Kaksi viikkoa Lapissa

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Vietimme puolet lokakuusta pohjoisessa. Olisimme viihtyneet kauemminkin.

Pidän siitä miten vanha rakennus herää, kun asetumme taloksi. Saapuessamme se on liikkumaton, lähes kohmeinen, alkanut jo vajota talviunille. Kaikki on juuri niillä sijoillaan mihin ne viimeksi lähtiessämme jätimme, mutta jotain on silti tapahtunut, aikaa on kulunut, hienoinen pöly laskeutunut kaiken ylle, kuistin portaat notkahtaneet taas aavistuksen enemmän. Jarno sytyttelee valoja ja lämmittää huoneita, minä pyyhin pinnat ja petaan sängyt, leväytän laukut auki merkiksi siitä että täällä ollaan taas. Ja talo antaa sen tapahtua, solahdamme sen suojelukseen, lämpö laajenee ja nurkat venyvät kauemmas.

Ensimmäiset päivät totuttelemme hiljaisuuteen ja annamme sykkeen tasaantua täpötäysien syysviikkojen jälkeen. Tuntuu vapauttavalta hillua hupparissa ja villasukissa ja olla miettimättä miltä näyttää, katsomatta kelloa. Kalenterissa on työhön liittyviä merkintöjä, mutta ei yhtään tapaamista, tilaisuutta, juhlaa, ei mitään missä pitäisi olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. (Paitsi äidin hirvikäristyksen äärellä, silloin täsmällisyys on tärkeää, koska eläkeläisenä hänellä on aina kiire retkeilemään jonkun tunturin päälle.)

Kuuran peittämä maisema kimmeltää aamuisin kun avaamme oven koirille. Lehmät ovat yhä ulkona ja näyttää kuin niidenkin paksu turkki vähän säkenöisi kun ne heräilevät rantaniityllä.

Kun aamuisin on näin kirkasta on vaikea tajuta miten nopeasti sellainen valo voi kadota. Tähän aikaan vuodesta pimeä tulee pohjoisessa aikaisin ja se on totaalista, se ei ala mistään eikä pääty mihinkään, se vaan putoaa talon ylle ja hengittää ympärillämme kuin jokin elävä. Toinen koira haluaa riehua kepin kanssa pihalla, mutta on niin pimeää, ettei se näe mihin keppi lentää. Siitä ei ole kuvaa, siitä ei voi ottaa kuvaa. Lupaan koiralle, että ensi syksyksi hankimme pihalle valot.

Tällä reissulla emme rehki raksalla, olemme tulleet pohjoiseen laittamaan talon talviteloille. Emme ole vielä keksineet miten saisimme pidettyä talon myös talvikäytössä. Rahalla se ratkeaisi, mutta ehkä sitten ensi vuonna. Olisi ihanaa viettää talossa joulu.

Kun olemme kahden, solahdamme samaan verkkaiseen rytmiin. Jarno nousee aamuisin ensin, keittää ensitöikseen pannullisen kahvia ja tuo minulle kupin sänkyyn. Päästämme koirat pihalle, laitamme musiikin soimaan, juttelemme keittiön pöydän äärellä, katselemme syreeneissä hyppeleviä pikkulintuja ja satunnaista oravaa. Jarno polttaa roskia padassa, joskus lämmitämme päiväsaunan. On varmasti monta asiaa, jotka tekevät yhtä onnelliseksi kuin tulen ritinä keskellä kirpeää aamupäivää, mutta juuri sillä hetkellä on vaikea muistaa muita.

Pikkuhiljaa uppoudumme omiin puuhiimme. Minä kirjoitan ja Jarno soittaa kitaraa, äänittää katkelmia ja tekee niistä biisejä vähän samaan tapaan kuin minä yhdistelen sanoista lauseita ja teen niistä kappaleita. Saatamme olla tuntikausia samassa tilassa puhumatta sanaakaan, onnellisina siitä että saa olla hiljaa yhdessä, että kerrankin on aikaa keskittyä sillä tavoin johonkin muuhun kuin työhön. Se on juuri nyt parasta mitä tiedämme. Tällä tavoin kuluisi kokonaisia viikkoja, kuukausia, jos elämämme rakenteet antaisivat myötä.

Syömme vasta myöhään illalla, ruoka on useimmiten yksinkertaista, riisipuuroa tai savukalaa tai paahdettua parsakaalia ja kananmunia. Luen vielä ennen kuin nukahdan, kuuntelen hiljaisuutta ja koirien kuorsausta, pohjoisessa ne saavat nukkua sängyssä kanssamme ja levittää huoneen täyteen sakeaa unen tuoksua. Yksi viettää yönsä polvitaipeessani, toinen välissämme ja molemmat töytivät tassuillaan, jos vien liikaa tilaa.

