Studiosessio

Viime aikoina on ollut useita kuvauksia, joissa olen saanut olla kameran takana. Miten siitä voikaan tulla niin onnelliseksi, kun saa valottaa, sommitella, ohjata kameran edessä olevaa? Luoda pieniä maailmoja linssin läpi, vaikka oikeastaan tuntuu, että valtani on usein näennäinen. Minä vain päätän mihin kohdistan kameran ja painan nappia. Toisinaan lopputulos on keskinkertainen, joskus siinä on taikaa, eikä ikinä tiedä etukäteen kuinka tällä kertaa käy.

Kuulostaa ehkä ulkopuolisin korvin vähän hassulta, minähän kuvaan koko ajan. Olen tehnyt sitä aina ja tämän työni ansiosta heilun nykyään kameran kanssa käytännössä joka päivä. Mutta jostain syystä kuvaaminen tuntuu erilaiselta silloin, kun kuvien ensisijainen tarkoitus ei ole päätyä arkistoihini tai tähän blogiin, vaan kuvaan jotain muuta tai jollekin toiselle, oli se sitten taideprojekti, henkilöpotretti tai kattauskuvia viinimaahantuojalle. Silloin saan luoda visuaalisia konsepteja, joissa keskiössä ei ole minä ja minun elämäni, vaan jokin muu.

Täysvarusteltu studio on minulle kuvaajana vieras miljöö, kuvaan käytännössä aina luonnonvalossa ja jossain lokaatiossa. Ehkä siksi alkaa kihelmöidä aina, kun löydän itseni paikasta, jossa voin säädellä kaikkea kuin olisin jumala. Tai no, ainakin niitä valoja, mutta se onkin paljon! Luonnonvalossa kuvatessa ei paljoa taivutella todellisuutta. Studiossa sen sijaan voi päättää, että tahdon pehmeän valon, joka näyttää siltä kuin se tihkuisi taivaasta, tai jyrkän sivuvalon kuin seisoisimme keskellä leffan loppukohtausta.

Nämä otokset ovat ylijäämä- ja testiruutuja studiosessiosta, jossa Jarno oli mallina. Valotusmalleina toimivat tietysti pienet koirat, jotka kuvittelevat, että niitä tarvitaan kaikissa kuvauksissa. Ehkä niin onkin, ehkä kuvamme olisivat umpisurkeita ilman heitä. Naurattaa vähän tämä Luna-koiran intensiivinen haukankatse. Hän kanavoi ehkä Clint Eastwoodia jossain vanhassa länkkärissä.

Inspiraatio kasvaa samaan tahtiin kuin päivät pitenevät. Tekisi mieli viritellä uusia taideprojekteja, ehkä jotain samantapaista kuin kuvat, jotka teimme Miki Liukkosen kanssa, tai sitten jotain ihan muuta. Törmäsin vanhaan kirjoitukseeni Lartiquen Riviera-kuvista, ah se näyttely oli ihana! Jokin poreilee pinnan alla, katsotaan mitä sieltä pulpahtaa kun hetki on kypsä.

Ehkä pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vuoden tykätyimmät Instagram-kuvat

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertäneeseen haasteeseen. Olen alkanut rakastaa haasteita, niin helppoa vastailla valmiiksi asetettuihin kysymyksiin – väsynyt bloggaaja kiittää ja toivoo lisää haasteita! Seuraa siis yhdeksän tykätyintä Instagram-kuvaa kuluneen vuoden varrelta sekä tarinat niiden takaa.

1 ~ Saimme sisustettua vanhan kodin eteisen juuri sopivasti ennen kuin saimme tietää, että asunto myydään ja joudumme muuttamaan. Ei se mitään, sisustusprojekti oli kiva, vaikka lopputuloksesta ei ehditty nauttia kovin kauan.

Eteishalli ehti kolmen vuoden aikana näyttää hyvinkin erilaiselta, esimerkiksi keittiöremonttimme aikaan, jolloin se palveli retkikeittiön ja raksatarvikevaraston yhdistelmänä ja haisi tärpätiltä ja paistetulta kalalta. Raksatarvikevarasto se oli vielä jonkin aikaa remontin valmistumisen jälkeenkin, kunnes Jarno alkoi hengailla meillä, menetti hermonsa eteishallin kaaokseen ja laittoi sen jouluksi kuntoon. Se oli se sama joulu, kun hän toi meille yllätyslahjaksi kuusen.

2 ~ Ei kovinkaan yllättävää, että kärkiyhdeksikköön päätyi koirakuva. Joku kysyi joskus ovatko koirakuvamme lavastettuja ja vastaus on ehdottomasti ei – nappaamme vaan kameran käteen silloin kun eteen osuu kuvauksellinen tilanne. Koirasiskokset hakeutuvat myös usein itse kameran eteen silloin kun yritämme kuvata jotain ihan muuta, kuten tässä tilanteessa, kun olin ottamassa kuvaa eteisestämme ja linssini eteen ilmestyi kaksi hahmoa kuin Hohto-elokuvan pikkutytöt.

Mäyräkoirilla on kiusallinen tapa tarkkailla palvelusväkeään erilaisilla kuumottavilla tavoilla. Luna-koira on aina osannut manaamisen jalon taidon, jonka se on sittemmin opettanut myös siskolleen. Uskokaa pois, tämäkin kuva olisi ollut huomattavasti karmivampi ilman tuota spontaania haukotusta.

3 ~ Muutimme viime kesänä pois kodista, jossa olin asunut ensin kämppäkaverini ja sitten Jarnon kanssa. Kävimme muuttopäivän päätteeksi viemässä avaimet vanhaan kotiin. Oli melko myöhäinen ilta, joten otimme samalla koirat mukaan iltakävelylle. Ne eivät tienneet mitä ajatella tyhjistä huoneista: ensin tuli ralli, sitten närkästys ja masennus, kun ei ollut sohvaa tai mattoa jolle käpertyä. Mieltään osoittavat mustat eläimet valkoisissa huoneissa näytti niin huvittavalta, että otin muistoksi muutaman kuvan.

Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.

Lue koko kirjoitus: Muuttopäivä ↠

4 ~ Tämä kuva on viime kesältä juuri ennen juhannusta. Olimme matkalla jostain jonnekin ja tien pientareet olivat räjähtäneet täyteen kukkivia lupiineja. Oli pakko pysähtyä tien laitaan kahmimaan kimppu mukaan. Jarno nojasi pakuun, poltteli tupakkaa ja otti kuvia kun hilluin onnellisena kukkien keskellä. Tämä on tyypillinen tilaisuus tekee varkaan -esimerkki siitä miten suurin osa meidän kuvista syntyvät: jompikumpi sekoilee jotain ja toinen nappaa kameran käteen.

Nämä kuvat kuvittivat myös blogijuttua kaupunkijuhannuksesta, joka ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Lue koko kirjoitus: Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

5 ~ Ensimmäinen kuva uudesta kodistamme Punavuoressa oli vuoden ylivoimaisesti suosituin Instagram-kuva. Olimme saapuneet Outin kanssa asunnolle odottamaan muuttokuormaa ja kuva on napattu nopeasti makuuhuoneesta hetkeä ennen kuin muuttoauto kaahasi kadulle talon eteen. Oli kesäkuun viimeinen päivä, hento vire liikutti valkoisia sänkyverhoja, jotka edellinen asukas oli jättänyt meille. Me tunsimme hänet ja olimme käyneet asunnossa kauan ennen kuin tiesimme että tulisimme vielä asumaan siellä. Oli todella monen kummallisen sattuman summa, että siitä tuli meidän koti.

Kuva löytyy muiden uudesta kodista otettujen ruutujen ohessa blogikirjoituksesta: Hello, Punavuori ↠

6 ~ Suudelmakuvan minusta ja Jarnosta otti Nata toissakesäisillä Flow-festareilla ja se oli yksi viime vuoden tykätyimmistä. Julkaisin vuoden vanhasta kuvasta sateenkaariversion viime kesänä Pride-viikon kunniaksi, koska uskon yhtäläisiin ihmisoikeuksiin ja kaikkien oikeuteen rakastaa. Tuntuu absurdilta, että yhä vuonna 2018 on tarvinnut keskustella ja taistella näin perusasiasta. Toivottavasti ensi vuonna asiat ovat jo toisin.

7 ~ Rakastan uutta makuuhuonettamme ja ikkunoista siivilöityvää valoa, olkoonkin, että sitä ei ole näkynyt viime kuukausina. Tämä ruutu taisi olla yksi ensimmäisistä uudesta kodista otetuista kuvista sen jälkeen kun tavarat oli purettu ja saatu mitenkuten paikoilleen – kuvassa vallitseva seesteisyys ei tosin kestänyt kauaa, vaan huone räjähti takaisin täyteen kaaokseen vajaassa viikossa sen ottamisen jälkeen.

Tämä on myös kärkiyhdeksikön kuvista ainoa, joka on suunniteltu ja toteutettu tietyn vision mukaan, se nimittäin julkaistiin Instagramin lisäksi myös blogissa osana kaupallista yhteistyötä Familonin kanssa: Makuuhuoneen uudet tuulet ↠

Kuvassa vilahtava puolikas koirapylly ei tosin ollut suunniteltu osa kuvaa. Taitaa olla väistämätön luonnonlaki, että kaikissa kuvissamme on kutsumatta sinne ilmestynyt koirapylly tai kuono tai häntä.

8 ~ Aloitimme viime keväänä kunnostamaan äitini suvun vanhaa taloa, ajatuksena tehdä siitä meidän lappilainen kakkoskoti. Projekti on vasta alussa, mutta siitä on tullut jo varsinainen Instagram-menestys, sillä yksikään aihe ei ole koskaan aiemmin kahminut niin paljon kommentteja, tykkäyksiä ja inbox-viestejä. Ihan mahtavaa, että aihe kiinnostaa, koska se tulee viemään ensi vuonna entistä isomman lohkon ajastamme ja kerrottavaa varmasti löytyy. Tämän kuvan nappasin viime keväänä juuri ennen lähtöä, kun olimme lukinneet oven, pakanneet pakun ja lähdössä ajamaan takaisin etelään.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti, kahdeksantoista vuotta sitten.

Lue koko kirjoitus: Vanha hirsitalo Lapissa ↠

9 ~ Jarno otti tämän kuvan minusta Lapissa viime syksynä. Kuvaamme mieluiten luonnonvalossa, erityisen mielellään niinä hetkinä kun valo tarjoaa mahdollisuuden leikkiin ja suodattuu, siivilöityy, läikehtii, lainehtii, väreilee tai hohtaa. Lapin syksyssä tätä kaikkea on tarjolla yltäkylläisesti.

Olimme viettäneet Lapissa viikon emmekä olisi millään halunneet lähteä: Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

Lue koko kirjoitus: Pysäytyskuvia ↠

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Linssin edessä ~ Miki Liukkonen

Ajattelin, että voisin jatkossa silloin tällöin raottaa täällä omia kuvausprojektejani. Jotkut ovat tilaustöitä, toiset omia kokeiluja ja taidesekoiluja. Seuraa poiminta jälkimmäisestä kategoriasta.

Kutsuin tovi sitten kamerani eteen oululaisen kirjailija Miki Liukkosen. Hän kiinnitti alunperin huomioni jo vuosia sitten ilmoitettuaan 23-vuotiaana jossain haastattelussa olevansa liian vanha kirjoittamaan runoja. Se ei jäänyt Mikin ainoaksi otsikkoihin päätyneeksi lausunnoksi. Tuo kirjallisuuspiirejä ravistellut energia ilahdutti ja viihdytti minua suuresti. Runoja syntyi kyllä vielä, mutta pian sen jälkeen hän siirtyi niinsanotusti kokopitkän fiktion pariin. Molemmat tähänastiset romaanit, Lapset auringon alla ja viime vuonna ilmestynyt O, ovat olleet ehdolla Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi, jälkimmäinen myös Finlandia-ehdokkaana. Melkoinen ura kirjoittajalla, joka täyttää 30 vasta ensi vuonna.

Emme tunteneet entuudestaan, olin vain päähänpistosta lähettänyt Mikille viestin. Olin itsekin vähän yllättynyt, että sillä tavoin voi tehdä. Lähestyä noin vaan tuntemattomia ihmisiä ja ehdottaa heille kummallisia asioita, kuten: voimmeko ottaa sinusta kuvia, joissa olet yhtäaikaa läsnä ja tosi kaukana? Vielä enemmän yllätyin Mikin mutkattomasta vastauksesta: milloin kuvataan?

Heti ensitapaamisellamme paljastui, että meillä on linkki, josta en tiennyt: Miki on syntynyt Tornionjokilaaksossa Ylitorniolla, samassa pohjoisessa pikkupaikassa, josta minunkin äitini on kotoisin. Miki oli onkinut tiedon jostain internetin syövereistä ja ilmoitti heti alkuun stalkanneensa mikä olen naisiani siltä varalta, että saattaisin olla sarjamurhaaja. Sen jälkeen hän ojensi minulle uusimman romaaninsa lennokkaan signeerauksen kera. Olin siis läpäissyt sarjamurhaajatestin jo ennen tapaamistamme – laskettakoon tämä pitkän internet-uran hyväksi puoleksi.

Huvittavaa, että voi sattuman oikusta tavata helsinkiläisessä keittiössä ihmisen, joka tuntee samat kaukana pohjoisessa sijaitsevat kylätiet, rannat ja metsät kuin minäkin. Ehkä satumme jonain päivänä Lappiin samaan aikaan ja teemme siellä jonkun upean kuvausprojektin.

Kuvaus sujui omalla painollaan. Miki liikkui valkoisessa huoneessa kuin tumma perhonen. Ohjasin vain vähän, pidin siitä mitä hän teki: seisoi selin, kääntyi ja katsoi kameraan, alkoi välillä tanssia. Hän tuntui vaistomaisesti tietävän mitä toivoin, tai sitten vain jaamme samankaltaisen esteetiikan tajun. Emme kuvanneet kauaa, tiesin jo saaneeni haaviini sen minkä olin halunnut.

Asiakkaille otetut kaupalliset kuvat käyvät yleensä läpi kuvankäsittelyprosessin, jossa horisontit suoristetaan, pinnoista siivotaan häiritsevät kolhut, malleista häivytetään pikkuvirheet ja valot ja varjot säädetään täydelliseksi. Omissa kuvissa saa onneksi tehdä kuten haluaa. Nämä kuvat jätin täysin raa’aksi: niille ei ole tehty mitään muuta kuin lisätty kontrastia.

Pidimme molemmat lopputuloksesta. Minulla ei ollut tarkkaa visiota mitä olin tekemässä, enemmänkin intuitiivinen gut feeling siitä millaisen tunnelman halusin kuviin. Niistä tuli oikeastaan juuri sellaisia kuin olin ajatellut. Uskon, että niihin tiivistyi jotain siitä hetkestä: palasia minun näkemyksestäni ihmisestä jota en ollut koskaan ennen tavannut, palasia hänestä ja siitä mitä hän halusi minulle näyttää.

Nämä taisi olla ensimmäiset ei-lehtijuttuun tulevat photoshootit itselleni. En tiennyt mitä tehdä, mutta koska kadehdin balettitanssijoita päätin tanssia, ja se toimi. Olen todella tyytyväinen kuviin, mutten edelleenkään osaa tanssia. – Miki Liukkonen

Superlahjakas kirjailija on ollut viime aikoina taas tuottelias – uusi kirja nimeltä Hiljaisuuden mestari ilmestyy ensi huhtikuussa. Suosittelen ottamaan seurantaan Mikin Instagramin, sillä hänestä on kehkeytynyt viime aikoina myös varsin taitava valokuvaaja.

Meilläkin on seuraavat kuvaukset jo kalenterissa. Silloin on luvassa taas jotain ihan muuta.

Marraskuu vuosi sitten

Kun kirjaa yli kymmenen vuoden ajan internetiin huomioita ja havaintoja päiviensä varrelta, tulee huomaamattaan kertyneeksi melkoista elävää arkistoa omasta elämästään. Joskus tekee mieli selata sitä taaksepäin, tsekata esimerkiksi mitä teki ja mistä kirjoitti vuosi sitten näihin aikoihin. Tai ihan vaan katsella kuvia, yrittää nähdä niiden taakse ja muistaa mitä silloin ajatteli, oliko enemmän onnellinen vai väsynyt, enemmän läsnä vai etäällä? Viimeisessä kuvassa olemme juuri saapuneet Australiaan, se matka on yksi niistä tarinoista, joka on vielä kerimättä auki. Ehkä pian on sen aika.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Postikortteja Frantsilasta

Ajellessa Lappiin ja takaisin ehtii poiketa matkan varrella muuallekin kuin huoltoasemille. Vietimme viime viikonlopun Frantsilan luomuyrttitilalla, jonne saimme tovi sitten blogimme kautta kutsun tulla tutustumaan. Oli jokatapauksessa tarkoitus tehdä ystävien kanssa pieni alkusyksyinen mökkireissu, niinpä päätimme lähteä porukalla Hämeenkyröön. Tämä ei ollut osa mitään yhteistyötä tai muutakaan työhömme liittyvää toimeksiantoa, vaan huviretki vailla sen kummempaa työagendaa, vaikka meille majoitus tarjottiinkin. Tottakai otimme miljoona valokuvaa – olisi ollut rikos olla taltioimatta kaikkea tätä kauneutta. Palaan reissun parhaisiin paloihin paremmalla ajalla, nyt vain muutama pikainen postikortti viikonlopun varrelta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Australian roadtrip uudessa Ellessä

Muistatteko vielä viimesyksyisen matkamme Australiaan? Teimme siitä jutun, joka löytyy nyt uusimmasta Elle-lehdestä, myynnissä lehtipisteissä nyt. Siihen on poimittu parhaat palat tekemämme roadtripin varrelta taidehotelleista ja kiinnostavista ravintoloista vintagekaupppoihin ja luontokohteisiin. Maa on niin valtava, että emme yrittäneetkään ehtiä kaikkialle, vaan keskityimme tällä kertaa Victoriaan, joka on minulle tutuinta aluetta.

Blogissa on nähty vasta muutama matkajuttu tuon reissun varrelta, koska odottelimme, että lehtijuttu saisi tulla rauhassa ulos ensin. Kuvia ja tarinoita riittää kuitenkin vielä jaettavaksi vaikka kuinka paljon, joten palataan aiheeseen sitten kun hetki on oikea. Jos lehtijutun vinkeistä herää kysymyksiä, nakatkaa ne kommenttilootaan niin vastailemme niihin sitten tulevissa jutuissa.

Meitsi vilahtaa huhtikuun numerossa myös muilla sivuilla: lehdestä löytyy nimittäin muhkea juhlajuttu, johon on kerätty mm. minun, Muslan Kirsikan ja Hannan vinkkejä parhaisiin kesäkemuihin. Juhlateema on ajankohtainen muistakin syistä kuin siksi, että kevään juhlakausi on alkamaisillaan – Elle täyttää nimittäin toukokuussa 10 vuotta! Saako jo nyt onnitella?

Ensi kertaa taideostoksilla

Minun ja taiteen suhde on ollut viime vuosina vähän monimutkainen, mutta olemme pikkuhiljaa päässeet takaisin samalle aaltopituudelle. Taiteesta on tullut taas se mikä se aiemmin minulle oli: henkireikä, keino kosketella todellisuutta. Tapa tuulettaa päätä ja ravistaa ajatuksia, herättää inspiraatiota, työntää energiaa liikkeelle. Taide on myös toimiva tapa purkaa stressiä ja irtaantua hetkeksi arjesta: taidenäyttely tai taidekirjaan uppoutuminen voi parhaimmillaan olla minimatka muihin maailmoihin. Muutaman aivan liian kiireisen työputkessa vietetyn vuoden jälkeen olen alkanut taas käydä kiinnostavissa näyttelyissä, joita Helsingissä onneksi riittää, ja avannut silmäni myös uusille kiinnostaville taiteilijoille.

SIELTÄ SUN TÄÄLTÄ HANKITTUJA VANHOJA TÖITÄ

Viime vuosien aikana olen havahtunut siihen, että taiteesta voi nauttia myös kotioloissa. Olen toki tiennyt, että taiteen ostaminen omaan kotiin on mahdollista, mutta ajatellut että se ei koske minua, vaan muita ihmisiä – keräilijöitä, jotka ymmärtävät taiteesta paljon enemmän kuin minä, tai varakkaita tyyppejä, joilla on mahdollisuus sijoittaa tuhansia euroja yhteen teokseen. Lopulta tulin järkiini ja tajusin, että taidetta saa ostaa ihan kuka vaan, joka saa iloa siitä, eikä sitä varten tarvitse olla menestynyt pörssimeklari tai perijä, vaan kohtalaisen pienilläkin summilla pääsee alkuun. Raha on tietysti aina suhteellinen juttu, mutta samalla summalla, jonka monet pistävät illalliseen fiinissä ravintolassa, viikonloppumatkaan Pariisiin tai uuteen laukkuun, voi saada kotiinsa palan taidetta, joka ilahduttaa ja inspiroi joka päivä. Toiset ovat tyytyväisiä löydettyään kotiinsa yhden tai kaksi oikealta tuntuvaa teosta, toisille se voi olla koko elämän jatkuvan keräilyharrastuksen alku.

MARIANNE NIEMISEN ÖLJYVÄRIMAALAUS ON AURINGONNOUSUNA SÄNKYMME YLLÄ

Olen huomannut, että taideteos on aivan eri tavalla läsnä kuin tavallinen sisustusesine, se hohkaa ympärilleen energiaa ja voi tehdä tilasta suuremman tai elävämmän. Kodistani on tullut paljon viihtyisämpi ja inspiroivampi paikka sen jälkeen, kun seinille alkoi joitakin vuosia sitten ilmestyä taidetta. Siis muutakin kuin omia valokuvia, jotka ovat tietysti tärkeitä, mutta enemmän muistoina kuin varsinaisina taideteoksina.

Oma taidekokoelmani on vielä pieni, mutta rakas. Se on karttunut hiljalleen: olen saanut lahjakkailta ystäviltäni vuosien varrella lahjaksi muutamia valokuvia ja maalauksia, ja tehnyt myös omia hankintoja aina kun rahatilanne on sen sallinnut. Osalla teoksista on kotona oma paikka, johon ne ehdottomasti kuuluvat, toiset liikkuvat huoneesta toiseen fiiliksen mukaan. En halua ripustaa kaikkia roikkumaan, toiset saavat nojailla rennosti seinään. Viime aikoina olen alkanut kiinnostua myös taidekeramiikasta, mutta omaan makuun ja budjettiin sopivaa työtä ei ole tullut vielä vastaan. Tekstiilitaide kiinnostaa myös ja löysinkin tovi sitten upean 60-luvulla tehdyn ryijyn, joka päätyi makuuhuoneemme seinään.

MUSTAT TYÖT MARIANNE NIEMINEN, MUSTAVALKOINEN VALOKUVA ON MIKKO RASILAN

Olen hankkinut (tai saanut lahjaksi) töitä tähän asti lähinnä taidetta keräävien ystävien kokoelmista ja suoraan tutuilta taiteilijoilta, joten taiteen ostamisen maailma on minulle melko uusi. En tiedä muutenkaan taiteen ostamisesta paljoakaan, mutta haluaisin! Siksi päätin kysyä vähän vinkkejä Heli Mäenpäältä, helsinkiläiseltä galleristilta ja superinspiroivalta tyypiltä, johon olen saanut tutustunut työn ja yhteisten ystävien kautta joitakin vuosia sitten.

VILLE VARUMON “GOLD” VALOKUVASARJASTA PLAYGROUND

Heli, aloitetaan ihan alusta: miksi taidetta ostetaan? Minulla on tietty omat ajatukseni aiheesta, mutta haluaisin kuulla ammattilaisen näkökulman.

– Taide tuo kotiin sellaista henkeä ja kerroksellisuutta, mitä ei pelkästään sisustuselementeillä voi saavuttaa. Taideteokset tekevät kodista persoonallisen ja lisäävät sen henkilökohtaisuutta. Kotien tai sisustuksen vaihtuessa toimii taide kiinnekohtana ja linkkinä eri aika- ja tyylikausien välillä. Taiteella on inspiroiva ja energisoiva vaikutus, aina hieman hymyilyttää kun katsot rakasta hankintaasi. Lisäksi on ihana ajatus olla tukemassa taidetta ja taiteilijaa henkilökohtaisesti, olet konkreettisesti mukana varmistamassa rakastamasi taiteilijan elinkeinoa. Ja kun taiteen keräämisestä tulee harrastus on oman kokoelman kartuttaminen myös todella hauskaa ja palkitsevaa.

KERAMIIKKATAITEILIJA LEENA KOUHIAN TEOKSET “ALKUPALA” JA YKSITYISKOHTA ISOMMASTA SEINÄTEOKSESTA “MEIDÄN JOKAPÄIVÄINEN NÄLKÄMME”. LEENA TUNNETAAN MYÖS RAAKA RÅ -ASTIAMERKISTÄÄN.

Millaisista taidehankinnoista on helpointa lähteä liikkeelle?

– Taiteen hankkimisen voi aloittaa mistä tahansa materiaalista tai tyylistä, ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa aloittaa, vain oma kiinnostus ja mielipide ratkaisee. Itse kerään valokuvataidetta ja ensimmäinen kaupantekoni oli myös ehkä mieleenpainuvin: olin kuplivassa jatkoseurueessa aamuyöllä tutun luona ja ihastuin hänen seinälleen ripustettuun suurehkoon teokseen. Se olikin vain säilytyksessä tässä kodissa ja seuraavalla viikolla kävin hakemassa sen olohuoneeseeni, se on yksi rakkaimmista teoksistani edelleen. Helppoa ja mielekästä on myös tukea nuoria ja aloittelevia taiteilijoita, vaikkapa ostamalla taidekoulujen myyjäisistä tai yhteisnäyttelyistä. Itse olen muuten vasta alkanut kiinnostua veistoksista, ihmettelen itsekin miksi vasta nyt, sillä mielenkiintoisien veistosten kirjo on valtava. Miksi koristella kotiaan yhdentekevillä koriste-esineillä kun kodin showstopper voisi olla vaikka keramiikka- tai lasiveistos?

HEIDI PIIROINEN “ALAMEDA BEACH” VALOKUVASARJASTA LEFT COAST

Mistä ja miten taidetta voi ostaa? Luin Suomen Taiteilijaseuran ja Taidehallin laatiman osto-oppaan, jossa oli perusjuttuja ja keskeistä sanastoa, mutta kerrotko vähän lisää?

– Taidetta voi toki ostaa taiteilijayhdistysten ja -liittojen myyjäisistä ja tapahtumista, mutta itse suosin ja suosittelen myös suoraan taiteilijalta tai galleriasta ostamista. Henkilökohtaisen suhteen luominen taiteilijaan on kummallekin osapuolelle palkitsevaa ja suhde saattaa kestää vuosikymmeniä. Nykyään tutustuminen on tehty helpoksi; sosiaalisessa mediassa voit seurata ketä tahansa, joka vähääkään kiinnostaa ja jopa aloittaa yhteydenpidon. Suurin osa taiteilijoista (ja varmasti kaikki galleriat) on mielissään kyselyistä ja kiinnostuksesta.

Kannattaa seurata useampia taiteilijoita ja kahlata myös näyttelyitä läpi, näin alat pikkuhiljaa myös ymmärtää mikä sinua itseäsi miellyttää. Tai sitten jos joku teos iskee aivan täysillä ja salamarakastut, silloin kannattaa luottaa intuitioon ja hankkia teos itselleen, ole rohkea! On myös tärkeää kannattaa gallerioita, ei ole helppoa tehdä galleriatoiminnasta kannattavaa ja sekä yleisö että tietenkin taiteilijat tarvitsevat kipeästi gallerioita.

ANNICK LIGTERMOETIN VALOKUVIA SARJASTA ET SPIRITUS SANCTI

Millaisia juttuja kannattaa miettiä taideostoksilla? Onko esimerkiksi tärkeää, että taiteilijalla on jo nimeä, vai kannattaako keskittyä siihen mikä puhuttelee itseään? Entä olisiko hyvä valita joku tietty taiteenlaji, tyyli tai värimaailma, jota ehkä haluaisi keräillä?

– Pitäsin ainakin alussa vaihtoehdot avoimina, enkä loisi alkavalle kokoelmalleni liian tiukkoja kriteereitä. Intuitio ja oma vahva tunne ovat tärkeimpiä. Kun itse olen näihin luottanut en ole hankkinut huteja, en luopuisi yhdestäkään teoksestani. Keräilijää usein rajoittaa tietenkin taiteen hinta, ja jos on taloudellisesti tiukempaa, niin silloin tietenkin kannattaa ostaa nuorten ja nousevien tekijöiden töitä. Mutta jos vain on mahdollista niin miksipä et sijoittaisi nimekkäisiin tekijöihin: ikuisen teoksen saa hyvän sohvan hinnalla.

KIMMO METSÄRANTA “HELSINGINKATU ST” VALOKUVASARJASTA NOTES ON A PLACE

Taideteosten hinnat vaihtelevat tosi paljon eikä utelias aloittelija välttämättä tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Miten taiteen hinta siis määräytyy?

– Taideteosten hinta saattaa tottumattomasta tuntua korkealta, mutta kun hintaa alkaa purkamaan ei se sitä kuitenkaan yleensä ole. Hintaan vaikuttavat tietenkin teoksen koko, materiaalit ja tekniikka. Suurimman osan hinnasta muodostaa kuitenkin taiteilijan nimekkyys, kokemus ja status. Kuinka esillä hän on juuri ostohetkellä, kuinka arvokas on hänen brändinsä. Täytyy muistaa myös, että yhden yksittäisen teoksen taustalla on paljon opintoja, kokemusta ja näkemystä ja useita työvuosia. Teosmyynti on merkittävä osa taiteilijan palkkaa. Kannattaa muuten kysyä myös osamaksusopimusta, useat galleriat ja taiteilijat suhtautuvat positiivisesti siihen.

JOUKO LEHTOLAN VALOKUVIA SARJASTA DREAM OF LIGHT

Kannattaako taiteen hankkimiseen suhtautua sijoituksena? Mistä tietää kenen taiteen arvo säilyy ja kenen voisi jopa kasvaa?

– Itse kerään intuitiolla ja rakkaudella. Sijoitusmielessä taiteen ostaminen on arpapeliä kuten sijoittaminen yleensäkin.

Millä tavoin taidekenttää ja potentiaalisesti kiinnostavia taiteilijoita voi seurata?

– Neuvoisin seuraamaan gallerioita ja taiteilijoita somessa. Ei heitä niin paljoa ole Suomessa, etteikö voisi vaikka Instassa seurata kaikkia vähänkään kiinnostavia. Itse kaivan Instasta tai netistä aina esiin uudet kiinnostavat nimet, vaikka vain yhden nopeasti näkemäni teoksen tai jonkun maininnan tai suosituksen perusteella. Kannattaa myös liittyä gallerioiden postituslistoille, näin pääset näkemään näyttelyt jo avajaisissa.

Kiinnostaa millaista taidetta olet muuten hankkinut kotiisi?

– Olen kerännyt kymmenen vuotta valokuvaa. Minulla on nyt noin kolmisenkymmentä suomalaista teosta, 1960-luvun Ismo Höltöstä tämän päivän Markus Jokelaan. Kokoelmassani on joitakin klassikkoja Jouko Lehtolalta, Pentti Sammallahdelta ja Jyrki Parantaiselta, mutta myös juuri valmistuneilta valokuvataiteilijoilta. Lisäksi joitakin printtejä mm. Laura Laineelta ja Martin Bergströmiltä. Martinilta tilasin myös maalauksen puulattiaani, annoin hänelle vapaat kädet ja nyt yksi teoksistani asuu lattiassani. Rakastan kokoelmaani! Siinä harmittaa ainoastaan se, että alussa toimin kuin tatuointeihin addiktoitunut tv-kokki: ensimmäisen hankittuani täytin nopeasti kaikki vapaat pinnat kuvilla. Tällä hetkellä kotiini ei mahdu yhtään uutta teosta, jostain on siis jossain vaiheessa luovuttava.

HEIDI PIIROINEN “GRIZZLY PEAK BOULEVARD” VALOKUVASARJASTA LEFT COAST

Kiitos Heli! Olen nyt asteen viisaampi ja ehkäpä tästä oli iloa teillekin. Kerrotaan vielä, että Heli Mäenpää on helsinkiläinen galleristi, luennoitsija ja taiteen rakastaja, joka työkseen auttaa taiteilijoita urallaan ja opettaa Aalto-yliopistossa taideopiskelijoille henkilöbrändäystä. Bang Bang Galleryssaan hän esittelee nuorten ja nousevien valokuvaajien töitä – jos valokuvataide kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti ottaa galleria seurantaan.

Taiteesta kiinnostuneille tiedoksi, että Taidemaalariliiton maalaustaiteeseen keskittyvä myyntinäyttely Teosvälitys ja Teollisuustaiteen Liitto Ornamon vuosittainen Teosmyynti ovat alkaneet Kaapelitehtaalla ja kestävät tämän viikon loppuun eli sunnuntaihin 18.3. saakka. Myyntinäyttelyt ovat helppo tapa tutustua uuteen taiteeseen ja pitää silmät auki kiinnostavien taiteilijoiden ja teosten varalta. Jos löydät jotain johon rakastut, saat teoksen samantien mukaasi kotiin. Maalaukset löytyvät Merikaapelihallista ja Ornamon keramiikka-, metalli-, lasi- ja tekstiilitaideteokset, pienoisveistokset ja muut uniikit esineet aulan toiselta puolelta Puristamosta. Harmittaa, että olemme reissussa emmekä pääse paikalle, mutta menkää te.

Löytyykö teidän kotoa taidetta, tai haluaisitteko, että löytyisi? Sana on vapaa! Kiinnostaa teidän vinkit, kokemukset ja ajatukset.

Valokuvataiteilijoiden teoskuvista kiitos Jouko Lehtolan Säätiölle ja Bang Bang Gallerylle, jonka kautta valokuvateoksia voi myös ostaa
Keramiikkateoskuvista kiitos Leena Kouhialle
Loput kuvista on otettu kotoa omista kokoelmista

Talviko se siellä kolkuttaa?

Luin täällä Meksikon auringon alla uutisista, että Suomen eteläisimpiin osiin saapuu vihdoin talvi! Lapissa lunta on ollut jo kuukausitolkulla, mutta Helsingissä se on tietysti viikon uutinen – ja vastaanotto on ilmeisesti ollut perinteinen sekoitus iloa ja järkytystä. Taidan kuulua ensinmainittuun leiriin, sillä pakko myöntää, että märkä harmaus alkoi tulla korvista. Valkoinen maisema on enemmän kuin tervetullutta vaihtelua! Ihan pelkästään sen kunniaksi pieni kuvasarja muutamista menneiden talvien lempikuvistani.

Meksiko-juttuja luvassa pian lisää, mutta kertokaapa sitä odotellessa, mitä teille kuuluu? Kiitos muuten kaikille postaustoiveita ja palautetta jättäneille, vielä ehtii mukaan! On ollut ihanaa lueskella ajatuksianne ja toiveitanne – olen jo listannut suosikkejani, joihin tartun heti sopivalla hetkellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Työviikon varrelta

Hei kiitos kaikille seksuaalista häirintää koskevaan kirjoitukseeni kommentoineille. Ilmiön laajuus ei olisi miljoonia tavoittaneen kansainvälisen kohinan (tai omien kokemusteni) jälkeen pitänyt enää yllättää, mutta yllätyin ja järkytyin silti. Postauksesta on tykätty Facebookissa yli tuhat kertaa ja kommenttejakin tulvi kymmenittäin. Aihe on tosi tärkeä, olisin halunnut (ja yhä yritän) vastata jokaiseen, mutta koko viime viikon on ollut niin hillitön hoppu, että tunnit ovat loppuneet kesken. Lähdemme alkuviikosta pidemmälle reissulle ja se tietää aina sitä, että edeltävien viikkojen aikana huhkitaan hommia melkein tuplavuorossa. Seuraa muutama kuva työviikon varrelta.

Aamupalani ovat näyttäneet viime aikoina erilaiselta kuin ennen: jättikokoisen kahvikiulun tilalla on kuuma sitruunavesi ja aamiaiseksi olen nakannut tehosekoittimeen marjoja ja kookosvettä sun muuta tervehenkistä siinä toivossa, että kipuileva vatsani rauhoittuisi. Smoothieni eivät enää näytä niin aamuliejulta tai Vantaanjoelta kuin ennen, mutta eivät ne vieläkään varsinaisia makunautintoja ole. Vatsa on kyllä rauhoittunut ja olo ollut muutenkin energisempi, joten pidän epämääräisiä sekoituksiani ihan menestyksenä.

Otimme Jarnon kanssa valokuvia viinimaahantuojalle ja rakensimme kuvauspäivän aikana yhteensä viidelle viinille oman visuaalisen maailman. Siinä on aika paljon tekemistä varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun päivänvaloa ei riitä kuin muutamaksi hassuksi tunniksi. Kun omasta tiimistä loppuu kädet kesken, täytyy värvätä apuvoimia. Onneksi ystäväpiiri on täynnä taitavia tyyppejä, tällä kertaa Arttu riensi apuun: juoksi ruokakaupoissa ja kokkasi, kantoi kukkakaupasta itsensä kokoisen kimpun, rakensi kanssamme stailauksia ja toimi tietysti käsimallina silloin kun kamera kävi. Arttu teki myös simpukat, jotka paitsi toteuttivat tärkeimmän tehtävänsä eli näyttivät hyvältä kuvissa, myös maistuivat kuvausten jälkeen! Olkoonkin että ne syötiin kylmänä, mutta sellaista se on viini- ja ruokakuvauksissa.

Kuvausassarit murjottivat pöydän alla, koska eivät saaneet avustaa juustojen asettelussa. Lohdutuspalkintona saivat kyllä molemmat oman simpukan.

Omia blogikuvia tulee stailattua melko vähän, ellei kyseessä ole jokin kampanjakuvaus, joka vaatii toisenlaista lähestymistapaa. Siksi rakastankin työpäiviä, kun kuvaamme muille ja saan häärätä kuvausrekvisiitan kanssa ihan sydämeni kyllyydestä: valita astioita, leikata kukkasia, säätää valoja, asetella esineitä ja hioa kokonaisuutta kunnes se toimii. Kun kaikki on valmista, varsinainen kuvaaminen ei yleensä kestä kauaa.

Pikaisia siirtymisiä projektista ja paikasta toiseen, välissä nopeita välipaloja ja todo-listan tuplatarkistuksia. Olen ylpeä tiimimme saumattomasta yhteistyöstä: toinen paistaa munakkaan, toinen vastaa sähköposteihin ja purkaa kuvia muistikortilta.

Toisena päivänä kävin kuvaamassa Essin uudistuneen High Care Boulevard -hoitolan. Kanerva tuli malliksi ja paikalla oli tietysti myös haltijakoira Nella, joka ei ollut pätkääkään kiinnostunut kuvausassaroinnista vaan nukkui kuvausten läpi hoitohuoneen nurkassa. Ehkä se johtui siitä, että näissä kuvauksissa ei ollut juustoa.

Jos tässä vaiheessa joku ihmettelee, että tekevätkö nämä tyypit aina töitä kavereidensa kanssa, niin vastaus on kyllä, aika usein ainakin, ja se on ihan mahtavaa. Monet työt päätyvät työpöydälle juurikin tuttujen ja ystävien kautta ja jos niihin tarvitaan malleja, assareita, stailaajia tai ihan mitä vaan, monesti ne löytyvät nopeiten omasta tuttavapiiristä, jossa moni tekee samoja hommia. Toki on myös toisenlaisia projekteja, joissa tulee työskenneltyä uusissa tiimeissä tai ihmisten kanssa, jotka ovat tuttuja vain työyhteyksistä. No, yleensä heistäkin on kolme kuukautta tai vuotta myöhemmin tullut kavereita. Kanervankin tapasin aikoinaan työn kautta, kun hän tuli valmentajaksi Helsinki Core Trainersille, jolle minä taas tein markkinointiin liittyviä hommia.

Kuvasimme viime viikolla myös Via Tribunalille. Jep, aika monet kuvaukset yhteen viikkoon, mutta minkäs teet – jos sataa kolme viikkoa putkeen, on pakko kuvata kerralla kaikki silloin kun sää on vihdoin suosiollinen. Käsimalliksi saapuneita kavereita vähän nauratti, kun heidän eteensä iskettiin heti aamukymmeneltä oluet ja kuumat pizzat. Niin, kaupungin kokenein käsimalli Arttu oli tietysti taas paikalla! Oletteko muuten huomanneet, että Arttu näyttää vähän näyttelijä Milo Ventimiglialta?


Mikko pukeutuneena miestenvaateliike Feren syysuutuuksiin. Kannattaa muuten ottaa Feren Instagram seurantaan, sillä myymälässä palvelee toisinaan kaksi mäyräkoira-assistenttia, jotka esiintyvät silloin tällöin rusetit kaulassa myös putiikin valokuvissa.

Piipahdimme Kämpissa Travel In Luxury -matkamessuilla. Matkailu on tietysti työmme kautta meille ajankohtainen aihe, mutta vähintään yhtä tärkeä syy visiittiin oli messuilla järjestetty muotinäytös: Peilisalin catwalkilla nimittäin käveli järisyttävän komea ystävämme Mikko Rasila. Bongasin näytöksestä Saimin yltä superkauniin Balmainin kelsitakin, joka taitaa maksaa enemmän kuin koko vaate- ja kenkäkaappini sisältö yhteensä, mutta aina saa haaveilla! No, onneksi seuraavat matkat kohdistuvat lämpimiin kolkkiin, joissa kelsitakilla ei tee yhtään mitään.

Lounaamme tai illallisemme on ollut viime viikkoina ihan liian usein Woltista tilattu ja kotiin kannettu poke bowl. Silloin kun on minuuttiaikataulu, ei oikein ehdi kokata. Kulhollinen lohta, avokadoa, riisiä ja merilevää pitää onneksi ihmisen käynnissä kiireen keskellä ja on lisäksi koukuttavan hyvää. Naurattaa, että olemme tilanneet tuon Eat Poken bowlin varmaan kolmekymmentä kertaa, mutta emme ole kertaakaan käyneet ravintolassa paikan päällä enkä itseasiassa edes tiedä missä se sijaitsee. Wolt-sukupolven ilmiöitä.

Tästä työviikosta tuleekin vähän toisennäköinen! Palataan siihen pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

KUVAUSPÄIVÄ KOTONA

Meillä kävi yksi päivä kylässä yksi tuttu valokuvaaja. Hän on entinen kämppäkaverini ja nykyinen ystävä, joka kyläilee koiransa kanssa yhtenään, joten se ei ole sinänsä uutinen – mutta tällä kertaa hän tuli kameran kanssa ja kuvasi kotimme tulevaa lehtijuttua varten. Edellisestä kerrasta onkin vähän aikaa, silloin myös asuimme vielä yhdessä. En vielä tiedä milloin juttu tulee ulos, mutta kerron kyllä sitten.

Jännittää vähän! Kuvaan tietysti itsekin näitä samoja huoneita ja nurkkia, julkaisen ottamiani kuvia blogissa ja Instagramissa enkä lotkauta korvaani. Se tuntuu silti erilaiselta: omissa kuvissa päätösvalta pysyy aina tiukasti omissa käsissä. Saa keskittyä juuri siihen mihin haluaa, rajata kuviin asiat joista eniten pitää ja jättää kuvan ulkopuolelle kaiken mikä tuntuu epäolennaiselta. Valokuvien ottaminen omasta kodista on tavallaan viimeinen vaihe oman visuaalisen ympäristönsä sommittelua, sen nitomista aikaan ja paikkaan: tältä haluan kaiken näyttävän. Ainakin juuri nyt, ennen kuin saamme taas keskiöisen sisustuskohtauksen, vaihdamme kalusteiden paikkaa ja pistämme kaiken mullinmallin.

Toisaalta juuri se tekee toisen valokuvaajan kuvista kiinnostavia. Hän näkee nämä samat asiat eri tavalla, kiinnittää huomionsa erilaisiin nyansseihin kuin minä. Hän poimii tilassa leijuvan tunnelman omalla tavallaan ja taltioi sen omalla tyylillään. Kuvat kertovat toisenlaista tarinaa kuin minä olisin kertonut, mutta ne ovat aivan yhtä totta – näkökulma vaan on toinen.

Nappasin nämä kuvat kuvausten tiimellyksessä. Nauratti nuo elukat, joiden oli aivan pakko päästä taas kuviin manaamaan ja mököttämään. Jos olette joskus ihmetelleet kun olen puhunut korppikotkista, tästä ylläolevasta ruudusta näette mitä tarkoitan: korppikotka viittaa mäyräkoiraan, joka on kavunnut mahdollisimman korkealle päivystyspaikalle kaula pitkällä paheksumaan. Uskon, että kaikki mäyräkoirien omistajat tuntevat ilmiön. Paheksuttavia asioita: isojen esineiden liikuttelu ilman lupaa. Mäyräkoiran siirtely ilman lupaa. Epäilyttävien äänien aiheuttaminen (liittyy sitäpaitsi usein isojen esineiden liikutteluun). Mäyräkoirien mallipalkkion unohtaminen (olkoonkin, että mallit ovat aivan oma-aloitteisesti ilmoittautuneet palvelukseen).

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Go with the flow

Nyt lähtee, ihan kohta. Muutaman tunnin päästä starttaa heittämällä Suomen monipuolisin ja antoisin festivaali, niin artistikattaukseltaan, ruoka-wise kuin yleisilmeeltään. Tänä kesänä en juurikaan ole muista festareista innostunut – nähty ja niin kuultu. Flow’ssa kiteytyy oikeastaan kaikki, mitä hyvältä kansanjuhlalta voi odottaa: taide, joka on läsnä joka kulmassa minne päänsä sattuu kääntämään. Dekoraatiot saavat tuijottamaan ympyröiviä rakennuksia ja valaistukset ovat illan tultua psykedeelisen huumaavat. Taidetta on tarjolla tietenkin myös musiikin muodossa. Artistikiinnityksistä voi rehellisesti sanoa, että jokaiselle jotain. Monipuolisuus on valttia, siinä Flow on onnistunut mielestäni kiitettävästi.

Kaikkein parasta ovat kuitenkin paikalle tulleet ystävät. Festivaalin ilmapiiri on ollut poikkeuksetta aina ystävällinen – rakastava. On ihanaa törmätä umpimähkään tuttuihin, joiden kanssa voi vaihtaa kuulumisia, lyöttäytyä yhteen ja jatkaa matkaa kohti seuraavaa etappia. Rehellisesti sanottuna en vieläkään tarkalleen tiedä miten alue on rakennettu. Tuntuu, että se on joka kerta erilainen labyrintti, josta löytyy uusia ulottuvuuksia ja johon annan itseni eksyä. Se on iso osa kokemusta, musiikin, ystävien ja hyvän ruoan ohella.

Helsingissä asumisen hyviä puolia on se, että pääsee yön pikkutunteina omaan sänkyyn. Paikalle pääsee alle puolessa tunnissa ja, no paluumatka saattaa vähän venyä, mutta tarpeen tullen sieltä kävelee takaisin.

Tämän hetkisen duunisumun kohta hälvennyttyä on aika potkaista verkkarit jaloista ja marssia vaatekaapille. Napata kamera kainaloon ja lähteä taltioimaan festaritunnelmaa. Valmistautuminen festareille alkaa siis painettuani enteriä, onneksi nopeat lähdöt kuuluvat elämääni. Suvilahdessa aion unohtua aikaan ja antaa musiikin viedä. Käydä katsomassa artisteja joista en tiedä mitään, jutella ventovieraille ja välittää niin paljon positiivista energiaa ympärille, että heikoimmilla tulee yrjö. NYT ON HYVÄ FLOW!

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tour diary pt. 1

Kolme päivää, kaksi laivamatkaa, satoja kilometrejä autossa istumista. Tunteja hervotonta naurua, vähintään kartsa tupakkia, litroittain olutta ja muistaakseni yksi Jameson -pullo. Todella paljon ala-arvoista mustaa huumoria ja sopivissa määrin malebondausta. Kolmetoista rikkoutunutta kapulaa, kaksi erittäin kovaa keikkaa, kasapäin kuvia ja videomateriaalia, joista suurin osa ei tule koskaan näkemään päivänvaloa. Paljon rakkautta, vielä enemmän kahvia, roudausta ja kolottavia käsivarsia. Hien hajua ja suihkukaivoon takkuuntuvaa tukkaa. Uusia tuttavuuksia, uusia kontakteja ja läjäpäin mahtavia muistoja. Tässä minun viikonloppu.

Baltian pt. 2 siintää vielä reilu viikon päässä. Vamistautuminen on alkanut muun muassa tyhjentämällä vanha treenikämppä. Alkuviikko on haukattu happea ja keräilty rihmastoissaan roikkuvia aivosynapseja, sillä lomamatkaksi tätä tehoekskursiota ei voi kutsua. Julkaisukelpoisia kuvia onneksi myös tallentui ja näistä saikin aikaiseksi kivan matkapäiväkirjamaisen kollaasin.

Let the good times roll.

Smokin` Aces on myös (yllätys yllätys) sosiaalisessa mediassa: Facebookissa, Instagramissa ja mikä parasta, Spotifyssa.

PHOTOGRAPHY BY JYRI KYLMÄMAA, EEMI LAMBERG & JARNO JUSSILA