Juhannus on täällä! Sen tietää viimeistään siitä, että sataa kuin saavista, koirat pitää kantaa ulos palelemaan ja kämppäkaveri kävelee treeneihin toppatakissa. Naurattaa. Ihmiset päivittelivät kaupassa kelejä, teki mieli sanoa, että tämähän on suomalaisen keskikesän perinnesää! Päivitellään sitten, jos aurinko vahingossa paistaa – sitäkin sattuu. Sateessakin on onneksi puolensa, saa olla hyvällä omatunnolla sisällä ja lukea kirjaa tai mitä nyt huvittaa.

Pääsin eilen treeneihin ensimmäisen kerran moneen viikkoon enkä ole hetkeen ollut onnellisempi – tai hengästyneempi. Tuntui siltä kuin elämä olisi ollut kuukauden verran pause-tilassa ja nyt joku olisi painanut vihdoin play-nappulaa. Veri kiertää niin että kohisee, ajatukset ovat kirkkaammat kuin aikoihin. Ehkä viime viikkojen sekava ja seisahtunut energia johtuu pelkästään siitä, etten ole hikoillut tarpeeksi.

Puolet kaveripiiristä käy laillani Helsinki Core Trainersilla kohottamassa fyysistä kuntoaan, mutta salille pitäisi ojentaa mitali haiustemme kasvattamisen lisäksi henkisestä hyvinvoinnistamme huolehtimisesta. Kanervalle – valmentajalle, ystävälle – kuuluisi vielä henkilökohtainen pokaali siitä, että hän piiskaa meitä lujasti, mutta lempeydellä. Vielä viides kierros leuanvetoja, takakyykkyjä ja punnerruksia, hän komentaa ja hymyilee niin, ettei tulisi edes mieleen sanoa ei. Vaikka yksi treenikavereistamme aina välillä kiljuukin EN TEE! LÄHEN KOTIIN! (Ei hän kuitenkaan ikinä lähde.)

Kanervalla on koira nimeltä Nella, haltijamainen olento, joka osoittaa tavallisia koiramaisia piirteitä vain leikkiessään kavereidensa kanssa. Kun Juno ja Luna tapasivat Nellan ensimmäistä kertaa, kaikkia osapuolia vähän epäilytti. Ystävyys sai kuitenkin alkunsa kun Luna läppäsi Nellaa tassulla naamaan. Se tarkoittaa mäyräkoiraslangilla, että LEIKI SAATANA. Nella leikki. Nykyisin kolmikko riehuu kuin keskenkasvuinen kakaralauma eikä kukaan ole kuulevinaan, kun pitäisi lähteä kotiin. Valikoiva kuulo näyttää yhdistävän koiria koosta, luonteesta ja rodusta riippumatta.

Kotimatkalla kymmenen aikaan oli vielä valoisaa. Sumu oli vallannut rannan ja kaupungin eteläiset kadut, hanhet puolet puistoista. Kuvista löytyy myös salajänis, en nähnyt sitä kun otin kuvaa, se loikki kohti rantaa minkä käpälistään pääsi. Hanhet lehahtivat lentoon sen perässä kun näkivät kanssamme kulkevat uljaat metsästyskoirat. Turhaan pakenivat, koirat olivat märkiä ja kärttyisiä eivätkä kiskoneet kanadanhanhien vuoksi vaan kohti kotia ja viltillä varustettua igluaan.

Nappasin kuvan vanhasta herrasta, joka tulee usein vastaan koiransa kanssa. Silmät kastuvat melkein joka kerta. Mies on aina kaksin koiransa kanssa, corgi köpöttelee yhtä hitaasti kuin omistajansa, pysähtyy nuuhkimaan kukkia ja kadunkulmia. Mies odottelee kelloaan vilkuilematta, ei ole ilmeisesti ollut pitkään aikaan kiire mihinkään. Joskus ajattelen isoisiäni, joita en koskaan tavannut. Joskus koiraa, joka vanhenee isäntänsä rinnalla.