Sitten Mikko saapuu. Olemme alkaneet lämmittää hänen huonettaan edellisenä iltana, autossamme matkannut laukku on nostettu sängylle valmiiksi odottamaan häntä, Luna-koira on käynyt nuuhkimassa sitä häntä heiluen. Se tietää aina kun sen ihminen on tulossa perässä.

Kolmisin dynamiikasta tulee erilainen. Talo täyttyy, päiviin tulee tiiviimpi rytmi. Suunnittelemme ensi kesän juhannusjuhlia ja kunnostustöitä, mietimme minkä väriseksi maalata Mikon huoneen seinät ja pitäisikö navetta purkaa vai kunnostaa hamam-henkiseksi kylpyläksi. Haahuilun sijaan on selkeitä ohjelmanumeroita: lasi viiniä, joka nautitaan pirtissä tarkoin valituista laseista, tai tiettyyn teemaan sidottu Spotify-disko, jossa jokainen valitsee vuorollaan biisin. Tai kolme jaksoa Successionia ja rinnuksille lastattu sipsisaalis, koska kulho on liian kaukana.

Syömme kunnollisen aamupalan, lounaan ja illallisen, kaikki osallistuvat kokkaamiseen, tiskivuorot jaetaan. Menun suunnittelu on aloitettu jo päiviä aiemmin ja kauppareissu Ruotsiin on viikon tärkein tapahtuma, johon liittyy perinteitä kuten pysähdykset Övertorneån kierrätyskeskuksessa ja Aavasaksan grillillä.

Juoksuseuran jäsenilla on oma kosmetiikkapöytä, jonka äärellä he hoitavat arktisille olosuhteille altistunutta ihoaan.

Tästä tulee se reissu kun Mikko ja Jarno perustavat urheilijan reteyttä uhkuen arktisen juoksuseuran ja käyvät joka aamu juoksemassa. Juoksun jälkeen on saunan vuoro, minä lämmitän sen ja he kantavat polttopuut ja veden. Pihan perällä tönöttävä puusauna on vähän pieni kolmelle, mutta onneksi en tykkää kovista löylyistä, istun mielelläni alimmalla lauteella ja pakenen välillä vilvoittelemaan. Saunassa tuoksuu tutulta, vaikka minulla ei ole siitä yhtään muistoa ajalta ennen meitä tässä talossa. Edellisen kerran siinä on saunottu vuosikymmeniä sitten, silloin kun en ollut edes käynyt vielä Suomessa. Ajan kulumista ei löylyissä huomaa, kiuas sihisee mielissään ja savupiippu tupruttaa savua pätevänä kuin Luna-koira keppinsä kanssa.

Nautimme aamupalan kanssa kirppikseltä löydetyistä kristallilaseista tymäkkää tyrnimehua, juoksijat ja minä. Vuosi sitten laseissa olisi ollut vodkaa. Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu: paras aamiainen pohjoisessa on paahtoleipä voilla ja hillahillolla. Minä olen yksin mielipiteeni kanssa, mutta ei se mitään, enemmän minulle.

Asioita, jotka unohtaa kun on ollut kauan poissa pohjoisesta: talvi ei tule yhdessä yössä, vaan hiipien. Päivä päivältä kuuraa on enemmän, välillä hentoinen kerros vastasatanutta lunta, joka sulaa iltapäivään mennessä pois. Sitten yhtenä aamuna se jää. Kun seuraavan kerran vilkaisee ikkunasta, lunta sataa taas. Sen äänettömyys yllättää joka kerta, eikö ensilumesta pitäisi kuulua jokin ääni, ehkä kevyt lepatus kuin perhosista?

Maailmasta on kadonnut äänet, maisema muuttuu valkoiseksi. Tekee mieli tehdä samoin kuin silloin kun näin lumisateen ensimmäisen kerran: mennä pihalle, työntää kieli ulos ja odottaa, että sille laskeutuu lumihiutale.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

52 thoughts on “Kaksi viikkoa Lapissa

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta. Se on vähän niinkuin jaettu onni. Teillä Lapin talonne, meillä Länsi-Suomalainen kalastajatorppa. Tunteet ja tunnelmat samat. Tiedän, mitä tarkoitat kaikilla näillä sanoillasi.

  2. Uskomaton teksti… olen ollut viime aikoina aika stressaantunut, koko ajan juoksemassa jonnekin ja kaikki metelikin ympärillä ahdistaa. Ja sitten luen tätä hälyisellä käytävällä auringon paistaessa ikkunasta, kaikki meteli katoaa ympäriltäni ja lopussa tuntuu kuin rentoutusharjoituksen jäljiltä <3

  3. Voi että sinnuu Stella.. Tarjosit kirjoituksellasi mulle ihanan mielikuvamatkan, pakenin lounastauolla hetkeksi pois toimistoympyröistä :)

  4. Nämä ovat niitä ihania, ainutlaatuisia kirjoituksia, kun pääsemme osaksi taikapiiriänne. Aika pysähtyy lukiessa, aistit terävänä eläydymme tarinaanne. Mikä onni meille lukijoille, että talo ja te löysitte toisenne! Pus.

  5. Nämä tekstit ovat parhaita, missä pohjoinen, missä tila ja rauha ja lepo.
    Ja hillahillo! :) Ei mitään lakkahilloa…

  6. Miten kaunista tekstiä. Luulin jo olevani itsekin siellä. Vaikka Helsingin-elämä on sekin mielenkiintoista seurattavaa, niin näissä Lapin tarinoissa on ihan omaa erityistä taikaa.

  7. Olipa teksti. Iho nousi kananlihalle omien muistojen tulviessa mieleen. Etelään muuttanut lapintyttö kun olen itsekin.
    Älä koskaan lopeta kirjoittamista.

    • Kiitos, ihana kommentti. En lopeta, pää alkaisi kiehua kahta kauheammin jos edes yrittäisin ♥

  8. Nämä sinun kirjoitukset, oih ❤️
    Itse täällä Tornionjokilaaksossa asuvallekkin tällaiset kirjoitukset ovat muistutus siitä, että avaa silmäsi ja katso ympärillesi. Ihmettele, maistele ja makustele kaikkea tätä kauneutta ja raukeutta jota ympärillämme on, monesti sitä ei vaan huomaa kun kaikki on niin sitä arkipäivää ja tavallista. Kiitos siis taas muistutuksesta ja ihanasta tekstistä.

  9. En voi muuta kuin toistella toisten kommentteja; Stella; ihana kirjoitus! Pääsi niin tunnelmiin.

  10. Kiitos tästä! Upeaa tekstiä, joka toi tunnelman lähelle tänne helsinkiläiseen avokonttoriinkin. Tornionjokilaaksolla on lämmin paikka sydämessäni, sieltä kotoisin itsekin. Seuraan mielenkiinnolla Lappi-juttujasi!

    • Hei kiitos, ihana kuulla! Kivaa kun niin moni samoilta seuduilta kotoisin oleva on löytänyt tiensä Lappi-juttujen pariin ♥

  11. Jälleen aivan ihana kirjoitus. Näitä lukiessa ajattelee, että elätte jotain ihan toista elämää kuin itse ja meinaa kateuskin iskeä, kunnes tajuaa, että mikään ei estä minua pysähtymästä nauttimaan ja havainnoimaan oman hyvän elämäni pieniä kauniita palasia samalla tavalla kuin te teette. Kiitos kiitos kiitos kun kirjoitat <3

    • Juuri niin! Se on oikeastaan ydinviestini tässä kaikessa. Taikaa on, jos uskoo siihen.

  12. Tää oli niin nautinnollista luettavaa ja kuvittelin itsenikin tuonne Lapin maisemiin. Samaa mieltä kuin edellinen kommentoija, olisin voinut uppoutua tähän postaukseen tuntikausiksi!

    • Hahaha! En tarkoittanut sitä sentään noin kirjaimellisesti, sitä vaan että vielä vähän aikaa sitten kristallisista vintagelaseista ei oltaisi juotu mitään näin terveellistä. Elämä muuttuu ja hyvä niin.

  13. Ihana teksti, tunnelma ja raukeus. Mieli halajaa kotikonnuille Pohjanmaan lakeuksille tämän myötä. Oon sanonut tämän ennenkin, kiitos kun kirjoitat. xx

  14. Syke laskee tekstin edetessä kuin olisi itsekin ollut viikkokausia jossain pois tästä arkitodellisuudesta. Luojan kiitos teillä on tämä paikka, tavallaan meillä lukijoillakin kauttanne. Kiitos.

  15. Ah, nää Lappi-tekstit on parhautta. Näistä jää aina niin ihanan raukea olo, että tekee mieli vain kipristää villasukkaiset jalat viltin alle, keittää kupillinen lämmintä ja olla vain, kuvitellen kaiken tuon kuuran maalaaman rauhan ympärilleen.

  16. Ihana kirjoitus, tekisi mieli kysyä kaikkea talosta, mutta taidan pysyä kirjoituksen ihanassa tunnelmassa. Nyt täällä Lapissa, napapiirin korkeudella, on jo reilut 10 cm lunta ja se tuli yhdessä yössä. Kaamosaika aika alkaa, mutta aurinko vielä paistaa päivisin, tuntuu helmi-maaliskuulta:)

    • Ooooo kunnon lumipeite, ihanaa! Helsingissä ei vielä tietoakaan. Saa tottakai kysyä talostakin.

  17. Voi miten onnelliseksi tulen näistä Lappi-kirjoituksista! Niin vahvaa tunnelman ja vivahteiden kuvausta.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.