nimeltä Lucha Loco. Kaksi meksikolaista ravintolaa korttelin säteellä kotiovestani! Maailma on valmis.

2015-03-11-stellaharasek-luchaloco-32015-03-11-stellaharasek-luchaloco-4

Aiemmin samassa tilassa toiminut Mercat ei ilmeisesti ollut jättimenestys, sillä rafla piti ovensa auki vain muutaman kuukauden. Sekä Mercatin että Lucha Locon taustalla ovat samat omistajat, jotka pyörittävät Annankadulla Patronaa ja sen naapurissa sijaitsevaa Choloa – molemmat lempipaikkojani Helsingissä. Patronasta on lainattu Lucha Locoon meksikolaisten makujen ja drinkkien lisäksi myös henkilökuntaa ja hyvä niin, harvassa paikassa nälkäisestä pidetään niin hellää huolta.

2015-03-11-stellaharasek-luchaloco-52015-03-11-stellaharasek-luchaloco-62015-03-11-stellaharasek-luchaloco-7

Piipahdimme yksi ilta juuri avautuneeseen Lucha Locoon emmekä ilmeisesti olleet ainoat saman idean saaneet, sillä mahduimme juuri ja juuri sekaan. Pujahdimme baaritiskille ja tilasimme raivonälkään koko alkupalalistan. Guacamole, ceviche ja täytetyt tacot maistuivat niin hyvältä, että olisin voinut tirauttaa pari tippaa, jos olisin syömiseltä ehtinyt. Vaikea sanoa johtuiko se nälästä vai keittiön salaisuuksista, mutta menen varmasti takaisin. Ehkä otan seuraavallakin kerralla mukaan Eevan, joka on tulevaa matkaansa varten opetellut tekemään tilauksensa espanjaksi. Kun kääntää selän ikkunan takana kohisevalle kaatosateelle ja tilaa kolmannen margaritan, voi pienellä itsepetoksella melkein kuvitella olevansa Meksikossa.

2015-03-11-stellaharasek-luchaloco-82015-03-11-stellaharasek-luchaloco-10

Vielä kun tietäisi milloin se Vuorimiehenkadun taqueria aukeaa. Pitäisikö leiriytyä varmuuden vuoksi oven taakse? Huolettaa, että onhan niitä tacoja sitten varmasti tarpeeksi.