Lupaan, että ensi kerralla on luvassa jotain aivan muuta, mutta nyt on pakko palata vielä toisenkin kerran seuraaviin toiveaiheisiin…
1) pitkätukkaiset miehet (ikiklassikko)
2) liike (kiinnostaa enemmän ja enemmän)
3) teema nimeltä nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta
Poimintoja teidän esittämistänne toiveista, joista etenkin tuo viimeksimainittu takertui välittömästi päähän.
Työtä varten tulee tietysti kuvattua tarkoituksella. On projekteja, tiettyjä tavoitteita. Usein blogikirjoitus, johon tarvitaan tarkoitukseen sopivat kuvat, joskus asiakastöitä, joihin en mene bloggaajana vaan valokuvaajana. Toisinaan roolit myös yhdistyvät – se on tätä nykyajan hienoutta, että saa tehdä useampaa kuin yhtä työtä ja osaamistaan voi yhdistellä uusilla tavoilla.
Lataan akut, pakkaan rungon ja linssit ja muistikortit. Säädän valaistusta, siirtelen tavaroita ja ihmisiä. Rakennan ruutuja yksityiskohta kerrallaan, kunnes saan juuri sen kuvan, jonka halusin. Joskus saan enemmänkin: jostain lankeaa odottamaton valo, tai linssini edessä liikkuu ihminen, joka herättää kuvat henkiin aivan eri tavalla kuin uskalsin edes toivoa. Toisinaan palat vaan loksahtelevat kohdilleen ja kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa. Sitten on niitä kuvauksia, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla kohdallaan, mutta kuvista tulee latteat, valjut tai ihan vaan tylsät. Siinä sitten pohditaan mistäpäin umpisolmua lähdetään purkamaan.
Suurin osa kuvistani syntyy silti sattuman kaupalla, suunnittelematta ja säätämättä. Niin – ilman tarkoitusta. Kamera kulkee aina mukana ja minä vaan näen kaikkialla kauneutta. Sen miten auringonsäteet osuvat omenapuiden kukkiin tai haljenneeseen asfalttiin, tai kuinka vastavalo siivilöityy jonkun hiusten läpi ja piirtää koko profiilin esiin. Rytmin, joka syntyy kun kadut risteytyvät ja niiden läpi ajaa auto. Olkapään väsyneen kaaren, ajatuksiinsa uponneen poissaolevuuden, nauruun siristyneet silmäkulmat. Kahvipöydälle sattuneet värit, jotka sopivat yhteen kuin olisivat siihen täsmäräätälöidyt. Sade saa kadut kiiltämään ja valon taittumaan värispektreiksi. Tykkään kuvata hämärässäkin, se tekee ääriviivoista pehmeät ja ihmisten läsnäolosta jotenkin läpikuultavamman. Joinakin aamuina sumu liikkuu kaduilla kuin jokin elävä. Sen kuvaamisesta en saa kyllikseni, sillä en ole onnistunut vielä ottamaan siitä kuvaa, jossa tavoittaisin sen minkä näen.
Blogiin kaikista kuvista päätyy vain murto-osa. En yleensä kuvatessa vielä tiedä tullaanko niitä näkemään täällä vai ei, ei sitä silloin ehdi tai tarvitsekaan ajatella. On vaan tämä päähänpinttymä, sisäsyntyinen pakko tallentaa asioita tavalla, jolla itse ne näen. Kuvaaminen on yksi keino, kirjoittaminen toinen. Blogi on näihin yksi hyvä, tokikaan ei ainoa kanava.
On aina mielenkiintoista, kun nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta, kirjoitti joku teistä. Onhan se, mutta en oikeastaan ajattele kuvaanko naista vai miestä. Enemmän kiinnostavat persoonat, ominaisuudet, jotka tekevät meistä sen keitä olemme. Jonkun habituksessa korostuu herkkyys, toisissa loistaa valovoima ja karisma. On ihmisiä, joiden oleminen on hiljaista ja vaivatonta. Sitten on heitä, jotka ovat niin elossa, että hengästyttää. Ajattelen etsiväni kaikista niitä samoja asioita, sitä mikä heissä on kaunista, kiinnostavaa tai juuri nyt totta ja läsnä tässä hetkessä. Voihan silti olla, että tiedostamattomalla tavalla kuvaan miehiä eri tavalla kuin naisia? Ehkä katson heitä eri tavalla, korostan muunlaisia piirteitä, etsin kauneutta toisenlaisista ominaisuuksista.
Pitkätukkaiset miehet kuulemma kiinnostavat, onneksi niitä löytyy lähipiiristä. Olen kuvannut tätä nimenomaista pitkätukkaa paljon viime syksystä saakka. Häntä on ihana kuvata, sillä hän ei häkelly kamerastani. Joskus hän vaan antaa sen olla ja jatkaa siitä välittämättä mitä ikinä olikaan tekemässä. Toisinaan hän pistää tanssiksi, joskus juoksuksi, saattaa loikata, pyydystää auringonsäteitä, heilauttaa hiuksiaan. Silloin tällöin hän vain katsoo kameraan ja antaa minun tallentaa sen mitä hän sillä hetkellä sattuu olemaan. Harvoin ohjaan häntä. Haluan nähdä mitä tapahtuu kun annan tilaa sattumalle. Hetkille ja tilanteille, joiden kulkuun en puutu. Annan niiden vaan olla ja ajelehtia. Kuvaajan tehtäväksi jää rajata kaikki se kauneus yhteen ruutuun. Tai viiteen, tai sataan.
Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa taas ja yhä esittää! Moni jo esitetyistä onkin yhä työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.
Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.
Nämä ovat upeita kuvia. Leijuva, maaginen tunnelma.
Haluaisin nähdä enemmän matkakuviasi ja kuulla miten otat niitä?
Kiitos Kira, ihana kuulla. Matkakuvatoive laitettu korvan taakse!
Olen jo useamman kerran miettinyt, että tohdinko kysyä seuraavaa, sillä valokuvaus on minulle ihan utopiaa. (Pelkään kuvata ja olla kuvattavana ja kaikki se tekniikan ja ylipäätään kuvan rakentamisen ymmärrys tuntuu olevan tavoittamattomissani.) Hiukan nolona kysyn siis asiaa, mikä kiinnostaa minua aina kun katson kuviasi. Osa kuvistasi on usein mustavalkoisia. Oletan, että kuvaat digikameralla. Otatko mustavalkoiset kuvat eri asetuksilla kuin värikuvat vai muokkaatko ne myöhemmin mustavalkoisiksi? Entä kuinka paljon ylipäätään muokkaat kuviasi jälkikäteen?
Ujo, mutta lämmin Kiitos ja hei!
P.s. Kuviasi on ilo katsella.
Moikka Marketta, tottakai tohdit, ei tarvitse tälläisiä nolostella! Kuvaan digikameralla, Nikonin rungolla D750. Joskus kuvaan suoraan mustavalkoisilla asetuksilla, mutta useimmiten muutan osan kuvista jälkeenpäin mustavalkoisiksi. Muokkaamisen määrä riippuu täysin kuvista. Lähes kaikista kuvista säädän ainakin vähän kontrastia. Joitakin käsittelen enemmän: ruuvaan valotusta ja sävyjä, suoristan vähän vinon horisontin, saatan rajata vielä tiukemmin tms.
Ja kiitos – kiva kuulla, että tykkäät!
Ah, puoliprovosoiva kommenttini miesten kuvaamisesta on kantanut erinomaista hedelmää!
Ihminen on tietenkin aina ensisijaisesti yksilö vaihtelevine ominaisuuksineen. Ehkä blogimaailman kuvien tulva saa kaipaamaan sinänsä tarkoituksetonta kuvamateriaalia, ja myös siitä toisesta sukupuolesta.
Olkoon tämän kesän tavoite omalta kohdaltani saada hyvin paremmin linssin toisella puolella viihtyvä kumppanini kameran eteen. Edellisestä kerrasta on jo vuosia.
Haha, sinäkö se olit! Kyllä kantoi!
Hmm, tuo blogimaailman kuvatulva on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. Siellä tuntuu olevan aika tarkat lokerot sille millaisia kuvia julkaistaan, vaikka oikeasti vain taivas olisi rajana sille miten itseään (tai tyyliään, tai elämäänsä, tai ihan mitä vaan) voi valokuvilla ilmaista. En väitä itsekään olevani niistä irrallaan, mutta koitan haastaa itseäni tekemään välillä toisin sen sijaan, että ottaisin samaa kuvaa uudestaan ja uudestaan.
