Kuulumisia työkentältä

Nurinkurisin asia, jonka olen työvuosieni varrella tehnyt, oli sanoa itseni irti yrityksestä, jonka ystäväni kanssa aikoinaan perustin. Ruisrockissa viime heinäkuussa vietetty viikonloppu oli viimeinen työrupeamani Mellakka Helsingin riveissä.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-1

Lähtööni ei liittynyt draamaa tai yllätyskäänteitä. Olen tainnut tehdä hidasta irtaantumista siitä saakka kun yrityksestä tuli kaksi vuotta sitten osa isompaa konsernia. Ollut välillä puoliksi poissa, sitten taas puoliksi takaisin, hakenut tapaa mahduttaa yhteen elämään kaikki ne asiat, joita olen halunnut tehdä. Vaikka olen vakaasti uskonut yli-inhimmillisiin kykyihini olla useammassa paikassa samaan aikaan, mikään ei lopulta tarjonnut ratkaisua rasittavaan tosiasiaan, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Luksusongelma, tiedän, mutta yhtäkaikki ratkaistava.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-2

Allekirjoitukset kauppakirjaan, avaimet aulaan. Lähdin kuin takaovesta, ei läksiäisiä tai muodollisuuksia. Sopii tarinaan, ei niitä puheita ehditty töiltä pitää firmaa perustaessakaan.

On ollut haikeaa. Perustin sentään yrityksen yhden parhaimman ystäväni kanssa. Sittemmin värväsimme rinnallemme monta muutakin läheistä – ei siksi, että he olivat tuttuja, vaan siksi, että he olivat parhaat valinnat työhönsä. On vaikea avata ulkopuolisille työpaikkaa, joka on tuntunut parhaimpina (ja pahimpina) hetkinä perheeltä.

On ollut niin huojentavaa. Työssä ei ollut mitään vikaa, minä olen vaan tehnyt liikaa töitä niin kauan kuin muistan. En edes tiedä milloin olisin tehnyt vain yhtä työtä – en varmaan koskaan? Opiskeluaikoinakin piti käydä kahta koulua, kun en millään malttanut keskittyä vain yhteen. Tuntuu, että olen ollut vuosia törmäyskurssilla todellisuuden kanssa ja lakannut vihdoin taistelemasta vastaan. Vaarallisiin lukemiin noussut leposyke toki auttoi osaltaan tässä oivalluksessa, siitä tajuan olla keholleni kiitollinen. Jääräpäiselle on joskus taivutettava asiat ratakiskosta ennen kuin ne menevät perille.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-32016-10-26-stellaharasek-workinggirl-4

Olen Mellakasta niin ylpeä! Kahden musiikkimaailmasta karanneen naisen pr-pulju kasvoi muutamassa vuodessa ihan oikeaksi viestintätoimistoksi. Työt ensin tuplasivat ja sitten triplasivat kokonsa, nykyisin niitä toteuttaa seitsemän loistotyypin tiimi. Laivaa luotsataan vankalla visiolla ja työpöydillä on projekteja, joista emme olisi alkuaikoina osanneet edes haaveilla. Kuten vaikka Ruisrock, josta tämän kirjoituksen kuvat ovat – vuosia sitten teimme yksittäisten artistien tiedotusta, viime kesänä vastasimme yhden Suomen suurimman festivaalin koko viestinnästä, pr-työstä ja osin markkinoinnistakin.

Alkuajat, naurattaa joka kerta kun mietin niitä. Tuntuu niin kaukaiselta, että oli työpäiviä, jotka kuluivat rokkibändien sinkkujen postitukseen tai printterin kanssa riitelyyn. Uskon yhä, että printterit on lähetetty helvetistä maan päälle raatelemaan yrittäjien muutenkin ohuiksi hiutuneita hermoja. Sinkkujakaan ei ole vuosiin lähetetty postissa tai varmaan edes painettu. Musiikkimaailma on muuttunut moneen kertaan siitä mitä se oli silloin kun olimme täyspäiväinen osa sitä.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-52016-10-26-stellaharasek-workinggirl-6

