Hei siellä ruudun toisella puolella! Anteeksi, jos olen ollut etäinen viime viikkoina. Niin moni asia on ollut yhtäaikaa liikkeessä. Leijunut ilmassa ihan käden ulottuvilla, silti liian kaukana pyydystettäväksi. Perkeleen pikkuperhoset. On ollut mahdotonta keskittyä mihinkään tai kertoa mitään kenellekään, kun kaikki energia on mennyt ihan vaan tasapainoiluun kaiken liikkuvan ja lepattavan keskellä.
Lähtökohtaisesti suhtaudun muutoksiin myötämielisesti, nehän ovat mahdollisuuksia. En vaan tiedä miksi ne soittelevat ovikelloa niin usein isolla joukolla. Saapastelevat sisään buutsit jalassa, kutsua odottamatta tai edes kysymättä, että sopiko sulle Stella ottaa meidät vastaan vai oliko sulla just kiire pestä tukka tai kuunnella kolmatta päivää putkeen sitä samaa räppibiisiä (kuulokkeet päässä, koska kukaan muu ei jaksa kuulla sitä enää kertaakaan). Siinä ne sitten istuvat rivissä sohvalla. Että keitäpä kuule kahvit!
Pikkuhiljaa helpottaa. Kolina vaan käy kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Alkuperäistä parempaan järjestykseen ne näyttävät tälläkin kertaa asettuvan. Niinhän ne aina – pitäisi vaan vihdoin alkaa luottaa siihen. En yritä olla salaperäinen, kirjoitan kaikesta kyllä sitten kun olen saanut juostua karkailevat ajatukseni kiinni. Ja ehkä otettua parit päiväunet tuolla samalla tyylillä kuin Juno-koira, jota ei voisi vähempää huominen kiinnostaa. Miksi pitäisi, kun tässä on aivan hyvä? Tuntuu taas, että meillä on aika paljon opittavaa koirilta.
Samaan aikaan arki rullaa radoillaan. Herään aamuisin ja harjaan hampaani, keitän kahvia, ellei joku muu jo ehtinyt. Niinä aamuina kun koirakaksikko ei lähde Mikon mukana studiolle, vien ne kävelylle. Katselen kun ne nuuhkivat pikkukiviä, kiellän niitä syömästä röökin natsoja ja räkää. Tunnen outoa ylpeyttä siitä, että olemme onnistuneet pitämään ne elossa ja enimmäkseen onnellisina jo viisi vuotta. Niin, ne täyttivät viisi ja saivat kermaviilillä kuorrutetun nakkikakun! Ei tullut palautuksia keittiöön sinäkään iltana.
Aivan sama missä kävelemme ja mihin olemme menossa, Luna-koira kiskoo aina kohti rantaa. Se on päättäväisin eläin, jonka olen tavannut – neuvottelemme joka päivä siitä kumpi meistä saa päättää suunnan. Samaan aikaan Juno seisoo kärsivällisesti paikoillaan ja odottaa, että sisko taipuu taas toisten tahtoon. Olkoonkin, että sisko tekee sen vain siksi, että häviää kahdeksan kilon elopainollaan minun kuudenkymmenen kilon tahdonvoimalleni.
Olen monta kertaa ääneen miettinyt mihin Luna menisi, jos sen laskisi vaan vapaaksi. Suunta on selvä, mutta ei siellä mitään koirapuistoa ole.
Entä jos jokin kutsuu sitä joltain saarelta, sanoi pitkätukka yksi päivä. Ehkä on pilli tai kutsuhuuto, jonka vain Luna-koira kuulee. Sinne saareen se uisi, jos saisi.
Että mitä että? Ei tuollaista voi pudottaa noin vaan puolihuolimattomasti. Arvatkaa olenko nyt pohtinut tätä päivätolkulla. Että kuka tai mikä sitä kutsuu – ja miksi?
Ehkä Lunallakin on ajatus elämästä, joka voi olla mitä vain. Jossain toisaalla, jotain muuta.
Tai sitten se on vaan jumalattoman jääräpäinen mäyräkoira, joka vetää rantaan siinä toivossa, että siellä olisi kanadanhanhenkakkaa hotkittavaksi parempiin suihin. Koiramme, nuo kulinaristit.
Tänä aamuna heräsin kaatosateeseen ja ukkoseen. Salamat valaisivat verhottoman huoneen, joka oli muutenkin valkeana kesäkuisesta valosta. Hapuilin kolmannen kerran torkun päälle ja kietouduin vielä hetkeksi lämpimiin lakanoihin. En osaa selittää, mutta sateella on rauhoittava vaikutus – saa minut liikkumaan ja ajattelemaan hitaammin. Jyskytys rinnassa ja päässä hiljenee, kun avaan kaikki asunnon ikkunat ja vedän sateen kastelemaa kaupunkia syvälle keuhkoihin.
(Toisina aamuina työhuoneesta on löytynyt odottamattomia yövieraita: krapulastaan huolimatta hyväntuulisia ja pelottavan hereillä heti kahdeksalta aamulla.)
On ollut hyvä päivä, eilenkin oli. Niitä on, enemmän ja enemmän. Villi mielikuvitus on tekemässä paluun, sanoi Anni tovi sitten, taika on tulossa takaisin. Niin on! Siltä se tuntuu. Vapina muuttuu väreilyksi. Ei se oikeastaan missään vaiheessa poissa ollutkaan, oli vaan pitkä soinnuton hetki kun en tavoittanut sitä.
Peruin kahvit ystävän kanssa, koska oli pakko kirjoittaa – anteeksi Kanerva. Pitkästä aikaa on paljon sanottavaa, niin paljon että sanat tulvivat ja läikkyvät yli. Kirjoitan taas kuittien kääntöpuolille ja puhelimen muistilappuihin, menen kesken suihkun lähettämään itselleni tekstiviestejä, on kiireen tuntu kuin muste tai kirjaimet tai aika loppuisi maailmasta kesken.
Tekee myös mieli maalata, levittää isoille pinnoille mustaa ja haalistunutta vaaleanpunaista ja sitä keltaista, joka laskeutuu kaduille sateen jälkeen. Hangata niitä, kunnes ne sulavat toisiinsa ja muuttuvat maisemaksi. Raaputtaa esiin ääriviivoja, jotka tuntuvat tutulta, mutta ei saa ihan kiinni mistä.
Pilvet ovat jo väistyneet auringon tieltä, mutta yöksi nousee kuulemma myrsky. Olen odottanut sitä koko päivän. Jospa se ravistelisi minuakin vähän? Tuulettaisi päästä tunteita, joita en enää tarvitse. Epävarmuuden, epäröinnin. Olen ihan valmis pudottamaan ne harteilta kuin turhan painavan takin, joka on kaiken lisäksi jäänyt isoksi. Kas noin, hups vaan.
Hyräilen mielessäni vanhoja kappaleita, joita en ole kuullut vuosiin. En ole varma haluanko enää kuullakaan – jotkut asiat ovat parempia kulmistaan taittuneina muistikuvina kuin herätettyinä takaisin henkiin. Kuinka monta kertaa on tullut kolmen kuohuviinilasin jälkeen soitettua menneiden vuosien suosikkeja, vain huomatakseen, että niissä oli paljon enemmän voimaa omissa muistoissa kuin todellisuudessa? Toki on niitäkin lempikappaleita, jotka ovat säilyttäneet latauksensa, kasvavat vaan vuosien varrella ja ratkovat minuuden rakenteita joka kerralla vähän enemmän auki.
Halkeamat ja murtumat kiinnostavat: niistä pääsee valoa sisään. Tämä tuntuu juuri nyt tärkeältä, ehkä kohta keksin miksi.
Muistin yksi päivä myös edesmenneen tamperelaisyhtyeen Tigerbombsin kappaleen nimeltä Honey Junkie. Linkittäisin, jos se vaan löytyisi jostain internetistä. Levyversio on valitettavasti vähän vaisu, lavalla kappale heräsi Salmisen veljesten käsissä aivan eri tavalla eloon. Sen kyllä kuulisin mielelläni vielä kerran. Ehkä Jukka Ässälle voisi esittää keikalla toivekappaleen.
Muistatteko, kun vielä kirjoitin blogia tuolla nimimerkillä, Honey Junkiena? Siitä taitaa olla viisi tai kuusi tai seitsemän vuotta, kuka niitä laskee. Nimimerkin valintaan ei ollut sen erityisempää syytä kuin se, että pidin kappaleesta, sen tunnelmasta ja sanoista:
That’s my girl from the night life
She’s the one, my firefly
Wish she knows she’s all mine
She’s too sweet for my kind of guy
Mitä teille kuuluu?
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
Ihanaa, että palaset alkavat löytää paikkansa.
Ja niin totta, meillä ihmisillä olisi paljon opittavaa koirista. Yritin eilen illalla 22.30 saada vesisateesta kastunutta koiraani rauhoittumaan, kun se sai järkyttävän ilohepulikohtauksen sisälle tultuamme. Mielestäni oli liian myöhäistä riehua. Kunnes tajusin, että miksi olisi, miksi en nauttisi siitä ilon hetkestä koirani kanssa. Ja niin me sitten juoksenneltiin ympäri asuntoa, jahdattiin toisiamme ja leikittiin pehmoleluilla sängyssä. Ja kömmittiin saman peiton alle nukkumaan kun väsy iski.
HAHAHA! Ihanaa. Ilohepulit ovat jokailtaista riemua myös meillä. Tulee niin hyvä mieli, kun iltapissat on hoidettu ja murkinat vedetty naamaan.
Ihanaa tekstiä! Oon seuraillut sun blogia muistini mukaan 2008-2009 lähtien. Muistan, että olit mulle enemmänkin tyyli-inspiraatio, se taisi olla sellaisia aikoja kun ei muka ollut aikaa keskittyä teksteihin, onneks nykyään osaa vähän pysähtyä.
Tästä tuli mieleen, että olis mukavaa jos joskus haluaisit laittaa esille jotain vanhoja kuvia/valikoituja postauksia. Kumma juttu, miten kurkkaus muiden menneisiin elämiin joskus avaa ovet omiinkin muistoihin, niihin, mistä itsellä ei ole tallessa kuvia tai merkintöjä.
Hei ihana kuulla, kiitos!
Luulen, että blogini oli joskus niihin aikoihin tyylipainotteisempi kuin nykyisin – taisi olla enemmän asukuvia ja vähemmän tätä päänsisäistä tajunnanvirtaa. Blogit elävät kirjoittajiensa mukana, niin tämäkin, ja hyvä niin.
Hmm, olen miettinytkin josko julkaisisi joskus noita arkistojen aarteita. Ehkä pitäisi!
Voi stella. En tiedä muistatko mun kommenttia parin viikon takaa mut sanoin että jos en voisi epäonnistua niin iskisin työkaverin. No, yritin ja epäonnistuin kuitenkin. Odotan että mun vapina muuttuis taas väreilyksi. xxx
Mä muistan sun kommentin! Se ilahdutti silloin. Ole ylpeä että uskalsit.
Niin juuri!
Anna! Muistan tietysti. Voih! Harmi ettei se onnistunut, mutta olen NIIN YLPEÄ, että yritit. Ellei koita, ei voi voittaa. Sitäpaitsi maailma on auki niille, jotka uskaltavat tarttua mahdollisuuksiin. Jos ei nyt natsannut niin seuraavalla tai sitä seuraavalla natsaa, ja silloin tämä kaikki vapina tulee olemaan sen arvoista, ja enemmän. Älä päästä irti tuosta rohkeudesta. Oot upee.
Oot edelleenkin mun puhelimessa nimellä “Honey Junkie Stella” <3
MUNKIN! Paitsi, että typosin sen blogiristeilyllä, ja siinä lukee Hondy Junkiea! :D
HAHAHAHA! Mahtavaa :D
Eikä, ihanaa Minttu <3 Ikävä!
Muistan! Mukana edelleen syystä että: oot timantti <3
Kiitos kaunis! Ihana kuulla, että olet yhä mukana. Silkkaa timanttia te lukijatkin xxx
tällaisten tekstien takia rakastan kieltä
jotkut kirjoittajat osaavat maalata tunnelmia lukijan sisimpään
en osaa muuta sanoa kuin ah, kiitos
xx
Hei kiitos sinulle kun luet. Niin kiva kuulla, että tykkäät xx
Kiitos kysymästä, ihan hyvää. Sairaslomalla pienen leikkauksen jälkeen, ei onneksi vakavaa. Sairaslomassa on ollut parasta se, ettei minulta odoteta mitään, ei tarvitse juosta.
Oi, tsemppiä toipumiseen! Hyvä ettei ole sen vakavammasta kyse. Lepäile ja keräile voimia xxx
Mulle on joskus sanottu että ihan kokoaikaa ei voi leijua ja lentää; tätä maallista elämää ja olemistakin on välillä pakko hoivata. Sielu ja maallinen puoli tarvitsevat toisiaan ja tasapainoa; ei toista ilman toista. Ymmärrät varmaan.
Perseestähän tämä on ja maallisen “olemisen” jälkeen kestää tovin ennen kuin on taas elossa ja valossa.
Onhan se niinkin. Välillä täytyy rämpiä mudassa, että voi taas liidellä pilvissä.
Sulla on hyvä fiilis, sen näkee lentävästä tekstistä <3
Niin on! Kiitos xxx
Pääsin postauksessasi kohtaan, jossa mainitset biisin Honey Junkie. Päätin kirjoittaa saman tien, pitkästä aikaa, kommentin, että voi Stella Honey Junkie, minä olen lukenut blogiasi, kun vielä kirjoitit sitä bloggerissa juuri tuolla nimimerkillä! Ja jolloin kuvia ei blogissasi ollut paljon, joissain postauksissa ei ainuttakaan. Rakastuin tapaasi kirjoittaa ja aiheisiin, joita pohdit.
En kaipaa noihin aikoihin omassa elämässäni enkä blogissasikaan (sillä elämä on koko ajan parempaa ja tällä hetkellä oikeesti aika ihanaa), halusin vain kertoa, että olen kaikki nämä vuodet lukenut blogiasi, joka ainoan postauksen, joka ainoassa osoitteessa, liki kaikkien postausten kommentitkin, ja aina tulen tänne uudestaan, päivä päivän jälkeen, melkein joka päivä. Sitten kun en ole elämältä ennättänyt, luen kertyneet postauksesi putkeen.
Sinä sait aikoinaan minunkin aloittamaan oman pienen tyyliblogiharrastukseni. Kiitos tähän asti näistä vuosista, kauneudesta, biisilinkeistä, inspiraatiosta ja ajatuksista, joita olet saanut aikaan. Ihanaa kesää ja paljon pioneja ja aurinkoa! (Ostin eilen pari punttia vaaleanpunaisia – niistä tulee varmistus siitä, että nyt on kesä!)
terviisin Vimps eli Mira
Moro Vimps eli Mira,
kiitos pitkästä kommentista, huippua kuulla susta!
Joo, muistelin kanssa vasta niitä alkuaikoja. Kuvien rooli oli tosiaan aivan täysin toisenlainen eivätkä ne olleet kovin kummoisia – kasvotkin oli rajattu pois, ettei kukaan tuttu vaan tunnistaisi ;) Kaukana ovat ne ajat, eikä ole kyllä ikävä. Kuten sanoit, elämä on tosiaan koko ajan parempaa. Toivon, että olen osannut tätä blogiakin viedä sen myötä uusiin suuntiin.
Hullua, ihanaa ja hurjaa ajatella miten kauan sinä ja te muut alkuajoista asti olette olleet mukana – en osaa sanoa kuin kiitos! Olen niin otettu ja onnellinen siitä miten mahtavia tyyppejä täällä käy, vuodesta toiseen.
Kuumaa ja pionintäyteistä kesää sinne, ehkä törmätään kukkaostoksilla!
xxx
Vimps, minä muistan sinut sieltä kommenttiboksista ja sinun blogisi! :) Ja Stellan vanhan blogin <3 Ei vaan voi ymmärtää, että onko niistä ajoista jo niin kauan, kun tuntuu että ehkä 2 vuotta…
NO NII-IN!
Tiedän tunteen.
9 vuotta, apua.
Mahtavuutta!! Iha huikiaa tekstiä!
Ota kiinni siitä mistä sydän sannoo!
Otan! Kiitos kaunis! xxx
Vapina muuttuu väreilyksi <3
(aion varastaa tämän lauseen sulta kun oikea hetki koittaa)
Haha! Anna palaa! xxx
“Että kuka tai mikä sitä kutsuu – ja miksi?”
http://www.stellaharasek.com/2014/09/all-i-see-are-dark-eyes/
NO NIIN.
Minimanaaja.
Haa, kiitos, tuli ihan kylmät väreet iholle tuosta vuodatuksesta. Ja kyllä, kirjoittamalla ja valokuvaamalla täälläkin tienataan elantoa. Ja jos satut jostain kuulemaan sellaisen kappaleen kuin Underground, esittäjänä muistaakseni Malin Kojola. Jotenkin siinä kirpeän melankolisessa laulussa tulet sinä mieleen?! Miksi? ihmettelen. Arvelisin, että jos laulaisit, olisi sulla tuollainen ääni, hmmm.
Hmm, ei löytynyt googlaamalla tuota Undergroundia, mutta pidän mielessä jos tulee muualla vastaan! Alkoi heti tietysti kiinnostaa millaisesta kappaleesta tulee meikäläinen mieleen – tietenkin sen TÄYTYY olla hyvä.
Ja kiitos, ihanaa että luit!
Muistan! Ja täällä ollaan edelleen.
Ihanaa Maria! xxx
XXX
xxx
Stella, ihanasti soljui tämä kirjoituksesi!
Tiedätkö sen tunteen, kun on juuri päättänyt jonkin mielettömän kirjan… olo tuntuu mystiseltä, tyhjältä ja kepeältä samaan aikaan. Sun teksteistä tulee samanlainen fiilis!
Lähetän sinulle pusuja!
Hei ihanasti sanottu Karo! Kiitos kaunis. Lähettelen pusuja takaisin xxx
Kauniisti kirjoitat!
Joko ootte Jarnon kanssa virallisesti yhdessä?
Kiitos! Ja kyllä, oltu jo tovin x
Muistan Honey Junkien! Siitä elämänvaiheestani on iäisyys, tuntuu. Aijettä oli vaikeaa kun löysin blogisi. Sisäinen vaikeilu (ja toki ulkoisetkin asiat muuttuneet) on vähennyt mutta blogi vetoaa silti. Eikös siitä ole jo kohta yhdeksän vuotta? Ihan vaan lasken oman pikku maailmani tapahtumista.
Vakio-Julia, oliko se vuonna 2008 vai 2009, kun Stella aloitti Honey Junkiena? Todellakin, omakin elämä on tuossa ajassa muuttunut rutkasti, ja onneksi parempaan suuntaan.
Eli: nenä eteenpäin, sillä parhaat asiat ovat tässä, nyt ja edessä.
Jos ei 2007 niin viimeistään 2008, eikö?
2007 se oli, kyllä! Syyskuuta.
Mä en ole varma! Mutta siitä olen, että nenä tosiaan eteen päin. Paras on vielä edessä.
Se on aivan varmaa!
JUST NII!
Vakio-Julia! Sinä ihana. Kiitos kun olet pysynyt mukana niin hurjan pitkään. Ja siis kyllä – just laskeskelin, että siitä on YHDEKSÄN vuotta, kun perustin blogin vuonna 2007. Apua.
Voi Stella…olet jäljittelemätön syntymälahjakkuus! Muistuta itseäsi siitä, sano se ääneen peilikuvallesi. Lumoavaa tekstiä!
Voi että mikä kommentti! Kiitos Sari kauniista sanoistasi xxx
Mä muistan!