Oi, tsemppiä kumppanin houkuttelemiseen linssin eteen! xx
Oli pakko laittaa Ville Ahosta soimaan ja siirtyä puhelimelta koneelle katsomaan kuvia tarkemmin ja ajan kanssa. Toi kuva, jossa hän leijuu, on mieletön.
Oi! Kiitos – otan erityisesti Ville Ahosen samanaikaisen kuuntelun suurena kohteliaisuutena.
En kestä, miten joku voi kirjoittaa valokuvaamisesta noin kauniisti. Minun ajatukseni valokuvauksesta ja kamerasta voi tiivistää kahteen ajatukseen: Voi ei, kamera! ja näytän varmasti kauhealta. Ei millään muotoa luonnollinen suhtautuminen ja se ikävä tunne ja säätö, vaikka olisi itsekin kuvaamassa. Eilen tosin kuvasin miestäni ja veljeäni remonttihommissa. Se oli hauskaa, koska pidän kuvista, joissa on tarina ja liikettä. Tarina oli se, että mieheni ei ole koskaan tehnyt remonttihommia ennen ja tuollaisessa kuvassa huomaa mitä siinä on tapahtumassa.
Kannatan tuolla jo edellä ehdotettuja ideoita. Omakuvasarja olisi todella mielenkiintoinen, miten sen toteuttaisit ja sitten kaupunkikuvaus. Se on aina haastavaa. Lisäksi haastaisin sinut ottamaan kameran johonkin sellaiseen tilanteeseen, joka ei aiemmin ole tullut mieleesi ja löytämään itsestäsi jonkin aivan uuden puolen. Kuten esim mieheni ei ole koskaan tehnyt remonttihommia kun taas veljeni on raksainssi. Kun näytin miehelleni kuvan, jossa hän oli piikkaamassa kylppärin lattiaa niin hän luuli, että siinä oli veljeni. Ajatella, valokuvan voima näytti hänelle jotain uutta itsestään.
Kiitos, kiinnostavia toiveita! Laitan nämä muhimaan. Valokuvauksen yksi parhaista asioista onkin juuri tuo, uusien näkökulmien löytäminen tutuista asioista.
Voi taivas miten hieno “leijumis”kuva!
Kiitos, minäkin tykkäsin siitä!
Kiitos sanoistasi, ne ovat aina yhtä kauniita. Huikkaan valokuvausaiheeksi katukuvauksen, miten tallettaa tuntemattomia ja tunnelmaa kuviin!
Kiitos kun luet! Katukuvauksesta on toivonut juttua jo useampi, joten sellainen on varmasti tulossa – kiva kuulla että aihe kiinnostaa.
Aivan mahtavaa! Kiitos ja lisää tällaista kuvatajunnanvirtaa.
Kiitos, huippua kuulla että tykkäät!
Ihana kirjoitus! Kiinnostavia nämä sun valokuvausjutut. Kiinnostaisi nähdä sun omakuvasarja? Että miten kuvaisit itseäsi, jos saisit vapaat kädet?
Kiitos! Tätä samaa aihetta toivoi joku muukin, ja ajattelin kyllä toteuttaa sen.
Tämä kiinnostaa myös minua :)
Jee! Tulossa on.
“Häntä on ihana kuvata, sillä hän ei häkelly kamerastani. Joskus hän vaan antaa sen olla ja jatkaa siitä välittämättä mitä ikinä olikaan tekemässä. Toisinaan hän pistää tanssiksi, joskus juoksuksi, saattaa loikata, pyydystää auringonsäteitä, heilauttaa hiuksiaan. Silloin tällöin hän vain katsoo kameraan ja antaa minun tallentaa sen mitä hän sillä hetkellä sattuu olemaan. Harvoin ohjaan häntä. Haluan nähdä mitä tapahtuu kun annan tilaa sattumalle. Hetkille ja tilanteille, joiden kulkuun en puutu. ”
Jos sanan kamera vaihtaa sanaan minä, sanoisin että tässä on aika kaunis rakkauden kuvaus :)
En ajatellutkaan sitä noin, mutta nyt kun sanot, niin onhan siinä.