Maanantain agendalla: paluu arkeen. Palasimme juuri kaupunkiin ja koitan muistella mikä olikaan tämä elämä täällä Tehtaankadulla. Vaikuttaa nopean vilkaisun perusteella ihan mukiinmenevältä. Koti oli tallessa ja löysin kaapista mustan mekon, jolla naamioin reissussa rähjääntyneen olemuksen kaupunkikelpoiseksi, kun kävimme palauttamassa lainakiesin. Tukasta varisee hiekkaa, kaikki kamat tuoksuvat hevoselta ja iholla tuntuu tahmeus, josta tietää peseytyneensä viime päivinä enimmäkseen meressä, puusaunassa ja pihalle kannetussa kylpyammeessa. Seuraavaksi pitäisi selvittää lukeeko kalenterissa tämän viikon kohdalla jotain kiireellistä. Sitten painelen suihkun kautta sohvanmutkaan enkä nouse koko loppupäivänä.

Viime viikkoina on oltu enemmän tien päällä kuin kotona, ja sen huomaa. Pyykit ovat kasaantuneet keoiksi kylpyhuoneeseen, posti on pinoutunut eteisen lattialle eikä jääkaapista löydy kuin pala kuivahtanutta parmesania ja nahistuneita perunoita. Ilma seisoi huoneissa kuin olisimme olleet kauankin poissa. Minä availin ikkunoita ja saatoin ulos uneliaan kärpäsen, pitkätukka paineli keittiöön pohtimaan mitä parmesanista ja perunoista saa aikaan, koirat ryntäsivät lelukorilleen ja alkoivat heitellä ikearottiaan. Kukin kotiutuu tavallaan.

Musta körttiläismekko on vähän kummajainen kaapissani, mutta sopii näihin kesäpäiviin, kun ei ole kuuma eikä kylmä, vaan painostava pilvinen harmaus. Tulisipa samanlainen ukkonen kuin oli eilen, tuulettuisivat samalla nämä huoneet.

Virallisesti en ole ollut lomalla, mutta enpä ole montaa kertaa viime aikoina ennättänyt läppäriä avata. Anteeksi kaikki, joiden sähköposteihin en ole vielä vastannut – toivon, että tekin olette olleet jossain rannalla tai laiturin nokassa miettimässä ihan muuta. Pidän siitä miten koko maa hiljenee heinäkuuksi: ihan kuin sanattomasta sopimuksesta kukaan ei soita, muistuta tekemättömistä töistä tai esitä kiusallisia kysymyksiä esimerkiksi siitä missä viipyy kirjanpitoon kaivatut kesäkuun kuitit. Köh.

Retkeilyn lieveilmiöitä on, että liikkeessä olemiseen jää koukkuun. Vaihtuvat maisemat ja alla kiitävät kilometrit saavat sykkeen hidastumaan ja ajatukset liikkumaan. Kotiin tullessa on tyhjä tunne kuin jotain puuttuisi. Tekisi mieli purkaa pyykit kasseista, pakata puhdasta tilalle, pistää typykät takaisin turvavyövaljaisiinsa ja jatkaa samantien matkaa. Harmi vaan, että palautimme juuri sen auton – seuraavat retket suuntautukoon siis paikkoihin, joihin voi fillaroida. Suostuukohan mäyräkoira matkustamaan pyöräkorissa?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA