Kukaan minut tunteva tai tätä blogia lukeva ei ole varmastikaan voinut välttyä tosiasialta, että kuluneiden kuukausien teema on ollut remontti. En oikein muista kuuluuko minulle mitään muuta eivätkä tututkaan mistään muusta kysy, kun kadulla kohdataan. Olen yrittänyt palauttaa mieleeni maaliskuista hetkeä, kun saimme Mikon kanssa päähämme, että on aivan mahtava idea vuokrata valtavankokoinen vanha asunto, joka kaipaa kipeästi kunnostusta – ja toteuttaa koko urakka omin voimin. Veikkaan, että viinin aiheuttamalla voittamattomuudella oli osuutta asiaan.

Työn suunnittelu oli urakan helppo ja hauska osuus. Luonnostelimme suuret linjat muutamassa suurpiirteisessä minuutissa emmekä kohdanneet erimielisyyksiä (ellei erimielisyydeksi lasketa sitä, että Mikon mielestä remontti valmistuu elokuun loppuun mennessä ja minun mielestäni olemme onnekkaita, jos jouluksi on valmis koti). Halusimme avaran kodin, jossa valo liikkuisi ja happi kulkisi. Ei tilaa turhien tavaroiden takia, vaan tilaa olla ja elää.

Oli selvää, että vuosikymmenien varrella nuhjaantuneet pinnat oli käsiteltävä, tasoittava ja maalattava. Siis kaikki. Löytyi pahasti kulunutta parkettia, kerrostuneita ja kellastuneita tapetteja, hilseileviä ikkunankarmeja ja kattoja, oranssiksi maalattuja seiniä ja seiniin piirrettyjä lasten kasvukäyriä. Tietoisesta valinnasta jätimme lattian, katon ja seinien kokonaispinta-alan laskematta – huoneita oli monta ja tieto todellakin lisää tuskaa. Ystävältä saimme onneksi lainaan maaliruiskun, joka säästi sekä maalia, maalareiden hermoja että työhön tuhraantuvaa aikaa.

Kylpyhuoneen puhkiruostuneet kalusteet oli vaihdettava, kaakelit vähintään jynssättävä ja saumat siistittävä. Yli satavuotiaan asunnon arveluttavimmat sähköviritykset oli purettava. Kaikken suurin savotta odotti kuitenkin keittiössä ja palvelijanhuoneessa: vanhan lautalattian päälle oli vedetty pyökinväristä laminaattia ja kirjavankeltaista muovimattoa, alkuperäinen katto oli peitetty rumalla ja repsottavalla kasettikatolla ja kaiken komeuden keskellä pönötti lakatusta koivusta kyhätty parvi, joka näytti alppimajalta. Keittiöön oli kulku parven alta kummallista käytävää pitkin, sen seinustalle oli sijoitettu jääkaappi. Keittiökaapisto oli ahdettu kapean huoneen päätyyn kuin makkara nakinkuoreen.

Ei kuulosta kieltämättä lottovoitolta, herää kenties jopa kysymys miksi muutimme. Syy on selvä – kaiken kuluneen, kulahtaneen ja kellastuneen alla oli jotain harvinaisen hienoa. Talon arkkitehdin omalle perheelleen piirtämä pohja. Valtavankokoisilla ikkunoilla varustetut, lähes viisi metriä korkeat huoneet. Toimiva takka. Parveke, josta näkee Tehtaankadun päähän. Ennen muuta: täysin omanlainen tunnelma ja huoneesta toiseen tulviva valo. Myös: tarpeeksi tilaa kahdelle aikuiselle, jotka muodostavat ehkä perheen, mutta eivät parisuhdetta. Saimme muuton myötä kunnollisen kokoisen olohuoneen ja jotain mistä olemme tähän asti vain haaveilleet: työtilan, jonne voi sulkea todo-listat ja tietokoneet. Työhuoneesta löytyy asunnon toinen parvi, purkutuomion saanutta sisartaan tilavampi ja toimivampi, joka tulee toimittamaan vierashuoneen virkaa. (Oli tälläkin parvella omat erikoisuutensa: kirkkaansiniseksi maalatut kaiteet ja valkoinen sifonkiverhoilu, joka peitti niin katon kuin seinät. Ristimme parven hellenistiseksi seksiunelmaksi. Nimi jäi, vaikka verhot ja väri saivat remontissa häädön.)

Muuttopäätökseen johtanut hetki on vajonnut armeliaasti unohdukseen, mutta sen hetken muistan, kun esittelin poikaystävälle keittiön ja sen viereisen parvella varustetun palvelijanhuoneen, josta olimme alunperin ajatelleet tehdä vaatehuoneen. Hän kuljeskeli tyhjissä huoneissa koputellen ja kuulostellen seinärakenteita. “Jos kaataisitte tämän seinän, saisitte kaksi kertaa suuremman keittiön,” hän sanoi hajamielisenä. Silmäni laajenivat. Sormeni hamuilivat kämppäkaverin numeroa puhelimesta. Kaksi minuuttia myöhemmin remonttisuunnitelma oli kokenut yhden monista mullistuksistaan, seuraavaan aamuun mennessä muutokselle oli saatu lupa ja poikaystävä sai katua päähänpistoaan, kun joutui sorkkaraudan varteen seinänpurkuhommiin.

Elimme kuukauden kahden kodin välissä: uusi koti oli vielä rakennustyömaa, muuttolaatikoiden valtaamasta vanhasta himasta oli tullut varasto. Raksaa ja varastoa yhdisti se, että kummastakaan osoitteesta oli mahdotonta löytää mitään mitä tarvitsi (ellei se sattunut olemaan iskuporakone, maaliämpäri, saha tai satakiloinen kasa vanhoja kattolevyjä). Raksalla ryskyi, varasto vajosi yhä kaameampaan kaaokseen. Mikko näki unta, että meille tuli riita remontista, riidan syy oli se, että Mikko oli unohtanut tehdä remontin. Nauratti kun kävelimme viikon kolmannen kerran rautakauppaan ja palasimme raksalle hakemaan Betolux-höyryistä vähän vauhtia muuttohysteriaan.

Luna-koira oli tietysti tuominnut koko muuton ennen kuin se oli edes alkanut. Se oli katsellut eteiseen pinottuja tyhjiä pahvilaatikoita paheksuvasti ja kantanut varmuuden vuoksi lohikäärme- ja lentoliskokokoelmansa turvaan omaan petiinsä. Yhtenä päivänä löysin Junon torkuilta – se oli tehnyt pesän raksapaperiroskikseen. Silloin oli aika turvautua ystävän apuun ja lähettää koirat korttelin päähän pienelle kaupunkilomalle. Siskokset söivät Marian kanssa palapaistia ja ottivat onnellisina päivän kolmansia kainalotorkkuja samaan aikaan kun me konttasimme polvet mustelmilla ja sormet ruvella teippaamassa asunnon listoja.

Heittäydyimme remonttihaasteeseen samalla asenteella kuin kaikkeen muuhunkin: vauhti korjaa virheet vs kuinka vaikeaa se voi muka olla. Rennosta otteesta on ollut hyötyä, sillä kaikenlaista odottamatonta on tullut toki matkan varrella vastaan. Puuseppä, jonka palkkasimme avaamaan umpeenmuuratun oviaukon ja rakentamaan uudet ovilistat, oli aivan raivona siitä, että ikivanhassa asunnossa ei ole yhtään suoraa seinää tai lattiaa. Minua ja Mikkoa otti huomattavasti enemmän päähän se, että joku edellisistä asukkaista oli suuressa viisaudessaan ajatellut, että kahden huoneen väliset kauniit pariovet oli parasta sulkea ikuisiksi ajoiksi seinän sisään ja kiikuttaa varmuuden vuoksi vanhat koristelistat kaatopaikalle. Helvetissä on erityinen paikka ihmisille, joka heittävät moista menemään. Se helvetti on vuorattu lasivillalla.

Olen ajautunut totaaliselle huningolle raksakaaoksen keskellä. Olen nukkunut remonttivaatteissa, käynyt työtapaamisissa tasoitteentahrimissa t-paidoissa, hymyillyt lähikaupan kassalle täyshimmeää seinämaalia tukassa. Olen elänyt takeaway-kahvilla, karkilla ja kämppikseltä nyysityllä tupakalla, syönyt proteiinipitoisten salaattien sijaan pizzaa ja juossut treenien sijaan rautakauppaan, koska yksi puuttuva proppu tai keskenloppunut kitti uhkaa vähäväliä kaataa koko remonttiaikataulun. Voi vaan toivoa, että remontin valmistuttua muistan vielä miten kunnon ihmisen kuuluu pukeutua, elää ja olla.

Jätimme vappuna varaston taakse ja muutimme raksalle. Meillä oli universumin lyhyin muuttomatka, olimme palkanneet tehtävään palomiehiä ja muuttokuorma oli – kiitos Marie Kondon – puolet pienempi kuin silloin, kun muutimme kaksi vuotta aiemmin sisään. Kaikesta huolimatta muutossa oli, kuten aina, aivan hirveä homma. Miten sen aina unohtaa? Kärsivällisyys on kulutettu loppuun siinä vaiheessa kun kalusteet ja kirjat on kannettu sisään, sitten iskee epätoivo kun tajuaa, että vielä on vaikka kuinka monta kierrosta kaikenlaista epäkiinnostavaa. Imuri. Siivousämpäreitä. Vieraspeitot. Laatikollinen varahehkuvalaisimia. Vaihtopölypussit. Paras ajankohta karsia tavaraa ei muuten ole ennen muuttoa vaan muuton aikana sen viime metreillä – silloin ei voisi vähempää kiinnostaa se vanha kehys joka pitäisi kunnostaa, varastosta löytyneet valaisimet tai makuupussi, jota on käytetty viimeksi Provinssirockissa. Vuonna 1998.

Eeva oli apunamme muutossa, tärkeänä tehtävänään tassuttaa jokainen ovesta sisään kannettu kaluste, jotta vastamaalatut lattiat eivät naarmuuntuisi. Hän hoiti tehtävän sen vaatimalla vakavuudella ja auktoriteetilla. Jos Eeva haluaa joskus ryhtyä kokopäivätoimiseksi tassuttajaksi, kirjoitan suosituskirjeen. Samoin muille ystävillemme, jotka ovat tulleet talkootöihin – kiitos jokaiselle, ilman teitä ei olisi tullut mistään mitään.

 Vanhat synnit on pesty pois valkoisella maalilla.

En tiedä olisinko uskonut sitä todeksi itsekään, mutta ehdimme kuin ehdimmekin saattaa muuttoon mennessä valmiiksi kaiken mitä pitikin: koko kodin paitsi keittiön, kylpyhuoneen ja vessan. Tuoreelta maalilta vielä tuoksuvat huoneet hohtivat toukokuista valoa, ne olivat tuntuneet kodilta jo ennen muuttoa. Harvat tavaramme näyttivät ihanilta lainalaatikkokaaoksen keskelläkin. Oikeastaan kaikki näytti ihanalta, kunhan ei kääntänyt katsettaan työmaan vielä keskeneräisiin kohteisiin. Niin – remontti on tosiaan vielä niinsanotusti kesken, joten palataan pian asiaan.