Tasa-arvon ja Minna Canthin päivä tarjoaa oivallisen hetken aloittaa juttusarjan elämäni naisista! Yritin ensin ahtaa heidät samaan kirjoitukseen, mutta se uhkasi paisua niin pitkäksi, että päätin pilkkoa sen osiin. Ensimmäisenä vuorossa on Anja Kauranen, Kalliossa kasvanut kirjailija, joka tunnetaan nykyään nimellä Anja Snellman. Hän tärähti kuitenkin elämääni silloin kun oli vielä Kauranen, joten sovitaan, että saan tämän kerran puhutella häntä tuttavallisesti tyttönimellään.
Kauranen aloitti uransa 80-luvun alussa debyyttiromaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kirja osui eteeni vuosia myöhemmin, kun olin angstinen teini, opettelin artikuloimaan suomea ja yritin löytää paikkani pohjoisesta pikkukylästä, jossa tytöille oli tarjolla tasan kaksi olemisen tapaa: rooli tunnollisena koulutyttönä (varattu nörteille) tai jääkiekkoilijan tyttöystävänä (varattu suosituille tytöille). Lintsasin liikaa ollakseni kympin tyttö eivätkä jääkiekkoilijat kiinnostaneet minua sen enempää kuin minä jääkiekkoilijoita, joten jäin ulkopuolelle. Olin samaan aikaan liikaa ja en-mitään, ulkomaalainen kummajainen, jota joko kiusattiin tai ignoorattiin.
Hengasin hevosten kanssa, kuuntelin heviä ja luin kaiken minkä sain käsiini. Olin kahlannut kirjaston nuortenosaston harvat hyllyt läpi ja siirtynyt aikuisten osastolle, alkanut tutustua miesten kirjoittamaan maailmankirjallisuuteen, sillä klassikot oli nostettu paraatipaikalle sotakirjojen viereen enkä tiennyt mistä muustakaan lähteä liikkeelle. Kafka ja Dostojevski eivät tarjonneet teinille kovin kummoista tarttumapintaa, mutta sitten löysin Kaurasen, jonka esikoisteos oli jotain aivan muuta.
Sonja O. oli kiihkeä ja älyllinen, räävitön, raivokkaasti elossa. Lumouduin lauseiden rytmistä, slangisanojen notkeudesta ja naiseksi kasvamisen avoimesta kuvauksesta. En löytänyt sivuilta omaa tarinaani, mutta tunnistin kapinan, seksuaaliseen heräämiseen liittyvän halun ja häpeän, vimmaisen tarpeen löytää itsensä ja rimpuilla irti ulkopuolisen paineen ristitulesta. Tunnistin myös lapsen kokemuksen rasismista: Sonjaa, evakkovanhempien lasta ryssiteltiin aivan kuten minua, koska tsekkiläisperäistä sukunimeäni pidettiin Lapissa venäläisenä.
Suorasukainen kirja oli järkyttänyt aikansa kirjallisia piirejä ennen muuta siksi, että se oli nuoren naisen kirjoittama. Miehet olivat saaneet kuvata taiteessaan naisen vartaloa ja seksiä kautta aikojen, mutta maailma ei ollut 80-luvun alussa vielä valmis naisen näkökulmaan. Sonja O. herätti tukun kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat yhä ajankohtaisia: onko naisella oikeutta omaan vartaloonsa ja seksuaalisuuteensa? Saako nainen olla objektin sijaan subjekti, kertoa tarinansa itse sen sijaan, että miehet kertovat sen hänen puolestaan?
Kaurasen debyytti ei ollut tietenkään maailman mittakaavassa ainoa lajissaan, se sattui vaan olemaan ensimmäinen johon törmäsin ja ehkä siksi siitä tuli tärkeä. Myöhemmin löysin taidelukion kirjastosta nipun kirjallisuuslehti Parnasson 80-luvun numeroita ja ahmin kaiken mitä löysin aiheesta: kirja-arviot ja haastattelut, jutut Kaurasen yhdessä Harri Sirolan ja Esa Saarisen kanssa johtamasta kulttuurisesta vallankumouksesta, johon liittyi punk, räkä ja kiima. Lehtien pölyisille sivuille oli tiivistynyt aikakapseli niistä vuosista kun minä olin juuri syntynyt enkä tiennyt kulttuuriradikaaleista mitään.
Monista Kaurasen muistakin teoksista tuli tärkeita. Pelon maantiede oli filosofisen trillerin muotoon puettu johdatus feminismiin sen kaikkein äärimmäisimmässä muodossa, “julma matka Kyllikki Saaresta Julia Kristevaan”. Kirja teki valtavan vaikutuksen – olin kokenut nuoreen ikääni mennessä niin paljon ahdistelua että päähenkilöiden raivoon oli helppo samaistua.
Niin Kauranen kuin Kristeva tulivat vastaan myöhemmin yliopistossa naistutkimuksen kursseilla. Olen tavallaan saanut tutustua Kaurasen teoksiin moneen kertaan eri näkökulmista, juuri ja juuri suomen oppineena teininä, vallankumouksesta fantasioivana taidelukiolaisena ja teorian tasolla asioita tarkastelevana yliopisto-opiskelijana. Ehkä pitäisi lukea ne uudestaan nyt ja katsoa aukeaako niistä jälleen jotain uutta.
Sonja O. on yhä Suomen myydyin esikoisromaani. Se on vahvasti ajankuva, joka ei ehkä tarjoa tämän päivän teinitytöille samoja väristyksiä kuin minulle ja minua vanhemmille aikoinaan, mutta se teki tehtävänsä, näytti että nainen saa kirjoittaa asioista miten haluaa, rujostikin, kaunistelematta. Kaurasen kautta löysin aikoinaan myös liudan muita kirjoittavia suomalaisia naisia, jotka eivät olleet tyytyneet heille annettuihin rooleihin: Eeva Kilven, Märta Tikkasen ja Rosa Liksomin, joka oli sattumalta kotoisin samasta pikkukylästä, josta olin itseni löytänyt.
Suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös Kaurasen toista kirjaa, vuonna 1996 ilmestynyttä teosta Syysprinssi. Salanimiin kevyesti verhottu autofiktio kertoo juuri tuosta ajasta, 80-luvun alusta kun Kauranen ja Sirola pistivät ranttaliksi konservatiivisella kirjallisuuskentällä. Kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten otsikolla Iho tai ei mitään. Luen sen yhä silloin tällöin uudestaan, ohuen kirjan ahmii illassa ja siitä jää ihon alle aina sama haikeus. Sen pohjalta pari vuotta sitten tehty elokuva ei valitettavasti yllä kirjan tasolle, mutta harvoin ne yltävät.
Kiitos Anja sanoista, inspiraatiosta, naiskuvista jotka raivasivat henkistä tilaa meille muille ja latautuneista lauseista, siitäkin, jonka lainasit melkein kokonaan Timo K. Mukalta ja onnistuit tekemään siitäkin oman. Mutta se on jo toinen tarina.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
Hei! Kiva kirjoitus ja blogi ylipäätään :) Semmonen vaan tuli mieleen että ei ole oikeastaan olemassa ”valkoista rasismia”, syrjintää kyllä mutta ei rasismia. Ymmärsin kirjoituksen pointin missä kirjoitit kokemastasi syrjinnästä mutta on tärkeää pitää termit ja faktat hallussa. Mukavaa viikonloppua! https://www.fingo.fi/ajankohtaista/vieraskolumnit/enemmisto-ei-koe-syrjintaa
Moikka Sara, olen kyllä nähnyt paljon puhuttavan rasismista juurikin venäläisvihan yhteydessä, tässä yksi lähde:
https://www.gaudeamus.fi/puuronen-rasistinen/
Tässä myös Punaisen Ristin sivuilta nykyinen määritelmä rasismille:
“Rasismin uusi määritelmä
– ihmisryhmien (maahanmuuttajien, vähemmistöjen) rodullistaminen (= esittäminen rodun kaltaisina ryhminä). Rodullistaminen tapahtuu kulttuuristen piirteiden, uskonnon, kielen, tapojen jne. perusteella.
– muodostettujen ryhmien aliarvostaminen ja halveksunta
> Ilmenemismuotoja: mm. halveksivat puheet tai kirjoitukset mm. venäläisistä, somaleista, saamelaisista, romaneista tai yleensä maahanmuuttajista tai vähemmistöistä.”
Ja vertailun vuoksi se vanha:
“Rasismin vanha määritelmä
– teoria tai ideologia, joka perustuu seuraaviin oletuksiin:
1) on olemassa ihmisrotuja
2) ihmisten fyysiset ja psyykkiset erot ovat perinnöllisiä ja riippuvaisia toisistaan
3) tiettyyn ryhmään kuuluminen määrittää yksilön ominaisuudet
4) on olemassa rotujen hierarkia
5) politiikan täytyy perustua tietoon
> Ilmenemismuotoja: rasististen ryhmien ja yksilöiden lentolehtiset ja lehtikirjoitukset, elokuvat, musiikki (lyriikka), puheet, kirjallisuus jne.”
Lähde: https://www.eirasismille.fi/sisalto/rasismin-eri-muotoja
Moi,
Jep tää onkin hankala aihe ja sisältää monia eri määritelmiä. Yleisesti kuitenkin rasismi on systemaattista ja rakenteellista syrjintää ihmisjoukkoa kohtaan, johon liittyy vahvasti valtasuhteet ja pitkä historia. Sen vuoksi sinun kokemasi syrjintä sukunimesi perusteella ei ole rasismia jos et ole rodullistettu ihminen. Se ei tietenkään vähennä kokemustasi syrjinnästä joka on ollut varmasti ikävä kokemus! Eli mun pointti ei ollut vähätellä kokemustasi, vaan tuoda vaan esille sen että rasismi termiä ei pitäisi käyttää “huolettomasti” tai kuvaamaan ei-vähemmistöön kuuluvien henkilöiden kokemusta koska se on eri asia kuin syrjintä.
Olin maahanmuuttaja, jolla ei ollut maahan saapuessa kielitaitoa tai Suomen kansalaisuutta. Ne, jotka pitivät minua nimeni perusteella venäläisenä, ryssittelivät. Ne, jotka tiesivät, että olen puoliksi saksalainen tai kuulivat minun puhuvan saksaa, natsittelivat. Molemmilla perusteilla minulta saatettiin evätä esimerkiksi pääsy koulujen väliseen kilpailuun tai kesätyöpaikkaan. Kun muutin pois kotoa, oli vaikeaa saada vuokra-asuntoa, sillä monet löivät luurin korvaan kuultuaan nimeni. Sinänsä mulle on ihan sama kutsutaanko tätä rasismiksi vai syrjinnäksi, mutta huolettomasti en rasismi-sanaa käytä. Minusta SPR:n määritelmä on melko hyvä ja tässä päivässä kiinni oleva lähde. Toki olen valmis korjaamaan käsityksiäni parempien perusteluiden edessä. Enkä missään nimessä vertaile omia kokemuksiani muiden kokemuksiin.
Tosi hyvä kirjoitus, kiitos! Sain mahtavia vinkkejä kevät- ja kesälukemiseksi. Maltan tuskin odottaa jatkoa. :)
Hei ihana kuulla! xxx
Anja Kauranen / Snellman on ehdottomasti suosikkini suomalaisista kirjailijoista. Sonja O:n taisin lukea ensimmäisen kerran vähän liian nuorena. Tai naiivina.
Kun taas esim “Pimeää meidän silmillemme” oli aikoinaan järisyttävä lukukokemus. En tiedä, olisiko enää, pitäisikin lukea uudestaan.
Syysprinssin luin viimeksi uudestaan, kun kirjoitit siitä täällä.
Elokuva noudattelee hämmästyttävän tarkasti kirjaa, mutta silti se ei yllä lähellekään.
Pääoma on sellainen kirja, että sen luettuani tuntui hetken siltä, että voinko enää koskaan lukea mitään, koska mikään ei voi yltää samaan.
Ja siis tarkoitan Anjan Pääoma-kirjaa, en Karl Marxin. Että ei ollut poliittinen agitaatioviesti ujutettuna blogikommenttiin :D
HAHA! Mahtava tarkennus ♥
Pimeää vain meidän silmillemme on kyllä upea teos myös. Pääomaa en ole tainnut edes lukea, se täytyykin etsiä jostain käsiin!
Kiitos kun kirjoitit tästä !! Rakastuin Sonja O.:n lukiossa ja loppujen lopuksi näpistin sen koulun kirjastosta omakseni – jonkinlaiseksi muistutukseksi siitä, että on ihan ok haluta kokea ja tuntea asioita , jotka eivät olleet 90- luvullakaan pienten kylien tyttöjen atlaksessa . Kirja seurasi kaverinani ympäri maailmaa seuraavat 17 vuotta, aina kirjahyllyssä muistuttamassa että maailmassa on kuin onkin “villejä naisia, Stiiknafuuliota ja keimailevia heitukoita”!
HAHA! Mahtavaa! Hankit siis kirjan itsellesi sen hengen mukaisella tavalla. Tykkään myös nimimerkistäsi.
Luin myös aikoinaan Sonja O:n ja pidin kovasti, samoin Rosa Liksomin esikoisteos on jäänyt mieleen. Tää on kiva postaussarja, odotan mielenkiinnolla seuraavaa elämäsi naista : ) Syysprinssi on minulla lukematta, erhe pitää korjata.
Ihana kuulla, että tykkäät! Sarja saa pian jatkoa xxx
Hieno kirjoitus, taas kerran.
Kiitos Oona ♥
Voin kertoa, että myös helsinkiläiseen 13-vuotiaaseen, tanssijaurasta haaveilevaan teiniin Sonja O. tärähti aikoinaan kyllä aivan täysiä. En voinut tajutakaan, että myös tällaisia kirjoja on, joissa asioista puhutaan suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Lisäksi niin intensiivisesti, että Sörkan asfaltin tuoksun saattoi jopa tuntea nenässään kirjaa lukiessaan. Kiitos, että toit nämä muistot esiin.
KYLLÄ! Just niin. Kiitos kun luit xxx
Kiitos taas aivan upeasta tekstistä!
Ja kuvista, kotinne on kaunis.
Kiitos kun luit, ihana kuulla että tykkäät ♥
Kirjoitat niin hyvin! Taas kerran tarinasi imaisi mukaansa ja loppui liian pian. Jatkoa siis täälläkin odotellaan. Ps. Syysprinssi oma suosikkini johon aina palaan.
Haha ihanasti sanottu, ja kiitos! Musta tuntuu joskus että kirjoitan ihan liian pitkiä horinoita, mutta minkäs sille mahtaa, että joistakin asioista on tosi paljon sanottavaa. Onneksi täältä internetistä ei lopu tila kesken.
Oi kyllä! Sonja O kolahti täälläkin lujaa. Useat kuvaillut Helsingin maisemat, punkin jälkimainingit 80-luvun puolivälissä ja moni muu ilmiö kirjasta olivat tuttuja, joko henkilökohtaisesti tai nuorien vanhempieni kautta. Oli siis helppo löytää tarttumapintaa ja samaistumisen kohtia (yksi onnen ja kaipauksen lähteitä on se, että ehdin itsekin pogota Lepakolla useamman kerran). Olen lukenut kirjan useamman kerran; se oli joskus Se Kirja, jonka avasin summanmutikassa ja aloin lukea kun kaipasin luettavaa, mitään uutta luettavaa ei ollut ja kirjasto oli kiinni. Oma kopioni kirjasta lienee vielä olemassa jossain Suomessa, pitääkin kaivaa se esille seuraavalla reissulla. Heti sen jälkeen kun olen käynyt haalimassa kirjastosta pari lukematonta teosta häneltä, en ole tainnutkaan lukea Syysprinssiä!
Oooooh siinä tapauksessa sun todellakin täytyy lukea Syysprinssi, se antaa nimittäin Sonjaan ihan uuden näkökulman! Tuu sit kertomaan mitä tykkäät. Syysprinssistä on muuten leffan myötä julkaistu uusi pokkaripainos, jota oon nähnyt mm. markettien kassoilla ja kiskoilla myynnissä.
Anja K. tai S. tai mitä vaan, on lempikirjailijani, eikä voisi olla ketään sopivampaa aloittamaan Minna Canth-henkistä juttusarjaa . Ja sinä lempibloggaajani.
Hei ihanaa, kiitos kauniista sanoistasi ♥
Hieno juttu! Siistiä, että joku kirjoittelee sujuvasti kosmetiikasta ja kattiloista, ja sitten väliin kasuaalisti tempaisee tällaisen kirjallisuusanalyysin. Mukavan laaja-alaista. Sarjan jatkoa odotellessa.
Haha kyllä! Skaala on laaja, koska niin ovat kiinnostuksenkohteetkin. Kivaa kuulla susta Vakio-Julia ♥
Ihana juttusarja! <3
Jeee ihanaa että tykkäät ♥
Kuriositeettina mainittakoon että Snellman nimi ei tullut avioliiton myötä vaan Anja on ottanut suvun aiempien polvien sukunimen käyttöön. Myös hänen aviomiehensä (ainakin aikoinaan) otti tämän nimen itselleen.
Ihana teksti ja myös itse sarja vaikuttaa loistoidealta!
Hei jee, kiitos mahtavaa että tykkäät! xx
Nimestä Snellman: nimi tulee kyllä Saskan (nyk. Saarikoski) puolelta – Snellman on hänen isänsä Pentti Saarikosken äidin Ellin tyttönimi. Ks: https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Saarikoski
Näin mäkin muistelin!
Ihan mahtavaa, kiitos
Kiitos kun luit xxx
Oi ihana kirjoitus! Jatko-osia odotellessa <3
Kiitos, ihana kuulla että tykkäsit! Jatko-osia seuraa pian xxx