Myönnetään, olen potenut viime kuukausina muotirintamalla kroonista motivaatiopulaa. Se ei ole mikään uutuustuote, vaan jokatalvinen ilmiö. Jäätä vihmoo vaakasuorassa, viima luikertelee luihin ja ytimiin. Käyn aamuisin kauppaa maailmankaikkeuden kanssa siitä onko pakko nousta untuvapeiton alta vai ei. Pukeutumisvaihtoehdot vaihtelevat skaalalla villaa, enemmän villaa ja villaa villalla. Jossain vaiheessa alkaa tuntua aikalailla samantekevältä, vaikka värjöttelisi koko vuodenajan läpi samassa mustassa villapaidassa.

Ja niinhän siinä aina vähän käy. Turvaudun päivästä toiseen luottounivormuihini, väljä villapaita ja pillifarkut tai nahkahame ja neule. Eikä niissä ole mitään varsinaista vikaa. Kunnes tulee kevät, takit kevenevät, kadulla kävellessä tulee yhtäkkiä hiki ja yksi odottamaton päivä aurinko saa silmät siristelemään. Kun näkee lähikaupan ikkunassa vilauksen heijastuksestaan, koko villakerroksiin kääritty olemus näyttää luovuttaneelta. Silloin tekee mieli tunkea ne koko pitkän pimeän talven palvelleet lämpimät ja luotettavat lempivaatteet piharoskikseen ja tuikata koko loota tuleen. Että nyt, nyt jotain muuta.

Tänä keväänä oivallus iski Stockmannin neljännessä kerroksessa kesken Minttu Vesalan stailaaman muotinäytöksen. Ehkä muistattekin, kun kirjoitin siitä. Olin juonut lasillisen samppanjaa ja olin toisinsanoen erinomaisella tuulella. En muista mihin olin sinä aamuna kotoa lähtiessäni pukeutunut, mutta jos veikkaan väljää villapaitaa ja pillifarkkuja, ei varmasti mene paljoa pieleen. Jazz alkoi soida Otto Talvion levysoittimelta ja mallit aloittivat marssinsa.

Ja minua alkoi huimata, kun yhtäkkiä muistin mitä kaikkia värejä maailmassa onkaan, kaikki ne kauniit kankaat ja tekstuurit. Miten vaivattomasti vaatteet voivat istua ja liikkua. Että on kepeitä leikkauksia ja keinuvia helmoja ja natisevia nahkatakkeja ja pehmeää pitsiä. Kapeilla nahkaremmeillä varustettuja korkoja, jotka saavat askeleen näyttämään supersirolta – minullakin on sellaiset kaapissa! En ollut niitäkään ajatellut koko talvena ja ilahduin ihan hirveästi siitä, että se kaikki on olemassa ja odottaa meitä vielä.

Minttua on toki kiittäminen, Stokkan kevätvalikoimista koottu näytös oli nimittäin inspiroiva. Kaunis mutta käytännöllinen, täynnä asukokonaisuuksia joissa voi oikeasti lähteä töihin tai kaupungille tai kemuihin. Niukkoja takkeja ja kauniita mekkoja, rennosti roikkuvia nahkahousuja. Teräväkärkisiä korkoja, jotka näyttivät hyvältä aivan kaiken kanssa. Pehmeitä puuterisia sävyjä yhdistettynä graafiseen mustaan. Yksi suosikeistani oli ikikauniin Niina Kurkisen yllä bongattu raitamekko, joka ei ollut tyköistuva eikä väljä vaan huoleton. Yhtäkkiä toivoin, että kaikki vaatteet olisivat juuri sellaisia, heitettävissä päälle ja unohdettavissa. Parhaita vaatteita ei tarvitse ajatella sen jälkeen kun ne on kerran pukenut.

Meidän oli Eevan kanssa tarkoitus painella näytöksen jälkeen suoraan ulos odottamaan kellon yllä alkavaa spektaakkelia, mutta olikin pakko akuutin inspiroitumisen vallassa piipahtaa naistenosaston kautta. Vähän hypistellä ja sovitella, ihmetellä sitä kaikkea keveyttä joka kevätmallistojen vaatteista talvisten villakerrosten jälkeen huokuu. Muutamia minuutteja myöhemmin ne samat vaatteet ja värit kieppuivat 4D-kaleidoskooppina tavaratalon seinässä – melkoinen show, tanssijoineen kaikkineen. Minä taisin keskittyä kaikkein eniten kermanväriseen bikertakkiin, joka vilkkui niin videolla kuin tanssijan yllä.

Voi kevät ja kintereilläsi seuraava kesä – kuinka olenkaan teitä kaivannut! Villapaidat jääkööt kohta kaappiin lepäämään, on muiden vaatteiden aika.