Vietin viime viikonloppuni Suvilahdessa, kuten suurin osa tuttavapiiristäni ja monet tuhannet muut. Parasta oli odotetusti ystävät, Patti Smithin keikka ja vähän odottamattomasti se, että festarointi sujui rauhallisesti eikä paluu arkeen ollut ihan yhtä järkyttävä kuin toisina vuosina. Syynä voisi tietysti olla yllätysaikuistuminen, mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että olen henkisesti vielä jossain tuolla pohjoisessa. Seuraa sekalainen lista muista parhaista paloista.

Lykke Li oli ihana, diggailin mustaa lateksiasua trumpettilahkeineen ja lavaliikehdintää, joka oli onneksi enemmän bad ass kuin traaginen taiteilija. En kuunnellut kappaleita kovin tarkasti, nautin vaan musiikista joka vyöryi yli pehmeänä mattona ja hytkyin vähän mukana.

Shelterin safkat! Pakko rakastaa ravintolaa, joka tarjoilee yksinkertaisia asioita – kuten rieskaa tai kalaa ja pottuja – ja tekee ne huolella ja rakkaudella. Otin kyllä kuvan, mutta säästän teidät siltä, koska midnight snackimme yöllinen valaistus ei varsinaisesti ollut valokuvauksellinen.

Tykkäsin kovasti festarivaatteistani, koska ne olivat helpot, mukavat ja mukautuivat ongelmitta kaikkiin sääolosuhteisiin: musta maksimekko, metallinhohtoinen kaftaani ja varvastossut. Sunnuntaina oli viileämpää, silloin vaihdoin kaftaanin tilalle samppanjanvärisen neuleen, jonka löysin alkukesästä vitosella kirppikseltä. Olisin maksanut säihkyvästä Calvin Kleinin neuleesta ilomielin vaikka vähän enemmänkin, siitä on nimittäin tullut yksi tämän kesän suosikeista.

Iso plussa siitä, että Flow on nykyisin hiilineutraali festivaali. Esimerkiksi kaikki ruoka-astiat olivat biohajoavia. On huojentavaa huomata, että huonoista uutisista huolimatta maailma myös nytkähtelee pieni pala kerrallaan kohti parempaa. Kymmeniä tuhansia vieraita kestittävällä tapahtumalla on paljon vaikutusvaltaa paitsi hiilijalanjälkeensä myös siihen mitä sen yleisö aiheesta ajattelee.

Nautin kaikkein eniten siitä, että en sitten kuitenkaan jaksanut kyylätä kelloa ja juosta lavalta toiselle suorittamassa etukäteen laatimaani listaa, vaan huojuin muovinen viinimuki kädessä sinne minne virta vei ja minne teki mieli mennä. Onneksi liikuskelemme Jarnon kanssa suunnilleen samoilla energiatasoilla ja olemme useimmiten samaa mieltä siitä huvittaako eniten haahuilla päämäärättömästi ja moikkailla tuttuja, rynnitäänkö jollekin keikalle vai tekeekö mieli jäädä johonkin hengailemaan. Toki asioita voi tehdä erikseenkin, mutta kivointa on, että ei tarvitse ainakaan sen takia jakautua eri jengeihin, että toinen haluaa lojua puun alla ja käydä henkeviä keskusteluita ja toinen riehua ja surffata ilman paitaa yleisön päällä päälavan edessä.

Välillä teki mieli paeta hetkeksi hektisestä festarihälinästä. Yksi parhaista hengähdyspaikoista oli Iittalan Ultimate Glow Bar, jossa oli vartavasten tapahtumaa varten tehtyjä hämärässä hohtavia vaaleanpunaisia Ultima Thule -laseja! Niin hienot! Tapio Wirkkalan suunnittelemat lasit ovat muutenkin suosikkejani – ja täyttävät muuten tänä syksynä 50 vuotta. Aikaa kestävä suunnittelu tekee minut jotenkin suunnattoman onnelliseksi, pelkkä ajatus siitä että jokin kauan sitten suunniteltu toimii ja näyttää freesiltä yhä tänäkin päivänä. Puhumattakaan siitä, että se voi olla osa elävää ja hengittävää kaupunkikulttuuria, minun kädessäni kaupunkifestareilla.

Sain myös viettää aikaa kaksin yhden vanhimman ystäväni kanssa. Näemme niin harvoin ilman muita, että se tuntui lahjalta. Hänen seurassaan muistan millainen olin kolmetoistavuotiaana ja se, että hän on edelleen siinä, saa maailman tuntumaan asteen turvallisemmalta ja lohdullisemmalta paikalta elää. Elämässäni oli niinä vuosina hyvin vähän pysyviä rakenteita, asioita joihin olisi voinut tukeutua. Hän oli niistä yksi ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Surkeinta: en tälläkään kertaa nähnyt Joensuu 1685:ta. Ehkä näin on tarkoitettu. Ehkä se olisi ollut vain hirveä pettymys. No ei olisi, tiedän, mutta ei nyt väännetä veistä haavassa. Missasin myös Charlotte Gainsbourgin, koska minulla oli mielestäni sillä hetkellä tärkeämpää tekemistä – join punaviiniä, ongin irtokarkkikulhosta vähiten pahoja karkkeja ja pauhasin suuressa tunnekuohussa ystävien kanssa asioista, joista olimme liikuttavan yksimielisiä. Sellaista se festareilla on. Suunnitelmia laaditaan jotta niitä voi muuttaa, perua, yhdistää, hylätä, soveltaa tai unohtaa.

Työn kautta tutun toimittajan odottamaton poismeno lauantain vastaisena yönä veti hiljaiseksi. Emme juuri tunteneet, mutta olimme pyörineet samoissa työympyröissä niin kauan kuin muistin. On kummallista olla juuri tämänikäinen, vihdoin tarpeeksi vanha tajuamaan ajan rajallisuuden, mutta samaan aikaan vielä niin nuori, että sen loppuminen tuntuu täysin käsittämättömältä. Että joku, joka oli vielä hetki sitten tässä, voi sillä tavoin vaan mennä pois eikä tulla ikinä takaisin.

Olin toivoa kevyitä multia, mutta toivonkin hyvää matkaa. Kukaan meistä ei tiedä mitä tämän jälkeen tulee, mutta haluan ajatella, että se mikä on loppu täällä, on jossain muualla alku.

Ihmiset muistelivat pitkin viikonloppua monesko Flow tämä heille oli. Itse en osannut laskea. Kuusi, seitsemän? Kahdeksan? En muista edes kuinka kauan olen asunut Helsingissä. Viisitoista vuotta? Aika menee niin nopeasti, kuin kiihtyvällä pikakelauksella. Vuodet, kesät ja keikat liukuvat toisiinsa suloiseksi sekamelskaksi, josta voi nostella yksittäisiä langanpäitä, mutta johdonmukaista aikajanaa niistä ei saa. Joskus toivon, että kirjoittaisin yhä päiväkirjaa kuten teininä. Siitä voisi jälkikäteen tarkistaa miten se-ja-tuo menikään, tutkia asioiden kronologiaa ja syy-seuraussuhteita, muistella yksityiskohtia ja keskusteluita, jotka ovat ehtineet jo haalistua, pienentyä ja kadota. Mutta toisaalta luotan siihen, että muistan ilman päiväkirjaakin sen mikä on tärkeää ja kaikki muu saakin mennä.

Muistan kyllä ne vuodet, kun asuin festivaalialueen vieressä, Flow oli vuoden kohokohta ja latasin joka kerta Flow-viikonloppuun hillittömiä odotuksia: siellä olisi helteisin sää, parhaat keikat ja minulla ja tuhoontuomitulla parisuhteellani olisi ihanaa kaikkien niidenkin iltojen edestä, kun olin odottanut yksin kotona. Pienikin sadepilvi sai aavistelemaan ettei mikään muukaan välttämättä sujuisi odotusten mukaan. Mutta onneksi odottamattomilla käänteillä on taipumus johtaa toisenlaisiin seikkailuihin. Lopulta oli aina hauskaa, ripsivärit poskilla tai ei.

Niihin aikoihin sekoittuivat myös ne vuodet, kun olimme perustaneet Mellakan ja meillä oli ensimmäiset kaksi vuotta työhuone keskellä festivaalialuetta Suvilahden vanhan kaasutehtaan konttorissa. Meillä oli tietysti joka päivä etkot ja jatkot ja kuohuviinin virta oli ehtymätön. Emme olleet vielä osa mainostoimistomaailmaa ja sen lainalaisuuksia, vaan kahden levy-yhtiön palkkalistoilta karanneen naisen erittäin epäorganisoitunut nyrkkipaja, jonka seinään olimme teipanneet edustamiemme bändien keikkajulisteita ja promoaikatauluja. Tämän kaiken muisteleminen on nykyisin yksi jokavuotisista Flow-perinteistämme. Blogissakin olen näistä joskus kirjoittanut.

Paras Flow oli kyllä sinä vuonna, kun sain Dieselin DJ-vieraana soittaa ystäväni kanssa levyjä festareiden lauantai-illassa. Lykke Lin päälavan keikka oli viime tingassa peruttu ja meidän keikalle tungeksi niin paljon väkeä, että Diesel Garage natisi liitoksistaan. Me soitimme Prince-lempparini I Would Die 4 U ja koko yleisö pomppi tasajalkaa, jopa silloinen poikaystävä, joka oli tuottanut positiivisen yllätyksen olemalla paikalla. En ollut sitä ennen tiennyt kuinka euforista on saada ihmiset tanssimaan sillä tavoin, joskin luulen että me itse hypimme kaikkein eniten. Päässäni keikkui metrinkokoinen musta sulkapäähine, silloin ei vielä puhuttu kulttuurisesta omimisesta.

Oli kyllä hyvä sekin Flow, kun en nähnyt ainuttakaan keikkaa alusta loppuun asti, mutta ehdin kyllä juoda liikaa kuohuviiniä, tanssia jalkani tärviölle ja tutustua vihdoin kunnolla Anniin, jonka hiusten täydellistä raidoitusta olin ihaillut viimeiset viisi vuotta. Silloin paluu arkeen festivaalia seuraavana maanantaina oli keskivertoa ns. vaikeampi.

En tiedä miksi juuri tänä vuonna ajattelin festivaalihumun keskellä niin paljon niitä edellisiä vuosia. Ehkä olin ensimmäistä kertaa liikenteessä kirkkain ajatuksin, ilman kaipuuta kadottaa itseni ihmisvirtaan, paeta tai hukuttaa jotain. En etsinyt mitään, en tarvinnut mitään.

Välillä on tuntunut, että mikään elämässä ei ole muuttunut vuosiin, mutta sitten katson taakse ja tajuan, että oikeastaan ihan kaikki on toisin. Kuinka sekaisin ja surullinen olen ollut, kuinka hulluja asioita olen tehnyt ja antanut tehdä minulle. Kuinka väsynyt olen ollut ja silti antanut kaiken jatkua.

Ehkä olen oppinut viime vuosien aikana erottamaan asiat, joihin voin ja joihin en voi vaikuttaa. Ehkä olen alkanut tehdä viisaampia valintoja, valita elämän ja eteenpäin menemisen hitaasti tihenevän itsetuhon sijaan. Niin paljon on nyt eri tavalla kuin ennen.

Nytkin on asioita, jotka muuttaisin tai ottaisin pois, jos vaan voisin. Omia ja toisten suruja, kipua ja sairauksia, vastoinkäymisiä. Mutta silti, kaiken keskellä, kun tartun käteen joka kurottaa minua kohti ja annan sen johdattaa minut ihmismeren läpi, ajattelen, että juuri ei mikään maailmassa voisi olla paremmin. Tästä hetkestä en muuttaisi mitään, tämän haluan muistaa, sen kuinka hyvin kaikki juuri nyt on.

Viikonloppuni ehdoton kohokohta, Patti Smithin keikka, koitti heti perjantai-iltana. Patti oli hyvällä tuulella, jutteli yleisölleen, nautti keikasta ilmiselvästi yhtä paljon kuin me. Toivon, että teen työtäni yhtä suurella ilolla silloin kun minä olen 71-vuotias. Mikä se nyt tulee ikinä olemaankaan, mutta veikkaan jokatapauksessa jotain sellaista, jota ei lopeteta kun yhteiskunnallinen työvelvollisuus on täytetty ja eläkeikä saavutettu.

Pattin miehelleen Fred Smithille kirjoittama Because The Night soi hienosti. Hän oli kirjoittanut kappaleen yhdessä Springsteenin kanssa silloin kun oli vastarakastunut. Kertoi ennen kappaleen alkua, että vieressään seisova kitaristi oli hänen ja edesmenneen miehensä poika Jackson. Yleisö hurrasi, rinnassa läikkyi enkä pystynyt edes kuvittelemaan miltä heistä tuntui esittää yhdessä tuo kappale. Fred Smith kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1994, vain kuukausi ennen kuin sydänkohtaus vei mukanaan myös Pattille läheisen veljen. Miten hirveä vuosi, sellainen jota ei toivoisi kenellekään.

Pattin keikan jälkeen kävimme tervehtimässä ystäviä, mutta sitten meillä tuli ikävä koiria, Mikkoa ja sohvaa. Kävimme kotona nappaamassa kuvausrekvisiittaviinin kainaloon ja lähdimme niiden luo. Parhaita asioita aikuisuudessa on, että voi hyvällä omatunnolla skipata kauan odotettujen festareiden loppuillan ja mennä sohvalle syömään sipsejä, jos on sellainen olo. Ehkä sittenkin on tapahtunut jokin yllätysaikuistuminen.

Kesä jatkuu vielä elokuun loppuun ja läikkyy hyvässä lykyssä syyskuuhunkin, mutta syksyn ensimmäisen aavistus puhaltaa kaupunkiin joka vuosi Flow-festivaalin lauantaina pääesiintyjän keikan aikaan. Niin nytkin. Joku pauhasi päälavalla ja ihmiset huusivat kädet ilmassa, mutta minä katselin pilviä. Ne liikkuivat epätodellisen nopeasti, viileä tuuli kuljetti niitä Suvilahden yli.

Sunnuntai-illan viimeinen: Kevin Morby pallolavalla. Hän oli nuorempi ja pienempi kuin olin kuvitellut, vaikka olin nähnyt videoita ja tiesin hänen ikänsä. Hän tanssahteli kitaransa kanssa lavalla kuin hobitti, loikki hivenen liian lyhyissä housuissaan ja muodosti riemukkaan ristiriidan musiikkiinsa, joka tuntuu kaikuvan jostain paljon kauempaa, vuosikymmenten takaa. Olin toivonut, että Flow päättyisi paljon odotettuun Harlem Riveriin ja niin kävi, lava sykki syvissä vaaleanpunaisen väreissä ja minä nojasin kylkeen vieressäni.

Harlem River talk to me
Harlem River I’m in love, love, love, love

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA