Helsingin alkukesä on edennyt totuttuun tahtiin. Aurinkoiset päivät saavat koko kaupungin sekaisin, kadut ja rannat täyttyvät ihmisistä. Räntäsateista ei ole enää tietoakaan, mutta järkytyksen määrä on vakio, koska ujosta kesäkuisesta lämmöstä siirrytään sujuvasti parin päivän välein taas kymmenen asteen tihkusateeseen. Sateet ovat kaupunkilaisten mielialaa lannistavasta vaikutuksestaan huolimatta herättäneet kaiken eloon, räjäyttäneet luonnon neonvihreyteen, joka on niin kirkas että silmiin sattuu. Joka vuosi muistan, että tältä se tuntui viime vuonnakin, tätä silloinkin ihmettelin ja ihastelin, kunnes taas unohdin.

Viime viikot on ollut ns. kiire. Jarno ehti vähän siitä jo kirjoittaa – ja julkaista ensimmäiset kuvat Nizzasta. Vähän naurattaa nämä meidän jo perinteeksi muodostuneet matkaanlähdöt. Lähtölaskenta lentokentälle alkaa viikkoa tai kahta ennen lähtöpäivää: ensin todo-lista on kilometrin pituinen, sillä siihen on ahdettu kaikki, joka olisi kiva saada tehtyä ennen matkaa. Kun ensimmäisen kerran tapahtuu törmäys välillä Stella Harasek – todellisuus (jonka minä aina häviän), karsitaan lista asioihin, jotka on pakko tehdä ennen matkaa. Kun päivät käyvät vähiin, aletaan pohtia mitä asioita on aivan täysin pakko tehdä nimenomaan ennen matkalle lähtöä ja mitkä voi mahdollisesti hoitaa myös tien päältä – tämä on priorisointikierros numero kolme. Sitä seuraa vielä kierros neljä, viisi ja kuusi, kun matkan hiipiessä lähemmäs muistuu taas mieleen tämä kiusallinen tosiasia, että kaksi ihmistä eivät erinomaisesta tiimityöskentelystään jatyötehostaan huolimatta sentään suoriudu yliluonnollisiin ihmeisiin.

Viimeisinä päivinä tehdään silti töitä kellon ympäri: järjestetään kuvauksia, säädetään valoja, ladataan akkuja (kameran, ei omia). Ladotaan kuitteja kasoihin ja kirjoitetaan päälle toukokuu, ehkä. Käsitellään kuvia, ne eivät lopu koskaan. Siinä sivussa pestään pyykit ja pakataan, varmistetaan talovahdit ja kukkienkastelijat, tarkistetaan vielä lipuista, että olimmehan lähdössä oikeana päivänä. Kysellään teiltä vinkkejä alkavalle reissullemme – kiitos vielä kaikista! Niistä on ollut iso ilo, vaikken ole vielä ehtinyt vastata. Niin ja välillä käväistään kemuissa tai tervehtimässä ystäviä, ettei tulla hulluksi dedistemme keskellä – ei niitä jaksa ellei välillä vähän hengitä, lähde ulos ja puhu hetken jostain muusta.

Matkaa edeltävän amazing racen tavoite on aina sama, se ettei tarvitsisi matkan aikana tehdä muita töitä kuin reissuun liittyviä. Ei se ole vielä kertaakaan onnistunut, mutta jonain päivänä! Jonain autuaana päivänä lähden matkalle ja todo-listallani lukee vain yksi asia: keskity siihen mitä teet juuri nyt. 

Se autuas päivä ei ollut nyt. Taisi olla räikeä arviointivirhe edes yrittää mitään näin kunnianhimoista juuri tähän aikaan vuodesta, kun kaikkialla halutaan saada maailma valmiiksi juhannukseen mennessä ja töitä riittää niin paljon kuin ehtii tekemään. Kyllähän yrittäjät tekevät, tietäen hyvin että heinäkuussa sitten onkin hiljaista, saattaapa olla vielä elokuussakin – ja silloinkin pitää maksaa vuokra, puhelinlasku ja koiran laihismurot.

Kai nämä ovat lopulta ammatinvalintakysymyksiä. Ainahan voisi mennä päivätöihin jollekin muulle, kellottaa itsensä sisään ja ulos, samansuuruinen palkka kilahtaisi tilille kerran kuussa ja lomamatkat olisivat lomia. Mutta jos olen rehellinen, en vaihtaisi tätä vapautta mihinkään. Että voimme vaan varata lennot ja lähteä, kysymättä korkeammalta taholta lupaa, laskematta lomapäiviä. Että on tämä vapaus tehdä töitä vaikka nizzalaisen hotellin terassilta! Kirjoittelen lehteen matkajuttua yhdeltä edelliseltä reissulta, käsittelen kirjailijan promokuvia, suunnittelen juttuja tähän blogiin ja lähettelen laskuja, jotta tämän kaiken on mahdollista jatkua.

On ihanaa loikata lentokoneeseen kaaoksen keskeltä, mutta viimeisinä päivinä ennen matkaan lähtöä iskee silti aina pieni haikeus. Makaamme aamuisin lakanoiden seassa ja mietimme onko sänkymme aina tuntunut näin mukavalta. Ärrän pohjaanpalanut kahvi maistuu erityisen hyvältä. Lassoamme mäykyt mukaan koirapuistosta kesken leikin, viemme ne kotiin halailtaviksi. Huokailemme matkalaukkujen äärellä: olisipa vielä pari päivää aikaa valmistautua. Ottaa varmuuskopiot kovalevyistä, suunnitella roadtripin reittejä.

Mutta ei kyse ole lopulta siitä, että ehtisi tehdä kaiken valmiiksi, vaan siitä, että sielu ehtisi mukaan kaiken hässäkän keskeltä. Ennättäisi tottua ajatukseen, että aivan kohta olemme muualla, ympärillämme on toisenlaiset äänet ja erilainen valo. Ihmiset puhuvat jotain toista kieltä ja yhtäkkiä meillä ei ole turvanamme tätä arkea, loputonta todo-listaa, tuttuja kadunkulmia. Kaikkea pitää katsoa eri tavalla, avata silmät ja sydän. Antaa sykkeen sulautua uuteen rytmiin: se nykii aina hetken, kunnes lopulta vie mukanaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA