Punavuoressa sijaitseva kaupunkikotimme on ollut viimekesäisestä muutosta saakka tilassa work in progress. Aika ei suinkaan ole kulunut itse tekemiseen, mikä olisi ollut paljon siedettävämpi vaihtoehto, vaan odottamiseen. Koko ajan on odotettu jotain. Lupia, rakennusviraston paluuta lomilta, rakennesuunnittelijaa. Putkimiestä, sähkömiestä, kaasumiestä. Messinkilevyjä metallitehtaalta. Valaisimia Belgiasta. Päiviä, jotka ovat venyneet viikoiksi, viikkoja jotka ovat yhtäkkiä muuttuneet kolmeksi kuukaudeksi. Kaikessa on kestänyt kauemmin kuin olisin ikinä uskonut. Ehkä universumi on yrittänyt kantapään kautta opettaa minulle kärsivällisyyttä? Tai parempaa projektinhallintaa, kuka tietää.

Jatkuvaan keskeneräisyyteen tottuu, mutta ei välttämättä hyvällä tavalla: tavarat on ollut vähän turhankin helppo jättää lojumaan, kun niillä ei ole ollut omia paikkoja. Sisustus on nojannut sattumanvaraisten sommitelmien varaan, kun kalusteet eivät ole vielä päässeet lopullisille sijoilleen. Miksi siivota, kun kohta joku putkimies kävelee taas kuraisilla saappailla eteisen läpi? Kokkausrutiinit ovat kärsineet eniten, olihan kyseessä keittiöremontti. Olemme eläneet melkein vuoden takeaway-safkoilla ja helposti retkikeittiössä valmistuvilla asioilla kuten munakkailla ja leivällä. Keittiö saatiin jo viime jouluna veden ja kaasun puolesta toimintakuntoon, mutta emme ole tähän mennessä osanneet ottaa sitä täysillä haltuun, kun tilasta on puuttunut jääkaappi, valot ja liesituuletin.

Mutta nyt, NYT! Viime viikon lopulla saimme melkein kuukauden odottelun jälkeen sähkömiehen paikalle ja nyt ne viimeisetkin puuttuvat asiat on tehty. Liesituuletin toimii! Keittiön seinissä ja katossa on valot! Jääkaappikin on vihdoin paikoillaan. En tiedä uskaltaako tätä onnea uskoa edes todeksi.

Lähtisinkö enää kolmatta kertaa remontoimaan vuokra-asuntoa? En.
Mutta olenko nyt helvetin onnellinen siitä, että se on ohi? OLEN!

Yksi juhlavimmista hetkistä oli se, kun saimme nostettua astiakaapin paikoilleen keittiöön -se oli nimittäin seissyt eteishallin tukkeena siitä saakka kun muutimme. Ehkä muistattekin vanhan kaapin edellisistä kodeista? Olen näemmä kirjoittanut siitä vuosia sitten. Se on edelleen yksi lempiasioistani kodissamme, rakastan sen jylhää hiljaisuutta, sitä että se on samaan aikaan superkaunis ja äärimmäisen käytännöllinen ja nielee sisuksiinsa kaikki jokapäiväisessä käytössämme olevat astiat. Tähänkään kotiin ei nimittäin tullut yläkaappeja.

Mäyräkoirat auttavat kaikissa kodin askareissa, kuten aina. Yksi koirista on oma, kaksi lainassa olevia siskoja, voi näitä onnenpäiviä kun koko lauma pyörii jaloissamme. Joku heistä on ehkä levittänyt huhua, että Jarno on piilottanut muikkuja kaapin päälle.

Tätä euforiaa, kun pinnat saa pyyhkiä, tavarat saa vihdoin pistää nätisti paikoilleen ja lakata ajattelemasta koko asiaa! Eniten kuormittavaa ei ole nimittäin ne sinne sun tänne remontin tieltä pinotut tavarat tai keskeneräisyyden sietäminen, vaan just se, että kotiin ja sen tavaroihin liittyvää logistiikkaa täytyy jatkuvasti ajatella, pyörittää tetristä muistuttavaa palapeliä, jossa jokainen virhesiirto tarkoittaa lisäsäätöä.

Valkoiset astiat on hankittu aikoinaan Maran puodista. Niin kauniit ja yksinkertaiset! Käsintehty keramiikka on selvästi kestävää kamaa: nämä ovat päivittäisessä käytössä emmekä ole saaneet ainuttakaan vielä rikki.

Astiakaapin täyttäminen lähes vuoden kestäneen remontin jälkeen oli parasta hetkeen. Jarno antoi suosiolla minun hoitaa sen kuten halusin. Sijoitin silmien korkeudelle eniten käytetyt astiat: juomalasit ja kahvikupit. Lautaset, kulhot, kipot ja kupit pinosin alemmille hyllyille. Viinilasit ja karahvit nostin ylähyllyille, sieltä ne on helppo napata silloin kun niitä käytetään.

Remonttikuvia on toivottu kovasti ja niitä tulee, kunhan löydän ne kovalevyjemme kätköistä.  Köh. Kuva-arkistomme ovat näköjään kuluneen vuoden jäljiltä yhtä kaoottisessa tilassa kuin koti on ollut. Seuraavan kerran palaamme Lapista, jonne karkasimme juhannuksen viettoon. Nautitaan auringosta, siellä ja täällä!

PHOTOS BY STELLA HARASEK