Olen viime vuosina vihdoin alkanut tykätä lähes kaikista vuodenajoista ja säätiloista, joista saamme Suomessa nauttia, mutta pakko myöntää: liejunvärinen loska koettelee jopa minun kykyäni nähdä kaikessa kauneutta. Ei mahda mitään – parasta loskakeleissä on se, että saa hyvällä omatunnolla pysyä untuvapeittojen ja pressopannun välittömässä läheisyydessä neljän seinän sisällä. Paljon muuta en olekaan viime päivinä tehnyt.
Kävin lauantaina ja sunnuntaina ulkona vain kävellyttääkseni koiria, jotka eivät luonnollisesti halunneet kävellä. Niitä on kovin vaikea syyttää siitä. Loskassa kahlaamisen jälkeen on edessä tassu- ja mahapesu, kaikkien osapuolien hermoja raastava operaatio, jonka jäljiltä on puhdas turkki ja paha mieli. Sillä on onneksi taianomainen taipumus parantua lihapullalla. Toiset meistä tosin valitsevat lihapullan sijaan pienen lasin viiniä.
Sisällä pysyminen on ollut paras päätös hetkeen. Oli ihana viikonloppu. Nukuin puoleen päivään. Sain aamukahvin kannettuna sänkyyn. Ajauduin keskusteluun siitä olisiko välillä minun vuoroni kantaa kahvia muille – hups. Harkitsin pyykin pesemistä ja luovuin välittömästi ideasta, koska se olisi vaatinut retken lähikaupan pesuainehyllylle. Ylimääräistä ulkoilua välttääkseni tein ruokaa ainoastaan niistä asioista, joita kaapista löytyi. Onneksi siellä on aina vähintään pannukakkuainekset, parmesania, pastaa ja valkosipulia – niillä pysyy kyllä hengissä yhden laiskan viikonlopun.
Ainoa huono puoli visusti kotona vietetyssä viikonlopussa on se, että polttopuut ovat taas loppu. Kroonisesta klapivajeesta huolimatta: onni on takka ja sen äärellä torkkuvat tyypit. Siitä vaan tulee selittämättömän onnelliseksi, tulesta, jonka ympärille kaikki kertyvät ja yksi kerrallaan nukahtavat. Ehkä se on jotenkin geneettisesti ohjelmoitu meihin. Jonkinlainen turvan tunne, kun rakkaat ovat lähellä, liekit lämmittävät ja sudet pysyvät loitolla.
Joku kysyi kadulla mitä kuuluu ja vastasin tottumuksesta, että hyvää. Vastaakohan kukaan koskaan tuohon kysymykseen mitään muuta, vaikka seinät kaatuisivat niskaan ja ottaisi päähän niin paljon, että tukka tippuu irti? Mutta tottahan se on, juuri nyt. Kuuluu hyvää, loskaisesta helmikuusta huolimatta. Kengät ovat märät ja mieli kevyt. Hymyilen ventovieraille raitiovaunuissa, katsovat kuin hullua kunnes alkavat hymyillä takaisin. Se tarttuu, kokeilkaa vaikka.
Kuvat Mikko Rasila
Ihanasti kirjoitettu, kiitos!
Hei, tuo ihana Marimekon takki kyselyttää. Olen hankkimassa samanlaista ja sovittamatta. Muistelen sinun joskus maininneen että olet n. 170 cm pitkä? Minkähän kokoinen sun takki on? Onko väljää mallia? Itse olen 169cm joten vastuksestasi olisi minulle suuri apu kun takkia sokkona ostaa :) Voit vaikka vastata yv:nä sähköpostiini tai täällä. Kiitos etukäteen!
Odottamaton ilo tarttuu. Huomasin sen tänä aamuna, kun lompsin töihin. Kulmassa vastaani käveli nuori äiti lapsensa kanssa. Luulin heitä tutuikseni ja tervehdin iloisena “huomenta!” Huomasin, että nainen ensin hämmästyi ja sitten iloisena ja hymyileväisenä vastasi takaisin. Kuulin vielä kun hän sanoi lapselleen, että “olipas ihana aamunaloitus” ja pikkuinen siihen iloisena “kiva täti”!
Tästä viisastuneena aion jatkossakin herkemmin tervehtiä vastaantulijoita:)
Täällä myös yksi “Hyvä lihapulla, parempi mieli”-teesin kannattaja. Siis pötkyläkoira, ei omistaja. Jälkimmäinen valitsee sisälle päästyään kermakahvin, jonka maustaa kanelilla, kardemummalla ja inkiväärillä. Ei sulata loskaa, mutta vähentää v***tusta joka aiheutuu loskasta.
Mulla on ollut 6vkoa kova yskä joka mursi multa viime vkolla kylkiluun. Joo todellakin neljän seinän sisällä. Mulle kelpais kyllä mikä vaan loska ku pääsis ulos. Huoh. Karmeeta ku kotona tulee mieleen kauheesti sisustusratkaisuja eli kaikkien huonekalujen roudausta, mutta ei kye. Kuka teki maailmasta mustavalkoisen. Onks värit hävinny ulkoa?
Ihana tunnelma tässä postauksessa!
Kelihän on kirjaimellisesti sieltä mihin ei päivä paista, mutta eikö olekin toisaalta aika ihanaa? Anti tulla vaan kaikki, kyllä täällä kestetään! Tarvotaan samassa kelissä kesät talvet, täällä ei lannistuta! Ugh, olen puhunut :)
Lauantai-illan lumituppuriin lähdin lenkille ihan vain sen takia että voin palata takaisin kotiin takkatulen, kynttilöiden ja viinipullollisen – öööö siis tarkoitan luonnollisesti lasillisen, ääreen. Pakotin tyttönikin mukaan, vastahankainen hänkin oli vaikka häneltä ei 165 cm pituisena tarvitsekaan mahaa pestä lenkin jälkeen :))) Lihapullaosasto hoitui hänen kohdallansa muutamalla Oreolla.
Mulla on yhden takan edessä päiväunisohva, siihen on vallan ihana heittäytyä kellalleen ja nukahtaa tulta katsellen. Kaikesta huolimatta, life is <3
Mietinkin, että lihapullaako sitä pitää alkaa nappaamaan joka loskalenkin jälkeen. :D Meidän Ukkokin (koira) nostelee tassujaan ulkona ja katsoo päälle kysyvästi, onko pakko? Alkaa suunnittelemaan jo puolivälissä lenkkiä reittiä, mistä pääsee kätevimmin livahtamaan ovelle muina koirina, ettei vain tarvitse mennä häkkiin. Sisälle päästyään menee suoraan jääkaapille lihapullan himoissa. Hih, on ne hauskoja.
Saa niitä omistajatkin nappailla, jos siitä tulee parempi mieli! Haha, mä en kes-tä noita tyyppejä. Meillä kans suunnataan pesun jälkeen välittömästi jääkaapille odottamaan lihapullaa.
Meidän Kyösti (cairn terrieri) on taas sieltä toisesta ääripäästä. Ei tartte kuin kuiskata, että lähdetäänkö ulos, niin vauhdilla on jo ulko-oven edessä. Tai yritäpäs laittaa salaa tuulipuvun housuja jalkaan – ei onnistu :D Jos herran mielestä lenkki on liian lyhyt, niin tekee pihalla stopin ja mulkoilee siihen malliin, että oikeasti miettii, pitäisikö vetää vielä se viisi kilsaa. Semmoinen sohvaperuna-kainaloinen olisi kiva, tuo eräjorma vie hengen multa. Kyöstiin pätee se ikivanha amerikkalainen postilaitoksen motto: “Neither snow nor rain nor heat nor gloom of the night stays these couriers from the swift completion of their appointed rounds”.
HAHAHA! Voidaan lainata sulle näitä sohvaperunamäykkyjä!
Todella kaunis tuo mustavalkoinen pystykuva! Onko tuo se Marimekon lampaankarvatakki?
Tykkään kans hulluna tuosta kuvasta! Juu, Marimekon takki kyseessä.