Olemme viime viikkoina ahmineet läpi Netflixin Black Mirror -sarjan tähänastisen tuotannon. Kirjoittaja Charlie Brookerin luomaa brittisarjaa on hiukan hankala määritellä, mutta yritetään: jaksot ovat toisistaan irrallisia ja itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka kertovat teknologian ja sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisten elämään ja erityisesti siitä millä kaikilla tavoilla se voi mennä aivan liian pitkälle. Jokaisessa jaksossa on eri tarina, eri henkilöt ja oma tyylilaji, joka liukuu mustasta komediasta draamaan kautta kolkkoon dystopiaan.
Melkein kaikki jaksot sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, mutta toiset voisivat tapahtua nykyhetkessäkin – ja ne ovatkin ehkä kaikkein kuumottavimpia. Toiset sarjassa esitellyistä painajaisista ovat osittain jo käyneet tai käymässä toteen. En ole varma onko sarja oikeastaan kovin viihdyttävä – osa jaksoista ovat nimittäin todella ahdistavia – mutta se on kiinnostava ja tarpeellinen. Uskon, että se voi ravistella ainakin herkimpiä yksilöitä (lue: minua) somehorroksestaan ja muistuttaa, että teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Mutta syy miksi kirjoitan tästä on oikeastaan yksi tietty jakso, joka on niin hieno, että se kannattaa katsoa, vaikka skippaisi kaikki muut. San Junipero poikkeaa niin kerronnaltaan, tunnelmaltaan ja lähtökohdaltaan sarjan muusta tuotannosta: vain tässä jaksossa teknologia esitetään uhan sijaan mahdollisuutena, vaikka tässäkin nousee esiin moraalikysymyksiä. Jakso vuoroin ihastuttaa, itkettää ja saa jalan vipattamaan loistavan soundtrackin tahdissa. Se on superkaunis, samaan aikaan surullinen ja jollain selittämättömällä tasolla lohdullinen – ja ennen muuta syvästi inhimmillinen.
Tunnin jakso on tehty niin hienosti, että siihen voi suhtautua vähän kuin elokuvaan. Musiikki ja visuaalinen toteutus on enemmän kuin kohdallaan, mutta parasta on silti tarina kahdesta naisesta, jotka rakastuvat todellisuuden tuolla puolen. On monta asiaa, jotka haluaisin vielä sanoa, mutta ei spoilata tätä teiltä, jotka ette ole vielä sitä nähneet. Sanotaan vaan, että Mackenzie Davisin ja Gugu Mbatha-Raw’n kemiat ovat täydellisesti kohdallaan.
Huomasitteko, tarkoituksella en maininnut sanaa scifi, koska teistä osa olisi lopettanut lukemisen saman tien. Vaikka et normaalisti välittäisi tulevaisuuteen sijoittuvasta viihteestä eikä Black Mirror kiinnostaisi pätkääkään, suosittelen että annat silti tälle jaksolle mahdollisuuden.
☊ BLACK MIRROR S03E04 ‘SAN JUNIPERO’
Kiitos vinkistä! Mäkin katsoin tämän ja heittäydyin filosofiseksi jakson jälkeen, kysyin mieheltä kuolisiko se mieluummin vai siirtyisi viettämään ikuisuutta VAIN MINUN KANSSANI. Hän vastasi väärin.
HAHAHAHAHA!
Kiitos jaksovinkistä! Black Mirroria on kyllä tullut katsottua, mutta mielestäni sen ongelma on tasapainottomuus – osa jaksoista on todella hyviä, ahdistavia, todenmukaisia, ja sitten osa taas menee sieltä missä aita on matalin. (Eikun jaa, tätä asiaa olikin jo kommentoitu aiemmin :D) Anyway, tämä jakso siis menee tsekkauslistalle.
Tämä jakso oli minustakin kaikkein hienoin ja olen sen katsonutkin useamman kerran. Parhaimmillaan Black Mirror on kyllä niin mahtava sarja, vaikka välillä meneekin liian ahdistavaksi.
Joo, osa jaksoista on sellaista kamaa ettei tahdo saada unta, jos katsoo just ennen nukkumaanmenoa. Pitää vetää väliin jakso jotain hyvän mielen hömppää (NEW GIRL).
Jee New girl! Black mirror on kyllä siitä jännä, että jotkut jaksot ovat ihan uskomattomia, mutta joukossa on myös kehnompia(esim, se missä pääministeri pakotetaan hommiin sian kanssa). Ootko muuten kattonut Broad cityä? Siinä vähän samantyylistä sitcomia kuin New Girlissä, ja yhteiskunnallinen statement kulkee kokoajan mukana.
Tänä iltana katson! Kiitos vinkistä.
Jee!