✖ TAMMISAARI

En taida tietää ketään, joka ei rakastaisi pizzaa. Taivas, sitähän on rakastettu urakalla jo antiikin ajoista! Minä olen kuitenkin tullut pizzojenkin suhteen kriittiseksi, kuten paljon ja hyvin syöville ihmisille saattaa joskus käydä. Mikä tahansa huttu ei mene läpi. Tämän nyt tietäen, voitte laittaa seuraavalle väitteelleni aika paljon painoarvoa: olen löytänyt Suomen parhaan pizzapaikan. (En sano maailman parhaan vain siksi, etten koskaan ole käynyt Napolissa.)

YLP eli Your Local Pizza sijaitsee Tammisaaressa, vanhassa kalakaupassa, pari askelta sivuun Tammisaaren torilta. Pujahdamme sisään sateen asfalttiin liimaamien keltaisten lehtien pilkuttamilta kaduilta. Pieni tila on lämmin ja kaunis. Kuluneita pintoja, lampaantaljoja, voinväristä valoa ja hyvää musiikkia.

On heti kurkistettava pienen tiskin taakse avokeittiöön, sillä siellä rätisee tuli. Pulleakylkinen puu-uuni todellakin nielee halkoja, ei posota kaasulla!

Vaikka lista on houkutteleva, tilaaminen on helppoa. Aloitan klassisesta Margheritasta, se on kaikkien pizzojen äiti ja minun mittatikkuni, mitä pizzakriitikon rooliini tulee. Täällä pizzan nimi tosin on Märkäriitta, eiväthän ainesosatkaan ole Italiasta. Parkkonen ottaa huolettomasti sienipizzan, hän ei ole sillä lailla takertunut perinteisiin. (Sienipizzassa on tatteja ja lampaankääpää, ainakin.)

Listalta löytyisi myös kolmen juuston Cheesus, sekä pizzoja, joissa on esimerkiksi tähän vuodenaikaan silakkaa, hirveä, lammasta, maissia ja kurpitsaa.

Jos olen tarkka pizzan suhteen, olen myös antennit erityisen ojossa mitä tulee asiakaspalveluun. Koska olen melko hyvä keittiössä itsekin, iso osa ulkona syömisen elämystä on se kaikki muu. Tunnelma. Voin laskea hartiat heti kättelysssä, vastaanottava Peik Victorzon pitkässä valkoisessa esiliinassaan on ujon oloinen mutta varmaotteinen ja lempeästi hymyilevä. Olemme hyvissä käsissä.

Ravintolan keittiössä husaa tukka pystyssä Peikin veli Nick Victorzon. Tammisaaren oma poika, joka on kolunnut huippuravintoloita Helsingissä ja maailmalla, pitäen samalla huolta siitä, että aina on ollut aikaa myös lumilautailla. Michelin-tähtiä hihansuistaan kylvävä hiihtopummi on palannut kotiin ja paluu on komea.

Mutta ASIAAN.

Ensinnäkin pizza voi olla hyvää, mutta se voi valitettavasti tehdä pahaa: itketti lukea taannoin Hesarista tomaattimurskan takana lymyilevästä riistomeiningistä. Helvetti soikoon tätä maailmaa.

YLP:n raaka-aineet tulevat läheltä. Siis TODELLA läheltä, puhutaan kertakaikkiaan muutamista kilometreistä Hangosta Inkooseen. Aamut alkavat tomaattien kalttaamisella, tomaattimurskaa ei rahdata peltipurkeissa läpi Euroopan. Roskista ei tarvita, hävikkiä ei synny. Kun menemme toista kertaa käymään (syön TAAS Märkäriitan, pakko myöntää!), ravintolassa häärii pipopäinen nuorukainen, joka hakee kupillisen verran biojätettä keittiöstä, pari ikkunakoristeena ollutta kurpitsaa ja vie ne kompostiinsa. Sieltä ponnistaa taas seuraava satsi ravintolan tarvitsemia yrttejä ja vihanneksia. Lautasliinat ovat kankaiset ja muovipilli on turhinta mitä Nick tietää.

Pulisemme Nickin kanssa pitkään. Hän on ihanan intohimoinen asiansa suhteen. Hän korostaa raaka-aineiden merkistystä ja peräänkuuluttaa ravintoloiden ympäristövastuuta. Emme voi kuin nyökytellä, vaikka melko holtittomia kuluttajia vielä itse olemmekin. Janoamme (loistavan italialaisen punaviinin lisäksi) kuulla hänen ideologiastaan, ja siitä, kuinka hauskaksi – ja hauskasti – se kaikki on tehty. (Asia, josta rennosti jutusteleva Nick ei itse puhu halaistua sanaa, joka minun on kaivettava netistä jälkeenpäin, on tosiaankin melkoinen tausta mm. Alain Passardin L’Arpègessa, Pariisissa. Tietäjät tietää.)

Pizzat aateloidaan kuparikannusta kaadetulla oliiviöljyllä ennen pöytään tuomista, se taisi olla ainoa muualta tuleva elementti. Kolahdus ja siinä ne ovat. Tulikuumina, reunoilta paahtuneina, kauniisti kuplivina, taivaalliselta tuoksuvina. Pizzat syödään käsin, haarukoita ja veitsiä ei edes anneta. Nostamme viipaleita suuta kohti, nuolemme juustoa ja oliiviöljyvanoja sormistamme, hyrisemme kuin kehrääjälinnut. Iho menee kananlihalle tätä kirjoittaessakin.

Jälkeenpäin nojaamme taaksepäin, emmekä lakkaa hymyilemästä. Parkkonen on makean perään, hän ottaa vielä sorbettiakin. Ensimmäisellä kerralla se on tehty naapuripihan aronioista, toisella kerralla koivusta. Koivusorbetti maistuu lapsuuden kesiltä, sellaisilta ruotsalaisten satukirjojen lasten kesiltä. Onneksi Peik tuo silmää räpäyttämättä kaksi lusikkaa.

Seuraavaksi haluaisin mennä paikalle isolla ystäväporukalla ja tilata pitkään pöytään koko listan, maistelumielessä. Semmoinen isku kannattaa ajoittaa aika huolellisesti, ehdottomasti arkipäivään, todennäköisesti kello 16 pintaan, kun ravintola avautuu. Päivässä paistetaan vain korkeintaan 50 täydellistä pizzaa. YLP ei ota pöytävarauksia: “Take Away Yes – Phone No”, kuten nettisivuillakin sanotaan.

Lainaan kuuluisan ravintolaoppaan asteikkoa: “Ravintola on oman, varta vasten tehdyn matkan arvoinen.” Tammisaari kutsuu!

Samalla reissulla voit poiketa Tammisaaren museon museopihan porvaristalossa, vanhassa valokuva-ateljeessa ja piharakennuksissa aistimassa menneen maailman meininkejä. Rakastan kotimuseoita! Varsinaisessa museossa on vaihtuvien näyttelyiden lisäksi pysyvästi esillä Helene Schjerfbeckin töitä ja esineistöä, ajalta, jolloin hän asui Tammisaaressa. Myös Tammisaaren elokuvateatteri Bio Forum on ihana, ja Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva!

Lue lisää: Toiseksi paras pizza on edelleen Helsingin Via Tribunalissa

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN