Olen viime viikot lähinnä kirjoittanut. Ollut kotona ja kirjoittanut. Välillä istunut kahvilassa ja kirjoittanut. Kivaa vaihtelua kotona istumiseen, mutta kahviin kuluu hirveästi rahaa ja himoituista pistokepaikoista saa kilpailla muiden kahvilassa kirjoittavien kanssa.

Olen skipannut lähes kaikki alkusyksyn riennot ja ottanut loppuvuodeksi vastaan töitä vain sen verran, että juuri ja juuri elätän itseni. Etenkin tässä ajassa tuntuu hurjalta kieltäytyä töistä, kun on kasvatettu pelkäämään, että perikato uhkaa, jos en tartu jokaiseen tarjottuun mahdollisuuteen. Niin vaan olen päättänyt haastaa pelkoni ja voihan olla että vuodenvaihteessa kirjoittelen tänne postauksia katuojasta, mutta otan nyt sen riskin.

Tajusin puhuneeni kirjaprojektista Instagramin puolella, mutta kaikki eivät tietenkään ole Instagramissa. Siispä teille, jotka ette ole siitä vielä kuulleet: kirjoitan esikoisromaaniani.

Kuulen äänenne: noniin, johan tätä on ootettu. No niin on! Joskus kaikkein suurimmat unelmat vaativat toteutuakseen hyvin monen asian loksahdusta. Minun kohdallani suurimmat loksahdukset olivat korvienvälisiä eivätkä ne olisi voineet tapahtua yhtään aiemmin.

En kerro kirjasta vielä enempää, koska se on yhä kesken, mutta se on fiktiivinen teos, sen julkaisee Tammi ja tarkempi julkaisuaikataulu selviää sitten lähempänä, olettaen tietysti että saan kirjan valmiiksi enkä esimerkiksi sekoa paineen alla ja muuta Lappiin hoitamaan lehmiä, joka toisina päivinä tuntuu täysin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Ystäväni (jonka pitäisi mielestäni itsekin kirjoittaa kirja) kysyi miltä tuntui allekirjoittaa kustannussopimus. Perille tulemiselta, vastasin. Vaikka ei se mikään päätepysäkki ole, ei loppu, vaan jonkin uuden alku. Silti. Olen mennyt tätä kohti niin kauan.

Tämän vuoksi blogissa on ollut viime aikoina tavallista hiljaisempaa ja tulee luultavasti olemaan myös tulevina kuukausina, koska en tee mitään juuri muuta kuin kirjoitan enkä ajattele muuta kuin kirjoittamista. Arkistot notkuvat kyllä kuvia, ehkä saan tartuttua niihin ja käsiteltyä joitakin niistä miljoonista aiheista, jotka ovat roikkuneet iät ja ajat listallani. Yritän silti olla ottamatta paineita, koska juuri se paine olla koko ajan läsnä ja tuottaa jatkuvasti jotain uutta oli yksi niistä syistä, joiden takia oli niin vaikea raivata elämään tilaa tämän tekstin kirjoittamiselle.

Kirjoittaminen tekee onnelliseksi mutta epäsosiaaliseksi, kierrän tutut kadulla kaukaa (anteeksi kaikki) ja välillä puolisonkin läsnäolo on liikaa kun tekee mieli koteloitua omaan maailmaan, jossa soi repeatilla tykyttävä ranskalainen tekno ja neonpinkit valot välkkyvät jossain horisontissa.

Ystäviä olen nähnyt lähinnä kävelyiden merkeissä. Kävelen koiran kanssa jokatapauksessa joka päivä, siihen on helppo yhdistää sen verran ihmisseuraa ettei vallan erakoidu. Vaikka totta puhuakseni vasta nyt tajuan kuinka paljon nautin yksinolemisesta, kuinka vähillä konktakteilla todellisuudessa pärjään tuntematta itseäni yksinäiseksi.

Kirjoittamisen ohella olen myös vitkastellut kirjoittamiseen ryhtymistä ja sitten ahdistunut vitkastelusta ja panikoinut, että teksti ei valmistu dedikseen mennessä, että mistään ei tule mitään ja kaikki menee pieleen. Kirjoittaminen itsessään tuntuu helpolta, mutta keskittyminen on vaikeaa ja pelkästään hereillä pysyminen on hetkittäin mahdotonta. En tiedä onko se tämä syksy vai jotain kumuloitunutta kuormitusta, mutta koko ajan väsyttää.

Aiemmin olisin syyttänyt itseäni aikaansaamattomuudesta, mutta on ilmeisesti tapahtunut kehitystä. Vihdoin tunnistan, että jatkuva väsymys, keskittymiskyvyttömyys ja vaikeus tarttua niihinkin asioihin, joita kaikkein eniten haluan tehdä, ei ole luonteen heikkoutta, vaan luonnollinen seuraus 20 vuoden uupumusputkesta, josta en ole koskaan kunnolla toipunut. Miten olisin voinutkaan, ilman minkäänlaista sairaslomaa. Syvimmästä rämeestä on kontattu pois muuttamalla omia ajattelu- ja toimintamalleja yksi kerrallaan, mikä on hidasta ja vielä tavallistakin hitaampaa, jos tekee sen yrittäen toipua vuosien ylikuormituksesta, tehden koko ajan, niin, töitä. Olen hyväksynyt senkin, etten tule koskaan täysin ennalleni.

Sådant är livet, kuten äitini lakonisesti toteaa asioihin, jotka menivät kuten menivät. Niin se meni eikä sille mahda mitään. Hyvinhän tässä lopulta kävi, tässä minä vihdoin kirjoitan ja vitkastelusta ja väsymyksestä huolimatta olen siitä kiitollinen, niin pakahduttavan iloinen, että se on juuri nyt minun tärkein työ. Yritän suojella jaksamistani ja mielenterveyttäni, varjella prosessia ulkomaailman paineilta, uskaltaa tehdä tarpeeksi vähän, luottaa siihen että aika riittää ja saan kaiken valmiiksi.

Kaikille teille ruudun toiselta puolelta tsempanneille ja kannustaneille kiitos luottamuksesta ja ymmärryksestä, se on merkinnyt paljon, vaikka en olekaan aina osannut sitä ilmaista.