Can you feel me?

Katsoin toissapäivänä Velvet Goldminen varmaan sadannen kerran. Oli vähän vaikea maanantai ja lähipiirissä onneksi tiedetään miten sellaista hoidetaan – sohvapaikalla, safkalla, silityksellä ja lempileffalla. On niitä rakkaita elokuvia muitakin, mutta yksi on ylitse muiden.

70-luvun Lontooseen sijoittuva elokuva on hypnoottisen kaunis ihan sellaisenaan, mutta tarjoaa intertekstuaalisen tunnistusleikin muodossa lisätasoja heille, joita menneiden vuosikymmenten musiikkimaailma kiinnostaa. Brittiläinen Brian Slade (Jonathan Rhys Meyers) on ilmielävä David Bowie, uransa alussa vielä hapuileva hippipoika, joka kasvaa ja alkaa kadota kimalluksella valeltuun alter egoonsa, Maxwell Demoniin. Kaukaa ei tarvitse etsiä viittauksia Ziggy Stardustiin. Amerikkalaisen Curt Wildin (Ewan McGregor) hahmo on elävä, hengittävä ja huutava Iggy Pop, jossa on ripauksia Lou Reedin henkilöhistoriasta ja Kurt Cobainin habituksesta. Jack Fairy on yksi elokuvan kiehtovimmista hahmoista: tarunhohtoinen olento, johon on sekoitettu aineksia Bryan Ferrysta, Brian Enosta ja 60-lukulaisesta avantgarde-elokuvantekijästä Jack Smithista.

Myös elokuvan fiktiivisten artistien ja yhtyeiden nimet on poimittu musiikin historiasta. Maxwell Demon: saanut nimensä Brian Enon varhaisesta kokoonpanosta. Maxwell Demonin taustayhtye The Venus In Furs: saanut nimensä The Velvet Undergroundin samannimisestä kappaleesta. Curt Wildin yhtye The Rats: tuskin sattumalta samanniminen kuin 60-luvun lopun The Rats, jonka riveissä soitti brittikitaristi Mick Ronson juuri ennen kuin hän liittyi David Bowien taustayhtyeeseen. Näitä piisaa, en pitkästytä teitä enempää.

En malta olla mainitsematta vielä sitä, että noiden kuvitteellisten yhtyeiden riveissä soittaa tuttuja ja erittäin todellisia kasvoja Placebon Brian Molkosta Radioheadin Thom Yorkeen. Siinä onkin metatasot kohdillaan, kun fiktiivisessä elokuvassa soittaa fiktiivinen yhtye, jonka riveissä Placebon jäsenet vetävät T. Rexin kappaletta 20th Century Boy.

Tarina on kiihkeä ja kimaltava keitos, joka perustuu tositapahtumiin, huhuihin, päiväuniin, spekulaatioihin ja tulkintoihin siitä mitä olisi voinut tapahtua. David Bowie ei tiettävästi ollut kovin onnellinen siitä miten läheltä juoni joitakin tosiasioita liippasi, joten käsikirjoittajat kuljettivat tarinan kauemmas fiktion maailmaan. Elokuvan tarinassa etsitään totuutta, mutta se on lopulta siinä kaikkein vähiten kiinnostava asia.

On paljon lempikohtauksia. Mainitsen vain kolme, muuten tämä kirjoitus venyisi kymmenen kilometrin pituiseksi.

Kohtaus, jossa Brian tapaa tulevan vaimonsa Mandyn. Tarina kerrotaan takautuvasti Mandyn näkökulmasta, sillä ei ole enää muita jäljellä kertomassa. Oli paljetit, pitkät tukat ja taikaa. So, I married him.

Kohtaus, jossa Brian näkee ensimmäistä kertaa Curtin. The Rats on vallannut lavan ja lietsoo yleisön tavalla, johon uransa alkutaipaleella tarpova Brian ei ole vielä yltänyt. Curt riehuu lavalla savunkatkun keskellä ilman paitaa ja Brianin ilmeeseen tiivistyy yhtäaikaa kytevä kateus, ensimmäinen halun kouristus ja aavistus siitä, että aivan kohta kaikki muuttuu.

Eniten rakastan kohtausta, jossa Curt Wild vetää yhden lempibiisini koko musiikin historiassa, The Stoogesin kappaleen Gimme Danger. Se julkaistiin vuonna 1973 albumilla Raw Power, jota oli muuten Iggyn rinnalla tuottamassa ja miksaamassa – kuka muukaan kuin – David Bowie. Ewan ei ole ihan Iggyn veroinen (kukapa edes voisi olla) eikä olemuksessa ole samaa vaaraa, mutta rooliin heittäytyminen on huikea. Kohtauksessa on läsnä myös pieni pala todellisuutta, sillä yhtyeessä soittavat Sonic Youthin lisäksi The Stoogesin riveistä tuttuja tyyppejä.

Sen vaan oikeastaan halusin tällä kaikella sanoa, että tuon kohtauksen ujeltavaan kitaraan ja matalana murisevaan bassoon kiteytyy paljon kaikenlaista. Ensimmäiset levyt, jotka ostin ja ensimmäiset kerrat, kun kuuntelin ne. Millaista oli olla neljätoista tai viisitoista tai kuusitoista, seistä keikalla ja tuntea kun kitaravallit vyöryvät yli ja rytmi jytisee lattiaa pitkin kantapäiden kautta koko kehon läpi. Miten on mahdollista olla samaan aikaan kaiken keskellä ja kaikesta ulkopuolella. Miten maailman liike hidastuu kun rakastuu. Ja lopulta: kaikki mitä rakastan musiikissa ja elokuvissa.

THE STOOGES – GIMME DANGER

36 thoughts on “Can you feel me?

  1. Sun lempileffalistalta puuttuu kaksi. Wim Wendersin Berliinin taivaan alla. Kunis, kaunis, kaunis. Bonuksena Nick Cave.

    Onhan se Love, actually hurmaava, jokajouluinen must, mutta Notting Hill! Joka kerta (nähty noin triljoona kertaa) toivon, että se ääliö vihdoinkin tajuaisi sanoa silloin kun sen taulun saa että joo kiitos, eletäänkö happily ever after. Eikä se koskaan tajua ajoissa!

    • Anteeksi jumalattoman myöhäinen vastaukseni, mutta oi, olet niin oikeassa! Berliinin taivaan alla on ihana ihana ihana. Notting Hill, hmmm, ihan kiva mutta ei. Ja EI se ei todellakaan ikinä tajua ajoissa!

  2. Moi Stella ja kaikki muut!
    Apua, mä tiedän et tää ei oo varsinaisesti mikään rakkauspalsta/kysy ekiltä tyyppinen sivusto. Mutta tarvin jonkun täysn ulkopuolisen ihmisen mielipiteen. Oon siis se sama tyttö joka kaksviikkoa sitten mietti laittaako viestiä vai ei. JA enhän tietenkään laittanut. Mutta kun joku tyyppi on nyt jämähtäny mun päähän ja aikaa on kulunut jo viikkoja ja kynnys kasvaa, mitä tehdä? Jos ei ole pienintäkään hajua voisko toinen ees vähän olla kiinnostunut, mutta viestiä ei oo tullu, että pitäiskö hiljaisuudesta päätellä jo jotain? Ja mitä voi laittaa ihmiselle jota ei oikeastaan tunne, eikä oo oikeastaan mitään asiaakaan, mutta haluis vaan kysyä että haluaisitko nähdä joskus? Ja vielä kun on jäkyttävän ujo tällaisissa asioissa? Voiko tällaisissa asioissa käydä niin, että asiat vaan tapahtuu ilman että minun täytyy sotkeutua siihen kysylemällä perään? Vai jääkö kaikki tapahtumatta jos ei itse yritä, ähh, vihaan tuota sanaakin… yrittää. Mistä tietää mikä on oikein?

    • P.s. Oon jo tässä hetken aikaa esittänyt maailmankaikkeudelle hienoisia toiveita asian suhteen, että voisko nyt kaikki vaan tapahtua niin kivasti ja helposti ja ilman mun sähläämistä. Mutta aika hiljaista on ollut haha. Radiohiljaisuus. En tiedä, pitäiskö vaan antaa olla ja katsoa tapahtuuko jotain luonnostaan vai ei?

      • Ei varmaan kannata odottaa, jos vaihtoehtona on että voi tehdä jotain :). Eivätkös viestit universumillekin lopulta toteudu meidän tekojemme kautta? Ja eikö tekemättä jättäminen kaduta enemmän kuin täysillä eläminen, olkoon se sitten vaikka totuuden selvittämistä sydämen asioissa?

        • Tein! :)
          Ja olen oikein iloinen siitä. En täysin selvillä nyt ole mitä tästä seuraa ja milloin, vai seuraako, mutta se lienee nyt se asia joka jäänee nähtäväksi ja johon minulla ei ole enää asiaa puuttua..
          Olen iloinen! Kiitti vinkeistä neidot :)

  3. Kun Brian Slade laulaa “Baby’s On Fire”, sydämeni on sulaa vahaa ja lyö tuhatta ja sataa.

    Miten voi olla jotain niin kuumaa?

  4. Sielunsisko ilmoittautuu. Itsekin pohjoisesta kotoisin, aikanaan angstinen ja herkkä, nykyisin aistit avoinna maailmaan. Musiikki antoi sylin ja merkitykset joihin uppoutua maailman sulkiessa ulos. Tulin kotiin koulusta, katsoin Velvet Goldminen uudestaan ja uudestaan – samoin itse kokoamiani VHS-videokoosteita ja musadokkareita. Bertoluccin Viaton kauneus ja The Dreamers (aikuisempana). Ranskan nuorten radikalismi, 60-70-luvun rajoja kaatavat ja toiselle puolelle katsovat artistit, hipit ja elämäntapaintiaanit. Minäkään en ole päässyt yli Jimin nahkapöksyistä. Samaistun nuorena kuitenkin eniten ehkäpä grungeskeneen, joskin hieman jälkijättöisesti 90-luvun lopulla. Odotin kaltaisteni tapaamista. Onneksi tiettyihin asioihin ei koskaan ole liian vanha – uskomaton tunne kuinka “aikuisenakin” voi rakastua uudelleen (ja uusiin!) bändiin ja sen luomiin maailmoihin. Onneksi nykyinen kumppani jakaa kanssani saman maailman. Älä Stella vain lopeta näiden kirjoittamista, janoan lisää.

    • Sielunsisko, niitä ei voi olla liikaa! Anteeksi, että vastaan näin myöhään, mutta en varmasti lopeta xxx

  5. En ole tällaisesta leffasta koskaan tiennytkään. Sinä tiedät paljon musiikista ja tuossa tuntuu metatasoja olevan. Ja tuttuja näyttelijöitä.

    Minuun suuren vaikutuksen nuorina teki Pink Floyd The Wall ja Doors elokuva, jossa Val Kilmer on enemmän Morrison kuin Morrison itse. Nämä olivat minun nuoruuteni paloa ja fiktiivinen kurkistus musiikkielämään. Sittemmin kiinnostaa enemmän tarinat eikä kukkoilu. Beach Boysien Brianista tehtiin juuri elokuva Love & mercy. Se on aika dramaattinen ja keskittyykin Brianin ongelmiin eikä niinkään musiikkiin. Tarinat kiinnostavat aina, musiikkia voi kuulla jos haluaa. Mutta sellaista visuaalisuutta mitä oli Pink Floyd leffassa niin, sitä on todella harvassa ja siitä löysin Pink Floydin. Doors elokuvassa se näyttävyys tuli juuri Kilmeristä, joka oli kai niin kiinni roolissaan, että läheiset olivat jo hieman huolestuneita.

    • Kiitos muistutuksesta, pitää ottaa tuo Love & Mercy lähempään tarkasteluun!

      Doorsista tehdystä leffasta muistaakseni tykkäsin, ja Val Kilmer oli kyllä roolissaan loistava. Ehkä pitäisi katsoa se pitkästä aikaa uudestaan. Yhtyeen jäsenet (ne, jotka selvisivät 70-luvusta) eivät tainneet suhtautua leffaan ihan kritiikittömästi, ainakin muistan Doors-kiipparisti Ray Manzarekin kärttyisen avautumisen ohjaaja Oliver Stonesta ;) Sille oli omistettu monta sivua Manzarekin Doors-muistelmista.

  6. TODELLAKIN. Itse elokuva, musiikki ja ne tuhannet metatasot. Kaikki, mitä sanoit, on niin totta.

    Ja kiitos – tämä sai mut vakuuttuneeksi siitä, että voisin itsekin viettää tämän kuudennen perättäisen sairauspäivän viltin alla katsoen Velvet Goldminea. Ihan vaan koska Velvet Goldmine. <3 <3 <3

  7. AH! Kyllä. Kyllä. Rakastan tätä leffaa niiden ilmiselvien seikkojen (musiikki, visuaalisuus, loistavat näyttelijävalinnat) lisäksi siksi, että löysin sen kautta Roxy Musicin. 2H.B. Thom Yorken laulamana vei jalat alta ja olen useaan kertaan julistanut kaikille läheisilleni, että tämä soitetaan sitten hautajaisissani. (Ehkä myös häissäni, mutta niistä ei voi olla varma, tuleeko niitä koskaan.)

    • Hahaha! Hautajaisista voi kieltämättä olla varma, mutta eiköhän ne häätkin siellä tulevaisuudessa häämötä xxx

  8. Kuin lukisin omia ajatuksiani.
    Se tässä on vielä hienoa että silloinkin kun on pian 50 voi olla vielä 14 tai 15 tai 16. Tai aina voi olla. Oikeastaan se ei ole edes valintakysymys. Me joiden kehossa kulkevat ujeltavat kitarat ja raapivat soundit nyt satumme olemaan sellaisia, eikä se miksikään muutu.

  9. Mikä oli Christian Balen rooli leffassa? Liian kauan siitä kuin oon nähny. Muistan vaan että seksikohtaus oli kuuuumin ikinä ;)

    • Christian Bale näytteli fanipoikaa, josta tuli toimittaja. Hyvä roolisuoritus sekin. Hmm, kaikki leffan seksikohtaukset ovat kyllä kuumia!

  10. Tää leffa sekä Breakfast On Pluto (toinen 70-lukutarina) on ehdottomasti lempileffojen joukossa. Ei vaan voi kyllästyä.

    Ja tää kirjoitus <3

    • Ihanaa kun tykkäsit! Breakfast On Plutoa en olekaan muuten nähnyt, pitää tsekkaa.

  11. Parasta, melkein pistää sanattomaksi. Mutta tähän pystyn silti: tämä + lukematonta monta muuta syytä, blogisi on omaa tasoaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.