Tiedän, olen tässä suhteessa optimisti harhaisuuteen asti, mutta ihan kuin ulkona jo kajastaisi – uskaltaako sen sanoa? – kevät. Flunssaparantolan kaikista ikkunoista tulvii valo, joka liikkuu tilasta toiseen kuin ei olisi poissa ollutkaan. Työhuoneen ikkunalaudalla pöyhkeilevä peikonlehti ojentelee oksiaan ja pyykki kuivuu auringossa.
Olen ajatellut kaikenlaista, sairastellessa ehtii. Elokuvia. Keskeneräisiä kirjoja. Salatieteitä. Sitä mistä avaruus alkaa ja mihin se loppuu. Että pitäisi käydä apteekissa. Äitiäni, joka matkusti Australiaan ja ajelee ympäri tuota kaunista, kuumaa maata koko kevään. Niitä Des’reen jousia. Hevosia. Tähtikuviota, joka omistettiin David Bowielle kun hän kuoli. Kohinaa, jonka kuulen päässäni joka kerta kun päivä ympärillä hiljenee. Purjehtimista.
Valokuvaamista. Sitä kuinka ensimmäinen ruutu on melkein aina kaunein. Se puolihuolimattomasti otettu kuva, jossa sommittelu ja valotus on sinnepäin eikä kohde vielä tajua olevansa linssin edessä. Mikään ei muutu paremmaksi sillä, että alkaa ohjailla asioiden luonnollista järjestystä. Pikkuhiljaa opin.
Kirjoittamista. Joskus oikeat sanat tupsahtavat tyhjästä, loksahtavat paikoilleen pyytämättä. Joskus niitä saa odottaa niin kauan, että epäilee niiden eksyneen ja unohtuneen kaljalle kesken matkan. Taivuttelen sanoja työkseni, silti ne karkaavat käsistäni silloin kun niitä eniten tarvitsen. Pysynpä nöyränä, kun kirjoitan ja puhun niillä kirjaimilla, jotka minulla on. Ne saavat riittää, silloinkin – varsinkin silloin – kun mitkään niistä eivät oikeastaan ole tarpeeksi.
Päättyneitä parisuhteita. Kavereiden ajattelematta pudotettuja mielipiteitä siitä, että niillä on tapana loppua – tai minulla lähteä. Mitä voin sanoa? Miksi edes pitäisi selittää. Mitään en kadu, kaikesta olen kiitollinen. Asioita ei voi eikä pidä pakottaa. Kenties siihen on ollut syy, että mikään ei ole vielä toiminut kenenkään kanssa. Ehkä olen odottanut jotakuta, jonka kohdalla en enää epäröi.
Matkustamista, ajassa ja paikassa. Joskus siihen tarvitaan lentoliput, usein siihen riittää hyvä kirja tai biisi, joka osuu vastaan juuri oikealla hetkellä. Musiikki voi viedä viisi tai viisitoista vuotta ajassa taaksepäin, kuljettaa kahdessa sekunnissa maailman ääriin tai avata aavistuksia tulevasta, asioista joista minun ei tarvitse tietää vielä mitään. Tässä nenäliinojen ja puoliksi syötyjen särkylääkepakettien keskellä on hyvä. Inkiväärillä pakattu teepannu porisee enkä haluaisi olla missään muualla kuin tässä, kaatamassa päivän kolmattatoista kupillista taudintappajaa riviin aseteltuihin mukeihin. Ja samalla kuuntelen samoja kappaleita toistolla kuin maailmassa ei olisi muuta musiikkia enää jäljellä.
Tätäkin olen miettinyt: mitä tekisimme, jos tietäisimme, että emme voi epäonnistua? Jos ei tarvitsisi pelätä, jännittää tai seistä eteisissä. Mitä sinä tekisit?
Omat vastaukseni viivyttelevät vielä, mutta tämän tiedän: olen tässä, ihan paikallani, vähän irrallani. Jos vähän suistuisi, unohtuisi ihanasti sivuraiteille. Antaisi myöten liikkeelle. Laittaisi lisää vettä kiehumaan ja katselisi alas kadulle, siellä aamu menee menojaan ja taittuu iltapäiväksi. Valo kiertää kattojen yllä, siivilöityy pölyisten ikkunoiden läpi sisään. Hymyilyttää, enkä osaa lopettaa.
Ihan pakko sanoa, että kuvistasi ja teksteistäsi henkii vanhat ajat. Ne rakastamasi 70-luvun tunnelmat. Ettet vain ollut edellisessä elämässäsi 70-luvun nuori, joka nukkui pois liian varhain ja syntyi uudestaan viimeistelemään keskeneräisen tarinansa?
Kiitos Krista! Tykkään tästä teoriasta. Mistä sen tietää! Tutkimattomia ovat maailmankaikkeuden tiet.
Rakkautta ilmassa?
Sydämiä sinne, ihanaa!
xxx
Tulitte tänään vastaan, ihanat pitkätukat!
<3
Minustakin kuulostaa ihan siltä että bloggaaja on rakastunut <3 ihana, valoisa teksti.
Kiitos, kiva kuulla että tykkäsit!
Niin kaunista pohdintaa että vähän itketti. Kiitos, olet taitava siinä mitä teet!
Kiitos kaunis – ihanaa että luet xxx
Kuvat ovesta ja pyykkinarusta taivaallisen kauniita kaikessa yksinkertaisuudessaan
Kiitos! xxx
Siisjuuei ole kerrassaan mitään syytä muuttaa kirjoituksiasi, olet Suomen ilmaisuvoimaisimpia blogaajia.
Rakastuin täpöllä kuviin poron(?)sarvista ja silkkisestä kuonolaisesta, joka painaa päänsä luottavaisen rakastuneesti Mikon kaulaa vasten. <3
Kiitos, ihana kuulla!
Joooo, se Lunan ja Mikon kuva on kyllä ihana ruutu. Lunasta tulee Mikon kaulakuopassa aina tuollainen pieni ruttuinen hellyyspallero.
Toistan itseäni ja yhdyn moniin muihin: kirjoitat valtavan kauniisti!
Tulen tänne usein, lähes päivittäin lukemaan sekä uusimpia, että vanhoja tekstejäsi. Rauhoittumaan tämän kaoottisen arjen keskellä, jossa – samalla kun yritän pitää kotiarjessa edes joitain seiniä vielä pystyssä – vietän päivät yliopistolla keskustellen huimaavista pohdinnoista koskien todellisuutta, olemassaoloa ja kirjoittamassa esseitä siitä, mitä kukaan ehkä voi tai ei voi tietää tästä maailmasta.
Välillä pää tuntuu halkeavan. Silloin haen vielä yhden kupillisen kahvia, avaan omieni sijaan sinun muistiinpanosi täältä ja hengittelen vähän. Kiitos Stella. <3
Hei ihana kommentti – kiitos. Oon iloinen, että saan olla läsnä sun kahvihetkissä. Ja tykkään muuten noista sun esseiden aiheista! xxx
Upea, rehellinen teksti. Pakko ihailla kykyjäsi niin kirjoittajana kuin kuvaajana. Luin edelliseen postaukseen tulleen kommentin ja omalta osaltani esitän toiveen, että pysy juuri tuollaisena kuin olet. Kaikki kunnia Eevan blogille, mutta tämä on hyvällä tavalla erilainen. Taidetta, kuten joku tuossa sanoi. Kiitos että teet tätä.
Kiitos kun luet.
xxx
Tää blogi on taidetta. <3
Maalailet pieniä tuokioita ja tunnelmia sanoiksi niin kauniilla tavalla, etten melkeen käsitä. Mikä ihana hetki lukea jotain tällaista, juoda kahvia ja katsella ikkunan takana hiljaa laskeutuvaa lumisadetta (kyllä, lumisadetta!). Kiitos.
Matleena! Kiitos kauniista sanoistasi, ihana kuulla että tykkäät. LUMISADE! Helsingissä tuli tänään rakeita, että ehkä se talvi tekee vielä näyttävän paluun.
<3
xxx
Olipa hyvä kysymys… olen itekkin miettinyt joskus samaa, ja sain vain mustia aukkoja päähäni :) mutta, filosofoin asian niin, että epä, onni, ovat vain sanoja. Ja, mistä koko -epä-sana on kotoisin..? Ja, miten ylipäätään sitten voi edes -epäonnistua- mistään?! Asiat kuitenkin ovat. Epäonni sanana voi asua sanavarastossamme, mutta se, haluaako sitä käyttää, on oma valinta, ja mitä se silloin tarkoittaa. Koska, mä jotenkin näen, koen, että olemme kuitenkin aina oikeassa paikassa, ja tarkoituksella. Jokaisella on paikkansa, ja aikansa.
No, tästä tämä taas pursuaisi. Olen hiljaa ;)
Avaruusjuttua riittäisikin sitten muutaman valovuoden edestä, huoh! ☆
Mutta, siis edelleen k a u n i s t a tekstiä ♡
Niinhän se juuri on. Näkökulman saa aina valita ite.
Kiitos kaunokainen!
xxx
Joskus se, jonka kanssa kaikki toimii, on erilainen kuin ne aiemmat, joiden kaltaista on kuvitellut tarvitsevansa. Ja jälkikäteen vaikuttaa ihan itsestäänselvältä, että näinhän tän pitikin mennä.
Hei sinä ihana!
Ajattelin sua kun kirjoitin tuota.
xxx
Voiko tähän vastata muuta kuin että “aww!”?
Haha! Ei voi!
xxx
On se kevät tulollansa, näkyy valosta jo. Lähtee kyllä vielä niskojaan nakellen montakin kertaa come the following days and weeks, mutta ihassama! Sit sitä on joka kerta ihan intona kun se taas palaa ja värjää nurkat ja sielun nukat uusiks.
Ihanat kuvat.
Kiitos!
Ite oot, ihana
xxx
Kaunis teksti.
Ja hyvä kohina, jouset (jo toistamiseen)ja rajattomuuden pohdinta viittavat rakastumiseen ;)
Tuli ihan sama mieleen! Kirjoittaja on rakastunut <3
Ei sitä tiedä.
Ehkä!
Salapoliisina siellä!
Kirjoitat aina niin kovin kauniisti ^__^ <3
Kiitos kaunokainen xxx
Niin ihana kirjoitus!
Tulin hyvälle tuulelle, kiitos.
Kiitos sulle kun luit!
ihana teksti tähän aamuun. Mä olen paniikissa ja ahdistuneena miettinyt samoja teemoja mutta kun tätä luki tunsin kuinka syke laski ja tuli rauhallinen ja varma olo että juuri näin sen pitääkin mennä, ei tarvitse pelätä. Valoa ja aurinkoa päivääsi ja kiitos tästä Stella!
Sun kirjoituksilla on tosiaan rauhoittava ja voimaa antava vaikutus. Aikamoinen taito.
Kiitos, ihanasti sanottu.
Hei ihanaa. Ja niinhän se on. Kaikki menee just kuten pitää, ei tarvitse hätäillä tai ahdistua. Valoa sinne Satu xxx
Olipa rauhoittava ja ihana teksti lukea aamukahvin kanssa. Paranemisia sinulle!
Niin ja keväthän jo tietty ON :)! Eilen ehdin työpäivän päätteeksi valosan aikaan ulos koiran ja hevosen kanssa, aurinko lämmitti, tai ainakin tuoksui, vielä silloinkin.
OOH! Lämmittävä auringonvalo on varma kevään merkki!
Kiitos Karoliina, ja kiva kuulla! x