Ihana teksti <3 You rock, kyl se siit ;)
KIITTI! x
Minäkin huomasin yksi päivä kirjoittavani kuittien takapuolelle. Tuo tapahtui kakkosasunnollani. Kun kotona oli muistikirjoja vaikka hur mycket niin ei. Olen pohtinut paljon kirjoittamista viime aikoina ja miten siihen saisi sellaisen palon ja intohimon, joka on joskus ollut. Tuo kuittien taakse kirjoittaminen oli aavistus siitä, mutta… en tiedä, kun sitä suunnittelee niin rimakauhu iskee välittömästi.
Mutta aistin, että sinulla on jotain vähän isompaa meneillään… Onnea, mitä se sitten onkin. ;)
Ehkä se on just se juttu, että rimaa ei synny kun kirjoittelee sattumanvaraisille lappusille. Muistikirjat ovat niin mahtipontisia, tuntuu että pitää olla jotain tärkeääkin sanottavaa, tai ainakin huolella punnittua.
Kiitos kaunis! x
Ilo lukea. Aloitin oman blogini 11 vuotta sitten. Olen seurannut sinun kirjoituksia alusta asti.
Mitä mun piti sanoa…..?…. jotain että anna mennä vaan, hyvä tulee.
Just hyvin sanottu – kiitos kaunis. Ihanaa ja vähän hurjaa, että oot ollu niin pitkään mukana!
Hieno teksti, tässä oli jotain uutta, kiihkeyttä. Tykkäsin. Myrskyä täälläkin odotetaan, toivioretki rantaan toi vain laineita : )
Ihanaa. Kiitos kun luet. Se myrsky ei sitten tullutkaan, huijaus! Mutta ehkä niitä vielä saadaan, kesäukkosia.
<3 ihanaa tekstiä, ilo lukea.
Täällä on elämä hivenen kevyempää taas.. Jalka nousee kepeämmin. Olkoonkin, että työpäiviä on vielä ihan liikaa ennen lomaa ja se näkyy joka aamuisessa tuskassa herätä. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Tilannetta helpottaa iltainen tassuttelu pihalla, jossa pöllöpariskunta kukertaa toisilleen. Leppoisaa keskiviikkoa sinne <3
Hyvä kuulla, että kevenee. Kepeämmät jalat, ihanaa. Oi, pöllöpariskunta! En kestä. Kerro heille terkut.
Samaa tulin näköjään sanomasn kuin muutkin. Muistutat taas, miksi kirjoituksiasi on tullut luettua viisi kuusi seitsemän mitä näitä on vuosia. Oon onnellinen sun puolesta.
Korjaus edelliseen: oli pakko koittaa laskea! Kahdeksan – yhdeksän vuotta! Voiko olla?
Hei nyt mäkin aloin laskea – YHDEKSÄN! OMG. Mihin nämä vuodet ovat menneet?!
Kiitos! Ihana kuulla, että olet ollut niin pitkään mukana.
Pidän sun teksteistä joka kerta vaan enemmän. Jokohan kirjoitin jo tämän aiemmin, en muista, onko väliäkään :)
Mustakin tuntuu, että käänne on tapahtumassa, se on ihan kohta tässä. Kun vaan uskaltaisin ja jaksaisin lähteä jonnekin suuntaan, kun vaihtoehtoja on monia ja kaikista niistä voi tulla hyviä.
Ihanat koirat <3 Ja ihana Anni! Hassua minulle olla melkein rakastunut vieraaseen ihmiseen ainoastaan kuvien perusteella ;)
Kiitos – ihana kuulla!
Mutta sehän on mahtava tilanne, että vaihtoehtoja riittää, ja mikä tahansa niistä voi olla hyvä. Eihän siinä tarvitse enää kuin ottaa jostain langanpätkästä kiinni ja alkaa keriä sitä auki.
Oi, Anni ON ihana, ymmärrän kyllä!
Ihana teksti. Rennompaa, vapaampaa.
Kiitos! xxx
Ihanaa tajunnanvirtaa. Hyvä tuosta tulee:)
Niin tulee! Kiitos kun luit xxx
Täs o taas sua.
Iha itteäs :))
Kiitos!
I’m back.