Mellakka sai alkunsa yhdestä melko tavanomaisesta myöhäisillan maratonpuhelusta. Oli marraskuinen tiistai, molempia oli turhauttanut jo tovin. Mari väittää, että idea oli minun, mutta muistan kyllä, että se oli Marin. Marilla on ennenkin ollut hyviä ideoita, joista yksi oli tämän blogin perustaminen vuonna 2007. Silloin olimme töissä monikansallisen levy-yhtiön markkinointiosastolla emmekä tienneet mitään mistään Mellakasta tai miettineet mistä löytäisimme luovia aloja ymmärtävän kirjanpitäjän. Sen sijaan pohdimme mitä pukisimme päälle Emma-gaalaan ja päädyimme joka vuosi hirveän kriisin päätteeksi aivan samaan settiin, mustiin kolttuihin ja silmiin sormin sutattuihin rajauksiin. Niitä kuvia nähtiinkin blogin alkuvuosina, ujoja otoksia Tavastian takahuoneesta, hotellihuoneista ja levy-yhtiön käytäviltä.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-72016-10-26-stellaharasek-workinggirl-8

Yhteisen yrityksen perustaminen oli enemmän hullaantunut päähänpisto kuin huolellisesti harkittu päätös. Minulle muutos oli pienempi, olin jo tovi sitten irtaantunut kuukausipalkkaa nostavan levy-yhtiötiedottajan arjesta freelanceriksi ja tottunut työskentelemään omillani. Marin rohkeus oli aivan omaa luokkaansa. Minä sain rinnalleni työtoverin, hän muutti elämässään melkein kaiken.

Vaikeinta oli keksiä yritykselle nimi. Mellakka oli ensimmäinen ideamme, se oli epäsuora suomennos toiminimestä, jonka olin perustanut parikymppisenä. Umpisurkea, tuomitsi Mikko. Mellakka meistä silti tuli. Mikko pitää yhä kiinni mielipiteestään.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-92016-10-26-stellaharasek-workinggirl-10

Saimme ensimmäisen työkeikkamme, ison muotitapahtuman tiedotuksen, ennen kuin olimme ehtineet edes hankkia toimiston. Sekin löytyi sattuman oikusta melkein samantien: kaksikymmentä neliötä Suvilahden kaasutehtaan vanhasta konttorirakennuksesta taiteilijatyöhuoneiden, graffittigallerioiden, valokuvastudioiden ja kirjailijoiden keskeltä. Oli vuodenvaihde, Suvilahdessa ei liikkunut muu kuin sata metriä sekunnissa etenevä lumimyrsky. Kannoimme pyryn läpi porakoneita ja maaliämpäreitä, ruuvasimme valaisimet kattoon, maalasimme kaiken mustaksi, harmaaksi ja valkoiseksi. Myös armeijalaverin, jolla makasi neljä koiraa eli koko Mellakan kennel paheksumassa remonttiamme.

Olimme iloinneet siitä, että saisimme olla keskellä luovan luokan vilinää, rakennuksen hiljaiset käytävät tulivat yllätyksenä. Kesäisin alue heräsi onneksi eloon, oli Flow ja monta muuta tapahtumaa, jotka toivat vanhan tehdasalueen täyteen ihmisiä, musiikkia ja valoja. Silloin tuntui että olimme juuri siellä missä halusimmekin, kaiken keskipisteessä, siellä missä tapahtuu.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-112016-10-26-stellaharasek-workinggirl-12

Myöhemmin Punavuori ja mainostoimistomaailma imaisi Mellakan mukaansa. Saimme sen vilinän, jota olimme kaivanneet, vähän vielä enemmän. Järjestimme vihdoin tuparit, joita olimme kaksi vuotta suunnitelleet saamatta mitään aikaiseksi – mitäs niistä suutareiden lapsista sanottiinkaan? Alkoi kasvu ja kokonaan uusi vaihe, jossa saimme keskittyä siihen missä olimme parhaimmillamme. Se tie jatkuu, minä vaan loikkasin tässä kurvissa kyydistä.

Tuparit olivat muuten niin menestys, että niistä tuli perinne. Ensi vuonna tulen paikalle vieraana ja kehun Mellakkaa vuolaasti kaikille, jotka eivät tunne (tai enää muista) historiaani yrityksen kanssa.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-132016-10-26-stellaharasek-workinggirl-152016-10-26-stellaharasek-workinggirl-14

Mitä on opittu matkan varrella? Helvetisti kaikkea.

Aika paljon asiaa viestinnästä, markkinoinnista ja brändeistä – kaikesta siitä on hyötyä myös viestintätoimiston ovien ulkopuolella. Aika monta asiaa, joita ei kannata tehdä, kun perustaa yrityksen, toki nippu niitäkin, joita ehdottomasti kannattaa. Sen, että hyvä kirjanpitäjä on paras sijoitus, jonka yrittäjäksi heittäytyvä humanisti voi tehdä. Että aika on (kalleimmalla mahdollisella kurssilla vaihdettua) rahaa ja jotkut asiat on vaan järkevintä ulkoistaa. Että toisina päivinä sitä on maailmanvalloittaja ja toisina päivinä riittää, että on kahvia. Sen, että yhdessä yrittäminen vaikuttaa ystävyyteen. Ei se lopu, mutta muuttaa muotoaan.

On asioita, jotka tiesin todeksi jo ennen Mellakkaa. Kuten: yrittäminen sopii ihmiselle, joka arvostaa vapauttaan enemmän kuin mitään muuta, esimerkiksi taloudellista turvaa, varmuutta tulevasta tai tasaista arkea. Helppoa ei ole ollut. Päivääkään en vaihtaisi jonkun toisen palvelukseen.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-162016-10-26-stellaharasek-workinggirl-17

Vahvistui muitakin asioita, jotka jo tiesin. Esimerkiksi se mitä haluan elämälläni tehdä. Olen aina halunnut kirjoittaa ja kuvata, aina tiennyt sen. On vaan kestänyt kauan kerätä riittävästi rohkeutta sen varaan heittäytymiseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni keskityn pelkästään siihen mitä eniten haluan sen sijaan, että tekisin kaikkea missä satun olemaan hyvä. Se on uusi alku, uusin ja suurin jonka edessä olen ollut. Olen onnellinen ja helpottunut, kiitollinen mahdollisuudesta ja kaikista kokemuksista, kankea kauhusta ja ennen muuta enemmän kuin valmis tähän kaikkeen.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-182016-10-26-stellaharasek-workinggirl-19

Taiteilijasielun tarkemmin määrittelemättömät seikkailut yrittäjän tiellä jatkuvat, sehän on selvää. Jatkan kaiken sen tekemistä mitä tähänkin asti olen Mellakan ohella tehnyt, keskityn vaan siihen vihdoin kokonaan. Tämä blogi on tarjonnut kohta vuosikymmenen ajan aivan mahtavan kanavan asioille, joita olisin jokatapauksessa tehnyt ja tein jo ennen blogia: kulkenut kameran kanssa, kirjoittanut muistiinpanoja päivien varrelta. Tiedän olevani onnekas, kun pystyn elättämään sillä itseni, ja voin viedä sen rinnalla eteenpäin muita projekteja, jotka ovat muhineet päässäni pitkään odottamassa oikeaa aikaa. Jotkut teistä tietävätkin, että yksi niistä on kirja. Se edistyy nykien, mutta edistyy! En vielä tiedä tuleeko siitä hyvä tai milloin se mahdollisesti näkee päivänvalon, mutta kerron kyllä sitten. Se on tällä hetkellä tärkein projektini, sanon sen ääneen jotta siitä tulee totta.

Kirjoittamisen rinnalla kulkee toinen rakkauteni, valokuvaus. En osaa oikein erottaa näitä asioita päässäni, molemmissa on kyse samasta paineesta, joka on päästettävä ulos ennen kuin se räjähtää. Kuvaan omaksi iloksi ja muille, tähän blogiin, muihin projekteihin. Etsin kaikessa omaa tapaa tehdä, omaa paikkaa olla minä. Tekemällä se löytyy, tai sitten se on jo tässä – ja pitäisi vaan tunnistaa ja lunastaa.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-19a2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-20

Etsin myös omalta tuntuvaa tapaa kirjoittaa tästä kaikesta täällä. Tuntuu, että blogi on polkenut viime kuukausina paikoillaan, kun kovin vähiin käynyt energia on tarvittu akuutimman stressin taltuttamiseen ja keskeneräisten asioiden järjestämiseen. Kun isoja asioita on kesken, on vaikea kirjoittaa niistä tai mistään muustakaan kun ei itsekään tiedä ihan tarkalleen missä mennään. Pahin on ohi ja nyt jo helpottaa, sen tietää siitä, että osaa pukea sen sanoiksi. Kiitos teille, kun olette täällä yhä, niin sankoin joukoin! Monet teistä ovat kulkeneet mukana koko sen yhdeksän vuotta jonka olen tätä blogia nimellä jos toisellakin kirjoittanut. Siitä olen sanaton ja kiitollinen.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-212016-10-26-stellaharasek-workinggirl-22

Viime vuodet ovat olleet hulluja, hienoja ja uuvuttavia. Olen vieläkin väsynyt, joinakin päivinä niin uupunut etten jaksa edes puhua. Loppukesä ja alkusyksy ovat kuluneet kootessa ajatuksia, keräillessä voimia ja tasaillessa sykettä. Olen ollut kotona, kainalossa, keskittynyt kerrankin ihan muihin asioihin kuin työhön. Olen kirjoittanut, nyt kun vihdoin ehdin. Olen myös raivannut kaapit, kalenterin ja tietokoneen kansiot, takonut delete-nappia kaiken turhan ja tarpeettomaksi käyneen kohdalla, siivonnut elämästäni kohinaa, joka on vienyt energiaa enemmän kuin antanut. Sellaista kummasti kertyy, kun elämä on ollut koko aikuisiän yhtä kaaoksenhallintaa.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-232016-10-26-stellaharasek-workinggirl-24

Vanhat tavat eivät kuole muutamassa kuukaudessa. Opettelen tässä perusasoita, kuten heräämään aamuisin ilman päässä tykyttävää stressiä siitä, että olen jo myöhässä kaikesta enkä ehdi, vaikka tekisin kuinka paljon tahansa. Pahinta kroonisessa kiireessä: päivät ovat junia, jotka nytkähtävät aamulla liikkeelle eikä kyytiin ikinä ehdi. Juokset perässä seuraavalle asemalle asti ja ehdit hetken hengähtää, kunnes konduktööri puhaltaa pilliin ja onkin taas aamu. Paniikki voi jäädä päälle, vaikka kiireen katkaisi.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-252016-10-26-stellaharasek-workinggirl-262016-10-26-stellaharasek-workinggirl-27

Opettelen elämään rennommin, olemaan minä ilman suorituspaineita tai syyllisyyttä siitä, etten tee kaikkea mitä voisin. On sanottava yhä uudestaan ei kaikelle muulle, jos haluaa sanoa kyllä sille mikä on tärkeää. Olen kirjoittanut tästä niin kovin monta kertaa erilaisin sanoin, yrittänyt tavoittaa sen ytimen, tuohon se lopulta tiivistyy. Melkein mitä tahansa voi tehdä, mutta ei samaan aikaan. Ja jos tahtoo eteenpäin, täytyy ensin valita suunta.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-28

Nyt tuntuu hyvältä. Tuntuu oikealta. Oikealla tiellä ollaan, matkalla sinne minne haluan. En malta odottaa mihin kaikkialle tie vielä kuljettaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

73 thoughts on “Kuulumisia työkentältä

  1. Hei tähän väliin huutelen, että kiitos kaikille ihanista kommenteistanne! Olen lukenut jokaisen ja vastaan myös kaikkiin, siinä vaan kestää tovin kun kommentteja on paljon.

    • Hei apua, huomasin juuri että vielä on vaikka kuinka monta kommenttia vastaamatta, vaikka tästä tekstistä on hulluna aikaa. Anteeksi! Tuskinpa olette enää langoilla tässä vanhassa postauksessa, mutta yritänpä silti saada vastattua loppuihin tässä viikon mittaan xxx

  2. Juuri tästä syystä oon blogiasi lukenut melkein sen yhdeksän vuotta. Ensimmäinen jota aloin seurata ja ensimmäinen kirjanmerkeissä edelleen. Varsinkin viimeinen kappale oli huippu – ja tärkeä muistutus itselle lakata ahnehtimasta ennen kuin ei enää jaksa aamuisin nousta.

