Ajattelin, että voisin jatkossa silloin tällöin raottaa täällä omia kuvausprojektejani. Jotkut ovat tilaustöitä, toiset omia kokeiluja ja taidesekoiluja. Seuraa poiminta jälkimmäisestä kategoriasta.

Kutsuin tovi sitten kamerani eteen oululaisen kirjailija Miki Liukkosen. Hän kiinnitti alunperin huomioni jo vuosia sitten ilmoitettuaan 23-vuotiaana jossain haastattelussa olevansa liian vanha kirjoittamaan runoja. Se ei jäänyt Mikin ainoaksi otsikkoihin päätyneeksi lausunnoksi. Tuo kirjallisuuspiirejä ravistellut energia ilahdutti ja viihdytti minua suuresti. Runoja syntyi kyllä vielä, mutta pian sen jälkeen hän siirtyi niinsanotusti kokopitkän fiktion pariin. Molemmat tähänastiset romaanit, Lapset auringon alla ja viime vuonna ilmestynyt O, ovat olleet ehdolla Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi, jälkimmäinen myös Finlandia-ehdokkaana. Melkoinen ura kirjoittajalla, joka täyttää 30 vasta ensi vuonna.

Emme tunteneet entuudestaan, olin vain päähänpistosta lähettänyt Mikille viestin. Olin itsekin vähän yllättynyt, että sillä tavoin voi tehdä. Lähestyä noin vaan tuntemattomia ihmisiä ja ehdottaa heille kummallisia asioita, kuten: voimmeko ottaa sinusta kuvia, joissa olet yhtäaikaa läsnä ja tosi kaukana? Vielä enemmän yllätyin Mikin mutkattomasta vastauksesta: milloin kuvataan?

Heti ensitapaamisellamme paljastui, että meillä on linkki, josta en tiennyt: Miki on syntynyt Tornionjokilaaksossa Ylitorniolla, samassa pohjoisessa pikkupaikassa, josta minunkin äitini on kotoisin. Miki oli onkinut tiedon jostain internetin syövereistä ja ilmoitti heti alkuun stalkanneensa mikä olen naisiani siltä varalta, että saattaisin olla sarjamurhaaja. Sen jälkeen hän ojensi minulle uusimman romaaninsa lennokkaan signeerauksen kera. Olin siis läpäissyt sarjamurhaajatestin jo ennen tapaamistamme – laskettakoon tämä pitkän internet-uran hyväksi puoleksi.

Huvittavaa, että voi sattuman oikusta tavata helsinkiläisessä keittiössä ihmisen, joka tuntee samat kaukana pohjoisessa sijaitsevat kylätiet, rannat ja metsät kuin minäkin. Ehkä satumme jonain päivänä Lappiin samaan aikaan ja teemme siellä jonkun upean kuvausprojektin.

Kuvaus sujui omalla painollaan. Miki liikkui valkoisessa huoneessa kuin tumma perhonen. Ohjasin vain vähän, pidin siitä mitä hän teki: seisoi selin, kääntyi ja katsoi kameraan, alkoi välillä tanssia. Hän tuntui vaistomaisesti tietävän mitä toivoin, tai sitten vain jaamme samankaltaisen esteetiikan tajun. Emme kuvanneet kauaa, tiesin jo saaneeni haaviini sen minkä olin halunnut.

Asiakkaille otetut kaupalliset kuvat käyvät yleensä läpi kuvankäsittelyprosessin, jossa horisontit suoristetaan, pinnoista siivotaan häiritsevät kolhut, malleista häivytetään pikkuvirheet ja valot ja varjot säädetään täydelliseksi. Omissa kuvissa saa onneksi tehdä kuten haluaa. Nämä kuvat jätin täysin raa’aksi: niille ei ole tehty mitään muuta kuin lisätty kontrastia.

Pidimme molemmat lopputuloksesta. Minulla ei ollut tarkkaa visiota mitä olin tekemässä, enemmänkin intuitiivinen gut feeling siitä millaisen tunnelman halusin kuviin. Niistä tuli oikeastaan juuri sellaisia kuin olin ajatellut. Uskon, että niihin tiivistyi jotain siitä hetkestä: palasia minun näkemyksestäni ihmisestä jota en ollut koskaan ennen tavannut, palasia hänestä ja siitä mitä hän halusi minulle näyttää.

Nämä taisi olla ensimmäiset ei-lehtijuttuun tulevat photoshootit itselleni. En tiennyt mitä tehdä, mutta koska kadehdin balettitanssijoita päätin tanssia, ja se toimi. Olen todella tyytyväinen kuviin, mutten edelleenkään osaa tanssia. – Miki Liukkonen

Superlahjakas kirjailija on ollut viime aikoina taas tuottelias – uusi kirja nimeltä Hiljaisuuden mestari ilmestyy ensi huhtikuussa. Suosittelen ottamaan seurantaan Mikin Instagramin, sillä hänestä on kehkeytynyt viime aikoina myös varsin taitava valokuvaaja.

Meilläkin on seuraavat kuvaukset jo kalenterissa. Silloin on luvassa taas jotain ihan muuta.