Kaupallinen yhteistyö Iittala

Uusi kotimme tulee olemaan työmaa vielä useamman kuukauden. Märkätilat ovat raakapinnoilla ja odottavat piikkausta. Työhuoneesta Jarno nakutti juuri lattian irti ja seuraavaksi lähtevät vanhat tapetit. Makuuhuoneesta lähtee niin lattia kuin katto. Keittiö on purettu ja odottaa keittiöremontin alkua. Olohuone on eniten valmis ja palvelee paraikaa varastona muuttokuormalle odotellessa, että muut tilat valmistuvat yksi kerrallaan.

Kuten monet remonttia tekevät ihmiset, olemme kehittäneet erilaisia selviytymisniksejä, joilla tunnelma pysyy korkealla kaaoksen keskellä. Kahvinkeitin ja kaiuttimet ovat kovassa käytössä. Taukoeväät syödään pihalla – siellä istutaan vaikka kaatosateessa, kun piha kerta on! Ja vaikka varsinaiseen sisustamiseen on vielä matkaa, elämälle ja viihtymiselle on raivattu vähän tilaa. Piristämme itseämme pienillä jutuilla: pöydän ylle ruokailutilaan on ripustettu valaisin, vaikka ympärillä seinät odottavat keskeneräisinä uutta maalipintaa. Kaivoimme sohvanpuolikkaan suojamuoveistaan ja korkkasimme sen koirien suureksi riemuksi käyttöön. Olemme sijoittaneet joitakin lempiesineitämme vitriinikaappiin, joka odottelee pääsyä oikealle paikalleen keittiöön. Vitriinissä ne pysyvät paremmassa turvassa kuin laatikoissa, joita siirrellään jatkuvasti paikasta toiseen sen mukaan missä ovat vähiten tekemisen tiellä.

Olennaisinta on miten asioihin suhtautuu. Jos jotain olemme viimeistään tässä urakassa oppineet, remonttia (kuten elämää yleensäkään) ei pidä ottaa liian vakavasti. Se kestää minkä kestää, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ja meillä on siihen paljon vähemmän kontrollia kuin haluaisimme kuvitella. Lopulta kaikki on kuitenkin niin kotona kuin elämässä aina vähän kesken, joten parasta vaan antautua kaaokseen ja nauttia kyydistä.

Tämä kirjoitus on samalla oodi Oiva Toikan (1931-2019) suunnittelufilosofialle, joka erottui jo varhain muista kotimaisista kärkinimistä kokeilevuudellaan ja omintakeisella huumorillaan. Kun muut tekivät pelkistettyä funktionalismia (älkää ymmärtäkö väärin, rakastan sitäkin), Toikka viihdytti itseään kirkkailla väreillä ja muodoilla. Kaikki kummallisimmat, riemastuttavimmat ja hupaisimmat lasitaideteokset tuntuvat aina olevan juuri Toikan.

Kuvasimme työmaalla lempiesineitämme Iittalan lanseeramasta Oiva Toikan ihmeellinen maailma -kokoelmasta, joka on saanut alkunsa Toikan luonnosarkistosta (olkoonkin, että Toikka on sanonut ettei hän ole koskaan tehnyt luonnoksia, “kunhan on lörpötellyt”). Lasitehtaalla tallessa olleet arkistot käytiin tarkoin läpi Toikan perheen kanssa ja kuudesta hyvinkin erilaisesta kuviosta syntyi kokoelma käyttö- ja taide-esineitä, jotka vilahtelevat tämän kirjoituksen kuvissa.

Isomaksaruohot kukkivat yhä! Fiskarsin ja Iittalan yhteistyösaksissa on Toikan alunperin 80-luvulla suunnittelema pilkullinen Helle-kuosi.

Rakastan Toikan ilakoivaa, värikästä muotokieltä. Toikan suunnittelemista astioista ja teoksista tulee jotenkin aina hyvälle tuulelle, ne ovat niin kaukana kaikesta vakavamielisestä ja arkisesta ankeilusta. Toikka opiskeli aikoinaan keraamikoksi ja vähän myöhemmin kuvaaamataidonopettajaksi (60-luvulla Sodankylässä koulua käyneet ovat saattaneet olla Toikan oppilaita!). Hänet tunnetaan ennen muuta lasisuunnittelijana, mutta hän oli monipuolinen taiteilija ja teki kaikkea mitä lystäsi – suunnitteli kankaita ja kalusteita, puvusti, lavasti ja kuvitti.

Meillä on kertynyt vuosien varrella vintage-Toikkaa, mm. osia useista 60-luvun lasisarjoista, kuten Florasta ja Fruttasta, joiden poptaiteesta inspiroituneet kukka- ja hedelmäkuviot pitävät tylsyyden loitolla astiakaapista. Joitakin osia on myös tullut uusiotuotantoon: yläpuolella olevassa kuvissa hohkava Flora-maljakko on suunniteltu 60-luvulla ja palasi valikoimiin nyt osana uutta Toikka-kokoelmaa. Rakastan myös Toikan lasivihanneksia! Omistamme munakoison, haaveilen myös kurpitsasta. Ultimaattinen onni olisi tietysti löytää vintagevihannes kirppikseltä, mutta ilmeisesti kukaan ei ole niin hölmö, että myy niitä.

Olemme testailleet lähimarketin leivosvalikoimaa. En suosittele näitä. Kahvi oli hyvää, vaikka kauramaito olikin loppu. Toikan uudet kuosit koristavat Teema-mukeja ja lautasia.

Kun sattuu olemaan arjen estetiikkaa rakastavaa ja paljon remontoivaa sorttia, on onni, että puolisolla on varsin samanlainen maku. Meillä on harvoin erimielisyyksiä remontoinnista, sisustamisesta tai kodin hankinnoista. Olemme laatineet kuitenkin säännön, että molempien on hyväksyttävä mahdolliset uudet hankinnat: näin molemmilla on veto-oikeus, jos toinen saa päähänsä esimerkiksi hankkia vintagemoottoripyörän raadon sisustuselementiksi tai alkaa keräillä kalaesineitä. Toikka on muuten suunnitellut aikoinaan superhienoja kalavateja (nyyh).

Remppamuistiinpanot muistikirjassa ja remppaeväät kupissa, jotka on päällystetty Gepardi-kuosilla. Kun tiiraa tarkkaan, kuosista erottuu yhden kissan lisäksi muitakin eläimiä. 

Makumme on myös hioutunut yhteen kuusivuotisen suhteemme aikana. Innostumme nykyään usein samoista asioista, saamme samanlaisia ideoita. Olimme molemmat tahoillamme pohtineet, että ruokailutilan takaseinään voisi laittaa jonkun tummemman luonnonmateriaalitapetin, jota vasten valkoinen pöytä ja valkoinen valaisin erottuisivat. Kun kävimme katsomassa tapettivaihtoehtoja, ei tarvinnut neuvotella mistä tapeteista tilataan koepalat. Ah! Kyllä siinä tuntee olevansa vakka kannelleen.

Sitten on niitä hetkiä, kun Jarno haaveilee koko olohuoneen vuoraamisesta 70-luvun moduulisohvalla, joka peittää koko lattiapinta-alan. Sehän on aikuisten pomppulinna, sanoin. Kyllä! Jarno sanoi. Eli neroutta!

Kaksimetrinen tyräkkimme on toimittanut tarvittaessa joulukuusen virkaa. Toikan lasiomenat otetaan jouluna käyttöön.

Sisustustyylini oli aiemmin paljon tarkempi, jotenkin kurinalaisempi. Huolin kotiini vain tiettyjä värisävyjä ja halusin, että esineiden nyanssit ja muotokieli muodostavat eheän kokonaisuuden. Oli vaikea sietää esimerkiksi eriparilakanoita tai keskenään erisävyisiä puukalusteita. Myöhemmin mietin, että se oli yritys hallita kaaosta. Yritin rauhoittaa itseni kontrolloimalla ympäristöäni ja pitämällä visuaaliset ärsykkeet minimissä. Tunsin vetoa väreihin, mutta päästin niitä elämääni vain tarkoin valittuina ja toisiinsa sointuvina annoksina.

Yhteisissä kodeissamme on ollut huomattavasti vapautuneempi meno. Vaaleanpunaista seinää, värikkäitä mattoja, sulassa sovussa eri vuosikymmeniä, tyylejä, eriväristä puuta. Yhdessä kerätyssä taiteessa on väriä ja huumoria. Ei ole huono asia, jos esine naurattaa vähän tai siinä on joku kiinnostava riitasointu. Tykkään nykyään jopa raidoista ja kuoseista ja printeistä.

Ehkä rakkaus sai minut relaamaan? Päästämään irti jatkuvasta kontrollista, antamaan elämälle enemmän tilaa? Ehkä myös tajusin, että ei se ole niin vakavaa. Ei kodin tarvitse olla tietynlainen eikä sitä laiteta muita varten, vaan itselle. Sellaiseksi, että itse viihtyy. Kun yhdistelemme asioita joista pidämme, lopputulos näyttää meiltä. Ja vaikka kaiken ei tarvitse sopia toisiinsa, jollain maagisella tavalla kaikki kuitenkin solahtaa luontevasti yhteen ja tuntuu juuri siltä miltä pitääkin: kodilta.

Makumme on jalostunut yhteisten vuosien aikana ehkä aavistuksen ajattomammaksi ja samalla rohkeammaksi – olemme haaveilleet niin berliininpunaisesta linoleum-lattiasta kuin kirkkaansinisestä kylpyhuoneesta. Katsotaan tuleeko tämän kodin pintoihin jotain villiä, vai säästetäänkö ne ideat johonkin tulevaan.

Sisustus on sanana jotenkin huono, se antaa ymmärtää että kyse on tavaroiden ostamisesta ja järjestelemisestä. Eihän kodin laittamisessa ole kyse koskaan vain estetiikasta. Tottakai on toivottavaa, että koti miellyttää asukkaansa silmää, mutta vähintään yhtä tärkeää on millaista kotiin on tulla, millaista siellä on viettää aikaa. Voiko siellä rentoutua, vai pitääkö koko ajan varoa jotain? Tukeeko koti ja siellä olevat asiat elämää, jota haluaa elää? Kannustaako se luovuuteen, inspiroitumaan, lepäämään, ottamaan tilaa ja aikaa, olemaan lähellä?

Vintagehyllykkö on niin kaunis, että on vaikea päättää mihin huoneeseen sen sijoittaisi, kun haluaisi sen JOKA huoneeseen.

Kunkin kodin arkkitehtuuri ja rakennusaikakausi ovat ohjanneet remontoimista ja sisustamista. Emme pyri tyylipuhtaaseen lopputulokseen, joka on 100% uskollinen aikakaudelle, enemmänkin pohdimme symmetriaa, tunnelmaa ja mittasuhteita, sitä mikä toimii juuri tässä asunnossa, mikä tekee kunniaa asunnon ominaispiirteille. Ajatus tästä on vahvistunut Lapin kakkoskodin myötä, sillä 1800-luvun lopulla rakennetun talon korjausta on pitänyt lähestyä hyvin eri tavalla kuin aiempia remonttihankkeita. Se on kirkastanut paljon meidän arvoja ja opettanut kunnioitusta vanhaa kohtaan, keskeneräisyyden sietämistä ja ymmärrystä siitä, että vanhaa korjatessa ei tule eikä tarvitsekaan tulla täydellistä. Ei sellasta ole olemassakaan kuin täydellisyys, se on abstrakti konsepti josta ei ole remontoidessa tai kotia laittaessa mitään hyötyä. Kaikki on helpompaa ja hauskempaa, kun nakkaa pihalle koko ajatuksen. Lisäksi säästää luontoa ja joskus myös rahaa, kun ei edes yritä laittaa kaikkea uusiksi, vaan korjaa vain sen mikä on rikki.

Kaakelipohdintaa ja taidetta. Oikealla Toikan Lintula-taidejuliste.

Uusi 70-luvun koti on tarkoitus remontoida niin, että alkuperäinen tunnelma säilyy. Osin se tarkoittaa esimerkiksi 90-luvulla tehtyjen remonttien purkamista ja tilojen ennallistamista, osin alkuperäisten pintojen säilyttämistä. Sisustuksen suhteen taidamme päästä helpolla, sillä tavaramme solahtavat uuteen kotiin hämmentävän hyvin. Jokainen kaluste ja esine näyttää siltä, että olisi ollut täällä aina. Jouduimme myymään alta pois vain liian ison työpöydän ja muutamia muita kalusteita, jotka eivät tilan puolesta yksinkertaisesti mahdu. Uudessa osoitteessa kun on edellistä pienemmät huoneet ja matalampi huonekorkeus.

Tämän Flora-vintagemaljan ostimme häämatkaltamme australialaisesta antiikkikaupasta kuudella dollarilla. Ehkä aavistuksen outoa ostaa suomalaista designlasia toiselta puolelta maailmaa, mutta ei sitä voinut sinne jättää! Ihme kyllä malja pääsi perille ehjänä ja nykyään säilytämme siinä, no, milloin mitäkin. Tykkään siitä, ettei esineille tarvitse osoittaa tiettyä käyttötarkoitusta, vaan ne voivat palvella yhtenä päivänä hedelmävatina, toisena kukkamaljakkona ja tupareissa vaikka boolimaljana. Kokoelmaamme kuuluu isompi tummanharmaa versio samasta maljasta, sen onneksi löysimme ihan kotimaiselta kirppikseltä, koska se ei olisi mitenkään mahtunut matkalaukkuun.

Yksi lempiesineistäni on tämä eriskummallinen lasinen lintu, jonka ostimme pienestä antiikkikaupasta pari vuotta sitten. Linnussa ei ole signeerausta, mutta kauppias oli ostanut sen lasiasiantuntijalta, joka piti sitä Toikan omana lintukokeiluna. Toikkahan oli suunnittelija eikä itse puhaltanut kuuluisia lintujaan, sen hoitivat puhaltajamestarit. Möhkälemäinen lintu on kieltämättä juuri sellainen, joka saattaisi syntyä suunnittelijan omana puhallustestinä! Varmuutta tälle tarinalle voi tuskin saada, mutta ei se haittaa, rakastamme hupaisan näköistä lintuamme oli se Toikan tai ei. Toikka suunnitteli muuten reilun 50 vuoden aikana yli 500 erilaista lasilintua, huh huh.

Olen kutsunut Juno-koiraa monta vuotta pampulaksi tietämättä, että Toikka teki samannimisiä lasitaideteoksia 60-luvulla! Uusilla sävyillä tuotantoon palanneet Pampula-maljakot ovat suosikkejani Toikan uudesta kokoelmasta. Kuvissa ametistin ja aavikon väriset Pampulat, jotka valmistetaan suupuhaltamalla, jokainen käsityönä, Iittalan lasitehtaalla Suomessa. Ah, rakastan näitä. Minusta näihin ei tarvitse laittaa yhtään mitään, ne ovat jotenkin upeimpia ihan sellaisenaan, värikkäine heijastuksineen.

Ei ollut vaikea houkutella siskoksia testaamaan Gepardi-huopa. Ne viihtyvät raksalla, kunhan on sohva tai joku tyynyläjä, jonne voi hautautua huovan sisään sitten kun pihatyöt on tehty. Pihatyöt käsittävät erilaisia tehtäviä ruohon syömisestä ja tunnelin kaivamisesta alppiruusun alle saniaisten joukossa hiiviskelyyn ja oravan väijymiseen. Sen kaiken päätteeksi varmasti väsyttääkin.

En malta odottaa, että huoneet alkavat valmistua ja pääsemme purkamaan laatikoita ja laittamaan tavaroita paikoilleen. Siihen menee vielä hetki, mutta sitä odotellessa voi haaveilla ja fiilistellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA