Jaan pyynnöstä kaksi Instagramin puolella julkaistua tekstiä myös täällä.
24.10.2021 ~ Kun vuosia kestäneen yrityksen ja hoitojen päätteeksi tulin raskaaksi, ajattelin että ehkä nyt on vihdoin meidän hetki. Ehkä on meidän vuoro iloita odotuksesta, valmistautua siihen että elämä muuttuu. Ensimmäistä kertaa en tuntenut itseäni huijariksi, kun katselin kirppiksellä pieniä sukkia.
Mutta alun varovaista toivoa seurasi kivut, vuodot, loputtomat verikokeet ja tutkimukset, pitkät tunnit päivystyksessä, yö sairaalassa. Uusi elämä kasvoi, se oli vain väärässä paikassa. Raskaus keskeytettiin leikkauspöydällä ja samalla poistettiin molemmat munajohtimet, jotta hengenvaarallinen tila ei toistuisi.
Vatsa tikattuna yritän ymmärtää mitä on tapahtunut, selviytyä shokista ja tulla sinuiksi taas uudenlaisen surun kanssa. Voiko sellaista surrakaan, mitä ei varsinaisesti vielä ollut? Silti se oli lähinnä mitä koskaan olemme päässeet tämän unelman täyttymistä. Melkein, melkein siellä. Kaikki raskaudet eivät vaan pääty elävään lapseen.
Ensin ajattelin etten kerro tästä somessa mitään, sitten päätin että kerron ihan kaikille. Jos jotain olen viime vuosien aikana kaivannut, sitä että lapsettomuudesta puhutaan kesken kaiken eikä vasta jälkeenpäin, sitten kun syliin on saatu vauva, tai vuosia myöhemmin kun lasta ei koskaan tullut ja elämään on löytynyt muita suuntia. En kaipaa selviytymistarinoita, vaan postikortteja kraaterin keskeltä, tilanteista kuten tästä: emme tiedä miten tässä käy, emme tiedä tuleeko meitä onnistamaan. Syvästi yksityinen, keskeneräinen tarina on kivulias jaettunakin, mutta ansaitsee tulla kuulluksi siinä missä muutkin.
26.10.2021 ~ Viime päivien rakkauden ja myötätunnon tulva on yllättänyt ja lämmittänyt – kiitos ♥
Kaipasin postikortteja kraaterista ja niitäkin sain – kymmeniä ja kymmeniä viestejä ihmisiltä, jotka ovat käyneet tai käyvät läpi samaa. Luin niitä ja itkin jokaista keskenmenoa, painavin sydämin tehtyä keskeytystä, kohtuun kuollutta vauvaa, niitä jotka eivät ole saaneet koskaan edes viivoja raskaustestiin.
Näitä tarinoita on niin paljon ja ne ansaitsevat näkyä. Ymmärrän täysin jokaista, joka ei pysty tai halua jakaa, samalla toivon että ainakaan häpeä ei olisi esteenä. Jos jostain voi olla apua niin siitä tiedosta ettei ole yksin. Emme ole ainoat. Eikä se ole meidän syy. Kukaan ei tee mitään ansaitakseen tätä. Kaikilla on taistelunsa, me saimme tämän.
Pahinta on epätietoisuus. Niin kauan on toivoa kun on toivoa, mutta on vaikea mennä eteenpäin, kun ei tiedä mitä sillä tekisi. Ei sen varaan uskalla niin kovin paljon laskea. Toisaalta muuta ei ole kuin toivo. Seisomme eteisessä, vuosia kestäneessä välitilassa, odotushuoneessa jonka läpi on tullut ja mennyt ihmisiä meidän ympärillä. Jotkut ovat saaneet kaksi lasta siinä ajassa missä me emme yhtäkään. Me olemme yhä tässä.
Se mikä alkoi asenteella ”tulee jos on tullakseen” on muuttanut vuosien varrella muotoaan. Joinakin päivinä se on raoista vuotavaa rakkautta jolle ei ole vastaanottajaa, toisina hahmotonta surua jolle ei ole nimeä. Ja nyt sen päällä on uusi kerros, ajatus jostakusta joka oli vihdoin tulossa, mutta ei saanutkaan mahdollisuutta.
Et ollut vielä kukaan, silti rakastin sinua jo.
Luin tekstisi tänään uudelleen ja liikutuin taas. Kirjoitat surusta ja menetyksestä kauniisti. Olen pahoillani surustasi ja menetyksestäsi
Kiitos kun jaoit tämän kipeän asian kanssamme myös täällä blogin puolella. Surullista että tämä on kohdannut teitä (ja monia muita). Koin itsekin pienen menetyksen, joka toki ei ollut mitään niin dramaattista kuin tämä kertomasi, mutta tuo nämä aiheen piirissä liikkuvat tunteet kovin paljon lähemmäs. “Tulee jos on tullakseen” – lausahdus joka harvoin taitaa jäädä vain tuohon, jossain kohtaa se muuttuu huolettomasta heitosta joksikin aivan muuksi.
Voi Stella. Yleensä en kommentoi blogiasi, luen vain, mutta nyt halusin kertoa että olen niin pahoillani puolestasi, teidän kaikkien puolesta.
Tuntuu hölmöltä ja ontolta kirjoittaa noin (“olen pahoillani”) kun kyse on noin valtavasta asiasta, mutta tällaisissa asioissa ihmisten kieli on riittämätöntä ja vajavaista.
Jos olisin eläin, ulvoisin öisin kuuta, tuijottaisin sinua huolestuneesti koko ajan, parkkeeraisin syliisi enkä päästäisi sinua minnekään ilman että olisin kiinni sinussa. Lopulta nukahtaisin pää polvellasi.
Ihmisenä, ja vielä vieraana sellaisena, en voi kuin lähettää sinulle sanatonta rakkautta ja myötätuntoa koko sydämestäni ja sanoa että olen aivan äärettömän pahoillani puolestanne. <3
Kauniisti ja rohkeasti kirjoitettu ❤️ Teidän tilannetta aavistelin samassa tilanteessa itsekkin ollessa. Minulla oli tiedossa että lapsen saaminen voisi olla minulle vaikeaa tai mahdotonta endometrioosin vuoksi. Toistelin myös samaa, tulee jos on tullakseen, kyselijöille ja itsellenikin.
Työssäni lasten kanssa olen nähnyt kuinka paljon on lapsia ilman rakkautta ja huolehtivia vanhempia. Olen koko aikuisiän lohduttautunut sillä, että jos en saa omia lapsia, minut on tarkoitettu antamaan rakkautta joklekkin heistä ❤️ Se lohdutti ja toi toivoaminulle kun yrittäminen ei tuottanut tulosta.
Te löydätte varmasti omat keinot selviytyä ja tulla vahvemmiksi. Pitäkää huolta toisistanne ❤️
♥ ♥ ♥
<3
Samaistuin, itse en ollut kunnossa ja istukan suunnalta löytyi kasvain, koko homma oli 50/50. Papereihini jäi ikuinen ”abortti” ja suru sydämeen. Jäin ihan vaille tukea ja joka kerta kun hoitohenkilökunta laittaa vaivani tehdyn abortin piikkiin, meinaan itkeä. En ole enää ehjä ja jotkut päivät mietin miksi edes elän, olen jotenkin sitten päättänyt ottaa jonkun agendan ja selvitä sen avulla.
Olen niin kovin pahoillani teidän puolestanne. Otan osaa.
Olen itse ollut yhtä pimeässä paikassa, vuosia. Silti mykistävän surullista kuulla että tämä on sattunut teidän kohdallenne . Lapsettomuuden läpikäyneillä silmilläni saatoin sitä aavistella blogianne lukeneena, mutta toivoin, ettei näin olisi ollut.
Itseäni on yhtenä suurimmista auttanut vertaistuki, mm. simpukan kautta. En tiedä onko tämä vihkonen tuttu, luin itse sitä keskenmenojen jälkeen yhä uudelleen. https://www.simpukka.info/wp-content/uploads/2019/05/Keskenmeno_2017.pdf
Taiteen kannattelevan voiman tiedättekin varmasti molemmat. Itse olen muun muassa tehnyt suruteoksia luontoon, sitä kautta tehnyt surutyötä konkreettiseksi.
Toivon teille voimia suruun.
Meitä on monia, joita nämä aiheet koskettavat, joten jos kirjoittaminen auttaa, niin antakaa palaa! Olette jo nyt rohkeita, arvostan valtavasti.
Ja jollain tavoin, ehkä näkymättömin , ihmeitä toivovin tavoin, uskon että moni meistä koettaa osaltaan teitä kannatella. *
voi ei ❤️
olen seurannut sun blogia Honey Junkie -ajoista saakka. olen melkein samanikäinen, mutta tosi erilaisessa maailmassa ja elämäntilanteessa. kauniisti kirjoitettu blogi tyylistä resepteihin ja sisustuksesta syvällisempiin pohdintoihin on ollut mielenkiintoista ja inspiroivaa luettavaa.
tämä viimeisin been there, ja siitä puhutaan vieläkin ihan liian vähän – ja aina vasta silloin kun se on onnellisesti ohi. ne tunteet, tuska ja uskomattomat ajatuskulut eivät unohdu ikinä. toivon sydämeni pohjasta että teidän – ja kaikkien omasta pienestä haaveilevien – unelma toteutuu ❤️
Voimia teille!
Omasta lapsettomuudestani johtuen ihmiset ottavat oikeudekseen arvostella sitä miten itsekäs lapsettomana olen ja miten en voi tietää miltä rakkaus omaan lapseen tuntuu, kun olen lapseton.
”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät”…vuosia yritin lasta ja joka kerran kuukautisten olessa myöhässä rakastin lastani toiveikkaana. Sitten putosin taas syvään tyhjyyteen, kun kuukautiset alkoivat.
Postikortti menneisyyden kraaterista.
Kirjoitat kauniisti tunteista, joita tuossa tilanteessa kokee; kuulostaa niin kovin tutulta.
Voimia ja toivoa teille!
Terveisiä ja halauksia lähikraaterista.
Tässä voi hengitellä hetken kerrallaan.
Oma vapaaehtoinen lapsettomuus on päätös, joka helpottaa mutta se tuottaa surua. Ylioppilasjuhlat, syntymäpäivät, kaikki lapsia saaneiden perinteet ja odotukset joita en toteuta. En aio mennä edes naimisiin. En ole voinut mennä lähiaikoina edes ystävien häihin tai polttareihin koska se tuottaa surua.
Koska en itse koe niitä juhlia. Luovun kaikista perinteistä, maamerkeistä joita olemme tottuneet juhlimaan.
Ainoana lapsena koin perhe-elämän joka oli monen mielestä pilalla koska olin ainoa. Lapsettomana koen monien mielestä perhe-elämän joka on pilalla.
Vuosien vaikeilu ja suru ollako vai eikö olla alkaa purkautua. Ja se on järjettömän suuri möykky.
Tämän kraaterin pohjalla näkyy nyt valoa, koska tiedän nyt että vastaus omaan suruuni on (suurinpiirtein ja hämärästi) oman näköisen elämän löytäminen.
Se että alan viisveisata kaikista odotuksista, muoteista joihin minua on ahdettu ja ahdetaan, perinteistä ja normaaleista.
Kohtaan rohkeana ja pystyssäpäin kaikki tuhmät kysymykset koskien lapsien määrää (nolla) ja tyhmät hihittelyt perään.
Kohtaan lääkärin ja tuntrmattomien ihmettelyt; terve ja hyvä elämä – miksi et tekisi lapsia.
Voin luoda monia asioita, ja niitä lapsia en, koska en halunnut.
Nyt en saa koskaan tietää millainen äiti olisin ollut. Tai miltä lapseni olisi näyttänyt.
Jotkut haluavat lapsia aidosti ja kiihkeästi.
Minä itken sinun suruasi ja omaani ❤️
Toivon sulle myös kanssseäjien ymmärtystä ja TERAPEUTTEJA kaikken käsittelyyn. Mä löysin omani ja se on ollut niin hyvä ja elämän pelastava asia.
En osaa sanoa mitään muuta kuin että kiitos. Kiitos tästä tekstistä.
Niin paljon sydämiä sinulle tämän tekstin jakamisesta ❤️ Niin se alkaa – ”tulee jos on tullakseen”. Mutta kun ei tule, ei niin millään ole tullakseen!
Suru muuttaa muotoaan joka päivä. Minulla ei vielä niitä viivoja ole ollut ja juuri selvisi että jos olisi ollut, olisi se ollut äärimmäisen vaarallista pienelle. Jospa lääketiede voisi antaa vielä niin sinulle kuin meillekin sen ihmeen jota tarvitsemme.
Kiitos siis kun puhut tästä matkasta. Meitä on niin monta jotka kannamme tätä surua liian hiljaa mukanamme. Mitä me kaikki hiljaiset surun kantajat oikein odotamme? Nyt sitä läheisten tukea sekä vertaistukea tarvitaan. Sitten jos se tarinan loppu on onnellinen, on myöhäistä saada tukea tämän hetken suruun.
Voimia niin paljon – tässä veneessä ei valitettavasti olla yksin ❤️
Rakkautta ja jaksamista teille, itsekin kokenut saman menetyksen.
Kiitos ♥
Niin❤️kauniisti ja kirkkaasti kirjoitat kokemastanne tuskasta-lapsettomuuden voi ymmärtää vain itse saman kokenut ja/tai saman läpikäynyt,voimia teille molemmille ja teillä on toisenne sekä ❤️rakkautenne,valoa pimeän keskelle,HeidiS
Kiitos sanoistasi Heidi ♥♥♥