Viime aikoina on ollut useita kuvauksia, joissa olen saanut olla kameran takana. Miten siitä voikaan tulla niin onnelliseksi, kun saa valottaa, sommitella, ohjata kameran edessä olevaa? Luoda pieniä maailmoja linssin läpi, vaikka oikeastaan tuntuu, että valtani on usein näennäinen. Minä vain päätän mihin kohdistan kameran ja painan nappia. Toisinaan lopputulos on keskinkertainen, joskus siinä on taikaa, eikä ikinä tiedä etukäteen kuinka tällä kertaa käy.

Kuulostaa ehkä ulkopuolisin korvin vähän hassulta, minähän kuvaan koko ajan. Olen tehnyt sitä aina ja tämän työni ansiosta heilun nykyään kameran kanssa käytännössä joka päivä. Mutta jostain syystä kuvaaminen tuntuu erilaiselta silloin, kun kuvien ensisijainen tarkoitus ei ole päätyä arkistoihini tai tähän blogiin, vaan kuvaan jotain muuta tai jollekin toiselle, oli se sitten taideprojekti, henkilöpotretti tai kattauskuvia viinimaahantuojalle. Silloin saan luoda visuaalisia konsepteja, joissa keskiössä ei ole minä ja minun elämäni, vaan jokin muu.

Täysvarusteltu studio on minulle kuvaajana vieras miljöö, kuvaan käytännössä aina luonnonvalossa ja jossain lokaatiossa. Ehkä siksi alkaa kihelmöidä aina, kun löydän itseni paikasta, jossa voin säädellä kaikkea kuin olisin jumala. Tai no, ainakin niitä valoja, mutta se onkin paljon! Luonnonvalossa kuvatessa ei paljoa taivutella todellisuutta. Studiossa sen sijaan voi päättää, että tahdon pehmeän valon, joka näyttää siltä kuin se tihkuisi taivaasta, tai jyrkän sivuvalon kuin seisoisimme keskellä leffan loppukohtausta.

Nämä otokset ovat ylijäämä- ja testiruutuja studiosessiosta, jossa Jarno oli mallina. Valotusmalleina toimivat tietysti pienet koirat, jotka kuvittelevat, että niitä tarvitaan kaikissa kuvauksissa. Ehkä niin onkin, ehkä kuvamme olisivat umpisurkeita ilman heitä. Naurattaa vähän tämä Luna-koiran intensiivinen haukankatse. Hän kanavoi ehkä Clint Eastwoodia jossain vanhassa länkkärissä.

Inspiraatio kasvaa samaan tahtiin kuin päivät pitenevät. Tekisi mieli viritellä uusia taideprojekteja, ehkä jotain samantapaista kuin kuvat, jotka teimme Miki Liukkosen kanssa, tai sitten jotain ihan muuta. Törmäsin vanhaan kirjoitukseeni Lartiquen Riviera-kuvista, ah se näyttely oli ihana! Jokin poreilee pinnan alla, katsotaan mitä sieltä pulpahtaa kun hetki on kypsä.

Ehkä pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA