Vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Hiljalleen lisääntyvä maidonvaalea, varovainen valo saa olon toiveikkaaksi. Tässä vaiheessa usein tuntuu, että jotain erityistä on alkamassa. Aina niin ei suinkaan loppujen lopuksi ole, mutta tunne on kihelmöivä ja ihmisparan optimismi liikuttavaa, vaikka loppuvuosi vähän lässähtäisikin. Elämää se sekin on, se lässähtänyt.

Edellisessä kotijutussa kerroinkin välivaiheesta kotona, kun nuorinkin poikanen oli lentämäisillään pesästä. Hänen muuttonsa takapihan vierastaloon tapahtui 16-vuotispäivän kunniaksi syyskuussa ja yhtäkkiä talo oli tyhjä. On kestänyt kauan, ja kestää edelleen, saada koti asettumaan aloilleen, vain kahden aikuisen omaksi. Ihan kuin en ihan vielä uskoisi, että saan laittaa kaiken ihan kuten itse haluan (ja vähän kuten Parkkonen haluaa).

Vaikka talomme on isohko, niin huoneita on vähän. Tarkemmin sanottuna kaksi huonetta ja keittiö. Avaruus on ylellistä, mutta vaativaa sisustaa. Makuuhuoneemme (eli koko riivatun yläkerta) on valtava ja kodikkuutta on täytynyt hakemalla hakea. Tilassa leijuu vielä muistona pienten lasten unituhina, nukuimme kaikki täällä sulassa sovussa kunnes vanhin tytär muutti Helsinkiin ja keskimmäinen melkein heti perässä. Sen ajan jättämää aukkoa on vaikea täyttää millään maailman materialla.

Tavoitteenani oli, ettemme ostaisi juuri mitään uutta, vaan pyörittelisimme niitä huonekaluja mitä meillä jo oli. Kirjoituspöytä löytyi Parkkosen studiolta, se on vain pukkijalkojen päälle nostettu vanha ovi, jonka päällä on lasilevy. Enkä oikeasti kirjoita sen ääressä koskaan, kirjoitan nytkin tuhannen mutkalla ja jalka puutuneena keittiön nojatuolissa. Mikä tahansa pinta minulle annetaankin, täyttyy se vaihtuvilla asetelmilla rakkaita esineitä. Olkoot niin, saan niistä iloa.

Vanha matka-arkku toimi pitkään kenkiensäilytyspaikkana, mutta koska suurin osa kengistä on muuttanut muualle, otti se nyt paikkansa sohvapöytänä. Matto on tavallaan uusi, mutta oikeasti vanha, vintagea ja villaa Marokosta. Rakastan sitä ja kanniskelen sitä selässäni vaihtelevasti yläkerrasta alakertaan ja takaisin.

Yläkerran päädyssä vilahtaa kylpyhuone, huone tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin. Mimosakimppu valaisee tilan ja vie ajatukset Etelä-Ranskaan, jonne kaipaan kovasti. Vaikka lentolakkovuoteni päättyikin, haluaisin silti lähteä seuraavalle matkalleni junalla. Ehdin jo opiskella junamatkustusta niin paljon, että sen toteutumattomuus jäi harmittamaan. Mutta vielä ei ole matkailun aika, mennään mimosalla vielä tovi.

Tauluja emme ole vieläkään saaneet seinille muutamaa poikkeusta, kuten sängyn päällä olevaa Parkkosta, lukuunottamatta. Nostelin vasta erilaisia asioita olemassa oleviin nauloihin ja vähän jo kiinnyinkin vahingossa syntyneeseen harmoniantapaiseen. Joskus välitila on ihan hyvä tila.

En tiedä seuraatteko minua jo instagramissa, mutta on tapahtunut myös seuraavaa: ostaa pamautimme vanhan pankin Hangon Bulevardilta ja aloitamme remontin nyt keväällä. Vuonna 1903 rakennettu, jälleen yksi tiilirotisko on jossain siellä alla kaunis kuin koru. Pankki, joka nyt on pizzeria, tulee olemaan studio-galleriamme, jos selviämme remontista eroamatta tai edes hengissä. Stressaa, naurattaa.

Juuri kun elämä oli hiukan helpottamassa, alkaa uusi seikkailu.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN & TOMI PARKKONEN