    • Hei Miisa ja huh, hurja aika olla mukana – kiitos kun luet! Ihanaa syksyä sulle xxx

  3. Ei junnaa paikoillaan, ei todellakaan! Yhdeksän vuotta olen sun tekstejä lukenut ja aina ne vaan jatkavat kiipimistä uudelle tasolle. Sulla on mieletön taito yhdistellä tekstejä ja valokuvia! Ennen kaikkea, olet todella taitava kuvailemaan tunteita ja ihan arkisia asioita niin että sydämessä läikähtää, usein. Ikinä ei tule olo että yrittäisit liikaa tai olisit teennäinen. Olen ihan varma että tämäkin rohkea irtiotto tuo sun elämään taas hurjasti ihania uusia asioita ja juttuja. Tsemppiä <3

    • Hei ihanaa Essi, kiitos kovasti kauniista sanoistasi. Olen samaa mieltä irtiotosta, mutta kannustusta tarvitaan aina. Kiitos kun luet! xxx

  4. Aika monet kohdat kuin omasta kynästä, niin paljon samaa mieltä useammassakin luovaa yrittäjyyttä koskevassa kohdassa. Mä yritän tehdä keskittämisvetoja kerran parissa vuodessa, mutta sitten kun noin 365 päivää on kulunut, alan taas valua takaisin sitä monisäätämistä. En osaa päästää irti, vaikka joskus haluaisinkin. Useimmiten en edes halua. Hmm. Siinä on omat luksushankaluutensa, kun työ on kivaa ja sen tekemisestä nauttii.

    Hyvä sä! :)

  5. Yhdeksän vuotta on kamalasti vuosia, mihin ne on mennyt. Itse ainakaan muuttunut tai kasvanut.

    Kuitenkin, tosi kaunis teksti!

  6. Voi elämä tää teksti taas osui ja upposi. Ihanaa, että oot saanut “vapautesi” tehdä nyt juuri sitä, mikä tuntuu oikealta! Tällaisten postausten vuoksi minäkin olen sen 8-9 vuotta blogiasi seurannut, don’t ever stop. <3


    http://www.trickles.fi
    rosvot.fi/alice-june

  7. Moi! Olen ollut mukana sen yhdeksän vuotta, vähintään. Olit ensimmäinen bloggaaja jonka näin joskus livenä jossain Wanhan Sataman tms. vastaavassa viestintäpäivässä ja silloin sana bloggaaja oli ihan uusi. Elettiin aikaa ennen somea, Internet oli aika pieni ja kiltti ja olikohan ehkä just MySpace kova juttu. Facebook oli tulossa mutta Suomessa oli ehkä 120 kirjautunutta Facebookissa silloin, eli nykyisenlaista somea ei käytännössä vielä ollut ollenkaan. Olen roikkunut blogissasi mukana on-off koska olet niin jumalattoman hyvä kirjoittaja. Tällä tarkoitan juurikin aikamme trenditermiä “sisällöntuotantoa” mistä nyt puhutaan joka paikassa. Minusta sinulla oli sitä jo ennen kuin muut osasivat edes pilkkuja sijoitella oikeisiin kohtiin. Kirjoittaminen on kyky, kaikilla sitä ei ole ja on niitäkin joilla se on mutta eivät ylläpidä sitä. Blogi voi olla menestyksekäs pelkillä kuvillakin mutta aika nopeasti kiinnostus hiipuu jos mitään mielenkiintoista sinne ei kykene ylläpitäjä itse tuottamaan. Sinä olet kyennyt, onnittelut siitä. Ja osaat kertoa tarinoita sillä lailla että ihmisten yksityisyys säilyy ja mulla ei koskaan ole kiusaantunut olo kun luen sun kirjoituksia. Silloin kun erosit, jotkut sun seuraajat kirjoitti tänne tosi alentavaa juttua mutta sekin meni onneksi ohi. Yleisesti tässä on seuraajilla taso niin korkea että ilkeät juoruilijat saivat niin kovaa palautetta, että menivät ilmeisesti muualle purkamaan pahaa oloaan. Mutta blogisi on edelleen kiinnostava, se on tosi iso saavutus. Jos teet isoja muutoksia, sekin sopii, jään mielenkiinnolla odottamaan. Jatka omalla tielläsi, se on niin erilainen kuin muilla että varmasti kantaa.

  8. Kiitos kun kirjoitat. :)
    Sulla on harvinainen lahja – kirjoitat ajatuksiasi auki ja saat muutkin ajattelemaan. Siksipä täällä ruudun takana vuodesta toiseen.

  9. Mieletön Stella!! You rock! Yksi elämä ja se tulee viettää juurikin noin, itseään kuunnellen. Onnea tulevaan ✨

  10. Ihana Stella! Kommentoin jo edelliseenkin postaukseen, hiukan huolissani. Olet tullut monelle lukijalle tosi tärkeäksi, elämääsi on ollut ihana seurata kaikkine iloineen ja suruineen. Tunnustan, että jos ei blogissa ole ollut kirjoituksia, olen Instan puolella käynyt kurkkaamassa, että elonmerkkejä on… Voimia, kynttilänvaloa, tuhisijoita kainaloon..
    halauksin, T

  11. Kiitos ja peukkuja!
    XXX, sinusta kuullaan vielä, isosti!
    + tämä on erityisen hyvä: “Jos tahtoo eteenpäin, täytyy ensin valita suunta”

  12. “Melkein mitä tahansa voi tehdä, mutta ei samaan aikaan. Ja jos tahtoo eteenpäin, täytyy ensin valita suunta.” <3

    Kun muistaisi itsekin tuon ylläolevan. Välillä on vain aika vaikea valita, jos on kiinnostunut mm. kaikesta.

    Ps. Olen varmaan tuon lähemmäs 9 vuotta tätä blogia seuraillut vaikka en kovin aktiivisesti ole kommentoinutkaan. :)

  13. Olet ainoa ihminen, jonka olen kuullut myös haaveilevan elokuvaohjaajan urasta itseni lisäksi!
    Se olisi niin haastavaa ja kiintoisaa.
    Kerran kysyin kahdelta hyvältä ystävältäni haaveista.
    Katsoivat suu auki, kun tästä unelmastani puhun.
    Ja joo, olen HSP-persoona- vaistoan, aistin ja kuormitun herkästi.
    Valokuvaus ja kirjoittaminen ovat kiinnostaneet jo lapsesta asti.
    (Tanssi on myös yksi, mutta selän takiakin jäänyt vähemmälle…)
    Luovuus ja uteliaisuus pitää hengissä☆♡☆

  14. Olen monesti halunnut kertoa, että kirjoitat ihanasti ja visuaalisuutesi on todella inspiroivaa. Olet opettanut minulle paljon elämästä, kun olet uskaltanut jakaa ajatuksiasi täällä blogissa. Olen seurannut sinua kaikki yhdeksän vuotta ja kasvanut rinnallasi. Minusta on tuntunut kuin olisit minulle muutaman vuoden vanhempi isosisko. Monella tapaa erilainen, mutta ajatuksen tasolla kohtaamme. Useasti, kun olen epäillyt omia ajatuksiani, olen löytänyt niille vahvistuksen teksteistäsi. Kirjoitit tämän postauksesi lopussa, että “Nyt tuntuu hyvältä. Tuntuu oikealta”. Toivon tuota tunnetta itsellenikin.
    Tuntuu hyvältä lukea, että sinulle se on todellisuutta nyt. Se antaa toivoa meille vielä omaa paikkaa etsiville. Kiitos Stella.

  15. Oi Stella, ihana teksti! Palasin samalla aiempiin kirjoituksiisi, etenkin 9.5 sykerajoilla teksti kolahti ihan eri tavalla kuin ilmestyessään.. en silloin vielä tajunnut että minulla on aika samanlainen tilanne tunnemyrskyn ja jaksamisen suhteen, kun silloin toukokuussa tärkein tehtäväni oli muistaa hengittää, syödä ja juoda. Kesä ja syksy ovat tuoneet tullessaan ymmärrystä ja hyvää oloa mutta voimat ovat vielä vähissä. Mutta päivä kerrallaan ❤️
    Kiitos tästä tekstistä! Sun rehellisyys ja avoimuus myös rankoista asioista on yksi syy miksi tätä blogia rakastan. Kiiltokuvatodellisuus ei jaksa kiinnostaa. Pysyn todella langoilla jatkossakin!

  16. Kiitos tästä tekstistä, se osui ja upposi koska olen itse samanmoisen tilanteen äärellä mutta en ole uskaltanut vielä hypätä pois tästä omasta oravanpyörästä ja keskittyä siihen mitä todella haluaisin työkseni tehdä.. miten se voikin olla niin hankalaa! Oli rohkaisevaa kuulla sinun hypystäsi, olet todella taitava kirjoittaja ja kuvaaja joten varmasti suunta on oikea, paljon onnea valitsemallesi tielle!

  17. Mahtavaa kuulla, että kaaos alkaa helpottaa ja suunta on löytynyt. Hyvinvointisi on se tärkein asia joten ethän stressaa postaustahdista tms.

    Olen lukenut blogiasi pitkään, tosin vuosimäärää en osaa enää sanoa. Ei todellakaan haittaa jos joka kerta blogin avatessa ei olisikaan uutta tekstiä odottamassa. Usein tulee luettua suosikkijuttuja uudestaan tai katsottua koirakuvia, jotka saavat aina hymyilemään :). Onnea uusiin kuvioihin ja ihanaa syksyn jatkoa!

    • Hei kiitos, ja ihana kuulla! En hirveästi stressaa postaustahdista, joskus on enemmän energiaa ja enemmän sanottavaa, joskus on hiljaisempaa. Nyt on hyvä kausi alkamassa, tunnen sen.

      Kaunista syksyä sinne! xxx

  18. Miten joku voi osata kirjoittaa näin upeaa tekstiä. .. Olen ollut mukana matkassa aika alusta asti ja nää tekstit on aina uponneet ihan täysillä. Alkuajoilta jäänyt mieleen ne hissin ihanat peiliselfiet päivän asuista ja laukkuhulluna muistan kuinka sun periaate oli silloin se, ettei laukku saa maksaa asuntolainan kk-erää enempää. Joskus se taisi olla aika hilkulla:)
    Joskus alkuajoilla sain muutaman kommentin kirjoitettua mutta sen jälkeen oon vaan salaa ihaillut sun ihan tyrmäävän upeaksi muuttunutta tyyliä. Nöyrimmät kiitokseni kaikista näistä vuosista ja ihana kuulla, että tälle ei ole loppua näkyvissä vaan seikkailut jatkuvat. Ja vieläpä Aikas hyvässä seurassa! Ihana Stella <3

    • Haha, uskomatonta, muistat nuo menneet jutut paremmin kuin minä, olin unohtanut tuon laukkusäännön! Kiitos sulle ihanasta kommentista, ihan mahtavaa kuulla että olet ollut noin kauan mukana ja yhä luet. Jos voisin, lähettäisin jokaiselle teistä pullon samppanjaa ja kukkakimpun kiitoksena yhteisestä kyydistä ja siitä, että se vaan jatkuu.

  19. Välillä mietin näitä tarinoita lukiessani, että miksi olen niin irtaantunut kyseisestä teemasta. MELKEIN tulee olo, että mikä mussa on vikana kun en paini näiden aikamme/kulttuurimme tyypillisten dilemmojen kanssa. Kunnes muistan todennäköisen syyn. Mulla on ollu tähän päälle kolmenkympin ikään nähden paljon haasteita ja mm. terveydellisiä taisteluita, mitkä on pakottaneet ottamaan hyvin iisisti, päivän kerrallaan ja vähään tyytyen…Onnea valitsemallesi tielle, mikä eittämättä kuulostaa oikealta. Elämä on liian lyhyt junan perässä juoksemiseen.

    • JUURI niin. Kiitos! Ja tsemppiä sulle syksyyn. Ei se huono asia ole, jos olet säästynyt oravanpyörältä.

  20. Onnea ja voimia Stella, kiitos niin monista hymy kasvoillani aloitetusta tai lopetetuista päivistä blogisi lukemisen jälkeen. Olen aistinut uupumuksesi, lepää, anna itsellesi aikaa ja minä ja monet muut kyllä kuljemme mukanasi.

  21. Taitaa olla kahdeksan vuotta, kun ensimmäisen kerran luin blogiasi, ja on ilo olla mukana ruudun tällä puolella. Kaikkea hyvää uuteen!

  22. I feel for you<3
    Itsellä samanlaista selvittämistä käynnissä…Jatkaako samaa rakasta, mutta niin totaalisesti voimia vievää (free lance)työtä vai koittaa ihan jotain muuta.Itsetutkiskelun paikka…kunhan ehtisi edes hetkeksi pysähtyä…huoah.
    Onnea sulle kun sait ratkaistua oman tilanteesi.On varmasti helpottavaa vaikka haikeaa.xxx

    • Voi, ymmärrän! Valoa syksyyn ja tsemppiä omien kuvioiden selvittelyyn. Muista hengittää.

  23. Yhdeksän vuotta <3. Yhdeksän?!

    Ei aina voi olla inspiraatiota tai voimia kirjoittaa ja kuvata, älä siitä stressaa. Fyysinen ja/tai henkinen puolikuntoisuus syö luovuutta, eikä siinä välttämättä saa puristettua muuta kuin muutaman vähän rutinoidumman tekstin. Tämä postaus oli kyllä taas sitä parasta Stellaa — analyyttinen, tarkkanäköinen ja herkkä. Voimia jatkoon!

    • Joo, sitähän tää on just hetken tovin ollut – rutinoituneita tekstejä tutuista asioista, kun muuhun ei ole energia riittänyt. Mutta ihana kuulla, että tämä teksti toimi! Sinäkin olet ollut siellä niin kauan kuin muistan, tuhannet kiitokset siitä xxx

  24. Eiks ookin tää kaikki ihan ihmeellistä! :) Kun vaan tietää, että menemällä sitä omaa polkua eteenpäin, kaikki loksahtaa aina paikoilleen…! Ja kun jälkeenpäin katsoo mistä on alkanut, ihan huimailee :D Välillä tuntuu vaan niin käsittämättömältä, ja niin h y v ä l t ä!! Ha, kunnes sitten taas, vaikka kuten tänään, oli ihan järkky “tukkakriisi”, johon tuntuu kulminoituvan päivän oleellisin juttu ♡ Isoista kuvioista näin pieneen asiaan, ja siinä hetkessä on kuitenkin aina kaikki.
    Asiat on kyllä superhyvin ☆

    • No niin on! Ja kyllä se tukkakriisi aina sillä hetkellä on maailman isoin juttu, minkäs teet. Mittakaavasta toiseen.

  25. Olen lukenut tätä blogia pitkään, en muista kuinka monta vuotta, mutta pitkään. Viime kuukausina ollut huolestunut, kuten ehkä muutama muukin lukija (lue edellisen postauksen kommentit) ja olitkin niihin vastannut, kiitos, että otat rakentavan palautteen vastaan!

    Tämä postaus vastasi kysymyksiin ja olen samaa mieltä, usein silloin, jos asiat osaa pukea sanoiksi, alkaa “pahin” olla ohi. Hienoa, jos voit nyt keskittyä siihen mihin todella haluat keskittyä. Tiedän tuon tunteen, että on aina myöhässä junasta ja joka aamu sama juttu. Siksi minä tajusin jo jokin aika sitten, että lähteäkseen ajoissa sitä pitää päättää mihin junaan menee. Niin se vain on, vaikka olisi miten kiva mennä ristiin rastiin. Toivotan sinulle onnea uuteen alkuun, koska siltä tuo lievästi haikeudesta huolimatta kuulostaa.

    • Hei kivaa kun kommentoit tähän, kun olit yksi edelliseen kirjoituksen keskusteluun osallistuneista. Hyvä kuulla, että tämä teksti vastasi kysymyksiin. Kirjoitin sen oikeastaan jo tovi sitten, mutta vasta nyt oli oikea hetki sen julkaisulle. Ja kyllä, uusi alkuhan tämä on! Haikeutta on, mutta helpotusta ja iloa paljon paljon enemmän. Kiitos kaunis xx

Leave a Reply

Your email address will not be published.