Kaupallinen yhteistyö Cinemanse
Astuin tällä viikolla auringon paahtamalta Eerikinkadulta elokuvateatteri Orionin yksityisnäytökseen. Tai niin luulin. Oikeasti putosin keskelle kipuilevaa nyky-Ranskaa, jossa siirtomaamenneisyyden seuraukset, rasismi ja terrori-iskujen jälkimainingit ravistelevat maata ja sen erilaisista lähtökohdista ponnistavia kansalaisia.

Aloitan kuitenkin kertomalla tämän: Narisin kerran Parkkoselle, että haluaisin edes joskus astua sisään ranskalaiseen bistroon näyttämättä jo kilometrin päähän turistilta. Halusin olla yksi heistä, en aina lähtökohtaisesti joku valmiiksi kielitaidottomaksi oletettu, andouillettelle vieras slaavilaistäti.
Sillä sekunnilla kun marinani ryöpsähti huulieni läpi, koin valaistumisen. Isossa kuvassa mikroskooppisen pienen, mutta aavistuksen siitä, miltä tuntuu olla ulkonäkönsä perusteellla muukalainen. Minä, joka olen niin samaa väriä, samaa yhteiskuntaluokkaa ja samankaltaista kulttuuriperimää kuin nuo ranskalaisen pikkubistron osterilautasten ylle kumartuneet hahmot. Ymmärrät varmaan, etten vertaa kokemustani mihinkään, mitä rodullistetut ihmiset ovat kokeneet ja kokevat koko ajan, mutta ohikiitävän hetken ajan jollain epäilemättä riittämättömällä tavalla ymmärsin, mitä tarkoittaa ulkopuolisuuden tunne. Sitä, mitä en pysty tietenkään koskaan ymmärtämään valkoihoisena ja hyväosaisena on kuitenkin paljon, paljon enemmän.

Victor Hugon vuonna 1862 ilmestynyt romaani Les Misérables on yksi vahvimmista minuun vaikuttaneista kirjoista. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo hyvin nuorena ja useita kertoja sen jälkeen. Olen lukea posottanut sitä lapsilleni ääneen eräänä kesäkuuna, jonka vietin heidän kanssaan autotallintapaisessa majoituksessa jossain Bretagnesta etelään. Minun Kurjani on jaettu kolmeen osaan, joskus 1970-luvulla painettuun pokkariin. Sivut ovat jo kellastuneet ja teksti niin pientä, että sen lukemiseen tarvittaisiin suurennuslasi. Uskon, että kiinnostukseni yhteiskunnallisiin asioihin ja vaatimaton ja edelleen valitettavan pelokas haluni vaikuttaa epäkohtiin ovat ainakin osaksi kirjan peruja. Victor Hugohan ei vahingossa kirjoittanut niin kuin kirjoitti. Hän oli aikansa tunnetuin ihmisoikeusaktivisti ja valisti vahvasti, että kaikkinainen epäoikeudenmukaisuus esimerkiksi lainvalvojien osalta johtaa lopulta tuhoon.

Sillä aikaa kun minä hyvinsyöneenä ja vitivalkoisena murehdin sitä, etten näytä ranskalaisen bistron kanta-asiakkaalta, Montfermeil’n lähiössä ja sen pahamaineisimmassa korttelissa Bosquetsissa Pariisista itään varttui eräs malilaistaustainen nuorimies, Ladj Ly. Hän oli ehkä fyysisesti lähempänä niitä kaihoistasi kaipaamiani bistroja, mutta henkinen välimatka oli minun puolellani. Ladj Lyllä ei todennäköisesti ollut mitään asiaa valkoisten pöytäliinojen ääreen, eivätkä ne häntä olisi voineet vähempää kiinnostaakaan. Ladj Ly nimittäin kuvasi. 17-vuotiaana hankittu videokamera muuttui Lyn käsissä aseeksi taistelussa kaltoinkohtelua vastaan. Videolle tallentui muun muassa eräskin lukuisista poliisin suorittamista, tarpeettoman väkivaltaisista pahoinpitelyistä pidätystilanteessa ja videon julkaiseminen johti lopulta Ranskan historian ensimmäiseen poliisituomioon kuvamateriaalin perusteella. Kuulostaako ajankohtaiselta?

Myös Victor Hugon kurjalisto pyöri Montfermeil’ssä 1800-luvun puolivälissä. Juuri muuta yhteyttä romaaniin ei olekaan, viittaus kantaa silti ja rakentaa pitkän, pitkän sillan. Olisiko matkan varrella voitu oppia jotakin? Olisiko lähiön tulevaisuus voinut olla toinen? Miksi me yhä uudestaan unohdamme ja hylkäämme Montfermeil’n lapset? Vaikka yhtymäkohtia romaaniin on vähän, en silti voi olla ajattelematta kuka elokuvassa onkaan kirjallisuushistorian yksi klassikkohahmoista, Jean Valjean: Isällinen pormestariko, vai sittenkin kebabkuppilan hiljainen jättiläinen Salah, jolla on menneisyytensä. Piinattu, nurkkaan ajettu Issa (sydäntäsärkevä Issa Percia) on tietysti Gavroche.

Aikaisemmin dokumenteillaan vakuuttaneen Ladj Lyn ensimmäinen fiktioelokuva Les Misérables alkaa hilpeissä tunnelmissa. Pariisi juhlii solidaarisen oloisena Ranskan menestystä jalkapallon MM-kisoissa kesällä 2018. Juhlat eivät kuitenkaan ulotu lähiöön saakka, jossa jokainen päivä vaikuttaa taistelulta. Häkellyttävintä on, että vastapuolina ovat hädintuskin teini-ikäiset, turhautuneet lapset ja erilaisiin konflikteihin räjähdysherkästi vastaavat poliisit. Elokuva rakentuu yhden vuorokauden ympärille, kun katupartioon liittyy uusi poliisi maaseudulta, pelokas mutta jollakin lailla rakentava “Rasvis”, konstaapeli Ruiz. Ruizia näyttelevä Damien Bonnard oli elokuvan kuvausten yhteydessä ensimmäistä kertaa Montfermeil’n lähiössä. Kuvittelenko vain, vai onko arkuus ja hämmennys aitoa? Paatuneemmat virkaveljet, valkoinen kuumakalle Chris (Alexis Manenti, joka on myös yksi käsikirjoittajista) ja lähiössä itsekin kasvanut Gwada (hienon, eleettömän roolisuorituksen tekevä Djibril Zonga) koittavat opettaa tulokasta betonigheton tavoille omaamatta itsekään varsinaisesti mitään rakentavia keinoja. Elämä on yhtä tulipalojen sammuttelua.

Les Misérables on poikien ja miesten elokuva. Naiset loistavat poissaolollaan. Pinkiksi possuksi kutsuttu poliisi Chris käpälöi kyllä tyttöjä bussipysäkillä, urheilukentillä vilahtaa muutama räväkkä nuori nainen. Pienissä, ahtaissa keittiöissä seisoo lähes mykkiä maahanmuuttajaäitejä värikkäissä asuissa, yhtäaikaa voimattomina ja toisaalta vahvoina kuin muuri. Melkein minkä muun tahansa elokuvan kohdalla sanoisin, että liikaa toistoa, liikaa väkivaltaa. Kaikkea on liikaa, uhoa, takaa-ajoja, huutamista ja pullistelua. Jollain ihmeen tavalla se kääntyy kuitenkin elokuvan eduksi. Tässä elokuvassa toisto on juuri se keino, jolla meidän pelokkaat takapuolemme sysätään jyrkänteeltä alas ja pakotetaan katsomaan Montfermeil’n ja satojen sen kaltaisten lähiöiden näköalatonta todellisuutta silmästä silmään.
Elokuvassa jotenkin hienointa ja arvokkainta on se, ettei kukaan ei ole yksinomaan hyvä tai paha. Meissä kaikissa on molemmat puolet. Jo Victor Hugo korosti, ettei ole olemassa huonoja taimia, on vain huonoja kasvattajia. Tässä elokuvassa nuoria ei tunnu kasvattavan kukaan. Poliisien ja heidän nimeltä tuntemiensa nuorten välillä on tosin elokuvan alkupuolella havaittavissa aavistuksen ystävyyttä ja huumoriakin, kunnes tapahtuu käänne, jonka jälkeen paluuta ei ole. Kuuntelin taustoitusta varten muutamia Lyn haastatteluja. Ly kieltää elokuvan olevan poliisivastainen, toisin kuin vaikka Kassovitzin La Haine (Viha, 1995), johon hänen elokuvaansa usein verrataan.
Kaikilla on vaikeaa, kaikilla on omat henkilökohtaiset taistelunsa. Elokuvani on herätys tai hätähuuto päättäjille. Historialliset, vuonna 2005 Montfermeil’n naapurilähiöstä Clichy-sous-bois’ta leimahtaneet mellakat eivät lopulta muuttaneet mitään. Elokuva on kuitenkin pohjimmiltaan isänmaallinen. Se on tarina Ranskasta, uudesta Ranskasta.

Kun elokuvateatteri Orionin valot syttyivät, piti puhallella aika pitkään ennen kuin pystyin nousemaan penkistä. Poskeni olivat tulikuumat, kädet tärisivät. Elokuvan loppu on ihan liikaa: ruma, lohduton, vailla mitään vastauksia. Miten tahansa elokuvassa nähtävä vuorokausi päättyykin, huomenna kaikki jatkuu taas ennallaan.
Osa minusta (se nynny) vaikeroi elokuvalle kaunista päätöstä, niitä kuvia, joilla elokuva alkoikin: kaikki kaulailemassa ja laulamassa yhdessä Marseljeesia Riemukaaren alla. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Sieluni olisi halunnut hunajaa ja anteeksiantoa ja ratkaisuja, mutta niitä ei annettu. Koska tiedättekö mitä: meidän on itse oltava se ratkaisu. Sillä jos me emme tee mitään, olemme ikuisesti vain se kirottu, kolhuinen polvi turhaan kuolevan mustan miehen kaulalla.

When you investigate the history of colonialism, neo-colonialism, the looting of Africa’s natural resources, and Europe and the West’s responsibility, then you will begin to understand. – Ladj Ly


Ladj Lyn Les Misérables voitti Cannesissa pääsarjassa arvostetun tuomaripalkinnon (Prix du Jury), rohmusi ansaitusti Césareita ja oli Oscar-ehdokkaana sarjassa paras kansainvälinen elokuva. Ohjaaja asuu edelleen Montfermeil’ssä ja elokuvassa poliisiväkivaltaa dronella kuvaavaa pikkupoikaa näyttelee hänen oma poikansa Al-Hassan Ly. Elokuvan vimmainen loppukohtaus on kuvattu Lyn kotirapussa. Menestystään Ly hyödyntää mm. lähiönuorille perustamansa elokuvakoulun rahoittamiseen.
Elokuvateatterit avaavat taas oviaan koronakevään jälkeen. Alkuvuodesta Suomen ensi-iltansa saanut, mutta pandemian jalkoihin jäänyt Les Misérables esitetään tänä iltana Helsingin Suvilahdessa ulkoilmanäytöksenä ja elokuvateattereissa kautta maan sen mukaan kun se ohjelmistoissa on. Kauniissa elokuvateatteri Orionissa, josta jutun kuvatkin ovat, on mahdollista järjestää tilauksesta turvallinen yksityisnäytös omalla kaveriporukalla. Minä haluaisin kaikista eniten 15-vuotiaan poikani näkevän elokuvan. Elokuvan ikäraja tosin on K16.
Kiitos elokuvanytöksestä ja vuoden kovimmasta elokuvakokemuksesta Cinemanse!
PHOTOS BY STELLA HARASEK & CINEMANSE
Hei Anna!
Haluaisin sanoa jotain mutta uskoakseni olen yhtä hiljainen kuin sinä elokuvan jälkeen.
Siis ainoastaan. Hieno kirjoitus. Kiitos!
Kiitos kun luit <3
♥♥♥
Onneksi säkin näit sen, ja Mikko, että oli joku, jolle siitä puhua heti tuoreeltaan.
Kiitos tästä erittäin tärkeästä tekstistä. Leffa ehdottomasti katselulistalle.
Toivottavasti olet päässyt näkemään leffan, mielelläni kuulen mielipiteistänne!
Hieno teksti.
Paljon kiitoksia.